Chapter 8

Sisällä kotona oli sitä hauskempaa ja kodikkaampaa, kun sisä-akkunat olivat jo paikoillaan ja matot lattialla lämmittämässä. Helkan isä, kasööri Lange, asui perheineen mukavassa huoneustossa pohjoissatamassa. Siinä oli Freedrikillä ja Bruunolla huone etehisen vieressä, ja Meeri asui yhdessä Helkan kanssa. Edellisenä vuotena orpanat olivat asuneet vieraan luona, sillä Langen herrasväellä ei silloin ollut tarpeeksi huoneita, mutta kun Helkan äiti halusi saada rakkaan veljensä lapset kotiinsa, olivat he nyt vuokranneet suuremman huoneuston.

Helkalle oli tämä suuri ilo, sillä hän oli usein kaivannut yhdenikäistä seuraa, ja Kerttulan nuorista tuntui, ikäänkuin he olisivat tulleet kodista kotiin.

Pikku Roosa täti, joka aina kärsi hermo-päänsärkyä ja alituista katarria, ei tosin ollut heidän levollinen, väsymätön, rakastettu äitinsä, mutta hän kulki kuitenkin ympäri hellän levottomana, huolehtien siitä, miten hän voisi asettaa kaikki oikein hauskaksi heille. Sen vuoksi he pitivät häntä oikein sydämmestään hyvänä, ja kasööri Lange, joka oli mitä rauhallisin ja hiljaisin ihminen, ei tehnyt haittaa matosellekkaan, niin vakuutti ainakin Meeri.

Helkan koti oli aina ollut kovin hiljainen, ja rouva Lange oli usein huolehtinut sitä, että hänen tyttärensä kaipasi ilostuttavaa seuraa. Siitä syystä hän nyt oli mielissään, kun talossa oli vilkasta elämää. Myöskin silloin, kun hän särkevin ohimoin makasi sohvallaan, iloitsi hän kuullessaan nuot nuoret hilpeät äänet ruokasalista, joka oli perheen tavallinen kokoushuone.

Päiväjärjestys oli yksinkertainen ja säännöllinen.

Kello 1/2 7 soi herätyskello armottomasti poikain huoneessa, ja samaan aikaan tuli vanha uskollinen palveliatar Vappu tyttöjen kammariin. Meeri nousi heti vikkelästi vuoteeltaan, mutta Helka rukoili surkeasti: -- viisi minuuttia vielä, vaan viisi minuuttia, -- ja Bruuno nukkui säännöllisesti, niin pian kuin pikku herättäjä oli soinut loppuun asti, ja sitte oli veljellä vastus saada hänet hereille.

Kahvin juonti ruokasalissa kävi kiireimmän kautta, ja sitte kuljettiin sumussa ja sateessa tai auringonpaisteessa pitkä matka yhteiskouluun. Aamiaiseksi nuoret tulivat sitte kotia hyvin nälkäisinä ja virkistyneinä aamupäivän oppitunneista. Roosa täti oli silloin jo ylhäällä ja puettuna, piti heille ahkerasti seuraa ja kuunteli tarkasti ja mieltymyksellä heidän vilkasta keskusteluaan. Hänelle saattoi kertoa pienimmästäkin asiasta, sen lapset kyllä tiesivät, sillä niin oli Helkankin tapana aina tehdä.

Päivällisen jälkeen, joka aina oli maukas ja hyvin valmistettu, sillä vanha Vappu oli mainio keittäjä, istuttiin lukemaan seuraavan päivän läksyjä; niin tekivät kaikki muut, paitsi Bruuno, joka säännöllisesti meni kävelemään hämärässä naapuritalon poikien kanssa. Freedrikin täytyi ehtimiseen muistuttaa veljeänsä ehdoista, jotka edellisenä kesänä olivat tuottaneet hänelle monta ikävää hetkeä.

