Chapter 7

Bruuno oli ajajana vanhoissa, keltaisiksi maalatuissa, nelipyöräisissä ajoneuvoissa, joita käytettiin ainoastaan silloin, kun koko lapsilauma oli mukana, ja Heikki ajoi Gerdan kanssa Lotta tädin pienissä vaunuissa. Matka kului nopeaan iloisesti juteltaessa, kunnes ehdittiin pappilaan, johon hevoset jätettiin. Vaan nuoriso lähti kravunpyydyksineen, kahvipannuineen ja leipäkoppineen niitylle, jonka läpi vähäinen joki luikerteli.

Tultuansa perille hajaantui seura eri ryhmiin. Osa siitä lähti panemaan syöttejä keppeihin ja laskemaan niitä pitkin joen vartta, toiset menivät valitsemaan sopivaa paikkaa, johon asettuisivat kahvia keittämään. Muutamia nokisia kiviä, joita ennenkin oli tällaisissa huvitilaisuuksissa käytetty, asetettiin tilapäiseksi takaksi, ja kuivista risuista ja katajasta laittoivat tytöt pian iloisen tulen pannun alle.

-- No Helka, jätä nyt kyökkitoimet hetkeksi ja tule minun kanssani -- huusi Freedrik; ja serkku, joka ei milloinkaan ennen ollut kravustusta nähnyt, oli heti valmis noudattamaan hänen pyyntöänsä. Suurella jännityksellä katseli Helka nyt, miten Freedrik varovaisesti laski haavin alas veteen ja nosti sen nopeasti ylös. Tuossa meni aika junkkari pohjaan, mutta kaksi makasi kuitenkin verkossa vuoroin aukaisten ja sulkien saksiansa.

Hyi, miten rumia ne olivat! Helka pelkäsi niitä niin, että hän kirkasi, kun serkku tarttui niitä niskaan viskatakseen ne koppaan; mutta hauska oli kuitenkin katsella ja nostaa keppiä kepin perästä. Onneksi oli joessa niin paljo krapuja, että harvoin pyydyksiltä palattiin ilman täysinäistä koppaa. Freedrik ja Heikki olivat levollisimmat, ja heillä oli aina paras onni. Bruuno oli liian liukas liikkeissään, ja Meerin sekä Elman oli laita samoin, joten he useimmiten pelottivat suurimmat kravut mutaan takaisin. Lapset myöskin ilohuudoillaan pelästyttivät noita vauhkoja eläviä.

Vihtori oli mainio isäntä. Aina hän oli valmis parantamaan rikkunutta haavia tahi asettamaan uutta keppiä kuntoon; sitäpaitsi hänellä oli aikaa auttaa Gerdaa, joka oli ottanut koko kahvikomennon haltuunsa. Herra Kontio sitävastoin loikoili ruohostossa ja lausui runoja toisen toisensa perästä mukaan otetusta runovihosta.

Valkoinen pöytäliina levitettiin nurmelle, ja sitte rupesi Gerda ottamaan esiin koppien sisällystä. Kuppeja, sokeria ja kermaa lukuunottamatta oli siinä pehmeätä leipää, korppuja, mustikka-paistosta, hunaja-- ja piparikaakkuja. Pruustinna tiesi kyllä, mikä nuorille hyvältä maistui huvimatkalla. Gerda nosti varovasti kahvipannun kantta ja tuumi, että se oli jo kyllin kiehunutta, ja pian Vihtorin ääni kutsui innostuneet kravustajat katetun nurmipöydän ympäri sijoittumaan ja siihen asetettuja herkkuja nauttimaan.

Raitis ilma antoi hyvän ruokahalun, ja Vihtori, joka tavallisella sujuvuudellaan hoiteli "kahvi-Kaisaa", sai tavantakaa täyttää tyhjennettyjä kuppeja, sillä välin kuin Gerda levitti voileipiä ruokahaluisille lapsille.

