Chapter 3

-- Vielä meidän täytyy laulaa, ennenkuin erkanemme -- sanoi asessori -- yhtykäämme kaikin laulamaan "Maamme".

-- Niin, niin, tehkäämme niin -- huudahtivat nuoret; ja valoisassa kesä-yössä kajahteli rakastettu kotimaan laulu laajalle avarien vesien ja lehtevien saarien yli, päättäen sopusointuisesti kesän juhlallisimman illan.

-- Hyvästi, hyvästi! -- kuului veneistä, kun erottiin, ja pappilan vähäinen purjevene kiiti pois.

-- Me tapaamme toisemme huomenna kirkossa, -- ei, tänään, sillä kello on kohta yksi -- hyvää huomenta, hyvää huomenta!

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- Aikaisin kaiketi meiltä kirkkoon mennään -- sanoi Helka kotiin tultuaan.

-- Se riippuu siitä, mitä sinä aikaisena pidät -- vastasi asessori hymyillen. -- Kello kymmenen olisi Bruunon mielestä aivan aikaista, vai miten?

-- Kyllä minäkin melkein joka aamu olen unikeko, mutta niin kauan me tytöt emme sentään makaa milloinkaan.

-- No siis, jos olet valmiina kello yhdeksän, niin meillä on hyvä aika. Hyvää yötä nyt, ystäväiseni, nukkukaa hyvin kaikki tyyni!

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- Meeri, miksi et ota vaatteita yltäsi?

-- Ole vaiti, minä odotan, että pojat menisivät huoneeseensa. Tuo Kontio nyt puhuu iankaikkisesti tuolla ulkona. Etkö muista, että meidän piti poimia yhdeksää lajia kukkasia tänä iltana ja laskea ne pään-aluksen alle.

-- Kyllä, kyllä, mutta mistä me ne nyt enää löydämme?

-- Minä kyllä tiedän, mistä me ne löydämme; sitä paitsi päivä jo sarastaa. Ota kengät jalastasi, että pääsemme hiljaa hiipimään, muuten Bruuno saattaisi tulla ulos ja tehdä meille kiusaa. -- No nyt meidän täytyy mennä!

Hiljaa kun hiiret hiipivät molemmat tytöt ulos portaita pitkin, ottivat ovisalvan auki ja olivat pian puutarhassa, jossa vieno sumu leijaili pensaitten ja kukkaryhmien yli.

-- Tässä on sinulle apila ja harakankukka, tuosta saat sireenikukan ja narsissan. -- Yksi, kolme, kuusi, kahdeksan, yhdeksän -- nyt luulen, että minulla on tarpeeksi, laske nyt sinäkin kukkasesi, niin olemme valmiit.

Muutama minuutti myöhemmin makasivat tytöt vuoteissaan kukkavihot pään-aluksen alla.

-- Mitä nyt uneksimme tänä yönä, se tapahtuu -- sanoi Meeri ja viskasi käsivartensa päänsä yli.

-- Minä en milloinkaan uneksi -- tuumasi Helka. -- Oikeammin sanoen, se tapahtuu kuitenkin ani harvoin -- lisäsi hän hyvin tunnontarkasti.

-- Sitte uneksit varmaankin nyt juhannus-yönä -- sanoi Meeri leikillisesti. -- Nyt meidän täytyy nukkua, muuten heräämme liian myöhään huomenna.

Meeri oli unien suhteen ennustanut oikein. Kun Helka heräsi aamulla ja näki auringon loistavan sisään vaaleanpunaisten uutimien läpi, näki hän aivan selvästi edessään tien, jota hän unissaan oli kävellyt, kauniin tien, joka kulki lehevien puitten ja taajojen pensaitten välitse. Valo tunkihe oksien lomitse, lintu viserteli korkealla hänen päänsä yläpuolella, ja vanamo tuoksui hänen lähellään. Hänen rinnallaan kulki joku, joka taivutti sivulle päin hänen edessään riippuvan oksan ja poimi kaikki pienet kivet pois epätasaiselta polulta. Mutta kun hän kumartui katsoakseen, kenen näköinen tuo henkilö oli, niin hän heräsi. Kyllä hän varmaan luuli, että Freedrikin olkihattu se unessa leijaili hänen edessään, vaikka tuhmaahan se oli semmoinen.

