Chapter 5

Uimatunti oli lapsille päivän hauskin hetki, ja sen jälkeen he vain ehtivät vähän kävellä, ennenkuin soitettiin päivälliselle. Sitte he kaikessa rauhassa saattoivat maata riippumatoissa ja lukea jotakin kirjaa "nuorisonkirjastosta", joksi isä nimitti ruokasalissa olevaa hyvin varustettua kirjakaappia.

Siinä oli yllin kyllin hyvää lukemista kaikenkaltaista. Siellä oli "lukemista nuorille tytöille" ja jännittäviä kertomuksia intiaaneista, hauskoja luonnonkuvauksia ja matkakertomuksia y. m. Vuosittain ostettiin uusia kirjoja noille kauniisti järjestetyille hyllyille, ja kaikki talon nuoret saivat valita tästä yltäkylläisyydestä oman mielensä mukaan. Kahta ehtoa täytyi heidän kuitenkin noudattaa, nimittäin, ettei yhtään kirjaa saanut lupaa pyytämättä lainata pois, sekä että jokainen kirja, sitten kuin se oli luettu, pantiin samaan paikkaan, josta se oli otettu. -- Ainoastaan sillä tavalla saattaa hyvän kirjaston pitää hyvässä kunnossa -- vakuutti isä, joka ei milloinkaan kärsinyt nähdä kirjoja, joitten selät olivat rikki väännetyt ja kansissa likapilkkuja, ja jotka sinne tänne viskattuina nurkissa venyivät.

Iltasin, jolloin ilma oli vilpoisempi, lähti nuoriso tavallisesti pitemmälle kävelylle jollekin vuorelle, jolta oli kaunis näköala, taikka lahdelle soutelemaan. Kukkien poimiminen, tutkiminen ja kuivaaminen oli samalla sekä hauskaa että hyödyllistä, ja sitä ahkerasti muistettiin tehdä. Freedrik ja Kontio olivat uutteria kalastajia, ja he saivat monet kauniit hauet ja ahvenet, jotka sitte makuisana ruokana tarjottiin seuralle.

Vanhemmat näkivät mielellään, että lapset harjoittivat huvikseen kaikenlaista hyödyllistä urheilua; mutta etenkin he pitivät hyödyllisinä jalkamatkoja, eikä ainoakaan kesä kulunut, jolloin ei isä kerran tahi useamminkin lähtenyt nuoren joukkonsa etupäässä omin jaloin matkalle, vaikka Kerttulan talli oli hyvillä juoksioilla varustettu. Väliin oli joku vanha kirkko, väliin luonnonihana paikka tahi uusi tehdas katsottavana ja heidän jalkamatkansa päämääränä. Aina oli ollut hauskaa, ja kotiin tultiin iloisina ja reipastuneina, vaikka ilmakin välistä teki matkailioille joitakin kepposia.

Koska Helka ei milloinkaan ollut nähnyt rautatehdasta, päätettiin tänä vuonna lähteä 25 kilometrin matkalle, jotta hän saisi tämän huvin. Eräänä kauniina Heinäkuun päivänä seisoi asessori Bergendahl ja hänen kolme tyttöänsä, pojat ja "maisteri" pihalla. Heillä oli laukut ja kävelykepit kullakin, ja lapset häärivät heidän ympärillään sanoakseen heille jäähyväiset, sillä välin kuin äiti vielä viimeisessä hetkessä pani muutamia herkkupaloja heille eväiksi.

Bruuno katsoi kaipaavin silmin rakasta polkupyöräänsä. Hän ei näet juuri mielellään kävellyt, ainakaan ennenkuin oli oikein alkuun päässyt, vaan olisi ennemmin lähtenyt polkupyörällä tahi hevosella; mutta tässä ei mikään vastustaminen auttanut, kun isä itse oli yrityksen etupäässä.

