Chapter 11

Vanhemmat eivät olleet kieltäneet lapsia menemästä kutsuihin toveriensa luo, elleivät kutsut olleet sitä laatua, että ne vaikuttivat häiritsevästi heidän koulutyöhönsä. Eräänä päivänä tytöt tulivat kotiin aivan ihastuksissaan ja kertoivat, että Iines Stormbom seuraavana päivänä viettäisi syntymäpäiväänsä sekä että hän oli vanhemmiltaan saanut luvan kutsua koko luokkansa luokseen.

Helka oli hyvin mielissään, kun sai ottaa yllensä uuden sinisen hameensa, ja Meerikin, joka ei yleensä paljon välittänyt puvustaan, oli nyt salavihkaa poikkinaisella kivikynänpätkällä polttanut kiharoita otsalleen.

-- Sinähän olet kuten kerimätön lammas -- sanoi Bruuno, kun tytöt valmiiksi puettuina astuivat ruokasaliin; ja Meeri raukka oli aivan häpeillään poltettujen kiharoittensa takia ja olisi hartaasti halunnut juosta kamariinsa pistääkseen päänsä pesuvatiin, jotta hiukset olisivat oientuneet.

Siihen ei nyt kuitenkaan ollut aikaa, vaan hänen täytyi alakuloisena lähteä matkalle. Kun myöskin Toivo veti suutansa nauruun hänet nähdessään, päätti Meeri pyhästi, ettei hän enää milloinkaan tuolla tapaa pahentaisi komeata tukkaansa.

Tuomari Stormbom asui suuressa kauniissa rakennuksessa Unioninkadun varrella, ja hänen hauskassa salissaan oli lukuisa joukko nuoria poikia ja tyttöjä koossa, kun Helka, Meeri ja Bruuno astuivat sisään. Iines, talon tytär ja päivän sankaritar, oli valkoiseen pukuun puettuna. "Oikein sievä", tuumasivat pojat. Toivo, joka oli luvannut tehdä isännän virkaa, oli kutsunut hänet ensimmäiseen tanssiin. Eeva näytti myöskin hyvin suloiselta, vaikka hän aina pysyi syrjemmällä, antaen vanhemman sisarensa olla ikäänkuin johdossa ja etupäässä, ja Ossi ajatteli vain, miten hän tarjottaissa virkistyksiä saisi runsaan osan itselleen.

Tänään hän saikin ahmia kylläkseen, sillä ruokasalin pitkä pöytä oli katettu täyteen kaikenlaisia herkkuja: siellä oli kahvia, leipiä, omenia ja marmelaadeja sekä rusinoita ja manteleita suurissa lasi-astioissa. Iines oli aamulla saanut kaksi kukoistavaa ruusua sekä kopallisen hyasintteja ja kieloja; ne koristivat nyt komeata pitopöytää, jonka ääreen seura kokoontui kuten mehiläisparvi hunajakukkien ympäri.

Salissa soitti Iineksen vanhempi sisar iloista säveltä, ja Toivo oli Iineksen kanssa ensimmäisenä parina "jenkkaa" tanssimassa. Helka ja Eeva istuivat tavallisuuden mukaan nurkassa ja katselivat valokuvia, mutta vihdoin hekin uskalsivat tulla lattialle, ja heidän oli hyvin hauska, kun kerran pääsivät alkuun.

Useimmat huvittelivat oikein sydämmestään, mutta sohvassa istui muutamia suurempia tyttöjä, jotka nyrpistivät nenäänsä; he olivat olleet tanssiaisissa monta kertaa ennenkin ja heidän mielestään nämät olivat ihan epä-onnistuneet, sillä ei yksikään herroista tanssinut hansikat kädessä, ja lisäksihän ne olivat pelkkiä lapsia ja pikkupoikia. He löyhyttelivät itseään suurilla viuhkoilla ja nauroivat, kun voileipiä tarjottiin teen mukana. -- Uih, niin sietämättömän ikävä ilta tämä oli!