Alhaalla kuului kello lyövän jo kahdeksan. Helka hyppäsi reippaasti vuoteeltaan ja huusi Meeriä, joka haukotellen tirkisteli toisella silmällään.

-- Joudu, Meeri, me olemme nukkuneet liiaksi!

-- Ois, miksi minua herätit, olin juuri rupeamaisillani näkemään unta.

-- Se olisi ollut ihan liian myöhäistä -- nauroi Helka, joka juuri pisti kasvonsa pesuvatiin. -- Minä suoritin sen asian jo aikaisemmin ja tein kävelyretken metsään. Kuinkahan pitkälle minun tänään vielä täytynee kulkea?

-- Tuhmahan olet! Eihän juhannus-yön unen heti tarvitse toteen mennä. Vasta vuosien takaa saattaa se vielä toteutua.

-- Kiitoksia, ennustaja, nyt lähden alas aamiaista syömään enoni kanssa -- sanoi Helka. Ohimennen hän naputti Bruunon ovelle varoittaen:

-- Nouse jo, Nukku-Matti, muuten lähdemme ja jätämme sinut!

Ainoana vastauksena oli epäselvä mörinä, joka kuului puolittain patjan helmasta. Bruuno ei vain joutunut kirkkoon sinä päivänä, sen Helka arvasi.

Vaan kaikki muut läksivät rilloissa ja isoissa vaunuissa kirkolle, joka sijaitsi kauniilla paikalla ja oli nyt täynnä sireenikukkien ja kielojen tuoksua, sillä rippikoululapset olivat tänään laskettavat Herran ehtoolliselle. Heidän puolestaan vanhempien hartaat rukoukset nousivat Kaikkivaltiaan luo.

Juhlallista oli nähdä nuorta joukkoa tuolla alttarikehän ympärillä, -- siltä ainakin tuntui Helkan mielestä. Edellisenä vuotena olivat Gerda ja Freedrik seisoneet siellä toisten parissa. Hän katsoi serkkuihinsa; Gerdan silmistä valui kyyneleitä, ja Freedrikin levollinen muoto näytti juhlallisen vakavalta.

Helka painoi päänsä penkkiin ja sulki silmänsä.

-- Oi Jeesus -- rukoili hän hiljaa -- minulla on niin paljon taisteltavaa, olen usein paha, tyytymätön ja kiittämätön, vaikka olet antanut minulle niin paljon hyvää. Auta minua oikein sydämessäni Sinua kiittämään ja auta minua tulemaan lapseksesi täällä ja iankaikkisuudessa.

Urkujen soitto kaikui mahtavasti kirkon vanhoissa holveissa, ja seurakunta veisasi hartaudella: "Sun haltuus, rakas Isäni, mä annan aina itseni, mun sielun', ruumiin', tavaran', ne ota, Herra vastahan".

Helka kohotti päänsä ja rupesi veisaamaan mukana. Hänen sydämmensä tuntui nyt niin kevyeltä ja luottavalta, ja siksipä tuon virren sanat olivat ikäänkuin häntä varten kirjoitetut. Ei hän milloinkaan ollut unohtava tätä jumalanpalvelusta tässä kukkasilla koristetussa temppelissä, johon kesäiset lauhkeat tuulahdukset virtailivat auki olevista ikkunoista ja auringon valo laskihe seurakunnan yli; -- niin, ei milloinkaan!

Sadetta ja päänsärkyä.

Litis, latis, loiskis, loiskis!

-- Mitä lotinaa minä kuulen? -- kysyi Meeri eräänä aamuna unisella äänellä.

-- Siellä sataa, luulen minä -- kuului vastaus.

