Chapter 6

Vielä samana päivänä lähti asessori köyhälle tuvalle, jossa raajarikko asui, ja toi hänet äitineen Kerttulaan, jossa he vastaiseksi saivat asettua tuvan takana olevaan kammariin. Lapset olivat kovin huvitetut pienestä vieraasta ja istuivat tuntikausia hänen luonaan oppiaksensa hänen tuohenpalmikoimistansa. Myöskin vanhemmat lapset menivät tuon tuostakin häntä katsomaan, ja Janne viihtyi nähtävästi hyvin uudessa ympäristössään.

-- Tuumaan lakkaamatta, miten voisimme saada pojan raajarikkoisten kouluun Helsinkiin, -- sanoi Freedrik eräänä päivänä Helkalle, kun he olivat marjoja syömässä puutarhassa. -- Hänestä varmaankin tulisi taitava ammattilainen, jos hän saisi oppia jotakin.

-- Mitähän se koulunkäynti maksanee -- tuumaili Helka.

-- Siitä kyllä pian saa selvää, kun kirjoittaa johtajattarelle. Isä ei luule, että kunta tällä haavaa voi auttaa, ja vanhemmilla on jo meidän tähtemme tarpeeksi kustannuksia.

-- Se kyllä on tosi, mutta aluksi hänellä on hyvä täällä. -- Katsoppas, sillä välin kuin olemme jutelleet, olen hänelle poiminut koppani täyteen karviaismarjoja.

-- Ja minä olen vain syönyt -- sanoi Freedrik pahoilla mielin.

-- Minä olen kyllä poiminut suuhuni myöskin, oi miten hyviä nämä marjat ovat!

Oli jouduttu nuorison hartaasti odotettuun marja-aikaan, ja Kerttulan puutarhassa marjapensaitten oksat riippuivat marjoja täynnään.

-- Täällä on hyvä olla, olen kuin porsas pahnoissa -- huudahti Bruuno, joka juuri kömpi esiin viinimarjapensaan alta, jossa hän ahkeraan oli riipinyt tertun toisensa perästä noita heleänpunaisia marjoja.

Seuraavana päivänä tuli Freedrik Helkan luo, joka istui lukemassa ruokasalissa. -- Nyt olen keksinyt, millä tavalla voidaan saada rahaa Jannen koulunkäyntiin -- kuiskasi hän salavihkaa. -- Minä myyn palkoveneeni Vihtorille, joka jo monta kertaa on aikonut ostaa samallaisen itsellensä. Me suostuimme eilen illalla kaupasta.

-- Todellako! Mutta sinähän itse niin mielelläsi käytät palkovenettä.

-- Se kyllä on tosi, mutta näetkös, voinhan kuitenkin päästä merelle veneissäkin. Palkovene on omani, ja minä saan tehdä sillä mitä itse haluan. Tule mukaani rantaan, minä menen sitä vähän puhdistamaan, sillä huomenna jo on Vihtori luvannut tulla sitä noutamaan.

Helka oli heti valmis, ja he läksivät yhdessä Jooseppi kalastajan tuvan vieressä olevaan venetalaaseen, johon tuo soma alus oli vedetty.

-- Sillä välin kuin sinä venettäsi puhdistat, minä käyn katsomassa sokeaa Leenaa -- sanoi Helka. Oli aina hauska käydä kalastajan mökissä. Sokea muija istui siellä kudin kädessään niin iloisena ja lempeänä kuin auringonpaiste, ja aina hän kertoi jonkun hauskan kertomuksen rikkaan muistonsa tyhjentymättömästä varastosta. Hän osasi myöskin lauluja ja satuja äärettömän paljon vanhan vanhoista ajoista asti. Kun istui hänen luonaan ja näki hänen sammuneen katseensa, niin oppi kiittämään Jumalaa näöstä, terveydestä ja monen monesta hyvästä lahjasta.

-- Kummallista on nähdä, miten hyvin Leena löytää joka paikkaan täällä huoneessa -- sanoi Helka, kun muija nousi istualta ja otti lankakerän seinäkaapista.