Iso veli oli oikea kirjatoukka, eivätkä läksyt milloinkaan häneltä joutuneet unohduksiin. Meerillä oli hyvä pää, hän käsitti helposti opittavansa, eikä hänen siis tarvinnut paljon aikaa panna luettavaansa; Helka ei oppinut yhtä pian, mutta oli tavattoman tunnollinen oppilas, jonka kunnianhimo ei sallinut hänen jäädä muista kumppaneistaan jälkeen.

Kello kahdeksan syötiin illallista, ja kun pöydästä oli ruoka viety pois, istuttiin vielä tunnin verran yhdessä juttelemassa, ennenkuin erottiin ja sanottiin hyvää yötä toisilleen, sillä "aikaisin ylös aamulla ja varhain vuoteelle illalla", se oli jokapäiväisenä sääntönä.

Freedrik, jolla oli luokallaan paljo luettavaa, istui kuitenkin mieluummin pari tuntia illalla valveilla, kuin antoi herättää itsensä aikaisin aamulla, sillä hänen oli vaikea uskoa, että pimeällä syksylläkin "aamuhetki on kullan kallis".

Viikko kului ahkerassa lukemisessa, kunnes lauantai-ilta joutui, jolloin pyhäpäivän lepo oli edessä. Tämän vapaan iltapäivän oli Langen nuoriso määrännyt "Lauantaiyhdistyksensä" kokouspäiväksi. Näihin kokouksiin tulivat säännöllisesti Elma ja Stormbomin tytöt sekä väliin myöskin Vihtori. Silloin paistettiin omenia ja syötiin pähkinöitä suunnattomasti, ja kun lamppu sytytettiin, ottivat tytöt esille käsityönsä, jotka olivat aiotut joululahjoiksi kotolaisille. Bruuno veisteli jotakin somaa esinettä samaa tarkoitusta varten, ja Freedrik luki ääneensä. Jos Vihtori oli muassa, leikittiin jonkunlaisia mietelmäleikkejä, koetettiin arvata arvoituksia tahi otettiin selkoa vaikeista laskuista; muutamia kertoja lukukaudessa Vihtori myöskin pani toimeen ja järjesteli kuvaelmia tahi jotakin muuta hauskaa, mitä keksi.

Kaikessa sellaisessa hän oli mestari, ja hänellä oli erinomainen taito saada itsensä toisen näköiseksi kuin hän oli. Poltetulla korkilla kun veti muutaman viivan kasvoihinsa, niin hän oli aivan tuntematon muodoltaan, ja silloin hän tuota pikaa ilmaantui hyytelöryssänä pyttyineen tahi posetiivin soittajana marakatti olalla tahi "arkkiviisujen" laulajana. Kaikkia tuollaisia temppuja suoritti hän niin mainiosti ja niin nauruhermoja kiihottavalla tavalla, että koko seurue taputti käsiään ihastuksesta.

Lauantain iltapäivä oli viikon hauskin hetki; mutta sen kanssa kilpaili sunnuntai-aamu, jolloin heräsi siinä suloisessa tiedossa, että nyt ei tarvinnutkaan heti nousta, vaan sai kääntyä toiselle korvalle ja nukkua vielä hetkisen. Mitä saattoikaan tähän verrata?

Oli niin ihanaa maata siellä ja kuunnella miten valkea räiskyi uunissa sillä välin kuin ajatukset lensivät omaisten luo Kerttulaan. Helka muisteli mielellään sunnuntai-aamuja maalla, jolloin aurinko loi säteitään kukkasiin ja pani kastehelmet kimaltelemaan, ja lapset leikkivät sannoitetun pihan äsken haravoituilla käytävillä, puhtaissa kesäpuvuissaan. Ne, jotka halusivat, saivat lähteä kirkkoon, mutta kotona-oliat kokoontuivat isän ja äidin ympärille kuuntelemaan saarnaa, jota luettiin kirjasta "Evankeliumi lapsille", sillä sitä kaikki lapsetkin niin hyvin ymmärsivät. Pieni Lillikin kiipesi isän tai äidin syliin, eikä hänen mielestään ollut oikein pyhäkään, ellei hän saanut olla kodin jumalanpalveluksessa mukana. Siellä oli niin hiljaista ja rauhallista koko talossa; työväki lähti kirkolle tahi lepäsi viikon vaivoista vapaana, ja työhevoset olivat laitumella. Siellä tunsi, että pyhäpäivä oli lepopäivä sekä ihmisille että eläimille.

