Chapter 10

-- Huih -- sanoi Elma -- minä vain en milloinkaan olisi uskaltanut mennä tuohon hakaan kuuvalossa. -- Mutta nyt Iineksen täytyy kertoa meille todellinen kummitushistoria; tuo, tiedäthän, tuosta tanssivasta luurangosta autiossa linnassa!

-- Ei, älä millään muotoa -- pyysi Helka -- se kuuluu liian hirveältä!

-- Oikein hiukset pystyyn nousevat -- lisäsi Freedrik.

-- Mistä te niin innokkaasti keskustelette? -- kysyi Lotta täti, joka juuri astui huoneeseen.

-- Me kerromme kummituksista, ja se on niin kovin hauskaa; siitä saa oikein miellyttäviä pöyristyksiä selkäänsä.

-- Todellako? Helka on mielestäni ihan kalpea.

-- Hän on aina niin arka -- sanoi Bruuno ylimielisesti.

-- Täti kulta, tule nyt tänne meidän luoksemme istumaan ja juttelemaan jotakin erinomaista! Sinä olet varmaankin maailmassa nähnyt monta kummallista tapahtumaa.

-- Luuletko niin? -- sanoi neiti Furumark. -- Aaveitten kanssa minulla tosiaan ei ole ollut mitään tekemistä, lapsi kullat, mutta yhtä ja toista, joka ei ole aivan tavallista, on kaiketi jokainen ihminen elämässään nähnyt. Iso-äiti tuolla ylhäällä seinällä oli sitävastoin kovin taika-uskoinen, se kuului ajan henkeen; hän uskoi enteisiin ja näki näkyjä. Eräänä yönä, kun hän heräsi, luuli hän näkevänsä rinnallaan sukulaisen, joka asui Ranskanmaalla eikä ollut milloinkaan Suomessa käynyt. Iso-äiti nousi istumaan vuoteellensa ja kysyi: "Mitä minulta tahdot?" -- Mutta olento viittasi vain kädellään ja katosi. Monta viikkoa myöhemmin hän sai kuulla, että tämä sukulainen oli kuollut samana yönä ja samalla kellonlyönnillä, jolloin hän oli nähnyt hänet vuoteensa ääressä. "Hän tuli hyvästi jättämään" -- oli iso-äidin tapana sanoa, kun hän meille kertoi tämän tapauksen.

-- Niin kummallista! Mutta eikö se ollut juuri tädin iso-äiti, joka aina edeltäkäsin tiesi tunnin, milloin hänen miehensä saapui kotiin oltuaan poissa matkoilla?

-- Oli kyllä. Neljänneksen tuntia edeltäkäsin hän kuuli hevosenkavioitten kapsetta sillalta, joka on kujanteessa, ja silloin hän antoi sytyttää kynttilät joka huoneeseen, ovet avattiin, ja palveliain täytyi seisoa portailla valmiina ottamaan vastaan herraansa.

-- Ja tuliko hän todellakin viidentoista minuutin perästä?

-- Iso-äiti ei milloinkaan erehtynyt.

-- Kummallista!

-- Niin, siltä näyttää, mutta nykyajan ajatusten lukiat voisivat varmaankin selittää tuollaisia kokemuksia aivan luonnollisella tavalla. Iso-äidin ajatukset olivat niin yksin-omaan kiinnitetyt siihen, milloin hänen miehensä kotiin saapuisi, että hän siitä sai tuon varman tiedon. -- Mutta jättäkäämme nyt kaikki nuot salaperäisyydet, ja tulkaa katsomaan, minkä yllätyksen teille olen valmistanut iso-isän saliin.

Kaikki kiirehtivät pois, valmiina seuraamaan Lotta tätiä, joka salaperäisesti viittoi heitä eteenpäin pitkää käytävää myöten, jonka äärimmäisessä päässä ovet äkkiä avattiin. Siellä sisällä keskellä valomerta, joka levisi kynttilöistä, kruunuista ja seinälampuista, joita huoneen suuret, vanhan-aikuiset kuvastimet monistivat, seisoi jättiläismäinen joulukuusi.

Samassa hetkessä kuului piilossa olevasta pianosta iloisen polskan sävelet, ja nyt sekä nuoret että vanhat muodostivat piirin joulukuusen ympäri. Kun sitte mitä iloisimmalla mielellä oli pyöritty ympäri hetken aikaa, tarjosi punalakkinen tonttu kopastaan numerolippuja jokaiselle, ja silloin havaittiin, että kuusi oli päästä päähän täynnä arpajaisvoittoja. Tästä nyt syntyi pakina ja sekamelska, kun kaikki tunkeilivat joulukuusen ympärille etsimään, mitä kullekin oli sattunut, ja suuri ilo heräsi, kun sattuma jakoi lahjat sopimattomasti. Meeri sai nimittäin saappaanvetimen ja herra Kontio ompelukopan, Freedrik kyökki-esiliinan ja Helka paperossirasian. Lotta täti nauroi niin, että kyyneleet silmistä vierivät, ja kaikki kiittivät häntä hänen hauskan keksintönsä vuoksi. Sitte seurasi vilkas vaihtokauppa, joka oli kaikkein hauskinta, ja sen kautta sai jokainen vähintäin kolme pientä somaa kappaletta muistoksi tästä hupaisesta päivästä. Teenjuonnin jälkeen lähtivät kaikki kotiin.

-- Tervetultua Kerttulaan huomenna aamupäivällä -- sanoi rouva Bergendahl hyvästijättäessään pappilan nuorisolle. -- Herra Kontiolla on mainio kelkkamäki tarjottavana, ja Bruuno kiittää luistinrataansa; tulkaa nyt niitä koettelemaan. Teidän täytyy sitte jäädä päivälliselle ja nähdä torpparien lasten joulu-iloa iltapäivällä.