-- Kyllä minä jotakuinkin hyvin osaan täällä huoneessa liikkua -- vastasi sokea ilomielisellä tavallaan. -- Minä kiitän Jumalaa joka päivä siitä, että hän on asettanut kaikki niin hyvin minulle. Ainoa suruni on etten enää saata lukea; sitä tein ennen aina niin mielelläni. Ukkoni ei ole oikein luvuntaitava, vaikka hän kyllä pyhinä koettaa tavata saarnan kirjasta.

-- Saisinkohan minä lukea Leenalle vähän? -- sanoi Helka ujosti. -- Luen usein ääneen äidilleni, kun hänellä on päänsärkyä.

-- Kyllähän se olisi kovin hauskaa, mutta siitä tulisi paljo vaivaa neidille -- kursaili Leena. -- Asessorin rouva on myöskin niin hyvä ja lukee välistä minulle.

-- No sitte minä pyydän tädiltä kirjoja, kun tänne toiste tulen, että saan lukea Leenalle.

-- On minulla täällä sekä virsikirja että Uusitestamentti -- vastasi muija innokkaasti ja kiirehti ottamaan alas kirjat vuoteen yläpuolella olevalta hyllyltä.

-- Lehtien välissä on vielä vanhat merkkini siitä ajasta, jolloin olin näkevä ja saatoin itse lukea.

Helka aukasi hartaasti Uudentestamentin kannet ja luki puoli-ääneen lukujen päällekirjoituksia.

-- Markuksen evankeliumin kymmenennessä luvussa puhutaan niin kauniisti siitä, miten Jeesus paransi sokean -- sanoi vanha Leena, joka melkein osasi raamattunsa ulkoa. -- Sitä paikkaa minä mieluimmin tahtoisin kuulla.

Sillä aikaa kuin Helka verkalleen luki mainittua kertomusta, täyttyivät kuulian silmät kyynelillä, jotka vähitellen vierivät alas hänen kurttuisille poskillensa ja vielä hänen ristissä oleville käsillensä.

-- Leena itkee -- sanoi Helka ihmetellen ja laski kirjan pöydälle.

-- Ilosta vain, pikku neiti, oli niin hauska kuulla noita kalliita sanoja. Ja sitte ajattelin sitä hetkeä, jolloin Vapahtaja sanoo myöskin vanhalle Leenalle: _Ole näkevä!_

-- Voi, kun ei Jeesus enää käy ympäri täällä maailmassa sairaita parantamassa -- ajatteli Helka.

Mutta tuntui siltä, kuin vanhus olisi voinut lukea hänen ajatuksensa, sillä hän lausui: -- Tuolla ylhäällä ei ole mitään yötä, siellä tulevat kaikki näkeviksi.

-- Halajaako Leena täältä pois? -- kysyi Helka hiljaa.

-- Odotan tyytyväisenä Herran kutsua -- vastasi vanhus. -- Kiitoksia nyt, pikku neiti, lukemisesta.

-- Tulen taas toiste -- lupasi Helka sanoessaan hyvästi.

Kun hän tuli ulos, oli Freedrik juuri valmistanut työnsä ja katseli hellästi valkoiseksi maalattua palkovenettänsä. -- Vihtori kyllä tulee tyytymään tuohon -- sanoi hän, ja pieni kaipauksen huokaus nousi hänen rinnastaan, kun he läksivät kulkemaan kotiinpäin.

Heidän poissa ollessaan oli Lotta täti tullut Kerttulaan ja verannalta kuului iloista puhetta.

-- Lotta täti on ostanut kolme koppaa Jannelta ja maksanut kaksikymmentä viisi penniä kappaleesta -- huusivat lapset.

-- Hän näkyy olevan näppärä poika -- sanoi neiti Furumark tarkastellessaan pieniä tuohikoppia, jotka hän oli ostanut.

-- Ehkä hänestä voi sukeutua jotakin kelvollista.