-- Tämä tosiaankin on hauskaa -- sanoi Heikki laskeutuessaan alas nurmelle levitettyjen vaippojen päälle. -- Vahinko, ettei minulla ole mukana valokuvauskonetta, olisinhan voinut ikuistuttaa teidät kaikkityyni siinä, kun istutte kahvipöydän ympärillä. -- Vihtori ei puhunut mitään, vaan otti äkkiä pienen kirjan taskustaan ja piirsi reippaasti onnistuneen kuvan nurmikolla istuvasta seurasta.

Lapset, Bruuno ja Elma palasivat pian jälleen joelle kravustamaan, mutta toiset jäivät leirivalkean luo, joka vielä hiljakseen paloi. Iltapäivä oli tyven ja kaunis, joen toisella puolella leikkasi pappilan väki suviviljaa ja haravoitsi sitä kokoon pieniksi kuhilaiksi. Työntekiöitten laulu ja puhe kuului heleänä kirkkaassa, tyvenessä ilmassa. Kaikki oli niin kaunista ja sopusointuisaa, mutta kuitenkin tuntui vieno syksyn suruvoittoisa tuulahdus liehuvan läpi luonnon. Kenties se vaikutti seuraankin, koska se kävi yhä hiljaisemmaksi. Jokainen nähtävästi vaipui omiin ajatuksiinsa.

-- Tästä kuukauden perästä olen jo Dresdenissä -- sanoi Gerda katsellen haaveksivasti eteensä.

-- Ja me olemme keskellä koulu-olojamme -- lisäsi Meeri. -- Mitä sinä, Vihtori, aiot toimittaa tänä syksynä?

-- Aion käydä taideyhdistyksen piirustuskoulua. Tiedäthän, että aina olen halunnut taiteilijan uralle, mutta isäni tahtoi, että ensin tulisin ylioppilaaksi; vaan nyt olen vapaa seuraamaan omaa taipumustani.

-- Ja jonakuna päivänä hämmästytät meitä sillä että lähdet ulkomaille ja palaat suurena taiteilijana -- virkkoi Freedrik nauraen.

-- Silloin minä maalaan uuden alttaritaulun kirkkoomme; vanha taulu tummine kuvineen on jo kauan ollut silmätikkunani.

-- Hyvä vain, kunpa minullakin olisi tulevaisuuteni ohjelma noin selvillä!

-- Oohoh, sinä Freedrik, joka aina olet ollut niin erittäin päättäväinen?

-- En voi saada selville, mihin minun tulee pyrkiä. Opin-uralle minä kaiketi sentään viimeksi joudun.

-- Sinä kyllä lopetat urasi tulemalla kasvitieteen professoriksi meidän yliopistoomme -- ennusti Heikki.

-- Minä olen tuuminut tulla kansanopistoon opettajaksi, taikka kentiesi minä haen opettajaksi johonkin seminaariin -- sanoi herra Kontio kainolla itsetietoisuudella, katsoen huoaten Gerdaan.

-- Minä ajattelen tulevia oppilaita, joita kuvittelen saavani hyvin paljon, kun nyt ensin Dresdenissä tulen oikein varmaksi saksankielessäni.

-- No sitä voimme toivoa; minä näen sinut jo vapaudestasi nauttivana naisena, lyhyttukkaisena ja prillit nenällä -- sanoi Freedrik, silitellen hyväilevästi sisarensa vaaleita kiharoita. Hän oli kuitenkin kaikin puolin ylpeä sisarestaan.

-- Niin pian kuin koulunkäyntini lopetan, lähden minä Ruotsiin tullakseni taitavaksi voimistelunopettajaksi. -- Meeri nosti kerskaillen pienen pystynenänsä ilmaan. -- Kyllä minä sitte ilmaiseksi hieron, nipistän ja koputan teitä kaikkia voimieni takaa.

-- Kiitos hyvästä lupauksestasi! -- sanoi Freedrik hymyillen. -- Mutta mitä sinä, Vihtori, tuumaat, sinä varmaankin uneksit jotakin kaunista taiteilia-unelmaa?

