Chapter 9

-- Ovat, Jumalan kiitos, -- teitä odotetaan kovin. Kontio on lasten avulla laittanut hyvän kelkkamäen, ja vanha Mari on leiponut koko päivän. Nyt olemme valmiit lähtemään, luullakseni.

Oiva ylpeili ja ravisti kaunista päätänsä niin, että kaikki kulkuset luokkavarustuksessa helisivät. Asessori otti Helkan omaan rekeensä, Bruuno oli Freedrikin ja Meerin ajajana. Pappilan kuski, vanha Juntunen, ajoi kolmatta rekeä. Hän oli käärinyt Vihtorin ja Elman vahvoihin nahkavällyihin ja istui sitte itse ajajan paikalle, ja niin mentiin asemapihalta ulos huurteiseen metsään.

Iloisesti helisivät kulkuset raittiissa talvi-ilmassa, ja kirkkaina loistivat tähdet tummansinisellä taivaalla. Helka hengitti syvään turkinkauluksensa takana. -- Oi, kuinka tämä oli ihanaa!

-- Onko sinun vilu, tyttöseni?

-- Ei, eno hyvä!

-- Hyvä, sittehän voit vähän nukkua, jos tahdot.

Mutta Helkan ei tehnyt mieli nukkua. Hän istui siinä hyvin varustettuna lämpimissä vaatteissa ja nautti kulkusten kilinästä, sillä hänen korvissaan ne soivat ikäänkuin olisivat laulaneet: "kotiin, kotiin, kotiin, kotiin jouluksi". Kukapa olisi voinut nukkua tuollaista laulua kuullessaan!

Tuossa näkyi kirkko äänetönnä ja kunnioitusta herättävänä hiljaisuudessaan, ja valo pappilan akkunoista viittoi tervetuloa.

-- Hyvästi, hyvästi! -- huusivat Vihtori ja Elma, kun poikkesivat tienhaarasta pappilaan päin, ja Juntunen nosti arvokkaasti lammasnahkaista lakkiaan.

-- Näetkö valoa pajasta? -- huusi Meeri.

-- Siellä taotaan joulukenkiä Ruskolle ja Oivalle sekä Pekalle ja koko joukolle.

-- Katsoppas, tuolla jo on veräjätupa! Oi kuinka kauniit nuot koivut kujanteessa ovat!

-- Noh, jouduppas nyt Rusko, vanha poika, sillä nyt kohta jo olemme perillä Kerttulassa!

Niin, siinä nyt todellakin oli tuo suuri, kaunis kartano, loistaen kuten taikalinna monine kynttilöineen, jotka oli sytytetty kotiin tuliain kunniaksi. Tusse hyppäsi iloissaan, ja herra Kontio seisoi verannalla heiluttaen lakkiaan.

-- Ptro, ptro, Rusko ja Oiva, seisokaa nyt! Hyvää päivää, Miina ja Mari -- noh Tusse lomppi, poikaseni, hyvää päivää, hyvää päivää!

Etehisen ovi lensi auki, ja siellä jo Freedrik samalla oli äitiä syleilemässä.

-- Tervetuloa, rakkaat, rakkaat lapseni! -- tervehti äiti.

Iloinen tuli räiskyi ruokasalin uunissa, ja lattian keskellä seisoi katettu teepöytä, jossa oli tutut siniset kupit ja kukkuralliset kopat täynnä lämmintä leipää sekä tuoreita, vastakuivatuita korppuja, sellaisia, joita ei löytynyt missään muualla maailmassa kuin täällä kotona. Kiiltävä teekyökki porisi pöydän päässä, missä äiti kaatoi kullekin tuota lämmittävää nestettä. Ester hyppäsi tasajalkaa tuolinsa edessä, ja Lilli istui hiljaa ja onnellisena ison veljen sylissä. Heidän välinsä oli erittäin hyvä; pienokainen tahtoi kastaa leipänsä ison veljen kuppiin ja myöskin murentaa korppua hänelle.