Aaltoilevien laihojen yli, jotka jo rupesivat kellastumaan, puhalteli viileä tuuli, ja kuumuus ei siis ollut aivan vaivaava jalkamatkailioille, jotka isän neuvon mukaan eivät alussa kulkeneet varsin kovaa. -- Tulihan sitäpaitsi kulkea niin, että jotakin ennätti nähdä -- tuumi hän. Oli hyödyllistä katsoa yli oman aitansa, jotta tietäisi miten muitten oli tapana elää. -- Siis he astelivat hiljaa eteenpäin, iloisella mielellä ja keveätä taakkaa kantaen, valmiina nauttimaan kaikesta uudesta ja ihanasta, mitä heidän eteensä sattuisi.

Rautatehtaalla, johon he aikoivat, oli hyvin kaunis asema, ja siksi se oli erittäin sopiva päämaaliksi jalkamatkailioille. Heidän aikomuksensa oli päästä perille samana päivänä, sitte levätä lähellä olevassa talonpoikaistalossa sekä palata seuraavana päivänä.

Kun kello läheni kahtatoista, rupesivat jo muutamat katselemaan etsivästi tietä pitkin, sillä isä oli äsken sanonut, että seisahduttaisiin ensimmäiselle ihmis-asunnolle, jossa saisi ostaa maitoa mukana olevien voileipien lisäksi. Seutu oli synkkä. Mihinkä ikänä katsoi, näki ainoastaan hoikkaa jouhimetsää, puitten ruskeat rungot seisoivat oikoisina kuten pylväät rivi riviltä molemmin puolin maantietä. Vihdoin he huomasivat jyrkän vuoren juuressa sammaltuneen mökin, jonka pieniruutuiset lasi-ikkunat olivat vanhuudesta monivärisiksi tulleet ja vinossa olevan oven saranat ruostuneet. -- Tässä asui nuoruudessani ukko, jota nimitettiin Viulu-Jaakoksi, koska hän kaikissa kylän tansseissa ja häissä soitti viulua -- sanoi isä. -- Menkää sinne joku katsomaan, kuka nyt on muuttanut tuohon huonoon koppiin.

Helka ja Gerda ohjasivat heti kulkunsa tupaa kohti. He viipyivät siellä kuitenkin niin kauan, että Meeri kävi levottomaksi ja Bruuno rupesi avaamaan eväskääröänsä, joka sisälsi kahdeksan vahvaa voileipää läski- ja juustoliuskoineen. Vihdoin näkyivät tytöt palaavan takaisin.

-- Oi isä! -- Gerda oli oikein liikutettu.

-- Noh, mitä olette nähneet siellä? -- kysyivät kaikki yht'aikaa.

-- Erään raajarikko raukan, pojan, joka ei saata seisoa eikä kävellä -- vastasivat tytöt. -- Hän näytti niin kiltiltä, tuo pieni vaivainen, siellä kun hän istui huonossa vuoteessaan. Hänellä on ainoastaan toinen käsi, ja jalat ovat melkein aivan hervottomat. Me puhuimme vähän aikaa hänen äitinsä kanssa, mutta mitään maitoa emme voineet saada, ja siellä näytti kovin köyhältä.

-- Ihmisparat, minä menen sinne nyt vuorostani juttelemaan heidän kanssaan vähän -- sanoi asessori ja nousi pystyyn. -- Te nuoret saatatte sillä välin leiriytyä tähän tien syrjään.

Kun asessori oli mennyt, alkoivat toiset seurata Bruunon esimerkkiä ja aukaista eväskääröjänsä, mutta samassa Gerda ja Helka katsoivat tarkoittavasti toisiinsa. -- Entä jos tuo sairas poika tuolla mökissäkin haluaisi saada voileivän.

-- Aivan varmaan!

Seuraavassa hetkessä olivat kaikki antaneet osan eväistään, toiset enemmän, toiset vähemmän pienelle raajarikolle, ja kun isä tuli takaisin köyhän muijan seuraamana, niin Gerda laski kaikkityyni, mitä olivat koonneet, muijan vyöliinaan, sekä vielä lisäksi piparkaakkuja ja rinkilöitä, joita oli runsas vara heidän laukuissaan.

