Chapter 4

Aamiaishetki oli hyvin iloinen tänä päivänä. Aamupäivällä saivat sitte kaikki lapset kahvia ja sekä rusinaleipää että kaakkua. Lotta täti oli aikaisin aamulla lähettänyt ison kopan hyötymansikoita ja oivallisen meloonin. Päivälliseksi hän tuli itse tuoden mukanaan komean kukkavihon, jossa oli kahdeksantoista lajia ruusuja, sekä pienen hajuvesipullon hopeasuullisineen. Ei kukaan antanut halukkaammin kuin Lotta täti, ja aina hän keksi erittäin somia lahjoja.

Kaikilla tytöillä oli tänään rinnassa kukkasia, joita olivat puutarhasta poimineet, mutta Gerda, joka oli päivän sankaritar, oli koristettu kokonaisella kiehkuralla, ja se oikein somistutti hänen valkoista kesäpukuansa. Ilo oli ylimmillään, kun pappilan vaunut ajoivat pihaan. Elma tarttui oitis Meerin käsikynään ja rupesi tuttavallisesti kuiskailemaan hänen kanssaan, sillä välin kuin hänen serkkunsa, ujo Eeva, turvautui Helkaan.

-- Tuolla tytöt taas kulkevat kuiskaillen ja virnistellen -- sanoi Bruuno. -- Tule Iines, sinä joka olet viisas ihminen, katsomaan kaunista varsaani; sain sen jouluksi isältäni, ja nyt se on kasvanut niin suunnattomasti.

-- Niin, menkäämme oitis -- huudahti reipas Iines, ja he kiirehtivät pois.

Gerda puhui sekä nuorten että vanhojen kanssa, ja Vihtori valkoiset liivit yllä ja hansikkaat käsissä oli hänen ainainen ritarinsa, kohtelias ja hieno tavallisuuden mukaan. -- Hän näyttelee osaansa aina tottuneesti, ei hämmenny, milloinkaan -- arveli Lotta täti, joka vähän hymyili hänen keikarimaisuuttaan. Mutta avuliaampaa ja kohteliaampaa nuorukaista tuskin saattoi tavata, sen täti halusta myönsi, vaikka teki mieli vähän ivata hänen lapsellista turhamaisuuttaan.

Kun kaikki olivat juoneet kahvia, kokoontuivat nuoret pihamaalle. Siellä seisottiin ryhmissä katselemassa miten Vihtori ja Freedrik Gerdan kanssa pelasivat lawn-tennistä; mutta Lotta täti, joka aina tahtoi eloa ja vilkkautta seuraan, kehoitti heitä juoksuleikkeihin.

-- Voi niin, leikitään, leikitään! -- lapset huusivat innostuneina, ja yks kaks oli koko joukko asettunut leskisille. Nyt syntyi eloa ja vilkkautta toden takaa. Pikku tytöt juoksivat kuin varsat laitumella, ja Lilli, istuen ison veljen olalla, otti osaa leikkiin ja oli äärettömän ihastunut asemaansa. Meerin lyhyet hiukset lensivät hänen päänsä ympäri kuten sädekehänä, siinä kuin hän juoksi täyttä vauhtia, jotta ei jäisi viimeiseksi, ja Vihtori sekä herra Kontio sattuivat lyömään päänsä yhteen, kun koettivat saada kiinni Gerdaa, joka huolimatta kahdeksastatoista vuodestaan kuitenkin oli vikkelin tässä iloisessa kilpajuoksussa.

Lämpiminä ja hengästyneinä tulivat kaikki vihdoin verantaan, jossa äiti tarjosi vaarainmehua ja jäänsekaista vettä sekä hyötymansikoita ja kermaa. Vieläpä siinä oli tarjona Lotta tädin makuisaa meloonia, jota kaikki kiittivät. Vihtori leyhytti palmunlehtiviuhkalla viileyttä päivän kuningattarelle ja tarjosi aina välimiten hedelmiä ja mehua tytöille. Sillä aikaa Bruuno ja Ossi Stormbom eräässä nurkassa ahmivat suuret lautaselliset marjoja ja niitten mukana runsaasti sokeria ja kermaa.