-- Jumalan kiitos, että teidät taas näen täällä kaikki terveinä! -- Äidin katse lensi hellänä pöydän ympärillä istuviin, toisesta toiseen. -- Freedrik näyttää vähän kalpealta, mutta Meerillä ja Bruunolla on kyllä voimat tallella. Pikku Helka on varmaan kasvanut, eikö niin, herra Kontio? -- Saattepa uskoa, että täällä on ollut hommaa, ennenkuin olemme saaneet kaikki kuntoon teidän tuloanne varten. Herra Kontio on oikein kiitettävällä innolla auttanut minua.

-- Hm, sehän on aivan vähän, mitä minä olen voinut tehdä -- nuori mies punastui korviaan myöten kainoudessaan.

-- Me olemme laittaneet kelkkamäen -- alkoi Haarald.

-- Se menee suorastaan korkealta mäeltä venetalaslahteen -- selitti Pentti.

-- Olen jo kolmasti luistanut kumoon -- sanoi Eedit.

Noin puhuivat he kaikin melkein yhtähaavaa ja kertoivat hevosista, lehmistä, lampaista ja kanoista. Bruunon rakkaasta Virkusta, joka oli tullut niin hirveän korkeaksi, sekä Tusse paran jalasta, joka oli ollut kipeänä kolme viikkoa.

-- Nyt jauhaa perhemylly -- sanoi asessori leikillisesti rouvallensa.

-- Se soi minun korviini kuin kaunein musiikki -- vastasi äiti loistavin silmin.

-- Minä kaipaan vain Gerdan ääntä tekemään sitä täysisointuiseksi.

-- Me olemme ommelleet niin hirveän paljon joululahjoja -- kertoi Eedit jälleen. -- Isä saa ... ei, ei, minä en saata sitä puhua, hän ei saa sitä kuulla, mutta minä kuiskaan korvaasi...

-- Meeri saa jotakin neliskulmaista, joka alkaa -- -- en sano!

-- Kerro nyt heti, olen hyvin utelias!

-- En, en -- mutta Bruunon joululahja on soikea ja Freedrikin on maton muotoinen, ei, tyynyn muotoinen se on.

-- Et saa sanoa enempää, ole nyt jo vaiti!

Pikku tyttöjen salaisuudet kuiskattiin korvasta korvaan, kunnes kaikki pöydän ympärillä olevat hyvin tiesivät, mitä lahjaksi saisivat; mutta mitäpä se teki, lahjat olivat yhtä rakkaat kuitenkin.

Tuli uunissa loppui vähitellen, nuo valoisat huoneet olivat niin lämpöiset, ja vilkas puhe hiljeni aina sen mukaan kuin toinen toisensa perästä lähti väsyneenä makuuhuoneeseensa. Ihanalta tuntui pitkän matkan jälkeen päästä pehmoisiin vuoteisiin, jotka odottivat valmiiksi pöyhittyinä, ottaakseen heitä lämpimään helmaansa. Sitte tuli äiti ja istui hetken jokaisen vuoteen laidalla, antaen lapsille siunauksensa yöhyväisiksi. Vihdoin oli kaikki ympäristössä aivan äänetöntä; ei mitään ratasten jyrinää eikä meluavia ääniä kuulunut, kuten tavallisesti kaupungissa. Tussekin makasi kopissaan oljilla, tähdet yksin valvoivat yön hiljaisuudessa, ja Kerttulassa nuoriso turvallisesti nukkui kodin suojelevassa satamassa.

Joulu-aatto.

-- Hauskaa joulua, hauskaa joulua! -- kuului vaihtelevissa ääni-asteissa läpi koko talon, sillä välin kuin luonto vielä oli aamuhämärän verhossa ja kahvitarjottimet kilisivät huoneesta huoneeseen. Oli nimittäin vanha tapa Kerttulassa, että sekä vanhat että nuoret jouluaattopäivänä joivat kahvia vuoteessaan, sytytettyjen lamppujen ja ratisevan pesävalkean valossa, ja tämä harvinainen nautinto oli varsinkin lasten mielestä suuri-arvoinen.