Nuori ylioppilas hymyili. -- Olisipa ihanaa voida saada aikaan taideteos niin suurenmoinen ja vaikuttava, että jokainen katselia ihastuneena seisahtaisi sen eteen -- huudahti hän innostuneena.

-- Niin, siten sinä myöskin tuottaisit kunniaa maallesi -- sanoi Freedrik. -- Minä en voi ajatella mitään ihanampaa, kuin saada koko voimallani tehdä työtä isänmaan puolesta. Sitä vasta elämäksi saatan sanoa!

Helka katsoi ihaellen serkkuansa.

-- "Maan eestä kuolisitko tään?" -- sanoi Heikki hiljaa.

-- Onko se sinun tulevaisuutesi päämaali, veliseni? -- Freedrik laski hymyillen käsivartensa tuon rotevan nuorukaisen olalle.

-- En tiedä, ansaitsisinko niin ihanan onnen osakseni -- vastasi Heikki miettiväisenä -- mutta sen tiedän, että rakastan isänmaatani enemmän kuin itseäni sekä että tahtoisin sitä palvella voimieni takaa. "Maani lähinnä Jumalaa" on hyvä mielilause.

-- Entä koti? -- kysyi Gerda lempeästi.

-- Kodin suljen hartaimmasti isänmaanrakkauteeni -- vastasi Heikki levollisella, luotettavalla tavallaan.

-- Olemme saaneet viisisataa krapua -- huusivat lapset -- Bruuno on ne jo jakanut ja Elma lähetti toiset puolet pappilaan, sillä pruustinna täti on luvannut keittää ne illalliseksi.

-- Ajatelkaa, kuinka me olemme laiskotelleet, olemme vain haaveilleet täällä aikamme hukkaan -- sanoi Freedrik. -- Nuo toiset saavat nyt ottaa suurimmat kiitokset kaikesta.

-- Mutta tämä on ollut hyvin suloinen hetki -- sanoi Gerda katsellen haaveilevasti ympärilleen.

-- Nimitämmekö tätä paikkaa "unelmien kummuksi?" -- kysyi Vihtori, ja kaikki pitivät nimen erittäin sopivana. Sitte tytöt rupesivat asettamaan kahvikuppeja ja vateja koppiin, sillä välin kuin pojat kokosivat haavit ja kepit. Kaipauksella lähdettiin joen rannalta hauskasta leiripaikasta, jossa äsken niin monta valoisaa tulevaisuuden suunnitelmaa oli tehty.

Pappilassa oli illallispöytä katettu, kun huvimatkailiat ehtivät perille, ja kukkuralliset vadit keitettyjä krapuja kannettiin kyökistä sisälle. Nyt syötiin ja juteltiin aikalailla, ja kun hevoset vihdoin ajettiin portaitten eteen, oli kuu jo noussut taivaalle.

-- Meillä on ollut kovin hauska matka -- sanoi Helka kotiin tultuansa.

-- Niin, se täytyy myöntää -- sanoi Meeri ja suuteli äitiänsä, joka oli istunut valveilla heitä odottamassa.

-- Jos huomenna sataa, niin meidän täytyy kuivata viimeiset kukkasemme.

-- Niin, sen teemmekin, ja iltapäivällä minä lähden lukemaan sokealle Leenalle; hän ilostuu aina, kun minä tulen -- sanoi Helka.

Rouva Bergendahl noikkasi hyvästi. -- Kuusimäen muori on ollut täällä sillä aikaa kuin te olitte poissa. Muija näytti varsin reippaalta ja toi suuren tuokkosellisen mustikoita teille kiitokseksi hyvästä avusta, jota hän teiltä sai sairautensa aikana. Lapset olivat ahkerasti poimineet marjoja ja kaikin he olivat teihin kovin ihastuneet.

-- Me olemme sentään varsin vähän voineet tehdä heidän hyväkseen -- sanoi Gerda.