Lotta täti istui keskellä nuorten piiriä ja kertoi muutamista syntymäpäiväpidoista viisikymmentä vuotta sitte; hänellä oli aina niin paljo hauskaa puhuttavaa, että kaikki yhtyivät hänen ympärilleen. Sitte piti Gerdan soittaa, ja Vihtori lauloi laulut "Vanha mummo" ja "Tuoll' leijuu lummekukka" niin kauniisti, että melkein täytyi heltyä itkemään. Runollisen puolen perästä tuli sitte proosallinen komean ja runsaan illallisen muodossa, johon kuului uusia perunoita, kananpojan paistia ja kermajäätelöä.

Nuoriso istui verantaan, ja Gerdalle kannettiin ruokaa niin, ettei hänen tarvinnut paikastaan liikkua.

-- Tulkaa nyt, Iines ja Elma, ruvetaan yhteen ruokaan, Meerillä on tuolla pöytä juuri neljää varten. Te ette varmaankaan vielä ole syöneet pappilassa uusia perunoita. Nyt me pidämme oikein vallattoman hauskaa. -- Annappas tietä, Helka!

-- Mitenkä saatat olla noin epäkohtelias serkkuasi kohtaan -- nuhteli Freedrik.

-- Noh, hänpä on omainen talossa ja saattaa kyllä itse hankkia paikan itselleen -- vastusteli huoleton Bruuno. Mutta Freedrik tarjosi ritarillisesti Helkalle paikan Gerdan sivulle pöydän päähän ja hankki hänen lautaselleen runsaasti kaikenlaista hyvää. -- Sanottiin usein, että Freedrik oli hajamielinen eikä käyttänyt silmiään, ja kuitenkin juuri hän aina huomasi, jos jotakuta laiminlyötiin -- ajatteli Helka. -- Tuossa hän taas toi esiin ujon Eevan, joka ei vielä ollut hankkinut itselleen muuta kuin tyhjän lautasen. -- Miten kelpo poika se Freedrik sentään oli! Syvässä kiitollisuuden tunnossaan valmisti Helka puolestaan Freedrikille paikan viereensä.

Tuolla ulkona oli luonto jo hämärän verhossa, sillä taivas oli mennyt pilveen, mutta ilma oli sanomattoman lauhkea, ja ruusuista ja resedoista nousi viehättävä tuoksu.

-- Meilläpä tänään on ollut kovin hauskaa, eikö totta, Freedrik?

-- Kyllä varmaan, ja niin erittäin kaunista ilmaakin aamusta asti; nyt on syntynyt pilviä taivaalle ikäänkuin tilaamalla.

-- Sinä tuumaat meidän kuvaelmaamme ja bengaalitulta?

-- Niin kyllä, tarvitaanhan vähän pimeyttä -- Freedrik puhui hiljaisemmalla äänellä. -- Vihtori valmistaa vieläkin erään odottamattoman hauskuuden myöhemmin illalla. Pysy hereillä, niin saat kuulla!

-- Sehän on hauskaa; en ole tietävinäni mistään.

-- Nyt Meeri viittoo, ehkä se koskee kuvaelmaa -- sanoi Helka ja kiirehti pois.

Puoli tuntia tämän jälkeen pyydettiin seuraa kävelemään puutarhaan. Isä itse tarjosi käsivartensa Gerdalle, ja juuri kun kaikki olivat joutuneet perille lehtimajan luo, vedettiin esirippu sivullepäin, ja katsojain eteen ilmaantui bengaalitulen valossa ryhmä keveitä olentoja löyhyävissä pilventapaisissa puvuissa. Toivon haltiatar seisoi ensimmäisenä tarjoten laakeriseppelettä päivän kuningattarelle, ja sillä välin toiset viskasivat ruusuja hänen jalkojensa eteen.

-- Tämä on tulevaisuuden ennustus -- selitti isä. -- Laakeri ja ruusut merkitsevät kunniaa ja onnea yhdistettyinä. Mitä enempää saatat toivoa, pikku tyttöni?