Edellisenä iltana Helkan vanhemmat olivat saapuneet, ja nyt vasta oli hänen joulu-ilonsa täydellinen, kun hänellä oli kaikki rakkaansa Kerttulan katon alla. Mitäpä hän vielä olisi voinut pyytää?

Vankan aamiaisen syötyään lähtivät kaikki nuoret, varustettuina kopilla, joissa oli kauroja ja leivänpalasia, viemään ylimääräistä herkku-ateriaa navetan ja tallin asukkaille, siten toivottaaksensa niille hyvää joulua. Hauska oli nähdä Eeditin ja Esterin iloa, kun kanat nokkivat jyviä heidän käsistään. Lammasläävässä he ottivat karitsat syliinsä, ja niitä täytyi sitte Helkan ja ison siskon ihailla.

Mutta tallissa oli Bruuno isäntänä. Tänään hän jo monta kertaa oli käynyt kurkistamassa lemmikkiänsä Virkkua, joka vielä seisoi varsakarsinassa, mutta jota talven aikana piti opetettaman valjaissa juoksemaan. Tyttöjen täytyi nyt nähdä, miten taitavasti se otti sokeripalan Bruunon kädestä samalla kuin hän toisella hyväili sen kaulaa. -- Oi sitä Virkkua, se oli varmaan yhtä viisas kuin ihminen!

Puut kujannekäytävässä olivat juhlaksi pukeutuneet mitä hienoimpaan härmäiseen juhlapukuun, joka kimalteli ja loisti auringon paisteessa, ja ympäri suuren olkilyhteen, jonka tallirenki oli ripustanut pihaportin pylvääseen, kokoontui joukko lavertelevia pikkulintuja. Tämä oli niin kaunista, että Freedrik ja Helka joutuivat väittelyyn, oliko Kerttula kauniimpi kesällä vaiko talvella.

Sisään tultuansa he saivat nähdä komean, kauniin joulukuusen seisovan keskellä salin lattiaa, ja sen koristamiseen tarvittiin nyt nuorten käsiä. Äiti toi esiin kaikkein parhaat talvi-omenansa, ja herra Kontio oli kullannut pähkinöitä syksyn kuluessa. Lippuja ja hopealankoja, konvehteja, piparikaakkuja ja kaikenlaista kimaltelevaa tavaraa ja koristusta oli pantu täydentämään puun komeutta, ja sitäpaitsi vielä lukemattomia kynttilöitä, jotka valollaan saivat lapset ilosta huutamaan. Joulu-aatto oli kuitenkin kaikkein hauskin päivä koko vuodessa!

Päivällisen jälkeen ajettiin hevoset portaitten eteen, ja Helka, Meeri, Freedrik sekä "maisteri" lähtivät kiertomatkalle talon kaikkiin torppiin, viedäksensä lämmintä leipää eukoille ja kutsuaksensa torpan väkeä joulupitoihin herraskartanoon kolmantena joulupäivänä. Ilokseen he katselivat näitä pieniä koteja, sillä kaikkialla oli siivottu ja puhdistettu ja lattiat huuhdottu valkoisiksi; takatkin olivat valkoisiksi kalkitut, ja puhtaat uutimet riippuivat akkunain edessä. Lasten silmät kiilsivät ilosta, kun he ajattelivat sitä iloa, mikä heillä oli odotettavissa. Ei milloinkaan sydän ole niin lämmin, ei milloinkaan niin altis valmistamaan muille pientä iloa, kuin joulu-aattona. -- Metsä seisoi hiljaisena ja juhlallisena, ja lumi lepäsi hienona ja pehmeänä teillä ja poluilla, ja kaikki vihreät kuuset olivat ikäänkuin joulukuusia, kun ne niin härmäisinä kimaltelivat.

Nuorten tullessa kotiin oli teepöytä jo katettuna ja koristettuna kirjavilla tulpaaneilla ja tuoksuvilla narsissakukilla, jotka olivat kasvaneet Santaniemen ansarissa; ne olivat Lotta tädin tervehdyksenä hänen rakkaille naapureillensa.