Kaupungissa kulki elämä tavallista rataansa melussa ja tohinassa, toinen päivä oli toisensa kaltainen, ja monta koulutoveria löytyi, jotka koko vuotena tuskin kertaakaan olivat käyneet kirkossa, eivätkä he mistään pyhäpäivälukemisesta tietäneet kotonakaan. Rouva Lange jaksoi harvoin itse mennä kirkkoon, mutta hänen miehensä meni säännöllisesti "kahdentoista" jumalanpalvelukseen, ja tavallisesti oli joku nuorista hänen mukanaan. Muut istuivat Roosa tädin luona, jolloin Helka tai Meeri luki ääneensä saarnan; Helka varsinkin oli tottunut olemaan ääneen-lukiana, sillä niin pitkälle kuin hän muisti, oli äidillä aina ollut arka kurkku. Tämä hiljainen hetki kotona muodosti pyhäpäivän myöskin kaupungissa toisenlaiseksi kuin arkipäivät. Kun ilma oli kaunis, menivät nuoret setänsä kanssa päivällisen edellä kävelemään joko Eläintarhaan tahi Kaivopuistoon, jossa saivat ihailla meren suurenmoista kauneutta. Iltasilla oli kasööri Langen tapana soittaa viulua, jota Meeri, joka oli sangen musikaalinen, säesti pianolla. Hän lauloi myöskin veljiensä kanssa yhdessä pieniä kolmiäänisiä lauluja, ja Helka, jolla ei ollut ääntä ja joka ei myöskään ollut oppinut soittamaan, kuunteli hyvin mielellään näitä pieniä taiteilioita.

Rouva Langella ei ollut mitään sitä vastaan, että nuoret joutohetkinään kävivät vieraissa koulutovereittensa luona; mutta halukkaammin hän kuitenkin näki, että he ottivat tovereitaan vastaan kodissa, ja hän oli iloinen siitä, että he siellä viihtyivätkin parhaiten eivätkä usein menneet muualle, elleivät terveytensä vuoksi lähteneet ulos kävelylle.

Meeri ja Iines Stormbom olivat kieltämättä luokan etevimmät terävän käsityksensä puolesta, mutta Helka sai usein kiitosta siitä, että hän oli tarkkuudella luettavansa lukenut ja saattoi siis antaa selviä vastauksia. Hän oli käynyt miettiväiseksi ja vanhaksi ennenaikojaan, syystä että oli ollut kivulloisen äidin ainoana seuralaisena. Mutta pienen Elma Brobergin oli vaikea tulla toimeen luokallaan, sillä vaikka hän oli kovin ahkera, olivat laskut aina niin vaikeat, etteivät ne tahtoneet mahtua hänen pyöreään päähänsä. Eeva Stormbom ja hänen veljensä Ossi sekä Bruuno olivat luokkatovereita. Ossi oli vallaton veitikka, josta ei kukaan toveri oikein pitänyt, sillä hän oli kova ahmaaja ja kielikello. Toivo Stenberg, Meerin sivukumppani, oli sitävastoin iloinen kelpo poika. Hänestä kaikki yleensä pitivät, ja hän oli aina ensimmäisenä kaikissa leikeissä, joita koulupihassa leikittiin. Hän oli myöskin valittu Lauantaiyhdistykseen Langelle ja tuotti aina paljon hauskuutta.

Tavallisesti tytöt tulivat yhdessä kotia koulusta, mutta Bruuno juoksi välistä sinne ja välistä tänne, joten hänestä ei milloinkaan ollut tietoa, missä oli.