Kaikki menivät sitte vuorotellen tervehtimään pientä raajarikkoa, joka ei ensinkään ollut ujo, vaan vastasi iloisesti ja viisaasti heidän kysymyksiinsä. Hän oli kymmenen vuoden vanha, vaikka tuskin olisi luullut hänen täyttäneen kahdeksan, niin kuihtunut ja laiha oli hänen raihnas ruumiinsa. Mutta silmät olivat kirkkaat ja älykkäät, ja hänen äitinsä näytti tyytyväisenä muutamia pieniä tuohikoppia, joita pikku Janne oli palmikoinnut ainoalla kädellään.

Tämä käynti köyhässä mökissä antoi runsasta aihetta keskusteluun matkailioille ja Janneen oli tällä haavaa heidän kaikkien ajatukset kiintyneet.

Köyhä vaimo oli kertonut asessorille, että hänen miehensä kauvan oli ollut työssä etäisissä pitäjissä, joilla matkoilla hän edellisenä talvena oli kuollut. Kun vaimo sitte jäi yksin sairaan poikansa kanssa, oli hän muuttanut takaisin kotipitäjäänsä saadaksensa pojalle jotakin apua vaivaishoidolta, ja se oli antanut tämän huonon mökin heidän asuttavakseen.

-- Kuinka somasti hän on palmikoinnut kokoon tuon kopan, ja vain yhdellä kädellä! -- ihmetteli Meeri.

-- Niin, raajarikot saavat usein meidät, joilla on terveet jäsenet, häpeämään -- sanoi isä.

-- Entis-vuonna olin joulun edellä äidin keralla raajarikkoisten myyjäisissä Helsingissä, ja oikein ihmetytti nähdä, miten somia töitä oppilaat olivat osanneet laittaa; olen myöskin monta kertaa nähnyt, kun he ovat tehneet työtä -- kertoi Helka.

-- Eiköhän voisi jotakin tehdä tämän pojan hyväksi -- tuumaili Freedrik.

-- Hän näkyy olevan viisas lapsi, ja sen vuoksi olisi kyllä syytä koettaa saada hänelle jotakin opetusta -- sanoi isä -- mutta minä tiedän, että kunta tällä haavaa ylläpitää monta puutteen-alaista, enkä siis ole varma, onko se altis auttamaan tätä uutta pientä tulokas-raukkaa.

Kaikki kulkivat eteenpäin äänettöminä ja miettiväisinä, ja matka joutui nopeasti, niin että he jo saattoivat nähdä etäältä tehtaan korkeat savupiiput. Seura asettui nyt lähimpään taloon, jossa emäntä heti lupasi heille sekä päivällistä että yösijaa. Viilipiimä sekä äsken leivottu ruisleipä maistuivat mainion hyviltä. Sitäpaitsi oli vielä kalaa, munia ja kahvia jälkiruoaksi.

Virkistyneinä ja tarpeeksi levänneinä he kävelivät kaikin alas tehtaalle, jota aiottiin tarkastaa ennen iltaa. Asessori tunsi tehtaan hoitajan, eikä heidän siis ollut vaikeata päästä katsomaan kaikkea, mitä tehtaassa oli nähtävää. Hoitaja päin vastoin seurasi heitä kaikkialle. Aina raaka-aineesta asti he saivat nähdä, miten rautaa valmistettiin; he näkivät ensin suuret malmiläjät rannalla ja lopuksi varastomakasiinin, jossa oli kauniit valin-tavarat valmiina ulosvietäviksi.

