Chapter 2

-- Niin, Leena parka, kyllä teidän on vaikea oltava -- sanoi Meeri.

-- Ei saa valittaa, pikku neiti; Jumala itse on pannut ristin päälleni, ja hän tietää, mikä meille paras on. Minulla on myöskin niin paljo, josta minun tulee olla kiitollinen; ensiksikin on ukkoni kovin hyvä ja auttaa minua kaikin tavoin; sitte minulla on niin hyvää isäntäväkeä, joka ei milloinkaan väsy osottamasta minulle hyvyyttä, ja vieläpä minulla on katto pääni päällä ja jokapäiväinen leipä Herran armosta, ilman mitään ansiota. Olen kuten kukkanen kedolla ja kuten taivaan lintu, minä en kehrää enkä kylvä, mutta saan kuitenkin osani tämän maailman hyvyydestä. Niin, niin, nuoret neitini, vanha Leena on kaikin tavoin tyytyväinen.

-- Hyvästi nyt taas tällä kertaa!

-- Hyvästi, ja kiitoksia paljo, kun tulitte katsomaan! On niin ilahuttavaa sydämmelleni, kun muistetaan minua. -- Muija noikkasi ja kurkoitti tyytyväisenä pienet kurttuiset kätensä hyvästiksi.

-- Miten hyvä ja kiltti vanha muija tuo Leena on -- sanoi Helka ihan liikutettuna, kun kotiin lähtivät.

-- Niin -- sanoi Meeri -- luulenpa että hän on tyytyväisin ja kiitollisin ihminen mitä minä tunnen. Äidin on tapana sanoa, että Leena on monta kertaa antanut hänelle neuvoa kärsivällisyyteen esimerkkinsä kautta.

-- Varmaankin hänestä voisi paljon oppia -- sanoi Helka miettiväisesti.

Pihalta kuului samassa kellojen iloinen kilinä, ja tytöt rupesivat juoksemaan kilpaa joutuakseen aikanaan illalliselle.

Naapurimme.

-- Tänään aiomme lähteä ajamaan pappilaan -- sanoi asessori eräänä aamuna aamiaista syödessään -- äidillä on suuri siivoominen juhannusjuhlaa varten, ja hän näkee varmaankin mielellään, että siirrymme pois muutamaksi tunniksi.

-- Mitkä hevoset otetaan, isä?

-- Rusko ja Pekka; siitä sinä Bruuno saat huolta pitää.

Poika lähti nuolen nopeudella; hän ei milloinkaan tällaisissa asioissa vitkastellut. Tytöt riensivät pukemaan itseänsä matkaa varten. Meeri ja Helka asuivat yhdessä eräässä kammarissa yläkerrassa, ja Gerda, joka kesän ajaksi oli jättänyt vuoteensa orpanalleen, oli muuttanut pieneen vieraskammioon, jossa hän sai olla häiritsemättä kirjoineen. Pojat ja herra Kontio asuivat ylikerran porstuan toisella puolen, ja lapset makasivat alhaalla isän ja äidin luona.

Kaikki huoneet talossa olivat korkeat ja valoisat, ja huolimatta yksinkertaisuudestaan olivat ne kuitenkin hyvin hauskat ja kodikkaat. Helka oli vallan ihastunut tyttöjen kammariin, jossa kaikki huonekalut olivat valkoisiksi maalatut ja päällystetyt vaaleanpunaisella kukillisella kretongilla. Valkoisten akkunauudinten yläpuolelle oli somasti laskotettu samanlaatuista kangasta, ja myöskin pienen pukeumapöydän ympärille, joka sijaitsi huoneen nurkassa ja jolle tyttöjen kaikkein kauniimmat koristeet olivat aistikkaasti asetetut.

Molemmilla oli oma piironkinsa ja pesukaappinsa; hauska kirjoituspöytä oli akkunan ääressä, ja huoneitten välikäytävässä oli tilava vaatehuone. "Yksinkertaista, mutta mukavaa" -- se sananparsi näkyi tulleen pääsäännöksi Kerttulassa.