Toista mieltä olivat kuitenkin muut seuralaiset, sillä he olivat leikkineet ja tanssineet, kunnes posket punaisina hehkuivat ja sydän vilkkaasti sykähteli. Nuot tyytymättömät neidet saivat häiritsemättä istua, sillä ei yksikään pojista huolinut pyytää heitä tanssimaan.

-- Me olemme vain pikku poikia heidän mielestään -- sanoi Toivo nauraen -- antaa heidän olla; tämä ei ole mikään "paali", vaan pienet huvit, joissa vähän pyörielemme jalkojamme notkeammiksi näin luokkatoverien kesken.

-- Niin, yhden-ikäiset sopivat parhaiten leikkitovereiksi -- sanoi rouva Stormbom. -- Emme enää milloinkaan kutsu Bergmanin eikä Winterin tyttöjä, sillä eivät he huoli leikkiä teidän kanssanne, senhän näkee varsin selvään. Lapsi parat, he ovat vanhentuneet ennen aikojaan. Millä he itseään huvittavat, kun tulevat isoiksi?

Etehisessä oli aika liuta, kun illalla erottiin.

-- Hyvää yötä, Meeri! -- Menemmekö "potkimaan" huomenna iltapäivällä?

-- Kyllä, sopiihan se, kun on lupapäivä.

-- Me tapaamme siis toisemme radalla!

-- Ylihuomennahan meillä taas on tuo ilkeä "matti!" Nyt lähden! Hyvää yötä!

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Seuraavana päivänä tytöt makasivat puoleen aamupäivään asti, ja Bruunoa oli melkein mahdoton saada hereille. Oli se hyvä, että Iineksellä ei ollut muuta kuin yksi syntymäpäivä vuodessa.

Sitte tuli Roosa täti kuulustelemaan, minkälaista heillä oli pidoissa ollut, ja kaikki kerrottiin juurta jaksain, sekä kahvileivistä että nimipäivälahjoista ja kotimatkasta ja puheliaasta issikasta, jonka sattuivat saamaan. Hauskaa oli pidoissa ollut, ja se ilo oli kyllä heidän muistossaan säilyvä.

-- Mutta nyt vihdoin täytyy nousta vuoteesta -- tuumasi Helka oikaisten sääriään. -- Hyvin sitä väsyttää tällaisten huvien jälkeen.

-- Mitä vielä -- sanoi Meeri -- iltapäivällä minä menen Toivon ja Bruunon kanssa koettelemaan uutta potkuriani; se vie tuota hätää väsymyksen ruumiistani. Tule sinäkin mukaan!

Kaikenlainen talvi-urheilu oli Meerille mieluista, ja vaikka pakkanen puri nenänpäähän, läksi hän kuitenkin aina raittiiseen ilmaan. Helka sitävastoin ei aina ollut yhtä urhea, ja monesti, milloin luistinrata houkutteli, jäi hän kotiin kylmällä vedellä hautomaan äitinsä kipeää otsaa tahi muuten pitämään hänelle seuraa, kun hän makasi väsyneenä. Ei mikään huvi ollut hänelle niin mieluinen, kuin oleminen äidin pienenä apulaisena kodissa.

Kevät-talvesta, kun aurinko jo rupesi sulattamaan jäätä katonräystäistä, sattui Helka kylmettymään, ja hänen täytyi olla sisällä muutamia viikkoja. Kun hän jälleen pääsi ulos, oli jo melkein kevät. Nuoret rupesivat nyt nousemaan aikaisin vuoteelta sunnuntaisin, menivät sitte kävelemään aina Eläintarhaan asti ja tulivat kotiin kädet täynnä "palmuja" eli "pajukissoja", jotka niin lupaavina ilmoittivat, että kevät todellakin oli tulossa. Ja aurinko paistoi, ja lumikinokset sulivat, ja sitten oli jo pääsiäinen.