-- Mihin sinä nyt taas riennät, Bruuno? -- huusi Meeri eräänä päivänä veljellensä, kun heidän tuli lähteä kotiin päivälliselle ja veli pötki toisaalle. -- Sinä olet viime aikoina monasti tullut liian myöhään aterialle.

-- Lorua vain! -- Bruuno teki kädellään liikkeen ilmaan ja meni menojaan toisten poikien kanssa.

-- Pojat ovat aina niin huolettomia ja ajattelemattomia -- sanoi Iines. -- He eivät milloinkaan voi kulkea kadulla hyppäämättä katu-ojissa taikka viheltämättä koirille. -- Tuo pieni itseensä tyytyväinen fariseus nosti hienon nenänsä ilmaan. Iines saattoi kyllä toisinaan itsekkin olla hyvin poikamainen, mutta hän tiesi olevansa sievä ja oli sen vuoksi vähän olevinansa siinä kun käveli Toivon rinnalla.

-- Niin, te tytöt olette varmaan kymmenen vertaa viisaammat, kuin me tyhmät pojat! -- Toivo nauroi virnistellen.

-- Bruuno on nyt kahden viikon kuluessa tuhlannut taskurahansa niin, etten voi käsittää mihin ne ovat menneet -- sanoi Freedrik samana päivänä Meerille ja Helkalle.

-- Ehkä hän on ne lainannut jollekin toverille.

-- Niin, saattaapa niinkin olla, mutta minun täytyy joka tapauksessa kysyä häneltä sitä, sillä isä toivoo, että me tarkkaan kirjoittaisimme muistiin kaikki menomme, jotta sitte voisimme niistä tehdä hänelle selkoa.

-- Minun äitini on myöskin antanut minulle pienen muistiinpanokirjan, nyt kun olen saanut omat kuukausirahat käyttääkseni -- sanoi Helka.

-- Minä voin todistaa, että sinä säännöllisesti kirjoitat laskuihisi joka pennin -- vakuutti Meeri.

-- Luulisin, että se on hyvä oppi vastaisuutta varten -- virkkoi Freedrik.

Muutama päivä myöhemmin tuli Meeri aika tohinalla ruokasaliin, jossa Bruuno istui lukemassa, pää nojautuneena käsiä vastaan.

-- Nyt tiedän, missä sinä tuhlaat rahasi -- huudahti hän. -- Sinä menet Fazerille syömään makeisia! Hyi sinua! Ossi Stormbom on sanonut sen Iinekselle.

-- Semmoinen kantelia! -- Bruuno viskasi harmistuneena kirjansa sivulle päin.

-- Teetkö mielestäsi oikein, sinä, joka saat niin paljon hyvää täällä kotona, kun kehtaat sittekin mennä rahojasi kuluttamaan torttuihin? -- Meeri oli oikein tullut vauhtiin ja oli innosta punaisena.

-- Olenko minä velvollinen sinulle tekemään selkoa siitä, miten rahojani käytän? -- tiuskasi Bruuno.

-- Et, mutta olenhan sinua vanhempi.

-- Ikäänkuin sinä aina hoitaisit rahojasi niin mallikelpoisesti! Varo vain itseäsi! Muistatko kellonvitjoja ja hienoa rosettia, jolla komeilit menneenä vuonna!

-- Oih kun sinä olet ikävä! Sehän oli ihan toista.

-- En saata sanoa!

-- Mikä nyt on? -- kysyi Roosa täti, joka samassa astui sisälle. Hän oli hämmästynyt tuosta äänekkäästä keskustelusta, mutta kun ei kukaan vastannut ja Bruuno otti jälleen kirjansa, samalla kun Meeri laski pois koululaukkunsa, oli tätikin vaiti. Hän piti viisaimpana olla sekaantumatta nuorten kinaan, vaan antoi heidän selvittää asioitansa omin neuvoin.

Kun Bruunon illalla piti panna maata, istui hän pitkän aikaa vuoteensa syrjällä ja näytti tuumaavalta; vihdoin hän virkkoi:

-- Meeri on kaiketi tuonut esiin minun ansioluetteloni, vai kuinka?