-- Otan raitaisen kretonkihameeni ylleni -- sanoi Meeri, joka kiireimmiten harjasi lyhyeksi leikattuja hiuksiansa. Hän ei milloinkaan tuhlannut aikaa ajatellaksensa pukuansa.

-- Täti neuvoi minua ottamaan sinisen puseroni ja mustan hameeni -- kertoi Helka. -- Hiukseni ovat jo aivan pörröisinä, minun täytyy ne uudestaan kammata, ja sitte panen sinisen nauhan palmikkooni, että se pysyy siistinä.

-- Sievänä, tarkoitat kaiketi -- sanoi Meeri hymyillen, hän kun mielellään laski leikkiä serkkunsa halusta käydä sievästi puettuna.

Helka näytti vähän nololta, sillä hän muisti, että äiti oli varoittanut häntä turhamaisuudesta; mutta samassa tuokiossa hän jo jälleen koetteli, miten somasti hopeainen rintasolki soveltuisi siniseen puseroon.

-- Oletteko pian puettuina, tytöt -- kysyi Gerda, jolla jo oli hattu päässä. -- Hevoset ajetaan kohta portaitten eteen eikä isä tahdo mielellään odottaa.

-- Kohta, kohta! -- Meeri etsi suurimmassa tuskassa käsineitään ja nenäliinaansa; hänen kapineillaan oli omituinen taipumus kadota juuri viimeisessä hetkessä. "Hamssu" sanaa, jota hän usein sai kuulla nimensä sijasta mainittavan, ei hänelle aivan syyttömästi sanottu.

-- Hyvästi äiti, hyvästi pikku tytöt!

Asessori ja Helka istuivat nelipyöräisten rattaitten taka-istuimelle. Bruuno ajoi, Meeri istui hänen rinnallaan, ja muilla oli hyvä tila linjaalirattailla.

Seura oli iloinen, ja matka oli hauska kauniissa kesä-ilmassa. Molemmissa ajoneuvoissa juteltiin niin vilkkaasti, ettei kukaan muu kuin Bruuno ajatellut sitä, kuinka pian Rusko ja Pekka veivät heitä määrän päähän. Mutta hän kyllä uskollisesti valvoi ja piti surua matkakumppaneistaankin. Joka mäessä ja jokaisen sillan luona hän muisti huutaa maisterille, joka molemmin käsin piteli ohjaksia ja katseli Gerdaa enemmän kuin hevosta: -- Pitäkää nyt silmät auki!

Pappila oli vihantain puiden keskellä vähäisen järven rannalla. Se oli punaiseksi maalattu, ja akkunapuitteet olivat valkoiset. Suuret vanhan-aikuiset portaat näyttivät varsin hauskoilta.

-- Tervetultua, tervetultua! -- Pieni pyöreä olento kepsahti kuten tuulispää yli pihan avataksensa veräjät selkiselälleen; se oli Elma. Provasti ja pruustinna seisoivat portailla vieraita vastassa, ja nuori Vihtori herra tervehti neitosia niin kohteliaalla kumarruksella, että se kyllä riitti heille kaikille kolmelle.

-- Olemme koko viikon odottaneet teitä -- sanoi pruustinna. -- Elma on katsellut maantielle päin joka päivä. Mutta nyt teidän täytyy, hyvät ystäväni, välttämättömästi jäädä päivällistä syömään meille, minulla on aivan tuore kuha tarjottavana. Istukaa nyt tänne ulos, täällä on vilpoista, kahvi tulee ihan kohta. -- Pieni hyväntahtoinen pruustinna riensi pois, innostunut kun oli, toimittamaan virvokkeita vieraillensa.