Tehtaan eri osissa koko joukko kuunteli innostuneena kertomuksia raudan muuttumisesta siihen tilaan, missä se jalostettuna heidän silmiensä edessä nyt oli. Freedrik, joka tavallisesti oli huvitettu asiain kaikista erityiskohdista, tahtoi nähdä hienotaonta-verstaan ja tarkastella niitä monia eri asteita, joiden läpi pienimmänkin ruuvin täytyi käydä, ennenkuin se oli valmis asetettavaksi paikalleen rataslaitokseen. Tytöt olivat ihastuneet valssilaitokseen eivätkä olisi malttaneet lähteä sen suurilta uuneilta, joista pitkät, vahvat, nokiset miehet vetivät tulipunaisia rautajuntikoita, valssaten niitä sitte ulos ja sisälle noihin suriseviin koneisiin, kunnes rauta tuli kankina niistä ulos. Tämä oli heidän mielestään näytelmä, johon ei voinut väsyä.

Mutta kuitenkin, kun he olivat kulkeneet rakennuksesta rakennukseen alituisessa liikkeessä olevien koneiden välissä, he olivat kaikin tyytyväisiä päästessään jälleen ulos vapaaseen ilmaan, jättäen taakseen nokiset, meluavat koneet.

Kauan he sitten istuivat lähellä olevalla kunnaalla kesä-illan tyvenessä. Meri oli peili-kirkkaana heidän edessään, ja aurinko meni mailleen luotojen väliin. Tänne ylös tunki työn surina vain kuten hiljennetty kaiku; lehmänkello kalkutteli kaukana metsässä ja ikäänkuin näkymättömien siipien kannattamana kuului paimentytön lapsellinen ääni illan hiljaisuudessa:

"Lapsen sydän ilon saa, Kun se uskoo, rakastaa. Kiitä Herraa, sieluni! Hän on osas, onnesi."

-- Hän sepittää sanat ja sävelen luonnon suureen ehtoovirteen -- sanoi asessori. -- Kaikki ympärillämme kiittää tavallaan Luojaa.

Kun he palasivat talonpoikaistaloon, laski emäntä juuri par'aikaa höyryävän puurovadin pöydälle, ja syömisen jälkeen mentiin kaikin levolle, asessori parhaaseen huoneeseen ja tytöt suureen ulosvedettävään vuoteeseen porstuakammariin. Nuoret herrat sijoitettiin saliin, jossa he päivän kävelyistä väsyneinä makasivat niin makeasti heinäsäkkien päällä, kuin jos ne olisivat olleet parhaita untuvapatjoja.

Seuraavana päivänä he läksivät vielä tehtaalle nähdäksensä "raudan laskua" eli sulatus-uunin purkamista ja sulatetun raudan valamista upokkaaseen. Tätä näköä tuskin kukaan katselioista oli unohtava. Sitte käännyttiin paluumatkalle samalla hyvällä mielellä kuin ennenkin ja virkistynein voimin yön levon jälkeen. Heidän hyväntahtoinen emäntänsä oli varustanut heidän laukkunsa uusilla eväillä, ja nyt päätettiin, ettei syötäisi, ennenkuin tultaisiin pienen tupasen luo, jossa raajarikko asui.

Pikku Janne oikein vilkastui, kun hän jälleen näki nuo ystävälliset nuoret, ja myöskin tällä kertaa hän sai runsaan osansa eväistä. Asessori puhui kauan äidin kanssa ja lupasi tehdä mitä hän voi pojan puolesta; ensi aluksi hän lupasi lähettää lapsen seudun lääkärin luo, ja köyhä vaimo kiitti kyynelsilmin heitä kaikkia heidän ystävällisyydestään.

Nyt matkailiat kulkivat hitaasti eteenpäin. Tuossa oli jo honkametsä oikoisine runkoineen, ja pihkainen tuoksu tuntui voimakkaalta ja virkistyttävältä. Sitte tulivat vainiot, joiden laihot olivat kypsymäisillään, ja sitte mylly tuolla mäenvierulla ja mustat porsaat veräjätuvalla -- kaikki oli kuten eilen, ja kuitenkin näytti kaikki niin toisenlaiselta nyt iltapäivän lempeässä valossa.

-- Nyt näen Kerttulan viirin!

-- Ja minä näen navetan katon!