-- Kyllä, jos hän vain saa apua -- sanoi Freedrik. Sitte hän kääntyi isän puoleen, sanoen vähän hiljaisemmalla äänellä: -- Olen myynyt palkoveneeni; siitä tulee sievä summa Jannen kasvatukseksi.

-- Oletko tarkoin ajatellut tuota asiaa? -- asessori laski voimakkaasti kätensä pojan olalle. -- Sinä teet suuren uhrauksen, sillä niin kalliita kapineita ei helposti saa uudestaan.

Freedrik katsoi levollisesti isäänsä. -- Minä en ole päätöstäni katuva -- vastasi hän.

-- Sitte, poikaseni, olen sinuun tyytyväinen!

-- Mitä salaisuuksia isällä ja Freedrikillä on? -- kysyi Meeri, pistäen uteliaana pienen pystynenänsä esiin isänsä olan yli.

-- Me olemme salaliitossa Jannen tulevaisuuden hyväksi. Freedrik on juuri tänään pannut ensimmäisen perusrahan hänen koulunkäyntinsä varalle.

-- Oikein ilosanoma! -- huusi Meeri.

-- Minä sen kyllä tiesin -- sanoi Helka.

-- Minun säästölaatikossani on myöskin muutamia markkoja, jotka minä sain keväällä syntymäpäivänäni; rakas eno, käytä myöskin ne jollakin tavoin Jannen hyväksi.

-- Sen kyllä teen, tyttöseni!

-- Meidän pitäisi kaikkien yhtyä auttamaan Jannea -- kehoitti Meeri. -- Minä lupaan antaa kolmannen osan viikkorahoistani aina jouluun asti.

-- Hyvä, hyvä, lapsukaiseni! Minua ilahuttaa, että jokainen olette valmiit kieltäytymään hoidokkaanne hyväksi jostakin esineestä, mistä teille voisi olla hauskuutta. Mutta ennenkuin ryhdymme tähän yritykseen, tulee meidän muistaa, että raajarikkoisten koulukurssi ei lopu yhdessä lukukaudessa eikä vuodessakaan. Hyvä on alkaa kunnollisesti, mutta vielä parempi, jos on kestävyyttä viedä alotettu päätös hyvään loppuun. Jannen koulunkäynti tulee tuottamaan teille vielä monta kieltäymystä -- oletteko valmiit niihin vielä tulevaisuudessakin?

-- Olemme -- vastasivat kaikki yhteen ääneen.

-- Antakaa minun pitää huolta vaatteista ja muusta sellaisesta, jota mahdollisesti tarvitaan -- sanoi Lotta täti, jolla aina oli antelias käsi.

-- Täti kulta, sinä tahdot tulla hänen hyväksi haltiattareksensa!

-- Hyvin mielelläni, mutta teidän kaikkien turvatiksi hän kuitenkin jääpi. -- Mutta tiedättekö, minkä vuoksi minä nyt oikeastaan olen täällä tänään? -- Kutsuakseni teitä kaikkia tulemaan leikkuujuhlaan tuorstaina. Sehän on vanha tapa Santaniemessä, kuten muistanette, että leikkuupäivänä juhlitaan.

-- Oi miten hauskaa, miten hauskaa! -- huusivat Helka ja Meeri yhtähaavaa.

Lotta täti hymyili tyytyväisenä. -- Tervetultua siis miehissä! Mutta nyt minun täytyy lähteä kotiin leipomaan sata rusinapallukkaa pitoja varten.

Leikkuujuhla Santaniemessä.

Tuorstai-aamuna tuli Lotta-tädiltä pieni kirje, jossa hän pyysi Meeriä ja Helkaa tulemaan heti suuruksen jälkeen auttamaan häntä illanviettoa varten. -- Sitä paitsi -- kirjoitti hän -- olette jo vanhan lupauksen mukaan sitoutuneet jäämään kerran luokseni yöksi, jotta saisitte nukkua viheriässä makuuhuoneessa; olkaa siis valmiit jäämään, sillä enpä aio laskea teitä pois, ennenkuin aamulla.