Meeri kääntyi toiselle kyljelle ja nukkui uudestaan, mutta hänen serkkunsa makasi valveilla ja kuuli miten sadepisarat ratisivat ikkunoita vasten ja miten vesi lorisi alas kattokourua pitkin. Ensi kerran nyt satoi, sitte kuin Helka oli Kerttulaan tullut.

Lapset olivat kaikin vähän nurpealla tuulella aamiaista syödessään. Pikku tytöt aikoivat juuri tänään panna toimeen nukkiensa vaatteidenpesun, ja pojat olivat aikoneet tehdä suurenmoisen lammikon kaivon luona olevaan isoon ojaan, mutta kun nyt satoi, ei voinut ryhtyä mihinkään.

-- Meidän täytyy jättää pyrola unifloran poimiminen toiseen aikaan -- sanoi Freedrik tarkastaessaan pilvistä taivasta.

-- Ois tuota sadetta, kun se nyt tulikin -- valitti Meeri. -- Tänään meidän piti lähteä Lotta-tädin luo ja olla siellä koko päivä.

-- Sade on hyvää perunoille ja kauran-oraille -- tuumasi Bruuno hyvin viisaan näköisenä -- siitä isä iloitsee.

-- Kyllä niin, se tuli juuri parahiksi, sillä nyt on laiho kukkinut, ja kaikki kasvit janosivat vettä.

-- Puutarhapenkereet myöskin hyvästyvät tästä sateesta -- sanoi äiti. -- Piilin muija on jo kauan valittanut kovaa kuivuutta.

-- Vaihtelua täytyy olla sekä luonnossa että elämässä kehityksen tähden -- sanoi asessori. -- Tämä on sopiva päivä käyttää kirjoituksiin, joita olen lykännyt tuonnemmaksi.

Gerda hymyili hänelle. -- Ajattelin juuri tuota, isä. Kun sataa, silloin ei ensinkään tee mieli lähteä ulos aikaansa tuhlaamaan.

-- Älä toki liiaksi työtä tee, tyttöseni -- isä veti hänet hellästi luoksensa -- me ihmislapset olemme kuten nuoret hevoset, toista täytyy hopottaa menemään, toista täytyy pidättää kulussaan. En koskaan uskonut, että pikku linnustani tulisi tuollainen kirjatoukka!

-- Tahdon hyvin valmistaa itseäni, isäseni, kallista oloani varten Dresdenissä, jonne sinä minut kustannat syksyllä.

-- Tunnollinen, hyvä tyttöni! -- Hän suuteli sydämellisesti tyttärensä otsaa ja läksi huoneesta.

Äiti otti avainkimppunsa ja katosi kyökkitoimiin. Haarald ja Pentti joutuivat kinaan veitsestä, Eedit rummutti akkunalle ja Ester kierieli lattialla. Helka meni ulos verannalle ja näki miten sade oli tehnyt pieniä puroja santaan ja miten sireenien oksat vedestä raskaina taipuivat maahan asti. Vahinko, ettei aina saattanut olla kaunista ilmaa!

Nyt tuli äiti takaisin. -- Nouse pystyyn, Ester pieni, miksi siinä makaat?

-- Siksi että sataa enkä tiedä mitä tekisin.

-- No sen äiti kyllä tietää! Reipastukaa nyt, lapset, olettehan ikäänkuin olisitte kaupattavanne myyneet ja rahanne hukanneet. Tänäänhän on työpäivä, tulkaa nyt käsityötä tekemään, niin minä luen teille oikein hauskan kertomuksen.

-- Sepä hauskaa! -- Tyytymättömyys oli kuin poispuhallettu. Pojat asettivat tuoleja pöydän ympärille, ja jokainen kiirehti etsimään työnsä. Haarald ja Pentti kutoivat tomuliinoja, Eedit ompeli koululaukkua ja Ester päärmäsi nenäliinaa. Lillin korkea tuoli asetettiin äidin viereen ja hänelle annettiin paperi ja kynä, joten hän saattoi piirtää "uttoja". Bruuno etsi esiin puolivalmiin kalakassinsa ja Meerillä oli käsissään sekainen virkkaus.