-- Kauniiltapa se näyttää, kun katselee sitä vasten koivumetsää ja noita reheviä vainioita.

Muutamia minuutteja myöhemmin olivat kaikki taas Kerttulan auringonloisteisessa pihassa, jossa äiti ja pikkulapset sanoivat heille tervetuliaiset ja Tusse hyppi ja haukkui iloissaan siitä, että jälleen sai heidät nähdä.

-- Pieni jalkamatka tuottaa sentään paljon hyvää -- sanoi isä, katsellen hymyillen ympärilleen. -- Näkee uusia seutuja ja uusia ihmisiä, saa uusia vaikutelmia ja oppii tuntemaan uusia oloja, sanalla sanoen, rikastuttaa näköalojansa, ja päällisten päätteeksi oppii tuntemaan todeksi vanhan sananlaskun, joka sanoo: "Kylässä hyvä, mutta kotona parempi".

-- Niin kyllä -- sanoi Meeri -- Kerttula ei koskaan ole minun mielestäni niin kaunis ja hauska kuin oltuani poissa jonkun aikaa ja palatessani kotiin jälleen.

-- Aivan niin, rakas lapseni, meillä täytyy olla myöskin täällä maailmassa eläessämme juurensijamme, kotimme, isänmaamme. Kosmopoliitta on tuuli-ajolla oleva raukka valtameren kuohuvilla aalloilla.

-- Hyvällä kodilla täällä alhaalla on myöskin toinen tehtävä -- sanoi äiti vakavasti. -- Sen tulee alituisesti muistuttaa meitä iankaikkisesta kodistamme, sillä taivas on oikea kotimme ja meidän kaikkien todellinen isänmaa.

Rakkaudentöitä.

-- Mitä täti niin ahkeraan tekee? -- kysyi Helka, kun hän eräänä aamuna tuli ulos verannalle.

-- Ompelen kolttua Kuusimäen muijan pikku pojalle. Akka parka, joka kauan on ollut heikko ja huono, pelästyi niin, kun hän näki kulovalkean uhkaavan hänen kotiaan, ettei hänellä siitä asti ole ollut tervettä päivää. Entisviikolla hän tuli vuoteen omaksi, ja hänen kodissaan näytti surkealta, kun minä tässä eräänä päivänä kävin häntä tervehtimässä. Hänen neljä lastansa olivat likaisia ja pukemattomia ja koko koti huonossa hoidossa; mies keittää puuroa tahi perunoita, kun hän iltasin palaa kotiin työstä, ja siinä on se lämmin ruoka, mitä heidän on mahdollista saada. Kuusimäki on myöskin niin yksinäisellä paikalla, että naapurien on vaikea usein käydä heitä katsomassa.

-- Ihmisparat! Ja nyt täti ompelee heille vaatteita?

-- Niin, sillä nuorin lapsi oli melkein alasti. Minulla on täällä joitakuita pikku tyttöjen pukuja, jotka ovat heille tulleet liian ahtaiksi, mutta muutamia täytyisi vähän muodostaa toisin ja toisia täytyisi paikata. Entä jos panisimme toimeen pienet ompelutalkoot nyt tässä aamupäivällä?

-- Se olisi hauskaa -- vastasivat Meeri ja Helka yhtä haavaa, ja Gerda läksi heti tuomaan ompelukoppaansa.

-- Vahinko, että käteni vielä on vähän kipeä, jotta en voi teitä auttaa -- sanoi Freedrik, joka oli seuraan yhtynyt. -- Niin, sinä näytät niin epäilevältä, Helka, mutta kysy äidiltä, enkö osaa välttävästi käyttää silmäneulaa.

-- Kyllä, kyllä, ei sinulta ompelu käy aivan huonosti -- myönsi äiti hymyillen. -- Freedrik ompeli kerran koulun loma-aikana itselleen paidan ja Bruuno kutoi tumpit. Hyvä on osata vähän yhtä ja toista tässä maailmassa.