-- Mutta katsokaapas, miten Lilli on enkelin näköinen tuolla kaikkein korkeimmalla, ja Helka seppeleineen on varsin viehättävä.

Nyt sammui valo ja verho vedettiin eteen. Yleisö taputteli käsiään, ja kaikki kiittivät Vihtoria, jolle koko kunnia tuli tästä onnistuneesta esityksestä.

Pruustinna, joka ennusti sekä sadetta että ukkos-ilmaa, kehoitti lähtemään pois, ja monet kiitokset lausuttuaan ja sydämmelliset hyvästit sanottuaan istuivat vieraat taas ajoneuvoihinsa, tyytyväisinä hauskaan iltaan.

-- Toivoisin että huomenna taas olisi jonkun syntymäpäivä -- sanoi pikku Ester, kun lapset sanoivat yöhyväiset.

-- Jos kaikki päivät olisivat juhlapäiviä, niin ne kyllä pian tulisivat ikäviksi, siitä saat olla varma -- vastasi isä hymyillen ja taputti häntä poskelle. -- Leikillä ja vakavuudella pitää olla aikansa elämässämme; hyvää yötä nyt, pikku väki! Hyvää yötä, Gerda. Uneksi haltiattaristasi!

Helka oli tänä iltana puuhaavinaan kaikenmoisissa tarpeettomissa askareissa odottaessaan luvattua hauskaa yllätystä, mutta Meeri, jolla ei ollut asiasta vihiä, pani mitään aavistamatta levolle. Pitkäksi odotus ei kuitenkaan tullut, sillä tuskin oli serkku painanut päänsä patjaan ja Gerda huutanut heille hyvää yötä, ennenkuin lempeät sävelet kuuluivat illan tyyneydessä Gerdan akkunan alta vielä toisen kerran tänä muistorikkaana päivänä.

"Helmi kallis, loistavainen", lauloi hyvin harjoitettu kvartetti, ja Vihtorin kaunis tenori kaikui sopusointuisesti Freedrikin puhtaan basson kanssa yhdessä, joten ei huomattu, että herra Kontion ääni oli käynyt vähän karkeaksi ja että Bruunolla paraikaa oli äänenmurros.

Äiti, jolle asiasta oli kerrottu, tuli ylös, tuoden kaksi sytytettyä kynttilää muassaan, ja tytöt istuivat kaikki lattialla sillä aikaa kuin laulajat lauloivat: "Tähti kirkas" ja "Miks' kaukana niin olet". Hyvästiksi he lauloivat vielä: "Nuku armas", ja sitte sävelet etenivät vähitellen ja haihtuivat vihdoin kuten väreilevät aallot yön hämärään. Ei milloinkaan ennen Gerda ollut saanut niin paljon kunnian-osotuksia kuin tänä syntymäpäivänä.

Kulovalkea.

Isä oli sanonut tosisanat. Leikki ja elämän vakavat toimet käyvät aina käsi kädessä täällä maailmassa.

Kun tytöt seuraavana päivänä heräsivät, saivat he kuulla sen kammottavan uutisen, että kulovalkea oli syttynyt Kerttulan metsään. Tummat pilvet olivat vain heittäneet muutamia pisaroita auringonpaahteen kuivaamaan maahan, ja jostakin varomattomasti poisviskatusta tulitikusta oli valkea syttynyt, ruveten pelottavassa määrässä riehumaan.

Asessori Bergendahl oli Freedrikin ja Bruunon kanssa heti kiirehtinyt paikalle, missä tuho oli alkanut, asettuaksensa sammutustyön eturiviin, ja jokainen mies talosta oli mukana. Ilma tuntui painostavalta koko talossa ja kaikki oli niin hiljaista kuin pyhäpäivänä.

Äiti ja tytöt sekä herra Kontio istuivat alakuloisina verannalla, eikä työ eikä keskustelu tahtonut mitenkään sujua.