Nyt kynttilät loistivat kaikista kruunuista, ja valaistun kuusen ympärille kokoontuivat, isäntäväki ja palveliat, vanhat ja nuoret, ja kaikki yhtyivät veisaamaan hyvin tunnettua jouluvirttä:

Enkeli taivaan lausui näin: Miks hämmästyitte säikähtäin? Mä suuren ilon ilmoitan Maan kansoille nyt tulevan.

Joulukuusen ääressä luettiin Gerdan kirje. Hän kirjoitti:

"Sydämmestäni ajattelen teitä, rakastettujani, ja syleilen teitä hengessäni. Kiitoksia siitä runsaasta rakkaudesta, joka lapsuudestani asti on tehnyt kaikki joulu-aatot minulle niin valoisiksi ja onnellisiksi, että muisto niistä sulostuttaa yksinäisen jouluni täällä vieraassa maassakin. Täällä on minulla kuitenkin yksi ystävä, joka kaikin tavoin on koettanut auttaa minua ja yhäti on tukenani kuin paras veli, -- se on Heikki. Sanokaa se rakkaalle Lotta tädille, se häntä ilahuttaa. Kaikki täällä kasvatuslaitoksessa ovat myöskin erittäin hyviä minulle, ja meilläkin vietetään joulua siten, että jaetaan pieniä lahjoja. Heikki on myöskin kutsuttu vieraaksi luoksemme, ja yhdessä me sitte muistelemme teitä ja juttelemme kodista ja kotolaisista. Heikki pyysi minua lähettämään teille kaikille paljon terveisiä ja toivotti lapsille monta lahjaa. Erittäinkin toivoi hän, ettei vanha pukki vain unhottaisi hänen suosikkiansa pikku Lilliä, vaan muistaisi häntä kaikella, mitä hän hartaimmin on toivonut saavansa. -- Ellei Heikki olisi täällä, luulen että välistä kärsisin koti-ikävästä, mutta me olemme jotenkin usein yhdessä, ja hän on ollut mukana pienillä huvimatkoillamme, joita olemme tehneet lähiseutuihin. Hänen lukunsa menestyvät hyvin, ja hänen toverinsa pitävät paljon hänestä. -- Ajatuksissani olen luonanne joulu-aattona, kun luette tämän kirjeeni; näen niin selvästi teidän kaikkien kasvot edessäni ja kuusenne ja jouluriemunne sekä isänmaani valkoisessa juhlapuvussaan. Sydämmeni pohjasta toivotan teille kaikille hyvää joulua -- Ajatelkaa rakkaudessa

_Gerdaanne_".

Äiti seisoi käsi isän olalla, sillä välin kuin isä luki kirjeen, ja hänen hyvät ja ystävälliset silmänsä kiilsivät kosteina, sillä muisto poissa-olevasta tyttärestä ja hänen tyhjä paikkansa perhepiirissä oli ainoa asia, joka toi varjon tähän iloiseen jouluun.

Mutta nyt koputti joulupukki lunta saappaistaan porstuassa ja tuli sisälle takkuisessa turkissaan, kantaen suurta koppaa, joka oli täynnä joululahjoja.

-- Onko täällä kilttejä lapsia?

Pikku tytöt piiloutuivat iloisesti pelästyen äitinsä hameen taakse eivätkä uskaltaneet puhua eikä vastata, mutta Haarald vakuutti miehekkäästi, että hän tunsi joulupukin saappaat, ne oli Kalle saanut juuri ennen joulua aivan uusina. Lilli istui turvallisesti isän käsivarrella ja hymyili iloisesti "putti jautalle, jota oli täynyt niin pittän mattan ja tantanut niin tuujen topan". Niin, hän kurotti pienen kätensä ja tahtoi "tilittää tilttiä puttia". Sitte pukki laski alas koppansa ja jätti sen lattialle kaikkine salaisine kääröineen ja sanoi hyvästi seuraavaksi jouluksi.