Kotiin pääsiäiseksi.

Kun oli viikko pääsiäislupaa, niin kukapa meidän nuorista ei silloin olisi mielellään lähtenyt kotiin Kerttulaan. -- Vanhemmat kyllä tiesivät, että lapset hartaasti halasivat kotiin, ja siksi olikin luvattu, että he pääsiäiseksi pääsisivät. Myöskin Helkan piti tulla mukaan, sillä "hän on juuri kuin meikäläisiä", arveltiin Kerttulassa, ja Roosa täti luuli, että maailma tekisi hänelle hyvää pitkällisen yskän perästä.

Iloisina ja toivoa täynnä he istuivat junaan, ja ajatukset riensivät kilpaa höyryhevon kanssa päämaalia kohti. Mutta kun he ennättivät koti-asemalle, ei isä ollutkaan kuten tavallisesti heitä vastassa, vaan ainoastaan tallirenki, joka näytti vakaalta ja alakuloiselta.

-- Mitä oli tapahtunut kotona? -- Lilli makasi sairaana, ja tohtori oli sanonut, että hän oli kovin huono. -- Voi, nyt meni heidän aurinkonsa pilviin, ja äänettöminä ja surullisina he istuivat rekeen. Äiti oli kyllä kirjoittanut, että Lilli kauan oli ollut yskässä ja että hän oli heikko, mutta ei heistä kukaan käsittänyt sen olleen vaarallista.

Tuo rakas pieni auringonsäde, pitikö hänen nyt mennä pois heidän luotaan? Sitä he eivät ensinkään tahtoneet uskoa.

Isä tuli heitä vastaan verannassa.

-- Oi isä, mikä meidän Lilliä vaivaa?

-- Hän sairastui kolme päivää sitte keuhkotulehdukseen, kuume on kova, ja hän on usein tainnoton -- vastasi asessori surullisena.

Meeri kietoi nyyhkyttäen kätensä hänen kaulansa ympäri.

-- Tottahan vielä on toivoa?

Isä pudisti vakavasti päätään; näkyi selvästi, ettei hän tahtonut heihin synnyttää turhaa toivoa. Kaikki kulkivat hiljaa varpaillaan; ei kukaan puhunut ääneen, ja koko talo oli niin hiljainen, ikäänkuin ei siellä asukkaita olisi ollutkaan. Makuuhuoneessa pienellä vuoteellaan kamppaili pienoinen olento viimeistä kamppaustansa, eikä mikään ihmisvoima enää voinut tehdä mitään hänen puolestaan, kodin lemmikin, jonka lyhyttä lapsuudenpäivää jokainen oli koettanut sulostuttaa.

Vuoteen ääressä istui äiti, niin tyvenen ja kärsivällisen näköisenä, että oikein oli rauhoittavaa katsella häntä, ja piti Lillin kuumeista kättä omassaan. Nytkin, koetuksen hetkenä, oli äidillä tervetuliaishymy ja hellä katse rakkaille matkustajille; sitte hän antoi heidän kaikkien tulla vuorotellen hyväilemään pientä vaaleata päätä, joka levottomana vääntelihe pään-aluksella. Pikku Lilli raukka, hän kärsi paljon, sydän oikein tahtoi särkyä hänen tuskiaan nähdessä, ja kuitenkin jokainen siinä seisoi voimatta mitään.

Kaikki tahtoivat niin mielellään auttaa sairaanhoidossa, tytöt tahtoivat välttämättömästi valvoa, mutta äiti ei antanut, heidän täytyi levätä matkansa jälkeen.

Seuraavana päivänä oli pitkäperjantai. Se oli surullinen, synkkä päivä, taivas oli pilvessä, ja tunnelma yleensä surullinen tässä ennen niin iloisessa kodissa. Kun äiti tuli ulos sairashuoneesta, kokoontuivat kaikki hänen ympärilleen ja katsoivat häneen levottomin ja kyyneleisin silmin.