Provasti ja asessori olivat sillä välin sytyttäneet sikarinsa sekä istuneet nurkassa olevaan sälesohvaan, ja nuoret asettuivat portaille istumaan, kuten aina oli tapana pappilassa. Elmalla oli kaikenmoista kerrottavaa, hänen pieni suunsa liikkui lakkaamatta, niin ettei Helka saattanut olla hymyilemättä; mutta sitähän Elma juuri tahtoikin, sillä hänestä oli hauska, kun ihmiset näyttivät iloisilta. Siksipä hän ansaitsikin hyväilynimen "auringonsäde", jonka hänen isänsä oli hänelle antanut.

Vihtori oli hiljaisempi, mutta paljon kauniimpi kuin sisarensa. -- Oikein hieno ja sievä nuori ylioppilas -- sanoi Meeri.

Niin pian kuin oli kahvia juotu pruustinna tädin kiitettyjen ja tunnettujen kuminakaakkujen kera, vei Elma vieraansa hakaan katselemaan komeaa ayrshire-vasikkaa, joka äsken oli saanut palkinnon eräässä karjanäyttelyssä. Sitte heidän täytyi tarkastaa kanahuonetta ja kyyhkyslakkaa, jotka olivat Elman erityisessä hoidossa. Hän kyllä tunsi jokaisen kyyhkysen ja pienimmänkin kananpoikasen nimen, vaikka ne Helkan tottumattomissa silmissä olivat kaikki yhdennäköisiä. Kaikki oli uutta ja hauskaa nähdä, ja kun oli kuljettu ympäri kaikkialla, yhdyttiin seuran toisiin jäseniin ja ruvettiin kaikin krokettia pelaamaan pihamaalla, joka portaitten edestä oli tasoitettu sileäksi kentäksi.

Helka ja Freedrik sekä Bruuno ja Elma olivat yhtä puoluetta, herra Kontio ja Vihtori sekä Gerda ja Meeri toista. Kaikki viimeksimainitut pelasivat erittäin hyvin, ja vähän epätasaisen taistelun perästä heidän onnistui voittajina päästä sodasta. Väsyneinä ja lämpöisinä nuoret tulivat päivälliselle ja olivat vielä täydessä keskustelussa pelistään, jota Bruuno ehdotti jatkettavaksi päivällisen jälkeen. Siitä tytöt eivät kuitenkaan olleet huvitettuja, vaan he tahtoivat mieluummin istua siimeksessä keinulavitsalla provastin ikkunan alla. Siinä piti tuumattaman miten juhannus-iltaa vietettäisiin, ja monta suunnitelmaa tehtiin, kunnes vihdoin kaikki yhtyivät asessori Bergendahlin ehdotukseen, että he tänä vuonna soutaisivat Kaijakkasaareen ja polttaisivat kokkoa saaren äärimmäisen niemen päässä.

Vihtori oli puhelias ja vieraille hyvin kohtelias. Hän kertoi tytöille pieniä kaskuja pääkaupungista ja tarjosi nuorille herroille papirosseja; mutta ei Freedrik eikä herra Kontio polttanut. Bruuno kurkisti salavihkaa avoinna olevaan ikkunaan ja otti sitte äkkiä kotelosta papirossin. Muutaman hetken kuluttua sattui asessori kurkistamaan ulos provastin kammarin ikkunasta. Hänen tarkka silmänsä havaitsi heti suitsevan papirossin Bruunon huulien välissä, mutta hän ei maininnut siitä mitään; hänen tyyni ilmehikäs katseensa puhui kuitenkin tarpeeksi Bruunolle, joka heti viskasi pois puoleksi poltetun papirossi-pätkän. Hän tunsi kyllä isänsä mielipiteen, ettei poikien sopinut polttaa, ennenkuin he itse olivat ansainneet rahaa tuohon tarpeettomaan huviin, ja kaikkein vähimmin -- sen tiesi Bruuno -- sopi kolmentoista vuotiaan koulupojan polttaa papirossia. Hän oli vain ollut liika veltto vastustamaan kiusausta; oli tuntunut hauskalta koettaa, miltä tuollainen maistui. Vaan nyt hän oli pahalla mielellä. Iloinen seura ei häntä enää huvittanut, ja hän oli tyytyväinen, kun vihdoinkin tuli aika lähteä pois, ja hän pääsi toimittamaan hevosia valjaisiin. Koko kotimatkan hän istui synkkänä ja ääneti; mutta kun Helka ja Meeri olivat astuneet alas ajoneuvoista, tarttui Bruuno äkkiä isänsä käteen kuiskaten: -- Isä, suo anteeksi!