-- Niin, eihän tiedä, mitä tarvitsee tehdä. Saattaahan tulla viskatuksi asumattomalle luodolle, kuten Roobinpoika -- tuumaili Meeri.

-- Epätietoista vaan on, löytyykö tuolla saarella mitään ompelukaluja -- sanoi Freedrik naurahtaen. -- Mutta minun ompelutaitoni on jo monta kertaa ollut minulle hyödyksi, kun joku paidan nappi on höltynyt tahi kun sukkaani on ilmestynyt reikä. Usein ei heti voi saada apua, ja silloin on hyvä olla muista riippumaton ja tuntea, että "kelpo mies voi itseänsä auttaa". Monesti olen ollut kiitollinen sadepäivistä ja niiden työhetkistä. -- Ja Freedrik suuteli hartaasti äitinsä ahkeria käsiä. -- Nyt minä rupean lukemaan teille ääneen, niin työ käy nopeammin.

-- Kiitoksia vain, on sekin tavallaan hyvä apu.

-- Pitääkö panna laskos tähän hameeseen, äiti?

-- Pitää, ja kaulus punaiseen pumpulileninkiin.

-- Hyvä, aletaan nyt sitte vaan. -- Freedrik luki, ja silmäneulat kulkivat nopeasti edestakaisin kankaan läpi, siksi että kello soitti päivälliselle; silloin oli työ valmis ja pantu kääröön vanhaan pyyhinliinaan.

-- Meneekö äiti Kuusimäkeen tänään iltapäivällä?

-- Luultavasti.

-- Saanko tulla mukaan? -- kysyi Helka.

-- Saat aivan mielellään.

-- Minä myöskin tulen -- sanoi Gerda. Meeri oli vaiti, sillä "Andreas Jelkyn merkilliset elämänvaiheet", jotka olivat hänen kammarinsa pöydällä, houkuttelivat häntä vastustamattomalla voimalla jäämään kotiin.

Rouva Bergendahlilla oli vielä aterian jälkeen paljon tehtävää, niin että hän vasta vähän myöhempään saattoi molempien tyttöjen seuraamana lähteä matkaan.

Helkan mieleen tuli niin selvästi se muistettava päivä, jolloin hän kulovalkean riehuessa oli kävellyt tätä tietä. Nyt hän näki käyrän männyn jo kaukaa, eikä siinä mitenkään voinut eksyä tiestä. Jumalan kiitos, että nuo kauhistuttavat hetket nyt olivat pelkkänä muistona. Paitsi Freedrikin kättä, joka hitaasti parantui, ei heillä ollut palosta mitään pahaa. Helka ei ensinkään surrut kadotettua palmikkoansa, sillä kesäkuumassa tuntui vain hyvältä ja vilpoiselta, kun se oli poissa.

Nyt haukkui pieni koira metsässä, ilmoittaen, että he olivat päämaaliinsa ennättäneet. Näkyi kyllä, että torpan emäntä oli sairas, sillä porstua oli lakaisematon ja kissan maitokuppi seisoi keskilattialla, niin että asessorin rouva oli siihen kompastumaisillaan. Tuvan kynnyksellä istui tyttö ja poika sormet suussa; vanhin tyttö tuuti nuorinta lasta, niin että tuvan epätasainen lattia jyskyi, ja vuoteella makasi äiti silmät puoli ummessa.

-- Hyvää päivää, Anna -- tervehti asessorin rouva ystävällisesti. -- Kuinka voit tänään?

-- Ehkä vähän paremmin, voimistuin mielestäni niin liharuoasta, jota talosta minulle tuotiin eilen.

-- Sepä hauskaa; nyt meillä on sinulle mukanamme vähän hedelmäruokaa. Ota tuo kivivati, Helka, ja lusikka tuolta hyllyltä, niin Anna saa heti maistaa.