-- Hauskaltapa täällä näyttää -- sanoi Helka, kun hän verannalta tullen astui sisälle. -- Täälläpä luullakseni on lukuseura; saanko tulla mukaan?

-- Tietysti, eikö sinulla ole mitään työtä?

-- Kyllä minulla on pöytäliina, joka ei tullut valmiiksi lukukauden aikana.

-- Sehän sopii mainiosti, nyt otamme sen esiin.

Hetken perästä oli myöskin Helka joukossa, ja kaikki kuuntelivat tarkkuudella Amanda Kerfstedtin kertomuksia "Pienokaiset ja suuret", joita äiti luki ääneensä. Lapset olivat niin ihastuneet kertomuksen "pienokaisiin", että he unhottivat koko sade-ilman, ja aamupäivä kului kuten uni.

-- Äiti kulta, lue vielä kappale, yksi ainoa vain, -- näin aina huudettiin, kun luvusta uhkasi tulla loppu; mutta vihdoin siitä kuitenkin tuli loppu. Rouva Bergendahl oli luja ja sanoi heidän istuneen tarpeeksi kauan alallaan tällä kertaa; nyt saattoivat kaikin panna työnsä pois päivällisiin asti, ja pikku tyttöjen tuli lähteä kanahuoneeseen katsomaan, olivatko Korkeajalka ja Helmikana jo munineet.

-- Miten aika on rientänyt -- sanoi Helka, kun hän huolellisesti pani kokoon pöytäliinansa. -- Tunnit ovat oikein lentäneet, sillä välin kun täti on lukenut.

-- Niin äiti aina tekee, kun sataa, ja myöskin muuten, jos hänellä on aikaa. Hänen mielestään lapsille on terveellistä tehdä hyödyllistä käsityötä leikkien välillä.

-- Kuinka täti sentään on viisas -- sanoi Helka ihaellen -- hän ajattelee kaikkea!

Päivällisen jälkeen menivät lapset ullakkoon palloa heittämään, sillä sadetta kesti vain yhäti koko päivän. Meeri oli saanut käsiinsä kirjan "Tytöistä parhain" ja luki sitä innokkaasti.

-- Tarvitsisin vähän apua näitten sokeriherneitten perkaamiseen -- sanoi rouva Bergendahl astuessaan sisälle täysinäinen koppa käsivarrella. -- Vanha Mari kuivaa korppuja ja Fiina on silittämässä vaatteita.

Meeri ei liikahtanut paikaltaan.

-- Minä tulen -- huudahti Helka salista, jossa hän oli selaillut valokuvakirjaa.

Meeri katsahti pois kirjasta, mutta rupesi jälleen kahta innokkaammin lukemaan.

-- Siellä kyökissä on muija, joka tahtoisi puhutella asessorin rouvaa.

-- Vai niin; sano, Fiina, että tulen kohta. Nyt saat yksin suoria noita herneitä, Helka hyvä.

-- Ei sillä väliä ole!

-- Ois, niin ilkeätä; ei milloinkaan saa lukea rauhassa. -- Harmistuneena pisti Meeri kirjan kainaloonsa ja läksi saliin.

Nyt palasi rouva Bergendahl. -- Tänään on aivan hullusti -- sanoi hän hymyillen -- kun toinen lähtee, tulee taas toinen sijaan. -- Tuossa näen Joosepin tulevan kalakoppineen kyökkiin. Pelkäänpä, että yksin saat hoitaa tätä koppaa loppuun asti.

Kalastajan jälkeen tuli pieni tyttö tuoden tuohisellisen mansikoita. Sitten pikku Ester oli langennut ja saanut kuhlon otsaansa, jota äidin täytyi voidella; ja pojat pyysivät lupaa saada mennä miesten kanssa hakaan hankkimaan vastaksia. -- Asessorin rouva oli aivan hengästynyt, ennenkuin hän oli saanut tyydytetyksi kaikki, jotka häntä tarvitsivat, ja Helka, joka oli tehnyt ahkeraan työtä, rupesi vähitellen toivomaan, että tuon tyhjentymättömän hernekopan pohja jo näkyisi.