-- Isä raukka, joka tuskin ennätti syödä suupalaa aamiaiseksi -- sanoi äiti päivällispöydässä. -- Ja miten nälkäisiä pojatkin lienevät!

-- Eikö heille mitenkään voisi lähettää ruokaa? -- kysyi Gerda.

-- Vaikea on tietää, missä he ovat, sillä he menevät sinne tänne, missä valkea eniten uhkaa.

-- Olisipa hyvin hauskaa nähdä kulovalkeata vähän lähemmältä -- tuumi Helka.

-- Jumala varjelkoon sinua lapsi noin kammottavasta näystä -- sanoi rouva Bergendahl. -- Kerran olen kaukaa katsellut tuollaista paloa, ja sitä näkyä en milloinkaan unohda.

-- Miten olisi, jos me lähtisimme viemään ruokakoppaa Kuusimäen torppaan; sieltä korkealta mäeltä me kyllä näkisimme palopaikan savun, ja ehkäpä isä ja pojat kuulisivat, jos puhaltaisimme torveen aikalailla -- sanoi Meeri, joka aina oli valmis suunnitelmia tekemään.

-- Ei, lapsi kullat, en minä uskalla antaa teidän lähteä.

-- Mutta, äiti rakas, eihän Kuusimäki ole tuulen alla, vaan päinvastoin. Ehkä siellä tapaamme jonkun miehistä, joka voisi viedä kopan eteenpäin.

-- Se kyllä saattaisi olla mahdollista, mutta kaikissa tapauksissa -- --

-- Jos minä menisin mukaan -- ehdotti maisteri. Meeri tuumi itsekseen, että he yhtä hyvin olisivat voineet ottaa pikku Pentin ritarikseen, sillä niin epäkäytännöllinen ja "hoksaamaton" herra Kontio oli, mutta äiti arveli toisin.

-- No niin, jos tytöt saavat maisterin seuraansa, niin saavat he koettaa mennä Kuusimäkeen, mutta ei askeltakaan kauvemmaksi.

-- Se on tietty, me kyllä palajamme takaisin, ellemme tapaa ketään, joka veisi heille kopan -- vakuutti Meeri.

-- Löydätkö oikein varmaan uuden tien? Tiedäthän, että isä antoi perata suon siitä kohden, josta käytiin yli ennen; nyt polku menee suoraan vasemmalle, erään käyrän männyn kohdalta.

-- Meninhän minä siitä viime viikolla isän kanssa!

-- Noh, tule sitte Gerda auttamaan minua voileipien levittämisessä! Vanha Mari saa laittaa kuntoon pienen läkkihinkan ja panna siihen hyvää maitoa. Se virkistää heidän kuivia kurkkujansa.

Pian he kaikin olivat toimessa; Meeri ripusti jahtitorven olallensa, herra Kontiolle uskottiin maitohinkka ja Helka otti viedäkseen kopan, jossa voileivät olivat.

-- Äiti, nyt olemme valmiit hyvästi nyt, älä ole levoton, eihän ole mitään vaaraa yhtään!

-- Ei, ei, sitä minäkin toivon.

-- Ehkä isä ja pojat tulevat meitä vastaan, -- sanoi Meeri, astuen rivakkaasti pienen seuran etupäässä.

Koko luonto oli verhottuna hienoon savuun, joka tuli palopaikalta, ja ilma tuntui sakealta, niin että oli raskas hengittää. Nuo kolme kulkijaa kiirehtivät reippaasti eteenpäin, tuhlaamatta aikaa keskusteluun, puhuen ainoastaan silloin tällöin jonkun yksityisen sanan.

Kuusimäkeen oli Kerttulasta oikeastaan vaan pari kilometriä, mutta uutisviljelys, joka oli jotensakin lavea, oli pidentänyt tietä melkoisesti.

-- Tässä on suo, tuossa kulki ennen polku ja kun siihen asti pääsi, oli jo pian perillä -- kertoi Meeri. -- Näkövuorelta Kuusiniemen luota näkee kauas, niin kauas. Sieltä näkee kirkontorninkin, jonka huippu pistäytyy esiin kuusenlatvojen välistä.