-- Tyttöseni, ei se riipu avun suuruudesta, vaan tavasta, miten apua annetaan -- vastasi äiti lempeästi. -- Vesipikaria Jeesuksen nimessä Hän ei jätä palkitsematta.

Kun Helka painoi päänsä patjaan, ajatteli hän: -- Pieni rakkauden työ tehty siinä, missä sitä voi tehdä, on kaiketi myöskin kansan ja isänmaan palvelemista, josta äsken niin kauniisti puhuttiin siellä rannalla. -- Hän ei sitä vielä oikein täydellisesti ymmärtänyt, mutta kyllä kaiketi asia kuitenkin oli juuri sillä tavalla.

Syksy ja hyvästit.

Päivät olivat vielä valoisat ja kauniit, mutta aamut sumuiset ja illat pimeät. Vaikka kuinka hartaasti olisi toivonut, että kesää olisi kestänyt, täytyi kuitenkin huomata, että syksy teki tuloa.

Kerttulan puutarha oli mitä ihanimpia hedelmiä täynnä, omenia, päärynöitä ja luumuja kaikenvärisiä ja -muotoisia. Varstojen pauke kuului luhista, ja puolukan kyljet hohtivat punaisina metsänrinteillä.

Nuoriso hyörieli ympäri maita ja metsiä tavallisuuden mukaan, nauttien maalais-elämän ihanaa vapautta. Jokainen tunsi, että tämä aika pian oli loppuva; keskellä iloa tunkeusi sydämiin surun voittoisa tunne, joka hiipi sinne, kuten luontoon tuo sininen usva, joka tavan takaa kääri seudun hentoon harsoonsa.

Vanhalla Marilla oli täysi työ, joutuakseen käyttää syksyn runsaita tuotteita, ja tytöt auttoivat häntä uskollisesti herneitten silpomisessa, papujen kuivaamisessa ja omenien kuorimisessa. Hauskempaa työtä heillä kuitenkin oli puutarhassa, jossa saivat koota puitten runsaat hedelmät. Lapsilla oli jonkunlainen pelon-alainen kunnioitus Piilin muijaa, puutarhan vanhaa, harmaatukkaista ja teräväsilmäistä hoitajaa kohtaan. Helkan oli kuitenkin jo alusta onnistunut voittaa muijan suosio jollakin pienellä avuliaisuuden osotuksella, ja tätä muija palkitsi tuon tuostakin kauniilla kukalla, hyvällä omenalla tai päärynällä ja välistä maukkaalla porkkanallakin, joka ei myöskään ollut ylenkatsottava. Vaikka vanha Piilin muija ulkomuodoltaan olikin vähän karkea ja jäykkä, oli hän kuitenkin suuri kukkien rakastaja. Hän vartioitsi jokaista pientä nuppua, ikäänkuin se olisi ollut hänen silmäteränsä, ja hänen ihastuksensa jokaisesta kukasta, joka puhkesi, oli oikein liikuttava. Hedelmien alas-otossa oli muija kuitenkin nuorison avusta hyvin kiitollinen, ja tavallisesti Bruuno silloin kävi työn etupäässä. Hän oli väsymätön seisomaan tikapuilla ottamassa hedelmiä alas, sillä välin kuin tytöt poimivat koppiinsa, mitä maasta ylettyivät saamaan. -- Kauneimpia omenia täytyy varjella kuten jalokiviä -- sanoi Piilin muija, eikä hän itse koskenut niihin, ellei hänellä ollut villasormikkaat kädessä.

Kun viimeiset hedelmät otettiin alas ja ravistettiin puita, koska oli vaikea ulettua niihin, silloin lapset riensivät maasta poimimaan kaikki omenat ja päärynät. Ne, joita ei pistetty koppiin, katosivat erinomaisen nopeasti heidän terveitten hampaittensa väliin. Heidän pienet vatsansa näyttivät olevan pohjattomia, milloin puutarhan herkkuja oli tarjona, niin vakuutti ainakin asessori Bergendahl, ja sitä eivät lapsetkaan voineet kieltää.