-- Sen olen jo suonut, poikani -- vastasi isä lempeästi, ja siten oli pilvi haihtunut Bruunon taivaalta.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Muutamia päiviä myöhemmin näkivät tytöt äidin panevan kutimensa vähäiseen työlaukkuun.

-- Mitä tuo merkitsee, äiti?

-- Sitä vain, että minä aion vieraisille Santaniemeen ja ajattelin ehdottaa, että sinä Meeri ja Helka tulisitte seurakseni.

-- Ai, niin hauskaa, niin hauskaa -- huusi Meeri, joka rakasti seuraelämää ja vieraisilla oloa, varsinkin kun oli kysymys lähdöstä Lotta tädin luo.

Matka molempien maakartanoitten välillä ei ollut pitkä, kun hevosella ajettiin, mutta vielä lyhempi, jos kuljettiin pientä polkua metsän läpi. Tavallisesti naapurit käyttivät tätä oikotietä, jos ilma oli kaunis. Nyt siis rouva Bergendahl ja tytöt lähtivät jalkaisin, ja Tusse seurasi mukana. Hyppien ja ilakoiden se heilutti tuuheaa häntäänsä, kun oli päässyt mukaan.

Taivas oli kirkkaan sininen, ainoastaan kevyet pilvenhattarat liikkuivat siellä ylhäällä ikäänkuin valkoiset pumpulihahtuvat, ja metsässä vanamokukat tuoksuivat. Helkan täytyi ehtimiseen seisahtua niitä poimimaan, joten hän jäi koko pitkästi toisten jälkeen; mutta mikäpä olisi ollut hauskempaa, kuin poimia noita pieniä kukkakellosia ja leppoisena kesäiltana suhisevien hakopuiden siimeksessä nauttia niiden tuoksua.

-- No katsoppas, nyt tulemme jo heti kartanoon -- huudahti Meeri, ja hänen orpanansa kiirehti yhtymään heihin talon komeitten rautaporttien luona, jotka johtivat vanhaan, hyvin hoidettuun puistoon, missä suuret lehmukset ja saarnipuut levittivät tuuheita oksiaan.

-- Santaniemi on monessa polvessa kuulunut neiti Furumarkin suvulle -- kertoi rouva Bergendahl, sillä välin kuin he kulkivat leveätä sannoitettua ajotietä pitkin. -- Kaikki täällä onkin hyvin säilynyttä ja kunnossa pidettyä vanhoista ajoista asti, niin että sitä oikein mielikseen katselee. Tuossa nyt näet talon päärakennuksen suoraan edessäsi.

-- Täti, sehän on ihan linnan näköinen -- huudahti Helka kiinnittäessään katseensa tuohon valkoiseen kulmakattoiseen komeaan kolmikerroksiseen kivikartanoon.

-- Täällä asuu Lotta täti kuten prinsessa! -- Rouva Bergendahl hymyili. -- Katsos, tuolla hän itse seisoo ja viittaa meille tervetuliaisia.

Portailla seisoi kullatun vaakunan alla pitkävartaloinen, vielä nuorennäköinen nainen, harmaaseen silkkihameeseen puettuna ja musta pitsisolmuke vähän harmahtavissa hiuksissaan. Tämä nainen oli Lotta täti omassa persoonassaan, ja kun vieraat tulivat lähemmäksi, riensi hän reippaasti heitä vastaan.

-- Tervetultua! Hauska kun saan teitä nähdä, hyvät ystäväni. Ja sinäkin, pieni kaupungin tyttö, tervetultuasi Santaniemeen! -- sanoi hän sointuvalla äänellään ja suuteli Helkaa otsalle. -- Meidän täytyy heti alusta tulla hyviksi ystäviksi, muista se!