-- Ei, hän ei ole mitään sanonut -- vastasi Freedrik.

-- Katsoppas, asian laita oli semmoinen, että -- Bruuno keskeytti puheensa, hämillään kun oli -- että -- niin, Ossi ja minä sekä pari muuta poikaa olemme koululla muodostaneet neliapilan, ja me olemme pysyneet yhdessä koko lukukauden. Senhän sinä kaiketi tiedät?

Freedrik nyökähytti myöntävästi päätään.

-- Noh, me olemme vähän peuhanneet ja pitäneet hauskaa yhdessä ja sitte olemme pistäytyneet Fazerille välistä.

Freedrik ei vastannut mitään.

-- Olihan se tuhmaa, mutta omenatortut ovat niin hirveän hyviä eivätkä maksa enemmän kuin 10 penniä kappale.

-- Niin, eihän se niin paljolta tunnu.

-- Ei, mutta se on hullumpi, että kun vain maistaa sellaista, niin ei tyydy enää yhteen ja kahteen, vaan yhtäkkiä on syönyt neljälläkymmenellä tai viidelläkymmenellä pennillä.

-- No niin, kerran se kyllä saattaa käydä!

-- Mitä vielä! Tietysti me olemme käyneet siellä montakin kertaa ja -- niin se nyt on yhtäkaikki, mutta rahani ovat nyt lopussa, ja minä olen lainannut 50 penniä Ossilta.

-- Ne sinun täytyy heti huomenna maksaa pois -- sanoi Freedrik päättävästi. -- Minä annan sinulle kassastani. Tiedäthän, että isä ankarasti on kieltänyt ja varoittanut meitä ottamasta pieniä lainoja tovereiltamme.

Bruuno oli vähän nolon näköinen. -- Sinä olet kunnon poika, Freedrik, kun autat minua tästä pälkähästä -- sanoi hän vihdoin.

-- Onhan se luonnollista; mutta nyt sinun myöskin täytyy luvata minulle, että vastaisuudessa olet lujempi, kun tuollaiset kiusaukset sinua vaivaavat, ja jos tulisit pinteeseen, niin puhu heti asiasta minulle.

-- Sen tahdon tehdä; sinun kanssasi onkin niin hyvä puhua, mutta Meeri käy päälle kuin mikäkin porokello ja on aina olevinaan niin viisas ja uljas.

-- Kuulin kyllä kinanne päivällä; Meeri oli vähän kiivas, mutta ei hän mitään pahaa sentään tarkoita.

-- Ehkä ei, mutta paljon melua hän sentään tekee. -- Näin sanoen Bruuno veti peiton korviinsa asti ja tunsi sydämmensä oikein keveäksi tunnustuksensa perästä.

-- Kuka noputtaa ovea? -- Freedrik kurkisti ulos. -- Mitä tahdot, Meeri?

-- Nukkuuko Bruuno jo?

-- Melkein.

-- Noh, herätä hänet sitte ja sano, että minä olin äkäpussi päivällä, huomenna olen taas lempeä kuin kyyhkynen.

-- Hyvä -- huusi Bruuno vuoteestaan -- minä suon sinulle anteeksi -- sinähän olet vain tyttö!

-- Hyi, sinä ilkeä poika, minä sinua vielä opetan! -- Hän lähti matkoihinsa kiireesti, niin että tohvelien klipin klapina vain kuului käytävien korkkimatoilta.

Joulutuumia ja kotimatka.

-- Aika kuluu toki hyvin pian -- sanoi Meeri eräänä päivänä -- nyt ei meillä enää ole muuta kuin kolme viikkoa jouluun eikä muuta kuin kuusitoista päivää siksi kuin lähdemme kotiin.

-- Miten kauniilta Kerttula nyt näyttänee talvipuvussaan -- sanoi Helka. -- Ajattelen sitä usein ja toivon että sen näkisin todellisuudessa.