Kun hedelmät olivat otetut alas, järjestettiin ne huolellisesti suuruutensa, kypsyytensä ja säilyväisyytensä mukaan suuriin, mataliin koppiin. Melkoiset määrät myytiin kaupunkiin hedelmäkauppiaille, osa määrättiin syötäväksi syksyn kuluessa ja loput talletettiin omenakammarissa talven varaksi.

Helkan mielestä oli mitä hauskinta kulkea omenakammarissa, jonka ilma oli täynnä hedelmäntuoksua, ja tarkastella noita erilaisia hedelmiä, jotka olivat hänen enonsa ylpeytenä. Siellä oli päärynöitä nyrkin kokoisia, sekä punaisia, keltaisia ja viheriäisiä luumuja, niin herkullisia, että oikein oli vähällä syödä niitä liiaksi. Ulkona kurkkupenkereet vivahtivat viheriäiseltä ja keltaiselta, ja meloonit riippuivat keltaisina, suurina kuten lapsen päät, villavilla varsillaan, tuuheiden lehtiensä välissä. Niin, oli se Kerttulan puutarha oikea paratiisi!

Asessorin rouva istui päiväkaudet ompelukoneen ääressä, sillä paljo oli, jota täytyi parantaa, ja myöskin oli uutta ommeltavaa ennen lasten lähtöä kouluihin, joten hänen ahkerat sormensa olivat lakkaamatta toimessa. Miina neitsy kantoi pakan toisensa perästä tärkättyjä ja silitettyjä häikäisevän valkoisia paitoja sisään silityskammiosta; kaiken täytyi olla kunnossa lukukauden varalle, joka nyt läheni suurin askelin. Gerdan matkaa varten oli myöskin paljo hommaa; hänen piti matkustaa muutamia päiviä ennen kuin muut. Kaikki ilmaisi pian tapahtuvaa poislähtöä, kaikki kertoi että tämä iloinen piiri kodin helmasta kohta hajaantuisi. Nuorista oli ainoastaan herra Kontio jäävä Kerttulaan Haaraldin ja Pentin opettamista varten.

Mutta alhaalla kalastajamökissä oli toinen matka tulossa. Siellä nimittäin makasi vanha Leena lievänlaisessa kuumeessa, joka kulutti hänen heikkoja voimiansa, ja lääkäri, joka oli kutsuttu sairaan luo, ei antanut mitään paranemisen toivoa. -- Hän sammuu kuten loppuun palanut kynttilä -- sanoi lääkäri.

Joka päivä kävi joku talosta tuossa pienessä mökissä. Kaikki pitivät muijasta, ja aina hänen kurttuisilla kasvoillaan näkyi sama lempeä, kiitollinen ilme.

Leenalla ei ollut monta sanaa sanottavana ystävilleen, mutta hän tunsi heidät kaikki käynnistä, askeleitten äänestä ja tavasta millä he tarttuivat oven ripaan, ja kun Helka tuli, tahtoi Leena kuulla jonkun virren tai raamatusta muutaman värsyn. -- Se virvoittaa sieluani ja tulee evääksi pitkälle matkalleni -- oli hänen tapana sanoa.

Jooseppi ukko kulki surullisena ulos ja sisälle jälleen, ja ruoka seisoi usein liikuttamatta toisesta ateriasta toiseen. Kaikki oli hiljaista tässä matalassa majassa, jossa odotettiin korkeinta käskyä, mikä pian tulikin.

Kun rouva Bergendahl ja Helka sekä Meeri eräänä päivänä astuivat mökkiin, näyttivät Leenan kasvot tavallista kalpeammilta ja ikäänkuin kirkastetuilta. Kuolema oli selvästi painanut leimansa hänen otsalleen.

-- Miten Leena tänään voi? -- kysyi asessorin rouva osaa-ottavasti ja kumartui vuoteelle päin.