Tuossa nyt tuli Meeri, joka kärtyisen näköisenä laski kirjansa kaappiin. Hän oli sen lukenut loppuun ja aikoi vihdoin tulla auttamaan Helkaa; mutta kopassa ei ollutkaan enää muuta kuin kolme palkoa jäljellä.

-- Oikein hauskaa, kun tämä työ nyt on tieltä poissa -- sanoi äiti ja tyhjensi roskat kopasta leveään talousvyöliinaansa. -- Kiitos hyvästä avusta, Helka.

Helka kiirehti portaita ylös pestäksensä käsiänsä kammarissaan. Hän ajatteli, miltähän Meeristä nyt tuntui, siinä kun hän seisoi katsellen akkunasta sade-ilmaa. Omasta katkerasta kokemuksestaan hän tiesi, ettei sydän milloinkaan tuntunut keveältä silloin, kun oli poikennut pois velvollisuuden tieltä.

Kun tytöt illalla panivat maata, tuli äiti heidän luoksensa ja istui vuoteitten laidalle muutamaksi minuutiksi. Hänen oli tapana aina joka ilta käydä kaikkia lapsiansa katsomassa ja sanoa heille yöhyväiset, ennenkuin hän itse meni levolle.

-- Hyvää yötä, täti kulta!

-- Hyvää yötä, lapseni!

-- Hyvää yötä, äiti! -- Meerin käsivarret olivat kovasti kiedotut äidin kaulan ympäri ja hänen huulensa kuiskasivat kauan äidin korvaan.

-- Nukkukaa makeasti, pikku tytöt; nyt menen Gerdan luo.

Meeri makasi hetken ääneti; sitte hän kääntyi äkkiä serkkuunsa päin ja kurkoitti hänelle kätensä. -- Enkö ole häijy, kun saatan olla auttamatta sellaista äitiä kuin minulla on -- sanoi hän katuen. -- Hyi, kuinka sietämättömän tuhma minä olin tässä iltapäivällä, ja sinä raukkakin sait kärsiä minun laiskuuteni tähden.

-- Minusta ei puhettakaan! -- Helka pudisti sydämmellisesti Meerin kättä.

-- Jumalan kiitos, nyt voin rauhassa nukkua -- sanoi Meeri ja oikaisi itseänsä. -- Kun vielä olin pieni enkä tahtonut pyytää anteeksi, vaikka olin ollut hyvin paha, silloin opetti äitini minulle raamatunlauseen, joka ei sittemmin milloinkaan ole mielestäni mennyt: "Älkää antako auringon laskea vihanne ylitse".

-- Niin, sitä on kyllä hyvä muistaa -- tuumasi Helka. -- Ei kuitenkaan saa rauhaa sydämmeensä, ennenkuin vikansa on tunnustanut.

-- Niinpä on -- vastasi Meeri hiljaa.

Seuraavana päivänä satoi yhä. Mikä lieneekin vaikuttanut, tämä ruma ilmako vai yhtämittainen sisälläolo, -- ainakin pakotti Helkan päätä ja hänen oli vilu, kun hän läksi alas aamiaiselle.

Aamupäivällä tuli Lotta täti kävellen suuri sateenvarjo kädessä, ja hän oli niin iloinen ja leikillinen, että Helka melkein unhotti päänkipunsa, kun kuunteli hänen hauskoja kertomuksiansa. Lotta täti kokosi aina nuorison ympärilleen; "hänessä oli joku erityinen vetovoima heihin nähden", sanoi asessori.

Mutta kun Lotta täti oli lähtenyt ja päivällinen oli ohitse, rupesi päänsärky jälleen tuntumaan. Asessorin rouva kehoitti silloin Helkaa menemään ylös kammariinsa ja panemaan maata. Hän lähti mielellään.

Suloiselta tuntui saada painaa polttavia ohimoitaan viileätä patjaa vasten. Korkeat lehmukset humisivat nukuttavasti akkunain ulkopuolella, ja kaikki äänet alhaalta tunkivat vain heikosti tänne ylös. Hänen väsynyt katseensa seurasi koneentapaisesti kärpästä, joka kömpi hitaasti alas pitkin uudinta, ja vähän päästä oli hän nukkunut syvään, levolliseen uneen.