Vilpoinen oli tuo suuri hämärä porraskäytävä ja seinillä kummalliset maalaukset; täällä saattoi olla vilu keskikesälläkin. Leveällä akkunalaudalla seisoi jäällä jäähdytettyä vettä, joka maistui ihanalta lämmittävän kävelyretken perästä. Lotta täti ehdotti että Meeri, joka oli tuttu talossa, näyttäisi Helkalle kaikki talon huoneet ja yleensä mitä nähtävää oli. Siinä syntyi sitten oikea huonetarkastus. He juoksivat portaita ylös ja alas ja pitkin kapeita pitkiä käytäviä ja taas sieviin vierashuoneisiin, joista Meeri ennen oli kertonut; sitte ylös ullakkoon näkö-alaa ihailemaan ja taas alas synkkiin kellariholveihin, joissa talon väki sanoi aaveitten kulkevan. Helka ei milloinkaan ollut huvittavampaa nähnyt.

Alikerrassa olivat juhlahuoneet, kuten emäntä niitä nimitti. Siellä oli iso sali komeine kalustoineen: pitkine sohvineen, joissa oli punaiset tamastipäälliset, korkeanojaisine tuoleineen ja pöytineen, joiden jalat olivat taitehikkaissa kiemuroissa. Keltaisessa vierashuoneessa olivat sekä huonekalujen päälliset että uutimet mitä vahvimpaa silkkibrokaatia, ja kiinalaisessa kammiossa oli jos jonkinmoisia kiinalaisia porsliinikapineita hyllyillä, kaappien ja pöytien päällä. Tämä oli aivan kuin joku museo.

Viimeiseksi he tulivat ruokasaliin, pitkään, kapeaan huoneeseen, jossa oli tummat paneilit, vanhat mahonkikaapit ja perhekuvia kaikilla seinillä. Siellä istuivat nyt Lotta täti ja rouva Bergendahl juomassa suklaatia, ja kun Helka ihastuneena kertoi kaikesta, mitä hän oli nähnyt, sanoi emäntä:

-- Teidän täytyy tulla olemaan täällä kokonainen päivä, silloin vasta pikku ystäväni oikein kodistuu Santaniemessä, ja sitte teidän täytyy jäädä yöksi ja maata viheriäisessä kammarissa -- tiedäthän Meeri -- siellä, jossa seinissä naksahtelee ja jossa aina uneksitaan hauskoja unia.

-- Tuhansia kiitoksia, hyvä tätiseni, en tiedä mitään hauskempaa -- huudahti Meeri. -- Tuo viheriä kammari vaikuttaa aina niin lumoavasti minuun.

-- Hyvä, asia on siis varma! -- Menkää nyt alas puutarhaan kukkasia katsomaan, ansareissa ei näin kesä-aikaan ole paljon nähtävää. Sitte me kaikin lähdemme lammikolle katselemaan joutsenten toissapäivänä valmistunutta asuntoa.

-- Joutsenia, onko täällä todellakin joutsenia?

-- On kyllä, neljä kappaletta. Ne uivat pitkin päivää lammikossaan.

Meeri vei Helkan mukaansa talon komeita ansareita katsomaan. Kun olivat tarpeekseen katselleet kukkasia ja saaneet puutarhurilta suuret kukkavihot, läksivät he emännän ja rouva Bergendahlin parissa vähän edemmäksi puistoon ja tulivat pienen viehättävän lammikon luo, joka kirkkaana kuvastimena oli heidän edessään. Lammikon keskellä oli keinotekoinen pieni saari, johon ennenmainittu joutsenten uusi huone oli rakennettu kiinalaisen pagodin tapaan, koristettuna pykäharjalla ja tornilla. Kirkkaan lammikon pinnalla uiskentelivat joutsenet majesteettisen arvokkaasti.