Meeri huudahti ilosta; aina tuo hyvä Lotta täti ajatteli, miten hän saattaisi muille valmistaa iloa.

Tytöt laskivat pitoja varten otettavat vaaleat puserot vähäiseen koppaan ja lähtivät sitte matkaan. Tultuansa perille Santaniemeen, näkivät he siellä kaikki jo vilkkaassa häärinässä. Puutarhuri haravoi käytäviä ja puhdisti kukkapenkereitä, keittäjä valmisti kermajäätelöä, ja taloudenhoitaja vatkasi pannukakkutaikinaa. Paitsi naapureita, Kerttulalaisia, oli nimittäin myöskin provastin perhe ja useita muita pitäjäläisiä kutsuttu ottamaan osaa suuriin leikkuupitoihin.

Keskellä hyörinää näkyi emäntä itse järjestämässä ja johtamassa. -- Tervetultua, tervetultua, lapseni -- sanoi hän tyttöjen tullessa suureen kyökkiin. -- Tulette juuri "kreivin aikaan", Liinalla on tässä teitä varten kaksi valkoista vyöliinaa, ja minä annan teille oitis työtä. Meeri saa laittaa kuntoon nämät kaakkulaatikot ja pikku Helka saa kuumalla vedellä irroittaa mantelinkuoret; monta kättä tekee joutuisaa työtä.

Tytöt sitoivat leveät vyöliinat eteensä ja ryhtyivät reippaasti osotettuun työhön; heille tuntui huvittavalta työskennellä tässä mallikelpoisessa kyökissä, jonka seinillä kupariastiat kirkkaina kiilsivät. Taloudenhoitaja Liina, joka oli ollut monta vuotta Santaniemessä, näytti heille ystävällisesti, mitä heidän tuli tehdä, ja kaikki kaakku- ja leivoslaitokset näyttivät niin herkullisilta ja hauskoilta, että tämä oli Helkan mielestä ikäänkuin työskentelemistä ruoanlaittokoulussa. Kun kaikki laatikot oli pantu uuniin ja pannut, sekä kastrullit puhdistettu, "ottivat he lupaa itsellensä", kuten Lotta täti sanoi, sekä istuivat ruokasaliin ja rupesivat syömään jäätelöä, jota heitä varten oli asetettu suuret annokset ruokasalin pöydälle. Sitte he sitoivat kukkavihkoja kaikkiin kukkamaljoihin, mitä talossa oli, sekä monenlaisiin vateihin, ja sitte juoksivat suureen kuivauslatoon katsomaan, kuinka sievästi pehtori oli sen pukenut kuusilla ja köynnöksillä, jotka kulkivat pitkin seiniä; ja oven yläpuolelle hän oli asettanut kirjavia lippuja.

Tytöt olivat sitte yhä ahkerassa toimessa. Hätimmiten syötyänsä päivällistä, olivat he avussa, kun herkulliset hedelmät asetettiin suuriin lasivateihin illallista varten. He valitsivat itsellensä kukkavihkoja rintaan ja pukivat juuri yllensä puhtaita puseroja, kun kuulivat Lotta tädin huutavan iloisesti: -- tervetultua!

-- Meikäläiset varmaankin tulivat -- sanoi Helka ja kiirehti ulos, mutta seisahtui hämmästyneenä ovelle, kun näki ihan vieraan herran etehisessä.

-- No hyvänen aika, Heikkihän se on -- huusi Meeri ihastuneena ja syöksyi kädet oikoisena nuoren miehen luo, joka tuttavallisesti kietoi käsivartensa Lotta tädin hartioiden ympäri.