Hänen herättyään tuntui otsa vilpoiselta. Rouva Bergendahl oli Helkan nukkuessa pannut jäähdyttävän kääreen hänen otsalleen ja istui nyt sukkaa kutoen hänen vuoteensa ääressä.

-- Onko täti istunut täällä minun luonani koko iltapäivän?

-- En, ainoastaan välimmiten, kun olen joutunut. Olet saanut oikein hyvin nukkua, tyttöseni, ja nyt on paha ilmakin ohitse. Pilvet ovat nyt melkein haihtuneet, ja minä luulen, että saamme ihanan auringonlaskun.

-- Oi niin hauskaa, näen jo vähän sinitaivasta tuolta lehmusten oksien välistä. Pääni on jo melkein terve, tunnen itseni vain vähän väsyneeksi.

-- Se on aivan luonnollista tuollaisen päänkivun perästä, makaa nyt vain aivan hiljaa, älä myöskään tule alas illalliselle; annan tyttöjen tuoda sinulle kupillisen teetä ja voileivän.

-- Kiitoksia, täti! Ihanaa on katsella täältä tuonne ulos. Kultaliepeiset pilvet näyttävät nyt niin keveiltä. Välistä tuumaan, mikä lienee kauniimpi, kesä-aamu vaiko kesä-ilta, jolloin aurinko mailleen menee.

-- Kyllä aamuhetki on kaunis, sillä silloin koko luonto herää uuteen eloon. Kaikki lapset siitä pitävät, koska päivä on heidän edessään leikkeineen ja kaikenlaisine huveineen; mutta meille vanhoille on ehkä auringonlasku suloisempi, se kun tuottaa rauhaa ja lepoa päivän työn ja puuhan jälkeen. Vuorokauden vaiheet muistuttavat ihmis-elämän eri ajanjaksoja. Oletko milloinkaan ennen tullut ajatelleeksi sitä.

-- En, mutta se on kyllä totta!

-- Eikä illan tarvitse aina juuri tarkoittaa vanhuuden-aikaa, näetkös. Se saattaa myöskin muistuttaa meille elämämme viimeistä iltaa, joka voi tulla yhtä hyvin nuoruudessa kuin vanhuudessa. Ihanaa olisi, jos päivämme laskeutuisi rauhassa, sillä kuoleman illan jälkeen tulee iäisyyden valoisa aamu.

Hän laski hellästi kätensä Helkan otsalle. -- Nyt soitetaan illalliselle!

Helka tarttui tätinsä käteen ja suuteli sitä kuiskaten: -- Kiitoksia, kiitoksia kaikesta!

Gerdan syntymäpäivä.

-- Miten nyt viettäisimme Gerdan syntymäpäivää? -- kysyi Meeri, kun nuoret eräänä päivänä istuivat koivujen suojassa pihalla.

-- Kuulleeko hän mistä me juttelemme?

-- Ei, hän pani juuri akkunan kiinni tuolla ylhäällä.

-- Ommelkaa hänet kiinni vuoteeseensa -- neuvoi Bruuno.

-- Kyllä kai, hänpä meistä on aikaisin nousemaan aamusilla; mutta muistanpa neuvoasi, jahka sinun vuorosi tulee, veli kulta!

-- Vietetään se siten, että lähdemme huvimatkalle ja syömme päivällistä ulkona -- ehdotti Freedrik.

-- Viilipiimää ja kermamunkkeja -- Bruuno mauskutti suutaan.

-- Niin proosallista! Ei, jotakin hienompaa täytyy olla.

-- Meidän pitäisi harjoitella jotakin laulua, jolla hänet herättäisimme aamulla; sinä Kontio saatat kyllä kyhätä kokoon muutamia somia värsyjä -- tuumasi Freedrik.

-- No enpä juuri tiedä, enhän minä -- maisteri näytti olevan hämillään.