-- Luulen, että pian saan muuttaa -- vastasi vanhus. -- Kentiesi rakkaat nuoret neidit saavat ikävän muiston elin-ajakseen, jos ovat täällä, kun minä nukun?

-- Täytyyhän meidän kaikkien kuolla, sekä nuorten että vanhojen -- sanoi rouva Bergendahl vakavasti. -- Leena rakas, olethan sinä tyytyväinen lähtemään?

-- Olen, olen, sen tietää kyllä Jumala, minun Vapahtajani -- huokaili muija.

Hän makasi kauan ääneti, kädet ristissä rinnalla, ja läsnä-oliat tuskin uskalsivat hengittää, jotta eivät häiritsisi sielun lentoa ruumiin kahleista.

-- On niin valoisaa -- sanoi hän äkkiä, nousten istualle vuoteellensa. -- "Ole näkevä, uskosi auttoi sinua, mene rauhaan" -- sanoi hän ääneensä ja vaipui sitten raskaasti takaisin patjoille.

Rouva Bergendahl laski hiljaa kätensä hänen sydämmellensä. Se ei sykkinyt enää.

-- Nyt on Leena näkevä -- sanoi hän juhlallisesti. -- Sinä olet hänen lunastanut, Herra, Sinä uskollinen Jumala.

Puoli tuntia tämän jälkeen kulki äiti molempien tyttöjen keralla hiljakseen puiston läpi; asessorin rouva oli vakaa, ja nuoret hyvin liikutettuina.

-- Olisitteko mieluummin lähteneet ennen loppua? -- kysyi äiti ystävällisesti.

-- Oi ei, äitini -- sanoi Meeri nyyhkyttäen -- olihan suloista nähdä Leenan nukkuvan aivan kuten väsynyt lapsi; en milloinkaan unohda tuota hetkeä.

Myöskin Helkan kyyneleet vierivät taajaan, ja hän sanoi:

-- Kun olin pieni tyttö, näin nuoremman veljeni pantavan mustaan arkkuun, ja siitä asti olen kammolla ajatellut kuolemaa, mutta Leenan loppu karkoitti minusta tuon pelon, sen tunnen varmaan.

-- Autuaat ovat ne, jotka Herrassa nukkuvat, -- sanoi rouva Bergendahl. -- Uskon voimalla pitäen kiinni Jeesuksesta käy matka turvallisesti pimeän virran yli tuntemattomaan maahan. Missä paras ystävämme on, siellä emme milloinkaan voi tuntea itseämme yksinäisiksi emmekä vieraiksi, ja sen tiesi vanha Leenakin.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Seuraavana sunnuntaina kätkettiin sokean ruumis kirkkomaan helmaan, ja Kerttulan nuoret koristivat haudan syksyn kauneimmilla kukilla. Tämä oli heidän kiitollisuutensa vanhan Leenan hurskaasta uskosta ja iloisesta tyytyväisyydestä, jonka hän oli jättänyt heille noudatettavaksi esimerkiksi. Maallisessa pimeydessään oli hän saanut olla monelle tien-oppaana taivaan iankaikkiseen valoon. Monet hyvät aikomukset mielessä palasivat nuoret haudalta. He toivoivat vain, että työssä ja toimessa saisivat niitä toteuttaa.

Ei siemen rakkauden Jää multahan milloinkaan, Kevät kerran nostavi sen Sadon kultia tuottamaan.

Tämä sunnuntai oli viimeinen, jona Gerda tällä erää oli kotona, ja hiljainen vakavuus vallitsi koko talossa. Lotta täti tuli hänelle sanomaan jäähyväisiä ja toi hänelle lahjaksi mitä somimman matkasälykön, joka sisälsi kaikkea, mitä mahdollisesti tarvittiin matkalla. Siinä oli kammat, harjat, neulat, sakset ja langat y. m., ja kaikki niin hienoa ja sievää, kuin tädin aina oli tapana hankkia, milloin hän lahjoja antoi. Myöskin Vihtori ilmaantui, tuoden tuoksuvan, ruusuista ja reseedoista tehdyn kukkavihon Gerdalle, jolle hän sitä paitsi piti pienen puheen, kiittäen häntä hyvästä seurasta kesän iloisina päivinä.