-- Saatatko nähdä, missä käyrä mänty on? -- kysyi Helka.

-- Tietysti se löytyy!

-- Ilma on niin harmaata, että tuskin näen käteni silmieni edessä -- sanoi herra Kontio, joka oli hyvin likinäköinen, ja tirkisteli innokkaasti ympärilleen lasisilmiensä lävitse.

-- Täällä on vanha kuusi, mutta en minä mitään käyrää mäntyä näe.

-- En minäkään. Rupeanpa uskomaan, ettei äidin varoitus ollutkaan suotta annettu. Varmaankin olen kulkenut polun ohi; se on vielä niin vähän sotkettu, etten ole sitä huomannut. Mutta älä sen vuoksi pelkää, serkku, kiivetään lähimmälle vuorelle, niin saamme kyllä selvää siitä, missä olemme.

He kulkivat pensastojen läpi ja kiipesivät kaatuneitten puitten yli, hyppäsivät kiveltä kivelle ja kapusivat vuoren jyrkännettä ylös. Mutta tultuansa huipulle he eivät nähneet Kuusimäkeä missään eikä muutakaan torppaa, sillä koko seutu oli niin sakean savun verhossa, ettei ympäristöstä näkynyt mitään.

-- Mitä meidän nyt tulee tehdä? -- kysyi Helka surullisena.

-- Älä pelkää -- vastasi Meeri, joka aina oli urhokas. -- Minä puhallan jahtitorveen, niin saamme ehkä vastauksen jostakin päin!

-- Hoolihoi! -- Hän puhalsi puhaltamistaan minkä jaksoi, mutta sakea ilma näytti estävän äänen kaikumasta, niin heikolta se kuului. Meeri koetti yhä uudestaan, mutta kun ei mitään vastausta kuulunut, ehdotti hän, että he palaisivat takaisin kotiinsa. Turhaa oli kulkea täällä savussa, eivätkä he ketään myöskään olleet tavanneet.

Mutta eipä ollutkaan helppo asia löytää takaisin polulle. He kulkivat mäkiä ylös ja alas, ja kukin ihmetteli itsekseen, ettei metsästä loppua tullut. Vihdoin heitä pelästytti ratiseva ääni, jonka he kuulivat päänsä päältä.

-- Mitä se on? --Meeri katsoi äkkiä taaksensa. -- Se on valkea -- sanoi hän hiljaa -- tuuli on varmaankin kääntynyt, taikka ehkä me olemme pyörineet ympäri. Eksyneet me ainakin olemme ja kulovalkea on kintereillämme.

-- Tuolla ylhäällä suuressa männyssä palaa jo valkea.

Helka, joka äsken oli toivonut saavansa ihailla kulovalkeata, oli nyt saanut toivonsa tyydytetyksi odottamattomalla tavalla; äänettömänä kauhusta hän oli laskenut kätensä kovasti tykyttävälle sydämmelleen. Valkea ratisi heidän päänsä päällä, ja salaman nopeudella kipinät lensivät toisesta puunlatvasta toiseen. Juuri kun he luulivat olevansa turvassa, kuului rätinä taas heidän lähellään, ja kipinät sinkoilivat heidän vaatteisiinsa ja polttivat läpiä heidän olkihattuihinsa.

He kulkivat ja juoksivat sinne tänne savussa, ja herra Kontio, joka ei voinut mitään erottaa, seurasi tarkasti heidän jälkiänsä; hän oli aivan pyörällä päin, sillä näin pahassa pulassa hän ei ollut milloinkaan ennen ollut. Ei Meeri eikä Helka ollut tietänyt, mitä todellinen hengenvaara on, mutta nyt he sen tunsivat ensi kerran elämässään, ja he käsittivät kuinka mitättömäksi ihmisvoima käy hädän hetkenä.

-- Luuletko, että meidän täytyy joutua tulen uhriksi? -- kysyi Helka vapisevin huulin.

-- Koetan vielä kerran puhaltaa torveen -- vastasi serkku.