-- Se oli hyvä keksintö, mutta jotakin muuta juhlallista tarvittaisiin vielä.

-- Vieraita tulee, vieraita tulee -- huusivat lapset. -- Ne ovat pappilalaiset!

-- He tulevat ihan kuin heitä olisi kutsuttu -- virkkoi Meeri. -- Vihtorin täytyy antaa meille hyviä neuvoja, hän keksii kyllä jotakin sievää.

-- Tietysti! -- Freedrik hymyili.

Koska Gerda ei ollut huomannut vieraitten saapumista, pyydettiin vastatulleita nuoria heti ottamaan osaa neuvotteluun. Sitte kuin siinä monta ehdotusta oli tehty ja hylätty, päätettiin vihdoin Gerdan kunniaksi panna toimeen kuvaelma lehtimajassa, ja Vihtori lupasi ottaa toimekseen koko asian. Pikku tytöt pistivät uteliaina esiin pienet pääkkösensä, sillä hekin tahtoivat olla vähän mukana noin tärkeässä neuvottelussa, ja koska Vihtorin juuri oli aikomus käyttää heitä haltiattarina kuvaelmassa, saivat he suureksi ihastuksekseen kuulla koko asian, sillä ehdolla, etteivät siitä puhuisi kenellekään muulle kuin äidille.

-- Ajatelkaapas, että Gerda jo täyttää kahdeksantoista vuotta huomenna -- sanoi asessori, kun aamiaista syötiin. -- Muistan vielä niin selvään, kuin jos se olisi ollut eilen, kun sinä istuit polvellani ja pistit leivänmurenoita suuhuni. Niin pian aika joutuu!

-- Lotta täti aikoo tänne päivällisille huomenna -- kertoi äiti -- ja pappilalaiset ovat luvanneet tulla iltapäivällä. Elman orpanat, Stormbomin tytöt, tulevat mukaan. Olette kaiketi kuulleet, että he ovat vieraisilla pappilassa?

-- Hauskaa, hauskaa! -- kirkasi Meeri.

-- Iines Stormbom on sievä tyttö -- virkkoi Bruuno -- mutta Eeva on laappa.

-- Hyi, olet oikein tuhma, kun puhut tuolla tavalla herttaisesta Eevasta, joka vain on vähän ujoluonteinen -- torui Gerda veljeänsä.

-- No, sittenhän meitä tulee olemaan koko suuri seura huomenna, äitiseni -- sanoi Freedrik, joka istui äitinsä vieressä. -- Näytät väsyneeltä, äiti!

-- Lilli yski yöllä ja piti minua hereillä -- vastasi rouva Bergendahl ja katsoi ystävällisesti vanhimpaan poikaansa. He ymmärsivät aina hyvin toisiansa.

-- Mistä on Lilli voinut saada yskää keskikesällä? Mielestäni äiti ja hoitaja vartioitsevat häntä aamusta iltaan.

-- Vain viime viikon kosteasta ilmasta. Hän on sellainen heikko olento.

-- Yöt päivät on äidillä meistä muretta, et koskaan, äiti kulta, väsy uhraamasta itseäsi lastesi hyväksi.

-- Rakas poikani, luuletko äidin rakkauden pitävän sellaista minään uhrina?

Freedrikin katse kohtasi äidin katsetta, ja syvä kiitollisuus kuvautui siinä. -- Suokoon Jumala, ettet milloinkaan saisi meistä surua, äiti, kun aina meistä kaikista vaivojasi säästämättä pidät huolta -- sanoi hän, -- ei kenelläkään maailmassa ole niin hyvää äitiä kuin meillä.

Gerdan syntymäpäivän johdosta oli Kerttulassa nyt paljo puuhaa, ja Gerda, joka aavisti jotakin olevan tekeillä, pysyi kiltisti huoneessaan. Vanha Mari leipoi syntymäpäivärinkelin, ja asessorin rouva kulki vispilä kädessään ja näytti tuumivalta; se kyllä koski tuota tavallista kaakkua, jonka jokainen lapsi oli tottunut saamaan nimi- ja syntymäpäivänään. Meeri ja Helka leipoivat pieniä rinkeliä ja muita pikkuleipiä ja pitivät sitä paitsi salaisia neuvotteluja Vihtorin kanssa, joka tuli tuon tuostakin harjoittamaan pientä kööriä, jota oikeastaan maisteri johti.