Lapset huusivat: -- Tervetultua takaisin! -- ja Lilli taputti käsiään ihastuksissaan, mutta hän ei huutanut eikä melunnut kuten toiset lapset. Hän hiipi valkoisessa puvussaan joulukuusen ympäri ja nousi varpailleen ulottuakseen ottamaan kuusesta jonkun karamellin.

-- Hän on kuten pieni joulu-enkeli -- sanoi Roosa täti, kun tuo pieni keijukainen hyppi hänen ohitsensa -- ja katsokaa, miten hänen silmänsä säteilevät, aivan kuin tähdet. En milloinkaan ole nähnyt suloisempaa lasta!

Äiti otti Lillin syliinsä painaen hänen ruusuisen poskensa poveansa vasten. -- Sydänkäpyni -- sanoi hän -- ja lisäsi häntä hellästi katsellen: -- hän on meille niin kallis, mutta niin hento ja heikko, ettei hän kestä tuulenleyhkääkään.

-- Niin, pienokaisemme tarvitsisi istua pumpulissa lasikaapissa -- sanoi asessori Bergendahl leikillisesti.

-- Pojat ja pikku tytöt näyttävät sen sijasta terveiltä ja tukevilta -- tuumasi Roosa täti.

-- Kyllä, Jumalan kiitos, sitä kyllä syystäkin voi sanoa -- vastasi äiti hymyillen -- heillä onkin ihmeen hyvä ruokahalu, ja maitoa he juovat kilpaa parhaitten vasikkojeni kanssa.

-- Katsoppas Lilli, ota kiinni, tuolla tulee sinulle jälleen käärö. Mitä siinä on päällekirjoituksena? Katsokaapas! "Pikku Lumikko prinsessalle".

-- Hohho, miten monta nimeä sillä tytöllä on -- nauroi isä, joka auttoi sinettiä avatessa -- äsken oli nukke "Neiti talvikukkaselle" ja tuleva käärö on "Pikku auringonsäteelle".

Mutta Lillin mielestä tämä ei ollut mitään kummallista, hän piti osotteet kaikki ihan oikeina.

-- Rakkaalla lapsella on monta nimeä, -- sanoi kasööri setä.

Pian oli koko salin lattia täynnä papereita ja käärylankoja, ja tuoleilla, sohvilla ja pöydillä oli mitä kirjavin joukko kaikenlaisia esineitä. Helka ja Meeri saivat kumpikin valkoiset turkisreunukset, pikku pojat saivat luistimet ja Bruuno oivalliset sukset sekä toivotun potkukelkan, jonka talon taitavin käsityöntekiä oli valmistanut. Pikku tytöt iloitsivat äärettömästi pienestä somasta nukenhellasta, jonka olivat saaneet kaikkine keittokaluineen. Freedrik ja "maisteri" selailivat uusia kirjojaan; kaikki olivat saaneet juuri sitä, mitä toivoivat. Iloisia katseita ja kiitoksia vaihdettiin kuusen ympärillä, jonka kynttilät vähitellen sammuivat toinen toisensa perästä, kunnes latvalyhty oli ainoa, joka levitti valonsa hopeahuurteen ja pumpulilumen ylitse.

Lilli nukahti äitinsä syliin keskellä iloisinta leikkiään, lempinukke hellästi painettuna rintaansa vasten. Mutta toiset lapset koettivat pysyä valveilla siksi kuin illallista syötiin, jotta saisivat lipeäkalaa, joulukinkkua ja riisiryynipuuroa sekä torttuja omenatäytteineen.

Kun puuroa syötiin, oli tapana lausua loppusointuisia säkeitä. Bruuno pääsi asiasta sillä, että lausui, ottaessaan puuroa kolmannen kerran eteensä: -- "Puuroa mä ahmin, se on ruoka vahvin". -- Että tässä seurassa oltiin iloisia, se oli tietty asia.