-- Oi kuinka se on hyvää -- sairas nielasi lusikallisen toisensa perästä hedelmäkeittoa, joka nähtävästi maistui hänelle hyvältä. -- Meillä on kyllä ruokaa, niin ettei minun sovi valittaa siitä syystä, mutta kun on sairas, tekee mieli jotakin uutta.

Rouva Bergendahl avasi vaatekäärön. -- Näetkös, tämän koltun olen ommellut pikku pojalle -- sanoi hän. -- Miten hauskalta hän näyttänee, kun hän saa sen yllensä! Luulenpa, että hän nyt on hereillä; nosta hänet ylös, Gerda, ja tuo hänet tänne luokseni. Katsoppas vain, mikä reipas lapsi -- huudahti hän, kun lapsi makasi hänen sylissään ja katsoi päin kattoa kirkkailla sinisillä silmillään.

-- Raukkaa ei ole kylvetetty moneen viikkoon -- vaikeroi äiti. -- Mustansuon Liisa oli täällä eräänä päivänä leipomassa, mutta hänellä oli jo kyllin tehtävää, ennenkuin sai kaiken muun kuntoon, mitä täällä oli laiminlyöty.

-- Jos Helka tuo vähän vettä kivivatiin, niin minä pesen lapsen tuota pikaa -- sanoi rouva Bergendahl. -- Tässä on minulla vaatteitten ympärillä vanha pyyhinliina, jota sopii käyttää. Sinä pikkarainen, -- katsokaa, miten hän tyytyväisenä oikaisee itseänsä, hän pitää siitä, että pääsee puhtaaksi. Kukkuu, pikku ystäväni, -- ja nyt puetaan lapsi uuteen kolttuun. Katsoppas nyt tänne, äiti! -- Rouva nosti lapsen käsivarrelleen ja hypytti häntä äidin ihastuneitten silmien edessä.

-- Kuules, Gerda, entä jos koettaisit tuota punaista leninkiä pikku Maijan päälle? Tule lapsi tänne!

Tyttö istui kynnyksellä eikä liikkunut paikaltaan, mutta Gerda otti hameen ja meni hänen luokseen. Pian näkyi hän tulleen lasten tuttavuuteen, vaikka olivatkin ujoja, ja nyt otti hänkin vuorostaan vettä ja pyyhinliinan, jolla hieroi Maijan ja Kallen pyöreät naamat niin puhtaiksi, että kiilsivät.

-- Täällä on kampa akkunalla -- sanoi Helka, joka koko ajan oli tarkannut ja auttanut serkkuansa puhdistustyössä.

Gerda vähän nyrpisti nenäänsä, mutta tarttui kuitenkin innokkaasti ja päättävästi kampaan, äitinsä kehoittavan katseen johdosta.

-- Tuskin enää tunnen omat lapseni -- sanoi sairas hymyillen.

-- Noh, tulet kyllä pian terveeksi ja voit itse hoitaa lapsiasi, Anna hyvä -- sanoi asessorin rouva lohdutellen.

-- Helka, koetappas, osaatko tehdä takkaan tulta; Maija ja Hilta löytävät kyllä muutamia risuja ja lastuja. Minä näen, että perunat ovat padassa valmiina keitettäväksi.

-- Niin, lapset poimivat keiton erän maasta, ja isän pitäisi ne keittää, kun hän päivätyöstään palaa -- sanoi vaimo.

-- Tänään voimme säästää häntä tuosta vaivasta, hänellä on kyllä työtä jo ilman sitä, ennenkuin saa lehmän lypsetyksi ja tuoduksi vettä ja puita sisälle.

-- Niin, hyvä hän kyllä on, meidän isä.

-- Tämä on hyvin suuri ilo ja onni sinulle, että sinulla on kelpo mies. Katsoppas, nyt valkea palaa oikein hyvin.

Gerda kaatoi vettä perunain päälle ja ripusti padan hahlaimiin valkealle; sitte pyyhkivät he akkunan alla olevan pöydän ja kattoivat sen illalliseksi ottaen veitset ja lautaset seinähyllyltä. Kun kaikki oli kunnossa ja perunat alkoivat kypsyä, rupesi rouva Bergendahl tekemään lähtöä.