Lotta täti oli ottanut leipää mukaansa tyttöjen murennettavaksi noille kauniille eläimille, jotka niin sievästi kurkoittivat pitkää kaulaansa, ottaakseen heille viskattuja herkkupaloja.

Pieni lammikko vanhojen jättiläislehmusten siimeksessä muodosti sanomattoman kauniin taulun, eikä Helka väsynyt sitä katselemasta, siinä kun hän seisoi nojautuneena vähäisen sillan rautakaidepuita vasten. Tädit istuivat sohvalla lähellä keinotekoista kanavaa, joka johti veden lammikkoon. Myöhemmin he vielä kävivät tallia tarkastamassa sekä ihailemassa hevosia ja pientä varsaa, joka oli täysveristä englantilaista rotua ja emännän erityinen suosikki. Vihdoin vieraat jälleen lähtivät paluumatkalle, ja Lotta täti seurasi heitä puistoveräjälle. -- Tänne minä nyt jään, omalle yksityiselle alalleni -- sanoi hän iloisesti noikaten hyvästijätöksi -- tulkaa pian jälleen ja ottakaa kaikki Kerttulan nuoret mukaanne, sillä hyötymansikat kypsyvät jo pian ja teidän täytyy auttaa minua niitten syömisessä. -- Hän viittoi vielä heille viimeiset jäähyväiset, ennenkuin he katosivat metsään.

Juhannus.

-- Nyt on juhannus, nyt viettää kesä häitään kautta koko Suomen -- lausui Meeri, kun hän muitten nuorten kanssa sitoili pihamaalla köynnöksiä verantaa varten.

-- Juhannus muistuttaa aina joulua -- sanoi hän. -- Tänään ajattelen: "mitenkähän vietämme joulua", ja joulu-aattona muistelen juhannuskokkoa; ne ovat kuten kaksi rajakiveä puolivuosien välillä.

-- Niin, mutta joulu-aatto on kuitenkin hauskempi kuin juhannus-aatto -- sanoi pieni Ester, joka auttoi tyttöjä antamalla kukkia ja oksia köynnöksiin.

-- Niin minunkin mielestäni -- vakuutti Eedit.

-- Louluputti tytyy "onto tilttiä laptia" -- huusi Lilli, joka myöskin tahtoi jotakin joukkoon puhua, ja hänen pikku mansikka suunsa näytti niin suloiselta, että Helka orpanan täytyi viskata köynnös syrjään ja siepata pieni tyttö syliinsä häntä syleilläkseen.

-- Lilli tattoo olla tiltti, Lilli pitää louluputitta -- löperteli lapsi.

-- Oi, ei hän sinua unhota, pikku kultunen, siitä olen varma.

-- Voi, jos saisit viettää joulua täällä, Helka, ehkä täti ja setä suostuisivat tulemaan tänne, -- tuumi Meeri.

-- Se kyllä olisi hauskaa; mutta monet tuulet ennättävät sitä ennen puhaltaa, -- niin on meidän vanhan Vapun tapana sanoa.

-- Niinhän se on. -- Hurraa, nyt on minun köynnökseni valmis! Noh, pikku tytöt, etsikää nyt pian pojat tänne, heidän täytyy kuitenkin auttaa meitä koristuspuuhissamme asettamalla näitä paikoilleen, koska me yksin olemme saaneet niitä sitoa.

Eedit ja Ester lähtivät juoksemaan, niin että heidän valkoiset palmikkonsa tuulessa heiluivat. He olivat kuten vaunuhevoset, niin yhtäläiset, ja posket punottivat ja silmät loistivat ilosta, ja aina he olivat toistensa kaikuna. Pian ilmestyivätkin Freedrik ja Bruuno, ja monen keskustelun ja tuuman perästä saatiin köynnökset kiinnitetyiksi somiin kiemuroihin verannan ympärille. Se oli Bruunon näppärien sormien ja ison veljen hyvän tahdon ansio.