Niin, siinä oli todellakin Heikki Furumark, Lotta tädin rakastettu veljenpoika, joka ihan odottamatta oli tullut Santaniemeen lyhyeksi aikaa. Hän ei kirjoittanut edeltäpäin, sillä hän tahtoi tehdä tädilleen odottamattoman ilon, ja nyt oli todellakin kahdenkertaisesti iloitsemisen syytä tässä vanhassa talossa. Yht'äkkiä valmistettiin pöydän toiseen päähän päivällinen tälle rakkaalle matkustajalle; ja sitte vähitellen rupesivat kutsutut vieraat tulemaan toinen toisensa perästä, joten niitä vilisi kuten mehiläispesässä sekä sisällä että pihassa, jossa leikkuuväki parhaisiin vaatteisiinsa puettuna seisoi.

Kellon lyödessä neljä astui Lotta täti Heikin käsivarteen nojautuneena ulos portaille, ja tervehti iloisesti oikealle ja vasemmalle, jonka jälkeen he kahden viulun soidessa kulkivat koko joukon etupäässä koristettuun juhlahuoneeseen. Komealta näytti suuri kuivinhuone, ja juhlallinen tunnelma vallitsi siellä, kun kunnianarvoisa emäntä astui esiin lehdillä koristetun kynttiläruunun alle ja lausui kokoontuneelle yleisölle seuraavaan tapaan:

-- Jumala kaikkivaltias on antanut minulle runsaan laihon, jonka ahkerat kädet ovat kaataneet, ja kykäs kykkään vieressä todistaa siitä siunauksesta, mikä on tullut minun osakseni. Kiitollisuudeksi ahkeruudestanne olen tänään tahtonut koota teidät ilojuhlaan. Teitä, uskollisia palvelioitani, jotka olette olleet viljaani korjaamassa, kehoitan minä nauttimaan, mitä hyvästä sydämmestä tänään teille vieraanvarana tarjoan tyytyväisyyteni osotteeksi työnne tuloksesta. Toivon, että te tänään sekä nuoret että vanhat huvittelette oikein sydämmen pohjasta.

Asessori Bergendahl kohotti kätensä ja huusi: -- Eläköön aina rakkaus ja rauha työnantajan ja työväen välillä, eläköön! -- Viulunsoittajat soittivat marssin ja asessorin taluttamana kulki Lotta täti salin ympäri kertaalleen, ja väen mielestä hän oli niin komea, kaunis ja hyvä kuin kuningatar. Heikki vei pruustinnaa ja Freedrik äitiänsä, Vihtori talutti Gerdaa ja Bruuno Helkaa, ja viuluniekat vinguttivat viuluansa niin, että hiki valui otsasta, kunnes jokainen, ukosta nuorimpaan lapseen asti, oli kulkenut salin ympäri.

Sitte seurasi kahvin juonti. Kaksi pitkää pöytää oli katettuna; Meeri ja Helka pitivät tarjoilian virkaa toisen pöydän ääressä ja taloudenhoitaja toisessa, jossa ukkoja, akkoja ja lapsia runsaasti kestittiin. Tämä oli ohjelman ensimmäinen osa, ja nyt seurasi piiritanssia ja leikkiä, jota jatkui niin pitkälle kuin vain halutti. Siinä pyörivät vanhat eukot vanhojen ukkojen kanssa tunti tunnin perästä väsymättä. Kerttulan nuoriso sekä Vihtori ja Elma ottivat myöskin iloisesti osaa piiritanssiin. Useimmiten Vihtorin kaunis ääni johti laulua. Heikki sitävastoin istui nurkassa katselemassa iloa. Hän kyllä mielellään tahtoi nähdä muitten riemuitsevan, mutta kun Freedrik pyysi häntä piiriin, sanoi hän leikillisesti, että silloin syntyisi karhuntanssia. Viimein kuitenkin, kun Gerda seisahtui hänen eteensä kurkottaen kätensä hänelle, ei hän voinutkaan vastustaa, vaan meni pyörielemään hänen kanssaan iloisesti.

Meeri kuiskasi Helkalle, että Heikin ja Gerdan väli aina oli ollut erittäin hyvä; pieninä ollessaan olivat he nimittäneet toisiansa "pikku vaariksi" ja "pikku muoriksi", eikä vanha rakkaus ruostu.