-- Onpa nyt isä varmaankin ihmeissään, kun hän kotiin palaa -- sanoi sairas ilosta loistavin silmin.

-- Kyllä me vastedeskin tulemme sinua katsomaan, jotta näemme mitä täältä puuttuu -- vakuutti asessorin rouva. -- Noitten hyvien lääkkeiden ja vahvistavan ruoan avulla toivon piankin saavani sinut jaloillesi jälleen.

Rouva kantoi pojan, joka oli nukkunut, äitinsä luo vuoteeseen, noikkasi ystävällisesti ja läksi.

-- Minä kyllä mielelläni menisin Kuusimäkeen huomenna jälleen -- sanoi Gerda kotimatkalla.

-- Ja minä myöskin -- virkkoi Helka innokkaasti.

-- On tarpeeksi aivan, kun yksi erästään menee, nyt kun olemme nähneet, mitä on tehtävänä -- sanoi äiti.

-- Nuo lapset olivat oikein sieviä, sitte kuin olivat puhtaaksi pestyjä.

-- Mutta kampaaminen ei suinkaan ollut erittäin hauskaa -- sanoi Helka naurahtaen -- Gerdalla oli niin sopiva muoto, kun hän siihen toimeen ryhtyi.

-- Nuorin lapsi oli hyvin siistimätön, mutta äiti otti asian niin luonnolliselta kannalta, että minäkin sain paremmin rohkeutta.

-- Olin juuri varta vasten ottanut leveän talousesiliinan eteeni -- sanoi äiti -- kun lähtee köyhäin luo, ei milloinkaan saa loukata heitä pyyhkäisemällä tuolia, ennenkuin istuu, sillä se osottaa ylenkatsetta. Juuri se, että asetumme heidän kannallensa seurustellessamme heidän kanssaan, ja annamme jotakin omasta itsestämme, samalla kuin annamme heille apuamme, tekee heille avun kalliimmaksi ja helpommaksi ottaa vastaan.

-- Niin, täällä se kyllä käy päinsä, mutta kaupungissa?

-- Tietysti siellä on toisin, siellä olot ovat toisenlaiset. Mutta jos sydämmesi on altis auttamaan, ja tahtosi on hyvä, niin löydät aina tilaisuutta ja parhaan tavan millä voit auttaa, ole vakuutettu siitä, tyttöseni.

Gerda tarttui äitinsä käteen, sanoen: -- Tietääkö äiti, minä tahtoisin hyvin mielelläni leikata lyhyiksi nuo valkoiset pellavatukat, siten tulisi kampaamistyö paljon helpommaksi.

-- No siinä minun luullakseni ei mikään ole estämässä. Kas tuossa ovat Eedit ja Ester, jotka lupasivat tulla meitä vastaan, ja tuolla kävelee isä pitkin lehtokujaa; me tulemme varmaankin juuri parahiksi illalliselle.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- Sain kirjeen tohtori Bong'ilta eilen -- sanoi asessori seuraavana päivänä. -- Hän on ollut katsomassa pientä raajarikkoa, johon tutustuimme kävelymatkallamme.

-- Mitä hän sanoi Jannesta? -- kysyivät nuoret innostunein mielin.

-- Tohtori luuli, että poika voimistuisi melkoisesti, jos hän saisi mallaskylpyjä ja voimakasta ruokaa.

-- Siihen heillä valitettavasti ei ole varaa -- tuumi Freedrik.

-- Ei, sen vuoksi olemmekin äiti ja minä päättäneet ottaa eukon ja pojan joksikin aikaa tänne. Muija saattaa auttaa Piilin matamia puutarhassa ja sillä välin hoitaa poikaa tohtorin määräyksen mukaan.

-- Sepä oli kovin hauskaa -- huusivat kaikki yhteen ääneen.

-- Oi kuinka hyviä isä ja äiti ovat! -- sanoi Freedrik.