-- Nyt tässä vasta oikein juhannukselta näyttää -- sanoi Meeri tyytyväisenä. -- Vähän vaivaahan meillä on ollut, mutta tuntuu juhlalliselta, kun on vähän viheriää sisällä juhannus-iltana.

-- Suo anteeksi, että unohdin tulla apuun! -- Freedrik näytti olevan pahoillaan. -- Tulin viipyneeksi metsässä.

-- Minä kävin isän kanssa opettamassa Liinaharjaa -- sanoi Bruuno mahtipontisesti.

-- Katsokaapas Helkan sormia, niistä tippuu verta! -- huudahtivat lapset.

-- Sain muutamia naarmuja katajan havuista -- sanoi hän ja koetti hymyillen piilottaa käsiänsä, jotka olivat punaiset ja täynnä riipaleita.

-- Helkalla on liika hieno nahka, toista ovat minun kourani -- nauroi Meeri ja pisti esiin tukevat, ruskeat kätensä.

-- Tuollaiset pienet käsiraukat! -- Freedrik veti esiin Helkan kädet ja tarkasteli noita lukemattomia naarmuja. -- "Paremmat ovat hyödylliset kuin kauniit kädet", on äidin tapana sanoa -- lisäsi hän ystävällisesti.

-- Kyllä se onkin niin, täti on aina oikeassa.

-- Mene nyt kylmässä vedessä hautomaan prinsessa-sormiasi, niin äilehtiminen kyllä niistä katoaa.

-- Kiitos hyvästä neuvosta! -- Helka riensi hymyillen ylös portaita. -- Miten hyvä sydän Freedrikillä sentään oli.

Teetä juotiin ulkona pihalla koivujen alla; se oli vanha tapa aina ilman ollessa niin kaunis kuin tänä juhannus-aattona. Nuoret pelasivat lawn-tennista ja lapset hyppäsivät ympäri ruohostossa kuten pienet vohlat, jotka ensi kerran ovat päässeet laitumelle. Eedit ja Ester juoksivat kilpaa kaksoisten kanssa, jotka lihavuuteen nähden muistuttivat Bruuno veljeä; mutta Lilli oli "toista lajia", kuten lapsenhoitajan oli tapana sanoa.

Kun toiset mellastivat ja painiskelivat keskenänsä hurjassa leikissä, liikkui hän kuten pieni keijukainen vähän varpaitaan maahan kosketellen. Hänen pitkät vaaleat kiharansa, valkoinen ihonsa ja siniset silmänsä antoivat hänelle enkelintapaisen muodon, joka täytti äidin sydämen surullisilla aavistuksilla. Tuo hento olento, kestäisikö hän täällä siksi, että varttuisi vahvaksi?...

Illallisen jälkeen sälytettiin kaksi suurta koppaa täyteen kahvikaluja ja leivoksia, jotka sisäneitsyt Fiina ja Kalle kuski veivät veneellä Kaijakkasaareen, minne pojat Kallen avulla jo monta päivää olivat kuljettaneet kuivia risuja ja katajia. Lilli oli sanonut yöhyväiset ja mennyt vanhan hoitajansa saattamana levolle, mutta kaikki muut läksivät mitä iloisimmalla juhlatuulella alas rantaan, jossa suuri vene oli valmiina heitä odottamassa.

Pojat soutivat ja isä istui itse perää pitämässä tällä lyhyellä matkalla saareen, jossa Fiina jo rantakivien välille oli pannut tulta kahvipannun alle, sillä välin kuin Kalle laski salmeen tyhjiä tervatynnyreitä, jotka olivat täytetyt vanhalla sälyllä.

-- Tuolla tulevat pappilalaiset! -- huudahti Bruuno, ja oikeinpa todella siellä näkyikin vähäinen valkoiseksi maalattu purjevene tulevan esiin niemen takaa. Vihtori oli innokas purjehtia ja palkoveneen meloja, vaikka hänellä pappilasta oli kahden kilometrin matka venerantaan.