Sitte tuli hiljainen yö ja suloinen uni sivelemään lasten väsyneitä silmiä kiinni. Tähdet loistivat, ei tuulenleyhkää liikkunut, ja koko luonto lepäsi pyhässä rauhassa, ikäänkuin ensimmäisenä joulu-yönä, jolloin enkelit lauloivat:

"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä tahto".

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Myöhään illalla oli maata menty, ja aikaisin tuli jälleen olla liikkeellä, jos tahtoi ehtiä aamukirkkoon. Kello viisi olivat kaikki jo jalkeilla. Kynttilöitä ja lamppuja sytytettiin kaikkialla, kahvipannu höyrysi ruokasalin pöydällä, ja kaikki kiiruhtivat saamaan kupillisen kahvia, ennenkuin kirkkoon lähdettiin. Oiva ja Rusko, Polle ja Pekka seisoivat jo valjastettuina; koko talon väki sai tänään ajaa kirkolle, ja niin sitte lähdettiin ulos talvi-aamun hämärään.

Oi, miten kaunis Kerttula oli nyt täydessä valossa, kun kääntyi sitä katselemaan kujanteesta! Jokaisesta pienimmästäkin mökistä tien vierustalla loisti valo, ja Santaniemi oli kuten palava linna tuolla lahden toisella puolen; mutta kaunein oli kuitenkin vanha kirkko, joka loisti ikäänkuin kaukaa tervehtien kirkkoon pyrkijöitä.

Kansaa kulki eteenpäin kaikilla teillä, ja kun nuot tummat joukot tulivat kirkon ovien sisäpuolelle, soi urkujen ihana ääni vanhojen holvien alla kutsuvasti heitä vastaan. Helka ei muistanut milloinkaan nähneensä mitään niin kaunista, kuin aamukirkko maalla jouluna. Noista lukemattomista kynttilöistä nousi savu keveinä hattaroina yli rukoukseen kumartuneen kansan. Ylöspäin, ylöspäin, kuten hartaitten rukoukset! Helkan mielestä oli ikäänkuin Vapahtajan kuva tuosta tummasta alttaritaulusta olisi savuhunnun lävitse katsellut lempeästi ja rakastettavasti juuri häneen, ja aivan kuten hänen pyhät huulensa juuri olisivat lausuneet ne siunatut sanat, jotka olivat kuvan alle kirjoitetut: _"Tulkaat minun tyköni kaikki"!_

Niin, hän oli kyllä yksi, joka tahtoi tulla, hän tahtoi niin mielellään seurata Jeesusta ja palvella häntä. Kovin heikko hän oli, mutta Herra oli väkevä, ja hän tiesi, että mitä sydämmessään rukoili, sitä Jumala oli luvannut antaa. Sen vuoksi hän painoi päänsä penkkiin, rukoili juhannus-rukouksensa uudestaan, pyytäen saada olla Jumalan lapsena elämässä ja kuolemassa.

Joulunpyhinä.

Toisena joulupäivänä oli Lotta tädillä suuret päivälliset, mutta pikkulapset jäivät kotiin keittämään rusinakeittoa ja paistamaan lättyjä uudessa nukenhellassa, sillä aikaa kuin isä, äiti ja isot siskot mitä kauneimmassa talvi-ilmassa ajoivat Santaniemeen. Matkalla sattuivat pappilalaiset yhteen, ja sitte he ajoivat kaikin yhtä jonoa vanhan puiston läpi, jäätyneen joutsenlammikon ja oljilla peitettyjen ruusupensaitten ohi pääkäytävää pitkin portaitten eteen.

Komealta näyttivät Santaniemen korkeat huoneet kalliine vanhan-aikaisine kalustoineen. Oikein olisi tuntenut itsensä ujoksi ja hämmästyneeksi, ellei Lotta täti olisi ollut siellä emäntänä. Mutta kun näki hänen loistavan iloiset silmänsä ja ystävällisen hymynsä, haihtui ujous pois, ja ilo ja hauskuus täytti mielen.