-- Sedällä ja minulla on yhteinen salaisuus, sinä kyllä saat sen aikoinasi kuulla -- sanoi Meeri, joka samalla näytti hyvin salaperäiseltä.

-- Varmaankin on kysymys jostakin joululahjasta -- tuumaili Helka, mutta Meeri vain nauroi.

Kaikki mitä näinä viikkoina tehtiin tai puhuttiin, koski aina toivottua joulua, joka koko syksyn ikäänkuin etäisyydessä olevana valopilkkuna oli häämöittänyt nuorten mielessä. Kadut olivat täynnä kiirehtiviä ihmisiä, ja kauppapuodit hohtivat illoin mitä komeimmassa sähkövalossa, jotta uhkeat joulunäyttelyt esiintyisivät niin loistavina kuin mahdollista. Kyllä siellä ostettavaa löytyi, kun vain rahaa oli kukkarossa.

Kerttulan lapset olivat jo aikoja sitte laatineet toivomusluettelonsa. Kaksoisveljekset toivoivat saavansa uudet luistimet, kelkat ja lampaannahkaiset lakit. Eedit oli pyytänyt lastenlehteä tulevaa vuotta varten ja nukkepöydän kaluston. Ester toivoi nukenhellaa keittoastioineen. Myöskin Lilli oli äitinsä avustamana kirjoittanut: "monta monta nuttea ja suuji hevonen", ja isä oli lupaavasti hymyillen pistänyt listan lompakkoonsa muiden mukaan.

Freedrikin joululuettelo oli yhtä järjestyksellinen kuin hän itse:

N:o 1. Yksi vaatekerta. " 2. Uusi kartasto. " 3. Saksalainen sanakirja. N:o 4. "Välskärin kertomukset" korukansissa. " 5. Uusi kukkapuserrin. " 6. Pari hansikoita. " 7. Kirjahylly. " 8. Kalossit. " 9. Kirjesalkku. " 10. Paperiveitsi.

Bruuno oli toivonut itselleen kajaanilaiset sukset sekä potkukelkan, jonkun joululehden ja vähintäin parikymmentä muuta kapinetta. Meerin listalla oli sikin sokin: hajuvesipulloja, uusi nahkareunus, kengät ja hansikat, hauskoja kirjoja ja marsipaanikaramelleja; mutta Helka ei pyytänyt muuta kuin kirjoitusneuvot ja nahkalakin.

Toivomuslistat antoivat aihetta monenlaiseen puheeseen ja tuumaan joutohetkinä, ja sitte jokainen hiljaisuudessa laski varojansa, ennenkuin lähti ostoksille, sillä monta oli, joille tuli antaa, eikä kukaan saanut jäädä ilman.

Meeri oli ommellut kirjoitusmaton isälleen sekä työlaukun äidilleen; setä Langen piti saada kynänpyyhin, ja Roosa tädille hänen oli aikomus valmistaa munasäiliö, ja nyt täytyi joka vapaahetkenä olla ahkera, jotta kaikki tulisi aikanaan tehdyksi. Hän ja Bruuno laskivat kilvan sekä päivät että tunnit, mitkä vielä olivat jäljellä ennen kotimatkaa, ja Helka kuunteli heidän puhettaan vähän surumielisenä. Tietysti joulu kaupungissakin tavallaan oli hauska -- tuumi hän -- mutta ettei se ollut sellainen kuin joulunpyhät kotona Kerttulassa, sen hän kyllä käsitti serkkujen innostuneista kertomuksista.

-- Mitä sinä siitä pitäisit, jos saisit lähteä serkkujesi kanssa maalle? -- kysyi hänen äitinsä päivää ennen kuin toisten piti lähteä.

Helka hätkähti. -- Oi, miten hauskaa se olisi -- huudahti hän -- mutta -- minä en tahtoisi olla erotettuna isästä ja äidistä joulu-iltana. -- Hän kietoi käsivartensa äidin kaulan ympäri ja hyväili häntä sydämmellisesti.

-- Nyt täytyy kaiketi sedän tuoda esiin meidän salaisuutemme -- sanoi Meeri hyvin puhuvin katsein.