-- Te olette tottuneet auringonpaisteeseen ja iloisiin päiviin -- sanoi hän hellästi -- mutta älkäämme pimeinä hetkinä unhottako Jumalan hyvyyttä. Tänään Kristus riippui ristinpuussa meidän syntiemme tähden, oppikaamme Hänestä kantamaan ristiämme kärsivällisyydellä ja toivolla.

Illalla juuri auringonlaskun aikaan lensi tuo pieni lapsenhenki maallisesta majastaan. -- Äiti, ota Lilli -- olivat hänen viimeiset sanansa kuumehoureessa, ja suljettuna äitinsä syliin hän veti viimeisen henkäyksensä.

Kun siskot tulivat huoneeseen, makasi hän valkoisessa vuoteessaan, hieno poski keveästi leväten patjaa vasten ja kädet ristissä peitteen päällä. Siinä oli pieni uinuva enkeli, joka oli palannut ijäiseen kotiinsa.

-- Herra antoi, Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi -- sanoi isä juhlallisesti, ja yksitellen he menivät sitte sanomaan hyvästi pienokaiselle.

Kodissa vallitsi suuri hiljaisuus koko pääsiäisaikana; Lillin iloinen hymyily ei enää luonut auringonpaistettaan sinne, mutta oli ikäänkuin hänen henkensä olisi levittänyt pyhän rauhan kaikkialle ja kaikkiin.

Pilvisen pitkäperjantain perästä muuttui ilma, ja pääsiäispäivänä aurinko nousi loistavana kirkkaalle taivaalle. Koko luonnossa oli kevättä ja uudistusta, ikäänkuin sekin olisi tahtonut yhtyä livertävien lintujen kanssa laulamaan pääsiäisvirttä.

Vaikka vanhemmat surivat pientä kuollutta, muistivat he kuitenkin rakkaudella elossa olevia lapsiansa ja koettivat kaikin tavoin lieventää heidän katkeraa kaipaustansa. Lotta täti tuli, hyvänä ja osaa-ottavana kuten aina, koristamaan valkoisilla ruusuilla ja kieloilla Lillin viimeistä vuodetta, ja pikku Jannen äiti laski kiitollisena poikansa tähden vuoden ensimmäiset sinivuokot pienokaisen jalkojen ääreen valkoiseen arkkuun.

Muutamia päiviä myöhemmin arkku vietiin pois kirkkomaahan ja laskettiin mullan poveen suuren koivun juurelle. Siellä kevään linnut lauloivat iloisia liverryksiään. Provasti puhui haudalla niin kauniisti ylösnousemuksen toivosta; nuorten kyynelet vuotivat tulvanaan, ja myöskin isän silmät olivat kosteina, mutta äiti itki niin hiljaa kuin kaste laskee kesän kukkasille. Hän saattoi kesken surunsa kiittää Jumalaa siitä, että hänen pieni lapsensa oli päässyt "hyvän paimenen" helmaan. Sitte he läksivät kaikin kotiin, eivätkä lapset saattaneet ymmärtää, että heidän todella täytyi jättää Lilli yksin niin kauas; mutta pikku Ester kiipesi äitinsä syliin, painoi poskensa äitinsä poskea vasten ja kuiskasi ujosti: -- Nyt minä tulen äidin pikku, pikku tytöksi enkä ole koskaan enää paha.

Äiti suuteli hellästi pientä tyttöänsä. Jumalalle kiitos, että hänellä vielä oli hellittävänä monta rakasta, joitten hyväksi hän saattoi elää.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- Tämä on ollut surullinen pääsiäislupa -- sanoi Meeri viimeisenä päivänä, minkä he olivat kotona -- mutta en kuitenkaan millään ehdolla olisi tahtonut olla poissa. Gerda raukka, joka ei enää milloinkaan saa nähdä Lilliä!