Helka seisoi hetkisen hiljaa ristissä käsin. -- Herra, älä anna meidän menehtyä -- rukoili hän sydämmensä syvyydestä. -- Jeesus, tule auttamaan meitä heikkoja lapsia!

Meeri kietoi käsivartensa Helkan ympäri. -- Kiitos siitä, että muistutit minua Hänestä, joka yksin voi auttaa meitä tästä hädästä -- kuiskasi hän. -- Katso, minusta näyttää kuin savu vähän kääntyisi poispäin! Odotappas, eikö kuulukkin ääniä! -- He kuuntelivat kaikin jännitetyllä mielellä.

-- Haloo, haloo! -- kaikui ääni kumeasti etäisyydestä.

-- Haloo! -- huusi Meeri niin kovaa kuin saattoi, ja muutamia minuutteja myöhemmin kuului tuttu ääni aivan läheltä. Se oli Freedrikin ääni. -- Kuinka, hyvänen aika, olette tänne tulleet?

-- Meidän oli aikomuksemme lähteä Kuusimäkeen viemään ruokakoppaa teille -- vastasi Meeri, joka heti sai takaisin rohkeutensa, kun pelastus oli lähellä.

-- Lapsi kulta, tuuli on kääntynyt, ja me olemme juuri suurella vaivalla saaneet pelastetuksi torpan valkean vaarasta -- sanoi isä, joka nyt myöskin oli ehtinyt paikalle. -- Mikä Jumalan armo, että olette pelastuneet tässä vaaran keskellä!

-- Miten levoton äiti olisi ollut, jos hän olisi voinut aavistaa, että me niin pahasti eksyimme täällä -- sanoi Meeri. -- Me aioimme kyllä palata takaisin heti, kun minä huomasin, että olin erehtynyt oikeasta tiestä, mutta savu oli niin sakea ympärillämme joka puolella, ettemme tietäneet minne mennä.

Herra Kontio pyyhki hien otsastaan nenäliinallaan, mutta Helka itki ja painoi päänsä vasten enonsa olkaa.

-- Sinä pieni raukka! Vai niin, te olisitte tuoneet muonaa meille, se oli kyllä kiltisti tehty, mutta se hyvä työ olisi sen pahempi voinut päättyä kovin surullisesti. Katsokaa, miten uskollisesti Helka yhä vielä pitää ruokakoppaa pienessä nokisessa kädessään. -- Asessori otti tuon keveän pajukopan ja kurotti tarkoittavin katsein sitä Bruunolle.

-- Sinä kaiketi olet nälissäsi kuten karhu?

-- Täällä on maitoa hinkassa!

-- Ei, Kontio hyvä, ei pisaraakaan! -- Kansi oli pudonnut pois matkalla ja astia oli tyhjä. Maisteri seisoi siinä hämillään, mutta asessori lohdutteli häntä sillä, että tuollainen vahinko helposti voi tapahtua, kun juoksee henkensä puolesta, ja tarkoitus oli kuitenkin ollut hyvä. Sitten hän ehdotti, että he istuutuisivat pikku hetkeksi ja jakaisivat kristillisesti voileivät.

-- Onko vaara nyt jo ohitse, isä? -- kysyi Meeri.

-- On se ainakin tällä haavaa. Me olimme juuri matkalla kotiin, ja polku käy tästä aivan läheltä.

-- Todellakin! Kuinka kamalilta me mahdamme näyttää kaikki tyyni; Bruuno on saanut nokiviikset!

-- Sama se, kun vaan saan ruokaa, vatsani on jo kirkunut monta tuntia -- sanoi poika ja haukkasi voileipäänsä valkoisilla terveillä hampaillaan.

-- Niin, se maistuu todellakin mainion hyvältä -- myönsi isä.

-- Oi Freedrik, sinähän olet loukannut kätesi, sehän näyttää oikein hirveältä -- huudahti Helka pelästyneenä.

-- Hoh, ei se mitään ole. Palava oksa sitä vaan vähän raapasi -- vastasi Freedrik.