Kasööri lykkäsi tukkaansa otsalta ja asetti paremmin kuntoon silmälasinsa. -- Professori luulee maa-ilman vahvistavan äidin hermoja; lähde vain serkkujesi muassa, tyttöseni, me tulemme kyllä perässä päivää ennen joulua.

-- Onko se oikein totta? -- Helka katsoi kysyvänä toisesta toiseen.

-- Niin, niin, sinä seuraat meitä, sen setä ja minä olemme jo aikaa päättäneet -- sanoi Meeri iloiten ja pyörieli serkkunsa kanssa riemuiten ympäri salia. -- Sinä vietät joulua Kerttulassa, ja meille tulee niin hauskaa, niin hauskaa!

Setä Lange silitteli tyttärensä lyhyttä tukkaa, ja Roosa tädin ystävälliset silmät kiilsivät kosteina; molemmat olivat iloisia siitä, että saattoivat valmistaa tyttärellensä suuren joulu-ilon.

Nyt syntyi kiire joululahjojen tähden, kun ne kaikki olivat pantavat kääröön ja pakattavat matkalaukkuihin muitten kamssujen muassa. Vielä viimeisessä hetkessä täytyi ostaa jotakin, joka oli unhottumaisillaan, ja sitte täytyi heidän vielä mennä sanomaan jäähyväisiä Jannelle, saadaksensa oikein tuoreita terveisiä kotiin. Heidän pikku turvattinsa tunsi itsensä onnelliseksi koulussaan kumppanien parissa, ja hän oli jo oppinut valmistamaan koko joukon hyödyllisiä kapineita. Opettajattaret olivat niin herttaisen hyviä häntä kohtaan -- sanoi hän -- ja jalat olivat tulleet paljon paremmiksi. Luulipa tohtori, että hän vastaisuudessa saattaisi ruveta liikkumaan kainalosauvojen avulla. Pelkkiä hyviä uutisia oli siis vietävänä; näytti olevan hyvä päätös tuo, että Janne kouluun vietiin. Kaikilla lapsilla oli mukanaan hänelle pieni joululahja, ja Lotta täti oli lähettänyt ison käärön, joka näytti hyvin lupaavalta. Joulu-aattona piti oleman juhla koululla, sellaista joulua ei Janne milloinkaan ennen ollut viettänyt, ja tuo häämöittävä ilo säteili jo hänen kirkkaissa lapsensilmissään.

Freedrik laski suojelevasti käsivartensa hänen hennon ruumiinsa ympäri, sanoen: -- Voi nyt hyvin, pikku Janne, kyllä me viemme terveisiä äidille ja ilahutamme häntä sillä tiedolla, että sinun on täällä hyvä olla.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Seuraavana aamuna nuoret läksivät.

-- Hyvästi, äiti rakas! Tervetultua jäljestäpäin! --

Näin jätti Helka hyvästi äitinsä hänen vuoteensa ääressä lähtöhetkenä aamulla, ja sitte kiirehdittiin asemalle, jonne kasööri heitä saattoi, nähdäkseen, että kaikki oikein tulivat vaunuihin. Siellä vasta olikin sekamelskaa asemasillalla, ja vaunuihin tunkeili koululapsia kaiken-ikäisiä. Vihdoin tulivat kuitenkin kaikki matkalaukut, mytyt ja kääröt paikoilleen, asemakello soi, ja pitkä vaunujono lähti liikkeelle, kiitäen pois kylmässä talvi-ilmassa, ohi Kaisaniemen lehdettömien puitten ja Eläintarhan alastomien lehtojen.