-- Hän tahtoi lentää -- sanoi Freedrik -- nyt hän on saanut siivet.

Meeri itki katkerasti, mutta hänen äitinsä istui hänen viereensä ja silitteli hiljaa hänen päätänsä. -- Olemme viettäneet raskaita päiviä yhdessä -- sanoi hän -- mutta minä toivon, että koetus ei ole mennyt ohitsemme jälkiä jättämättä, tuottamatta siunausta tulevaisuudelle. Suru vetää meitä ylöspäin, ja siellä on meidän päämaalimme! -- Mutta katsokaa nyt, kuinka aurinko loistaa lämpimästi tuolla ulkona, menkää sinne ja kävelkää kauan raittiissa ilmassa, niin Marin mämmi maistuu teille oikein hyvältä. Se aivan loukkaa muijan hyvää sydäntä, ettei teistä kukaan tänä vuonna ole siitä välittänyt. -- Hän noikkasi lempeästi hymyillen heille, ja äidillisessä huolenpidossaan heidän hyvästään hän unhotti oman katkeran surunsa.

Niin, siellä oli todellakin ihana ilma; lumi oli melkein kokonaan sulanut, ja umput puissa paisuivat auringon lämmössä. Nuoret kulkivat hitaasti puistoa pitkin ja hengittivät leppoisaa ilmaa syvin siemauksin. Kaukana metsässä kevätpurot iloisesti kohisten virtailivat alas vuorten rinteitä, ja korkealla taivaan kannen alla liiteli leivonen liverrellen riemulaulujaan.

Siellä täällä mäenrinteillä pistäytyi jo esiin joku ruohonkorsi menneenvuotisten ruskeitten lehtien lomista. Nuo pienet esikoiset kurkistivat pelokkaina esiin, sillä olivathan he vain rikkaamman vehreyden arkoja ennustajia, toivon kirkkaaseen väriin puettuja kesän sanansaattajia.

Freedrik kumartui maata kohti ja katseli miettivänä noita pieniä lehtiä, mutta äkkiä hänen muotonsa kirkastui, hän kohotti päänsä, ikäänkuin hän olisi unesta herännyt.

-- Katsokaa näitä pieniä lehtiä ja umppuja! Ne ovat meidän kaltaisiamme, nämä kevään enteet -- sanoi hän. -- Me olemme vielä samanlaisia kuin ne, kevätkylvöä, isän ja äidin tulevaisuudentoivoa, mutta me tahdomme eteenpäin pyrkiä, eikö niin? Jumalan avulla tahdomme tulla heidän onnekseen ja ilokseen koko elin-ajaksemme.

-- Niin, niin, sitä me tahdomme! -- vakuuttivat kaikki.

-- Me olemme nuoret ja raittiit kuin kevät. Katsokaa, kuinka se versoo ympärillämme; kuulkaa, kuinka ilmassa suhisee meidän päämme päällä! Se tahtoo muistuttaa meitä käyttämään voimiamme elämän työssä, jotta emme tuhlaisi aikaamme. Oi, ihanaa on elää! -- Freedrik heilutti innokkaasti lakkiansa ilmassa.

-- Minä toivoisin, että nyt jo olisi kesä -- sanoi Meeri.

-- Niin, sitte saisimme jo jäädä tänne -- tuumasi Bruuno.

-- Vielä täytyy meillä olla vähän kärsivällisyyttä -- sanoi Freedrik. -- Isä ja äitikin odottavat hiljaisuudessa hedelmää kevät-oraistaan. Kevät antaa niin monta rikasta lupausta; toteuttakoon kesä ne kaikki! -- Katso, Helka, kuinka täällä on hiljaista ja kaunista metsässä! Oi, miten meidän köyhä Suomemme sentään on kauneudesta rikas!

Läpi vihertyvän puiston läksivät nuoret takaisin Kerttulaan.