-- Molemmat pojat ovat olleet oikein reippaita eivätkä yhtään säästäneet itseään -- sanoi isä hyväksyen. -- Tuntui oikein hauskalta, kun oli kaksi reipasta poikaa rinnallani, mutta jos olisin aavistanut, että te, pikku tyttöseni, myöskin olitte mukana vaarassa, en tosiaankaan olisi ollut aivan levollinen. -- Asessori kietoi hellästi käsivartensa molempien tyttöjen ympäri.

-- Nyt meidän täytyy kiirehtiä kotiin päin, koppa on tyhjennetty, ja äiti odottaa varmaankin kuulumisia.

-- Kenpä nyt jo olisi järvessä -- sanoi Freedrik. -- Kuumuuden ja kaiken savun ja noen perästä tuntuisi kylmä kylpy ihanalta. En minä vain mielelläni olisi noen nuohooja enkä myöskään seppä -- lisäsi hän hymyillen ja katseli nokisia käsiään.

Kaikki olivat nyt iloisia, ja Helka kulki tyytyväisenä enonsa rinnalla. Matka taloon oli pian kuljettu, ja kohta olivat kaikki jälleen koossa verannalla, jossa äiti ja Gerda levottomina olivat heitä odottaneet. Nyt syntyi kysymyksiä ja selityksiä loppumattomiin asti. Äiti kalpeni kauhistuksesta, kun hän sai kuulla tyttöjen seikkailusta ja näki Freedrikin haavoitetun käden.

-- Kuinka hirveästi mahdoittekaan pelätä -- sanoi Gerda.

-- Niin, kyllähän minä hetken olin vähän hämilläni -- myönsi Meeri -- mutta Helka, hän muisti hädän hetkenä rukoilla. Sen minä olin unhottanut ja ajattelin vain miten pääsisimme pois savusta.

-- Sinun huutosi se kuitenkin Freedrikiä opasti.

-- "Rukoile Jumalaa avuksi ja tee sitte kaikki mitä voit". Se oli vanhan iso-isän neuvo, ja hyvä neuvo se tosiaan oli -- sanoi asessori vakaasti.

-- No mutta katsokaapas tänne! -- Gerda oli ottanut Helkan päästä hänen pahoin pilaantuneen hattunsa, ja samalla putosi serkun vahva ruskea palmikko hänen käteensä; joku palava säkene oli sytyttänyt palmikon ja polttanut sen.

-- Etkö ollenkaan tuntenut siitä mitään, Helka?

-- Kyllä kerran kirventeli niskassa, ja minä painoin käsivarteni lujasti kipeää paikkaa vasten -- vastasi tyttö, katsoen hämmästyneenä hävitettyä päänkoristettaan.

-- Olipa hyvä, että tukehutit valkean, muuten olisi koko tukka saattanut mennä saman tien -- tuumasi Bruuno.

Lapset uikuttivat oikeita valitusvirsiä, ja osanottoa kuului kaikkialta. -- Voi mitä nyt sanonevat setä ja täti -- virkkoi vihdoin pieni Ester. Mutta silloin Helka rupesi nauramaan.

-- Kyllä palmikko pian jälleen kasvaa -- vastasi hän iloisesti.

-- Oikein, tyttöseni, hyvä on, että vahinkosi kärsit noin tyynellä mielellä. Meillä on kuitenkin suuri syy kiittää Jumalaa, joka varjeli teitä suuremmasta vaarasta metsässä. Kulovalkeakin hävitti vähemmän kuin ensi aluksi saattoi uskoa. Ei ainoatakaan ihmishenkeä ole hukkaan mennyt, ja vaaran uhkaamat torpat ovat kaikki pelastuneet. Tietysti vieläkin täytyy valkeata vartioida, ettei se saa laveammalle levitä.

-- Me kyllä myöskin menemme huomenna vartiopiiriin -- sanoivat molemmat pojat yht'aikaa.

-- Muista kipeää kättäsi, Freedrik -- varoitti Helka.