Kaikki kodissa koettivat sulostuttaa Gerdan viimeistä yhdessä-oloa kotolaisten kanssa. Jokainen tahtoi osottaa hänelle jonkun pienen palveluksen, ja illalliseksi valmistettiin pelkkiä hänen mieliruokiansa. Aikaisin seuraavana aamuna tuli hänen lähteä asemalle, ja sen vuoksi hän jo illalla sanoi hyvästi lapsille, istuen hetken jokaisen vuoteen ääressä; mutta ennenkuin hän läksi pois, palasi hän vielä kerran Lillin vuoteen luo.

-- Katsoppas, äiti, hän makaa jo niin makeassa unessa, pieni käsi posken alla -- kuiskasi hän. -- Kuinka suloinen hän on, tuo pieni kulta, aivan kuten hieno, kaunis kukka.

-- Niin, hento pieni taimi tosiaankin -- vastasi äiti.

-- Miten äiti tarkoittaa?

-- Että meidän nuorimpamme on kallis laina, jonka minä pelkään Herran piankin vaativan takaisin; mutta älä itke, tyttöseni, kaikki on Jumalan hallussa. Hän antaa ja ottaa sen mukaan kuin meille parasta on. Hänen suojaansa jätän nyt myöskin sinut, ja ole varma siitä, että äitisi rukoukset seuraavat sinua joka päivä siellä vieraassa maassa.

Gerda kietoi hellästi käsivartensa äidin kaulan ympäri, ja kun hän illalla nukkui, oli hänen pään-aluksensa kyyneleistä kosteana.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Seuraavana päivänä aurinko paistoi kirkkaana, kun Rusko ja Oiva kaappivat maata portaiden edessä. Kastehelmet kimaltelivat kukkasissa ja puissa, ja elämä heräsi vähitellen unen helmoista päivän työhön. Äiti kaasi kahvia kuppeihin ruokasalissa, ja isä oli jo matkapuvussaan; täytyi kiirehtiä, jotta jouduttaisiin aikanaan junalle. Siellä tuli Bruuno puoli unisena aika kopinalla alas ylikerran portaita, ja herra Kontio ilmaantui myöskin, takki visusti napitettuna ylös asti, tavallisuuden mukaan. Ei kukaan tahtonut olla sanomatta jäähyväisiä Gerdalle.

-- Hyvästi, hyvästi, onnellista matkaa! -- huusivat verannassa kaikki yhdessä; ja Gerda viipotti nenäliinaansa siellä kun hän istui isänsä vieressä vaunuissa, mutta vastata hän ei saattanut. Nyt hoputettiin hevosia, vaunujen pyörät vierivät ratisten santaisen pihan yli, ja hetken perästä matkustajat näkyivät alhaalla lehtokujassa katoavana tummana pilkkuna vain.

-- Nyt Gerda käy niin pieneksi, niin pieneksi -- huusi Ester, jonka oli onnistunut herätä ja päästä esiin sängystänsä juuri siksi kuin Gerda lähti.

-- Niin, etäisyys vähentää, se on luonnon laki -- sanoi herra Kontio.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Tuskin oli viikko kulunut Gerdan lähdöstä, kun jo taas laitettiin toisten lasten matkasäkit ja laukut kuntoon, ja silloin oli heidän vuoronsa sanoa hyvästi kaikille mielipaikoille sekä lehmille, hevosille ja kanoille. Niitähän ei saataisi nähdä ennenkuin jouluna, ja siihen oli vielä niin hirveän pitkä aika.

Helka ajatteli onnellista kesäänsä ja kävi alakuloiseksi. Hänen oli myöskin ikävä lähteä, vaikka hän niin mielellään tahtoikin jälleen nähdä isää ja äitiä.