Päivällispöydässä, jota koristivat mitä kauneimmat ansarikukat, oli jokaisella vieraalla kukkanen lautasensa vieressä, ja kaikki nuoret oli pantu istumaan rinnakkain, joten saattoivat rohkeasti jutella toistensa kanssa; ei kukaan saattanut asettaa niin hyvin vieraitansa varten kuin Lotta täti. Itse hän istui pöydän päässä eli kunniaistuimella ja säteili hyväntahtoisuudesta, sillä välin kuin kukkurallisia vateja kannettiin ympäri.

Mieli-ala yleensä oli mitä paras. Asessori Bergendahl piti puheen emännälle vieraitten puolesta ja Lotta täti vastasi siihen heti leikillisesti ja näppärästi. Herra Kontio hämmästytti seuraa hauskasti lukemalla sievän runon, ja Vihtori tulkitsi nuorten syvän kiitollisuuden kunnioitettua tätiä kohtaan, joka heidän lapsuuden-ajoistaan asti aina oli tahtonut valmistaa heille iloa ja hauskuutta. Hän puhui niin lämpimästi, että kyyneleet tulivat Lotta tädin silmiin, eikä yksikään pöydässä olioista ollut toista mieltä kuin puhuja.

Meeri katsoi häneen ihastuneena. -- Niin, se Vihtori saattoi esittää mitä vain kulloinkin tarvittiin!

Punaisessa salissa juotiin kahvia pienistä kiinalaisista posliinikupeista, jotka iso-isä Furumark oli tuonut kotiin purjehdusmatkaltaan maailman ympäri sata vuotta sitte. Kahvinjuomisen jälkeen meni nuoriso viheriään sänkykammariin, jossa valo viheriästä kattolampusta loi salaperäisen hohteen huoneen vanhan-aikuiselle kalustolle ja iso-äiti Etienne vainajan kuvalle, joka riippui piirongin yläpuolella.

-- Puhukaamme nyt kummitusjuttuja -- sanoi Meeri. -- Täällä itse kummituskammarissa se käy kaikkein parhaiten.

Freedrikin mielestä tämä pieni kaunis huone ei ensinkään näyttänyt pelottavalta, mutta toiset huusivat ääneensä: -- Voi niin, kummituskertomuksia, ne vasta hauskoja! -- Elma vetäytyi luottavasti lähemmäksi rohkeata Meeriä, ja Helkan silmiin kyyneleet nousivat siitä pelosta, mitä hirveätä hän saisikaan kuulla.

-- Ala sinä, Vihtori!

-- Noh, miksi ei. -- Nuori ylioppilas seisoi käsivarret ristissä nojaten kevyesti uunia vasten.

-- Eikö hän mahtanut tietää, että hän siinä asennossa näytti somalta, -- ajatteli Helka. Hänellä nähtävästi ei ollut mitään sitä vastaan, että hän juuri oli valittu kertojaksi; päin vastoin näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut kertomus valmiina.

-- Oli eräs Elokuun ilta sinä kesänä, jolloin oleskelin Hämeessä Stormbomin herrasväen luona. He asuivat lähellä kirkkoa suuressa kylässä, jossa moni muu kaupunkilainen oli vuokrannut itsellensä kesä-asunnon. Seutu oli ihana, siellä oli mitä kauneimpia näkö-aloja, järviä ja saaria lukemattomiin asti; erittäinkin oli siellä eräs koivikko, jota yksimielisesti ihailtiin. Se oli meidän tavallisena kävelypaikkanamme, mutta kaikesta kauneudestaan huolimatta oli sillä hyvin proosallinen nimi: "Lehmihaka", vaikka minä tosin en milloinkaan nähnyt siellä lehmiä. Eräänä iltana olin siellä toverini kanssa hyvin omituisesta syystä. Oli nimittäin varmuudella kerrottu, että kummitus kulki haassa. Naiset olivat ihan poissa suunniltaan pelosta, ja myöskin herrat menivät halukkaammin toisaalle, kun lähtivät iltakävelylle. Joskus oli joku muija huomannut aaveen liehuvan puissa, toisinaan taas oli joku ukko kuullut ivanaurua ja nähnyt valkoisen haamun hitaasti katoavan koivumetsään. Hauska kävelypaikka tuli pahaan huutoon, kukaan ei uskaltanut mennä sinne edes keskipäivällä, ja hauskoista kahvikesteistä, joita siellä olimme pitäneet, tuli ihan loppu; se oli oikein harmillinen seikka. Silloin päätimme, toverini Maksu Stenberg ja minä, lähteä hakaan eräänä iltana, ottaaksemme toden perästä selkoa, miten oikeastaan tuon sietämättömän kummituksen laita oli, joka uhkasi hävittää meidän kesähuvituksemme. Tuumasta toimeen! Ilmoittamatta kenellekään mitään, päätimme me, kun muutamat muijat hämärässä taas olivat nähneet näkyjä, mennä hakaan hiljaa kuin hiiret.