"Oi terve sinä impi suloinen, Sä kukka elon keväimen! Oi terve sulle, joka nyt Oot kahdeksantoista täyttänyt!"

Näin alkoi Gerdan kunniaksi sepitetty komea runo, jota laulettiin tutulla nuotilla. Jotta päivän sankaritar ei kuulisi laulua ennen aikaansa, täytyi harjoitukset pitää leivintuvassa leipälautojen ja taikina-astioiden välissä. Mutta tuollaisia jokapäiväisiä asioita ei kukaan ajatellut, kaikkein vähimmän nuori johtaja, joka hiki päässä käytti leipäpistintä tahtipuikkona kädessään. Vähätpä siitä, kun kaikki vain kävi "lennokkaasti".

Asiat olivat hyvin järjestetyt huomispäivää varten. Nyt riippui menestyminen ainoastaan siitä, tulisiko ilma kauniiksi. Paljo ennusteltiin illallista syödessä, ja monta levotonta katsetta tähdättiin taivasta kohden. Hyvä, että aurinko kuitenkin laskeutui kultaan ja purppuraan.

Vihdoinkin odotettu päivä valkeni. Onneksi se viittoi hyvää huomenta kirkkaalta pilvettömältä taivaalta, ja keveinä kuten hengettäret sipsuttivat Helka ja Meeri alas portaita, yhtyäksensä toisiin, jotka olivat koossa Gerdan akkunan alla. Meeri oli purskahtamaisillaan nauruun, juuri kuin heidän piti ääntä ottaman, ja uninen Bruuno lauloi silmät vielä puoli ummessa; mutta laulu kävi kuitenkin välttävästi. Kun he olivat lopettaneet, hämmästytti Gerda heitä sillä, että hän täysin puettuna ilmaantui akkunan eteen kätten taputuksella heitä kiittämään. Turhaa oli ollut koettaa häntä herättää!

Verannalla seisoi koristettu nimipäiväpöytä kukkineen ja lehtineen. Siinä oli äidin kaakku ja vanhan Marin pöhöinen rusinarinkeli. Lahjoja oli myöskin sekä pienempiä että suurempia. Oli korukantinen saksalainen runokokoelma, jonka vanhemmat olivat antaneet; Freedrikiltä oli valokuva ja herra Kontiolta hänen runonsa kauniisti piirrettynä ruusunpunaiselle paperille. Haarald ja Pentti lahjoittivat kopallisen kauniita mansikoita, ja sokea Leena oli tuonut tuokkosellisen tuoreita munia. Kaikki olivat muistaneet Gerdan syntymäpäivää, ja Gerda oli oikein liikutettu, kun hän katseli koristettua pöytää ja näki, miten siinä ilmaantui paljo rakkautta.

-- Näetkö, miten kaakku näyttää keltaiselta ja makealta -- sanoi Ester.

-- Etpä tietänyt, että me olimme mansikoita poimimassa eilen -- uhoilivat kaksoiset.

-- En ollenkaan!

-- Lilli on itte palmitoinnut maton -- kertoi nuorin lapsi.

-- Todellakin, pikku kultani! Monta tuhatta kiitosta teille kaikille! -- Gerda kurkotti kätensä kaikille ympärillä oleville ja näytti niin iloiselta ja hyvältä, kuin nuoren onnellisen tytön aina tulisi olla.

Nyt tuli asessori Bergendahl kävelyltään, hän kun tavallisesti aamusin oli maitaan tarkastelemassa. Gerda juoksi häntä vastaan.

-- Jumala siunatkoon pikku, ei, isoa tyttöäni!

-- Isä kulta, sinulle olen kuitenkin aina pikku Gerdasi.