Jenkkaa ja purpuria tanssittiin myöskin. Helkalle oli uutta nähdä, miten vakavasti kansa kävi tähän toimeen. Tanssioitten rautanauloilla varustetut korot kopsahtivat tahdinmukaisesti lattiapalkkia vastaan, ikäänkuin varstanlyönnit riihtä puidessa, eikä ainoatakaan hymähdystä näkynyt heidän huulillaan, huvi oli ikäänkuin tosi työtä, ja sitä täytyi tehdä oikein juurta jaksain.

Tanssin ja leikkien välillä juotiin virkistykseksi vaahtoavaa kotona valmistettua kaljaa, ja kun viulunsoitto lakkasi ja väki poistui seinänvierustoille istumaan vähän levähtääkseen tanssin perästä, tarjottiin kukkurallisista vadeista pannukaakunpaloja ja suuria nisuvoileipiä, joiden päällä oli juustoa ja lihaa. Kun Lotta täti piti pitoja, olivat vieraanvarat runsaat kaikin puolin. Koko ajan oli emäntä itse saapuvilla; hän katsoi, että jokainen sai tarpeeksi osaa antimista, ja sillä välin hän jutteli vieraittensa kanssa. Keskellä vilinää hänen komea vartalonsa yhäti näkyi milloin missäkin päin, ja ystävällinen hymyily riitti häneltä jokaiselle.

Kellon lähetessä kymmentä lakkasivat viulunsoittajat soittamasta ja tanssi taukosi. Lotta täti astui taas lattian keskelle ja kiitti hyvästä seurasta. Tämä oli viittaus siihen, että oli aika lähteä, ja sillä välin kuin väki tunkeusi sanomaan hyvästi emännälleen, oli Vihtori pannut toimeen ilotulituksen. Auringoita, tähtiä ja säkenöitseviä raketteja näkyi vieraille, kun he valaistusta juhlasalista astuivat ulos hämäränä elokuun-iltana. Tämä oli kaunis näkö, ja Lotta täti, joka piti paljon tuollaisista odottamattomista huvituksista, oli varsin ihastuksissaan; vieraat katsoivat sitä melkein kuin jotakin taikatemppua.

Kun talon alustalaiset kaikki olivat lähteneet kotia päin, tarjottiin illallista ylhäällä suuressa ruokasalissa, jossa Lotta täti yhäti väsymättömän hyväntahtoisena piti emännyyttä valosta, hopeasta ja kristallista säteilevän pöytänsä ääressä. Vihtori, joka ei milloinkaan unohtanut olla kohtelias, kantoi ruokaa lautasilla sekä vanhoille että nuorille. Aina oli hänellä lasi, lautanen tai veitsi tai haarukka käsissään, kun hän juoksenteli edestakaisin.

-- Onnellinen hän -- sanoi Heikki hiljaa Gerdalle -- mitäpä antaisinkaan, jos voisin liikkua niin sujuvasti kuin Vihtori. Ujous on vaivannut minua aina lapsuudesta asti, ja minun karhumaiset liikkeeni loukkaavat kyllä niitä, joiden kanssa olen tekemisissä, sen tiedän varmaan.

-- Ei käytöksesi ainakaan loukkaa vanhoja ystäviäsi -- sanoi Gerda katsoen vilpittömällä luottavaisuudella häneen. -- Vihtorilla on nyt se lahja, mutta sinulla on niin monta muuta, joita me kaikki ymmärrämme arvossa pitää. On niin hauskaa, kun taas saamme pitää sinua, Heikki hyvä, kotona!

-- Kiitoksia niistä sanoista, Gerda! -- Heikin viisaat, ruskeat silmät säteilivät. -- Etkö halua mitään, Gerda, siellä on niin maukkaita hedelmiä jälkiruoaksi?

-- Kyllä, tuoppas minulle päärynä ja muutama keltainen luumu, ne ovat kovin hyviä -- sanoi hän, ja tuo roteva nuorukainen lähti pois. Hän oli ujo kuten poikanen, mutta voimakas ja vakava kuten kypsynyt mies, ja Gerda katsoi ihaellen hänen jälkeensä.