Sitte tuli viimeinen päivä. Heidän piti matkustaa höyrylaivalla kello yksitoista, ja sen vuoksi vanha Mari valmisti vahvan aamiaisen, sillä välin kuin asessorin rouva laittoi voileipiä eväskoppaan.

Bruunolla ja Meerillä oli täysi työ saada matkalaukkunsa kiinni, sillä niin täyteen oli niihin ahdattu päärynöitä, omenoita ja muita herkkuja -- ainahan matkoilla tulee hyvä nälkä. Freedrik pisti reppuunsa muutamia kirjoja luettavakseen, ja Helka sitoi vihoksi joukon kukkia, jotka Piilin muija omakätisesti oli hänelle antanut. Tämä oli ystävyyden osotus, jota Helka täydellisesti ymmärsi pitää arvossa. Jokaisella oli kiire viimeiseen asti, ja heitä täytyi vielä hoputtaa, jotta eivät myöhästyisi. Oi tuota rakasta kotia, kovinpa vaikea oli siitä erota!

Vihdoinkin lähti koko seurue alas laiturille, missä pikku Janne jo istui odottamassa, ja hänen äitinsä kyynelsilmin oli katselevinaan höyry-alusta, jotta poika ei huomaisi, kuinka vaikea hänen oli erota lapsestaan. Olihan hänellä suuri ilo siitä, että Janne pääsi kaupunkiin ja sai ruveta koulua käymään ja oppimaan, eikä hän milloinkaan kyllin saattanut kiittää nuorta herrasväkeä siitä huolenpidosta, mikä heillä oli ollut hänestä, mutta ero tuntui vaikealta sentään. Hän oli kuitenkin levollinen poikansa puolesta, kun hän katsoi Freedrik herraa, joka oli ottanut Jannen erityiseen hoitoonsa ja suojaansa; hän kyllä oli pitävä lapsesta huolen myöskin matkalla, sen hän varmaan tiesi.

Paljo sanottavaa oli vielä viimeisessä hetkessä, mutta kuitenkin jäi suurin osa sanomatta, sillä tuolla tuli jo laiva, ja täytyi kiirehtiä siihen, jotta ei se jättäisi.

-- Monet tuhannet kiitokset, rakas eno ja täti -- kuiskasi Helka kyynelsilmin.

-- Isä, pidä huolta Virkusta, jotta se aikalailla kasvaisi ja lihoisi jouluksi!

-- Äiti kulta, lähetä meille vähän omenia syksympänä!

-- Kyllä, kyllä, sen kyllä lupaan. Pitäkää huolta Jannesta ja käärikää vaippa hyvin hänen ympärilleen, jos merellä puhaltaa. -- Jumala teitä suojelkoon, rakkaat lapset!

-- Hyvästi, hyvästi nyt kaikki tyyni! -- kuului vuorotellen laiturilta ja höyrylaivan kannelta, missä Helka ja Meeri seisoivat käsitysten. Freedrik nojasi laivan laiteeseen ja Bruuno viipotti lakkiaan voimiensa takaa. Rantaporras vedettiin laivaan, alus rupesi hiljakseen liikkumaan, ja matka laiturin ja laivan välillä kävi yhä pitemmäksi. Vielä kerran heilutettiin lakkeja ja nenäliinoja viimeisiksi jäähyväisiksi vanhemmille ja siskoille sekä herra Kontiolle, joka seisoi siinä niin surullisena, ettei saanut sanaakaan suustaan. Propelli jyskytti, rannat liukuivat pian ohitse, ja monet kaipaavat katseet tähdättiin kohti rakasta Kerttulaa.

Kaupungissa.

Nyt oli todellakin syksy; puut pääkaupungin puistoissa olivat lehdettömiä, ja sade virtaili alas harmaalta, pilviseltä taivaalta. Mennyt kesä auringonpaisteineen, kukkineen ja linnunlauluineen oli kuten unennäkö kaukana etäisyydessä tuon raskaan pilviseinän takana, joka nyt aina riippui torien ja katujen yli.