Veneessä istuivat Elma ja Iines Stormbom. Vihtori istui purjenuorat kädessä "vallattoman sievästi", kuten Meeri sanoi. Hänen paitansa rinnus oli vaalearaitainen, kaulus oli alaspäin käännetty ja punainen silkki sievästi solmittu kaulan ympäri. Hän oli oikein taiteilian näköinen Helkan mielestä, mutta näyttipä siltäkin, kuin hän olisi tahtonut herättää vähän huomiota, arveli hän; ja ehkäpä Helka kyllä olikin oikeassa.

Nuoret kiirehtivät nyt saaren korkeimmalle huipulle. Siinä asessori Bergendahl jo parasta aikaa sytytti kokkoa, joka pian lasten suureksi huviksi leimusi korkealle taivasta kohti. Tuli oli erittäin kaunis. Tervatynnyrit alkoivat nyt myöskin leimahtaa ilmi tuleen, ja siellä täällä pitkin rantoja näkyi juhannuskokkoja etäämmältäkin kesä-illan hämärässä.

Äiti, joka auttoi Fiinaa kahvinkeitossa, tuli nyt myöskin ylös muitten joukkoon ja rupesi tyttöjen avulla kattamaan tilapäistä kahvipöytää tasaiselle paikalle kallioiden väliin, joiden reunalla kukin sai valita paikan itselleen mielensä mukaan. Sitten tuli Fiina kantaen kahta suurta kuparipannua, ja tämän makuisan juoman tuoksu sekaantui miellyttävästi kokosta suitsuvaan katajansavuun. Lapsetkin nyt joivat kaksi kuppia illan kunniaksi, ja vaikka olikin syöty aimo illallinen, katosi leipäkoppien sisällys kuten lumi päivänpaisteessa.

Kun valkea rupesi hämärtämään, meni osa nuorisoa niemeltä etsimään risuja lisää; toiset lähtivät järvelle Vihtorin veneellä, josta pian kuului laulu: "On tyyni yö".

-- Meidän täytyy vastata heille -- sanoi asessori Bergendahl, kun nuoret palasivat tuoden suuret kantamukset risuja.

-- Mitä sitten laulaisimme? --

-- Suomen laulun!

Soutaja tuolla järvellä pidätti aironsa ja jäi kuuntelemaan, ja kun laulu oli laannut, heiluttivat tytöt nenäliinojaan ja Vihtori valkoista lakkiaan kiitokseksi. Pian tämän jälkeen vastasivat he kansanlaululla: "Tuoll' on mun kultani".

Tämä vuorolaulu illan tyvenessä kuului kauniilta, ja äiti, joka oli ottanut unisen Esterin syliinsä, viittoi ympärillään olevia jatkamaan lauluansa.

-- En tietänyt enon laulavan -- sanoi Helka Freedrikille, kun molemmat olivat valkeata korjaamassa.

-- Isä on aikoinaan ollut parhaimpia laulajia yliopistossa.

-- No eipä ihme, että laulumme kaikui niin erittäin kauniilta tänä iltana. Mutta näetkö veneen tuolla? Vihtori nojautuu taaksepäin ja hänen kätensä lepää toisen airon päällä.

-- Hän näyttää sievältä vaaleassa puvussaan.

-- Sen hän kyllä itsekin tietää, ja se ei ensinkään näytä sievältä minun mielestäni.

-- No niin, kyllä hän tosin vähän liiaksi näkee vaivaa vaatetuksestaan -- tuumasi Freedrik hyväntahtoisesti -- mutta pohjaltaan hän kuitenkin on kelpo poika, ja hänellä on oiva luonne.

Helka vaikeni hieman nolona, sillä hän tiesi kyllä äsken vähän loukkaantuneensa Vihtorin armollisesta kohteliaisuudesta nuorempia tyttöjä kohtaan, joten hän ei oikein puolueettomasti voinut häntä arvostella; mutta että Meeri saattoi häntä ihastella -- sitä hän ei voinut käsittää.

Aika oli rientänyt lentämällä, ja äiti rupesi muistuttamaan, että lasten täytyi päästä höyhensaarille.