Kohta illallisen päätyttyä käskettiin ajaa vaunut esiin, ja kaikki vieraat sanoivat hyvästi, paitsi Meeri ja Helka. -- Minun pikku apulaiseni -- sanoi Lotta täti, -- jäävät tänne yöksi, kuten on suostuttu, ja saavat maata ihailemassaan viheriässä kammarissa. -- Tämä sijaitsi vieraskammarin ja emännän huoneen välissä ja oli pieni sievä huone, jonka seinät olivat meriviheriät, uutimet raskaasta viheriästä silkistä ja tuolien päälliset samoin viheriästä kirjaillusta silkkikankaasta. Pukeumapöydän yläpuolella riippui peili, jonka kehykset olivat komeasti veistoksilla koristetut, ja kapealla pöydällä oli hopeainen neulavati ja koko joukko hajuvesipulloja. Molemmissa mahonkisängyissä oli viheriät silkkipeitteet ja viheriät silkki-uutimet, jotka putoilivat syviin laskoksiin verhoten vuoteet muinais-ajan tapaan.

Kaikki siellä sisällä oli Lotta tädin iso-äidin aikaista, ja koko huonekaluston oli tämä tuonut mukanaan ranskalaisesta kodistaan. Vähäisen, erilaisilla puulajeilla koristetun piirongin yläpuolella riippui seinässä hänen kuvansa nuoruuden ajoilta; pastellimaalaus, joka esitti nuorta ihanaa naista, jolla oli puuteroitut hiukset ja kaulassa jalokivikoriste. Sormi huulillaan näytti hän salavihkaa, mutta veitikkamaisesti katselevan noita kahta pikku tyttöä, jotka nyt riisuivat yltänsä juuri saman pöydän ääressä, missä hän oli pukenut itseänsä hovitanssiaisiin.

-- Täällä minä makaan seitsemän untuvapatjan päällä kuten prinsessa, joka sittekin tunsi herneen selkänsä alla! Se vaan on erotus, etten minä tunne mitään hernettä. Eikö olekkin täällä komeaa, Helka? Kun makaan tässä huoneessa, ajattelen aina iso-äiti Etienne-vainajata, ja sitte minä olen kuulevinani, kuinka täällä napsuu joka nurkassa. Vanhat muistot, näes, kulkevat ympäri aaveilemassa hämärässä.

-- Hui, oikeinhan sinä minua pelottelet!

-- Sinä pieni hupakko, sehän juuri on hauskinta asiassa, että saamme maata itse Santaniemen kummitushuoneessa -- vastasi vallaton serkku. -- Eikö meillä ole ollut hauskaa tänään? Minä saattaisin puhua vaikka kuinka paljon tänä iltana, ellen olisi niin hirveän uninen. Hyvää yötä, nupukka, uneksi -- iso-äidistä! -- Meeri kääri kahisevan silkkipeitteen ympärilleen, kääntyi seinään päin ja nukkui jo samassa tuokiossa.

Mutta Helka ei saattanut nukkua. Hänen ajatuksissaan häälyi kaikki, mitä hän oli nähnyt ja kokenut päivän kuluessa, ja serkun leikilliset sanat "kummitushuoneesta" kaikuivat vielä hänen korvissaan. Ne kuuluivat niin kamalilta, ja Helka tunsi itsensä levottomaksi. Hänpä sitä paitsi makasi ensi kerran vieraassa paikassa, ja joka ääni, mikä kaikui hänen korviinsa, tuntui vieraalta ja kummalliselta yön hiljaisuudessa.

Koiran haukunta kuului kumeasti heidän huoneeseensa. Olikohan se Heikin suuri valkoinen koira, joka haukkui, -- tuo komea eläin, joka seurasi isäntäänsä kaikkialle ja näytti yhtä luotettavalta ja uskolliselta kuin hänkin? Mikähän ovi narahti? Nyt varmaankin joku kulki ulkona käytävässä! Ei, kyllä se vain oli mielikuvitusta, kaikki varmaan jo nukkuivat, ja sitäpä hänenkin piti tehdä.