-- Hyi kuinka kammottavaa! -- Helka ja Elma pitivät lujasti kiinni toistensa käsistä, ja heitä oikein pöyristytti. Meerin silmät säteilivät, ja hänen mielestään Vihtori oli oikea sankari.

-- Noh, miten sitte kävi? -- kysyi hän uteliaana.

-- Ilta oli jotenkin pimeä, sillä kuu peittyi pilviin; me hiivimme muutamien katajapensaiden taakse ja tirkistelimme tutkivin silmin koivumetsään päin, joka huhun mukaan oli kummituksen pesäpaikka. Juuri kun siinä makasimme, kuiskasi toverini korvaani: näetkö mitään?

Minä käännyin, ja siinä, tuskin parikymmentä askelta meistä, seisoi valkoinen olento, ikäänkuin se olisi maasta noussut. Kuu, joka samassa tuli esiin pilvistä, valaisi selvästi tuon eriskummallisen olennon. Hitaasti se hiipi eteenpäin ja hapuili ilmaa ulospäin levitetyillä käsillään. Me emme juuri olleet pelonarkoja, mutta minun täytyy tunnustaa, että sydämmeni sykki kovin, kun kummitus läheni ikäänkuin viitaten meille tuossa epäselvässä kuuvalossa.

-- Ja sitte se lähestyi ja tarttui sinuun jääkylmällä kourallaan -- lausui Freedrik hymyillen.

-- Ei, päinvastoin, juuri kuin olimme toisiamme ihan lähellä, katosi se äkki-arvaamatta suuren kiven taakse, ja silloin me rupesimme aavistamaan, että tässä oli vallaton leikki. Maksu riensi perässä aika kyytiä, ja minä samaten minkä ennätin, ja muutaman silmänräpäyksen perästä olimme tarttuneet pahantekiän kaulukseen kiinni. Se oli vallaton ylioppilasnulikka, joka oli huvitellut itseään tuolla tuhmalla aaveilemisella pelotellaksensa kahta nuorta tyttöä, jotka olivat häntä suututtaneet. Hän ei ollut saanut mitään vihiä meidän päätöksestämme ottaa sinä iltana selkoa asiasta, vaan toivoi vieläkin voivansa pelottaa muutamia jänismäisiä raukkoja, mutta joutuikin samalla itse pihtiin. Me annoimme hänelle kyytiä hänen tuhmuudestaan, ja seuraavana päivänä hän joutui kaikkein naisten naurun ja pilkan esineeksi. Kyllä hän rukoili, ettemme puhuisi asiasta, mutta jotakin rangaistusta hänen täytyi saada tyhmästä leikistään, ja kiireimmiten hän jo ensi laivalla lähti tiehensä suotuisammille aloille.

Meeri henkäsi syvään. -- Tämä oli sukkela lorun loppu -- nauroi hän.

-- Alku kuului niin kammottavalta -- sanoi Helka, tuntien vielä vähäisen pöyristyksen selässään -- mutta hauska oli, että kaikki kävi hyvin lopulta.