-- Se kyllä pian jälleen tulee terveeksi; äiti on hoitanut sitä niin hyvin. Pahempi on sinun komean palmikkosi laita -- ja Freedrik otti sen käteensä melkein hellän varovaisesti. -- Minä tallennan tämän muistona tästä vaiherikkaasta päivästä. Mutta tule nyt Bruuno alas järvelle, ja sinä Kontio myöskin; sinullahan on oikea nokiparta.

-- Niin, kyllä se oli vaivalloinen kyyti -- myönsi maisteri -- ja huono puolustaja minä olin tytöille. Olinhan melkein kuin tyrmistynyt, jotta tuskin tiesin mitä tehdä.

-- Niin, sen vain tiedän, ettei hyvää tahtoa puuttunut -- sanoi rouva Bergendahl ystävällisesti.

-- Vaikea päivä tämä on ollut, mutta Jumalan kiitos, että kaikki kuitenkin lopullisesti on käynyt hyvin. Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvää. Hätä opettaa meitä turvaamaan Häneen, joka yksin taitaa hädässä auttaa, mutta jonka me niin helposti unhotamme hyvänä ja valoisana päivänä.

-- Niin on, äiti rakas! -- Freedrik kumartui suutelemaan äitinsä kättä.

-- Nyt minä menen uimaan -- huudahti Bruuno.

-- Äiti hyvä, anna Marin laittaa valmiiksi päivällinen siksi kuin tulemme takaisin, sillä nyt minun on niin nälkä, että syön kuin kymmenen sutta!

Urheiluhuvia.

Freedrik oli kovin innokas palkovene-urheilia. Joka aamu nähtiin hänen valkoiseksi maalatun "pähkinänkuorensa", kuten vanhan Marin oli tapana sitä nimittää, kiitävän ulos lahdesta, eikä hän ainoanakaan kauniina iltana laiminlyönyt tätä lempihuviansa. Bruunoa huvitti taas polkupyörällä ajaminen. Hän oli säästörahoillaan ostanut vanhan polkupyörän, joka aluksi oli aivan tarpeeksi hyvä hänelle, koska hän vielä oli tottumaton; mutta hän toivoi varmasti, että hän kerran polkupyörän käyttämisessä tulisi niin taitavaksi, että hänen isänsä, annetun lupauksensa mukaan, ostaisi hänelle oikein hyvän, uusimman mallin mukaisen pyörän.

Helkan taito uimisessa oli mennyt paljon eteenpäin; hän uskalsi jo lähteä hyvän matkan rannasta, vaikka ei hän vielä läheskään voinut kilpailla Gerdan ja Meerin kanssa. Oikein ihanalta tuntui, kun aallot häntä kannattivat ja hän saattoi levätä veden päällä ja tuntea miten pienet salakat hyppivät hänen ympärillään, ihan koskien hänen kyynärpäähänsä. Jos hän nyt joutuisi merihätään, niin hän kyllä omin voimin voisi pysyttää itseänsä veden päällä hyvän aikaa; se nyt oli toki hyvä asia, ja äiti oli tuleva iloiseksi siitä, että hän oli oppinut jotakin hyödyllistä pitkänä kesä-aikana maalla.

Välistä tuli Lillikin vanhan hoitajansa kanssa uimahuoneelle katselemaan miten uimajoukko teki temppujaan järvessä. Silloin piti häneltä otettaman sukat ja kengät jalasta, ja hänen pienet jalkansa pulikoivat vedessä rannan hienolla santapohjalla. Kauemmaksi hän ei uskaltanut. -- "Lilli ei uttalla, tiellä on niin märtää" -- oli hänen tapana sanoa. Mutta Tusse koira ainakaan ei märkää pelännyt. Se seurasi useimmiten Lilliä ja juoksi oitis rannalle ehdittyään, mielissään järveen, niin että vesi roiskui sen vahvan turkin ympärillä. Tusse paran täytyi koko päivän kärsiä kuumuutta, se makasi tavallisesti ruohikossa läähättäen kieli pitkänä, ja siksi vilvoittava vesi aina välillä tuntui sille niin hyvältä.