Helka sulki silmänsä päättäen varmasti nukkua, mutta tulevassa hetkessä hän jälleen makasi ihan valveilla tuijottaen valoisaan säteeseen, joka laskeutui suoraan seinällä olevaan kuvaan. Mikähän valo se oli? Se näytti aivan ihmeelliseltä. Vapisevana hän kiipesi vuoteeltaan ja riensi akkunan luo. Siellä ulkona näkyi vanha puutarha kauniina ja rauhallisena, ja täysikuu levitti hopeavaloansa sen ylitse, luoden valosäteen myöskin viheriään kammariin, jossa Helka valvoi. Tämä rauhallinen näkö-ala viihdytti heti Helkan mielen, ja hän palasi takaisin, mutta seisahtui hetkeksi pastellimaalauksen eteen, joka hymyillen näytti noikkaavan hänelle "hyvää yötä". Kun Helka sitte painoi päänsä patjaan, hän tuskin ehti hartaasti rukoilla: "Jumala varjele isää ja äitiä", ennenkuin uni hänet vei höyhensaarille.

Kun tytöt seuraavana aamuna heräsivät, tuli Lotta täti heille hyvää huomenta sanomaan sekä puhumaan hetken heidän kanssaan.

-- Noh, miten nyt olette nukkuneet, pikku ystäväni? -- kysyi hän ystävällisesti ja istahti vuoteen syrjälle.

-- Suloisesti, oikein hyvin! -- vakuutti Meeri innokkaasti.

-- Sepä hauskaa; tietysti te myöskin olette nähneet unta täällä viheriässä kammarissa?

Helka hymyili. -- Kyllä minä uneksin jotakin hauskaa -- sanoi hän -- mutta nyt en muista mitään.

-- Niinpä aina käy -- nauroi Lotta täti -- iloiset unelmat istuvat piilossa tuolla vuoteen verhoissa, ja niin pian kuin unetar painaa silmät kiinni, lentävät ne alas keveinä, mutta eipä kukaan niitä vielä ole voinut minulle kertoa. Sepä juuri on viheriän kammarin salaisuus.

Krapuretki.

Heikki Furumark tuli joka päivä Kerttulaan, ja Helka piti joka kerta hänestä yhä enemmän. Heikki ei milloinkaan väsynyt leikkimästä lasten kanssa, ja Lilli valitsi hänet heti suosikikseen. Vaikka hän tuntui jotenkin hiljaiselta ja harvapuheiselta, ei hän milloinkaan ollut äreä eikä ynseä, vaan päin vastoin levollisuus ja hyvänsävyisyys olivat hänessä huomattavimpina ominaisuuksina.

Gerdan kanssa hänellä oli paljo keskusteltavaa Dresdenistä, jossa Gerdan oli määrä viettää seuraava syksy ja talvi eräässä kiitetyssä asumakoulussa, ja molemmat he iloitsivat siitä, että välistä saisivat tavata toisiansa siellä vieraassa maassa ja voisivat keskenään jutella kodistansa.

Eräänä päivänä, kun tavallisuuden mukaan Heikki oli Kerttulassa ja he kaikin istuivat verannassa, astui Vihtori sisään. Hän toi terveisiä kotoväeltä sekä ehdotti, että Heikki ja Kerttulan nuoret ajaisivat iltapäivällä pappilaan, jotta yhdessä lähdettäisiin joelle koettelemaan krapu-onnea. Pruustinna kutsui kahville, ja ilma näytti olevan suotuisa.

Ehdotus otettiin tietysti vastaan suurella mieltymyksellä, ja kun Vihtorin kutsumus myöskin ulottui pikku lapsiin, niin ilo nousi ylimmilleen. Niin pian kuin päivällinen oli syöty, rupesi seurue laittamaan itseänsä kuntoon ja etsimään keppejä ja haaveja matkaa varten.