Alussa oli vaunuissa niin ahdasta, että kaikki käytävät sohvien välissä olivat täynnä, istuttiin neljä ja viisikin yhdellä penkillä, ja sohina vaunuissa kuului ikäänkuin meri olisi pauhannut myrskyssä. Siinä puhuttiin ja syötiin; kukin tarjosi toisille, mitä hänellä oli laukussaan. Elmalla oli valmiiksi riksityitä pähkinöitä mukanaan.. Meerillä oli karamelleja ja Helkalla suklaatipastilleja. Bruuno piti tarkkaa huolta voileipäpussista, ja Iines Stormbom, jonka oli määrä viettää joulua Elman kodissa, tarjosi ameriikkalaisia omenia. Freedrik luki päivän sanomalehteä, jonka hän oli ostanut asemalla, ja Vihtori pysyi tupakkavaunussa.

Kaikki olivat niin iloisia ja onnellisia, kuin saattaa olla ainoastaan lähtiessä kotiin jouluksi, kuten Meeri sanoi; kaikki ajattelivat ja puhuivat vain jouluillasta. Jokainen mytty tai käärö, jonka uudet väliasemilta tulleet matkustajat asettivat hyllyille tai sohvien alle, oli nuorten mielestä välttämättömästi joululahja, ja käärön muodon mukaan koetettiin arvata, mitä se mahdollisesti sisältäisi.

Juna seisahtui asemille ja pysäkeille, jättäen tavaraa ja matkustajia, mutta vaunut eivät sittekään käyneet paljoakaan väljemmiksi, niin täpötäynnään ne olivat alusta alkaen. Ja niin kuljettiin eteenpäin, yhä eteenpäin.

Niin, puhise sinä, vanha rehellinen veturi; sinä et tiedä, kuinka monta sydäntä kiivaasti sykähtelee kärsimättömässä innossa päästäksensä pian, pian rakastettuun päämaaliin!

-- Isä tulee itse meitä vastaan asemalle -- sanoi Meeri.

-- Hänellä on Oiva ja Rusko mukanaan, ja Ruskoa minä ajan. -- Bruuno hieroi tyytyväisenä käsiään.

-- Luulenpa että nukut, Helka?

-- En suinkaan!

-- Niin, mutta nyt meidän kuitenkin vähän täytyy nukkua, jotta aika rientää paremmin. Katsos, nyt hämärtää jo, meillä ei enää ole erittäin pitkästi matkaa jäljellä.

Mutta Helka ei nukkunut, vaikka hän istui ihan hiljaa liikkumattomana, niin että Meeri saattoi nojata päänsä hänen olkaansa vasten. Hän katseli lakkaamatta ulos vaunun-ikkunoista noita lumella peitettyjä metsiä, jotka niin kiireesti näyttivät kulkevan ohitse; ne tuntuivat niin taikamaisilta hämärässä ja muodostivat vasten talvitaivasta kummannäköisiä kuvioita. Ratavartiain mökeistä vilkutti valo niin ystävällisesti ulos pimeyteen, että oikein sydäntä lämmitti; lapsien päitä näkyi ikkunoissa, ne kurkistivat uteliaina ulos ja katosivat taas, kuten unikuvat. Asemat olivat kuten suuret lyhdyt loistavine akkunariveineen, ja keveitten harsouutimien takaa näkyi kukkia, ja sisällä istui naisia, jotka ompelivat ruusuhuntuisten lamppujen valossa. Toinen taulu vaihtui toiseen, ja ne kutoutuivat Helkan muistiin kirjavana satuna, kauniimpana kuin mitä hän milloinkaan oli lukenut.

Näin kuluivat tunnit, ja nyt ilmoitti konduktööri, että oltiin F:n asemalla. Meeri syöksähti unen pöperössä kapineittensa kimppuun, ja pojat kokoilivat kiireesti matkalaukkuja.

-- Nyt siis todellakin ollaan perillä!

-- Olemme niin, tuolla seisoo isä asemasillalla.

-- Tervetultua, tervetultua! -- Asessori Bergendahl syleili heitä kaikkia. Sitte pojat kiirehtivät ottamaan selkoa matkatavaroista, sillä välin kuin tytöt odotussalissa käärivät ympärilleen lämpimiä villahuiveja ja päällysnuttuja, joita äiti oli heille lähettänyt.

-- Ovatko kaikki kodissa terveitä?