-- Tuhansia kiitoksia! -- Olihan iloa edelleenkin joulunpyhinä.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Seuraavana aamuna lapset tuskin saivat silmänsä auki, ennenkuin rupesivat puhumaan kelkkamäestä, ja aikaisin aamupäivällä seisahtui pappilan reki portaitten eteen.

-- Heijoo, nyt sitä hauskaa pidetään -- kerskasi Bruuno, syöksähtäen ulos sanomaan tervetuliaisia vieraille. -- Olen koko aamun lakaissut luistinrataani venetalaan lahdella, ja ne, jotka eivät tahdo laskea mäkeä, saavat luistella.

-- Oivallista, siitä minä olen huvitettu -- sanoi Iines, joka oli tunnettu luokkansa parhaaksi luisteliaksi.

Ruokasalissa he joivat sitte kahvia ja söivät joulukaakkusia ja torttuja, ja sitte koko joukko lähti iloiten kelkkoineen, potkureineen ja luistimineen rantaan. Bruuno luisti kelkalla alas mäestä ja vei Elman mukanaan, Freedrik ohjasi Helkan kelkkaa, ja pikku tytöt huusivat ilosta, kun kelkat liukuivat semmoista vauhtia, että korvat suhisivat, ja pojat lensivät kuin lumipallot tehden kuperikeikkoja.

Sillä välin Vihtori, Iines ja Meeri olivat koettelemassa luistinrataa, jonka havaitsivat olevan mainiossa kunnossa. Iines lensi eteenpäin kuten lokki levitetyin siivin, eikä Meerikään jäänyt jälkeen, ja Vihtori esiintyi turkkireunusteisessa lyhyessä nutussa ja pieni nahkalakki keikarimaisesti asetettuna vähän vinoon hänen tummankiharaiseen päähänsä. Hän käyttäytyi erittäin somasti ja osasi tehdä jos jonkinmoisia koukeroita luistimillaan. Asessorin rouva oli myöskin tullut ulos Lillin kanssa, kun ilma oli erittäin leuto ja ihana. Hänkin tahtoi nähdä, kuinka nuoret huvittelivat. Lilli oli puettu valkoiseen päällysnuttuun ja lakkiin joka oli reunustettu joutsenen untuvilla, joten häntä syystä sopi nimittää "Lumikoksi", -- niin hieno ja puhdas hän oli, ja hänen poskensa olivat vienosti rusottuneet raittiista ilmasta. Isä itse laski mäkeä lastensa kanssa ja liikkui yhtä reippaasti kuin joku heistä. Se oli reipasta, raitista huvitusta, ja kaikki olivat ihan punaposkisia, kun he vihdoin tulivat sisään päivällistä syömään.

-- Tämä on ollut ihana aamupäivä -- sanoi Iines, heilutellen käsivarrellaan olevia luistimia.

-- Hauskempi ehkä kuin kaupungin radalla, vai miten? -- sanoi Freedrik.

-- Paras on venetalaslahti täällä kotona -- vakuutti Meeri.

-- Niin, ihanaa on olla maalla -- myönsi Vihtori.

-- Sitä minäkin, onhan se toki toista kuin "Espiksellä" kulkeminen -- tuumaili Bruuno -- ja sitte täällä on nälkäinen kuin susi, ja kun saa lihapallukoita ja riisiputinkia ja keitettyjä omenia, niin se vasta maistuu!

-- Sinä olet varmaankin saanut tietosi vanhalta Marilta -- sanoi Freedrik. -- Tänään en luule kenenkään meistä juoksevan pakoon päivällisistä, raitis ilma antaa kyllä ruokahalua.

Aterian jälkeen tuli nuorison koristaa joulukuusi suureen väentupaan, joka iltaa varten oli somisteltu katajaköynnöksillä ja varustettu ovien sekä ikkunain yläpuolelle asetetuilla kynttiläkaarilla. Tänne kokoontui pian lukuisa lapsiparvi talon kaikista torpista ja tuvista; keskellä joukkoa seisoi rouva Bergendahl ja puhui pienokaisille, niinkuin ainoastaan äiti voi puhua. Hän puhui Jeesuslapsesta, joka seimessä makasi, Betlehemin paimenista ja enkelien laulusta jouluyön hiljaisuudessa, ja miten kaikki ihmiset jouluna iloitsevat sanomasta, että Vapahtaja on tullut näyttämään tietä taivaaseen sekä vanhoille että nuorille. Pienet vieraat käsittivät jokaisen sanan, siinä kun he seisoivat piirissä hänen ympärillään tarkasti kuunnellen, mitä hän heille kertoi. Sitte he lauloivat yhdessä kauniin joululaulun:

"Tervehtii jo meitä Joulu armahin..."

ja joulukuusen kynttilät heijastuivat lasten onnesta säteilevissä silmissä.

Laulun jälkeen tarjottiin kahvia nisusten kera, ja Freedrik sekä Bruuno jakoivat omenia ja kaakkuja puusta. Sitte alkoivat leikit ilolla ja riemulla. "Lainattiin tulta" ja "leikattiin kauraa", "kudottiin sarkaa" ja "lähdettiin viheriälle niitylle", ja ilo oli kattoon asti. Talon nuoriso oli aina mukana leikkiä ohjaamassa, ja pikku tytöt varsinkin olivat etupäässä.

Viimeiseksi lapset saivat suuret voileivät, ja ennenkuin he lähtivät, sai jokainen pienen lahjansa sekä joululehden. Rouva Bergendahl kätteli heitä kaikkia ja kehoitti heitä tulemaan kiltiksi lapsiksi, jotta olisivat iloksi Jumalalle ja vanhemmillensa.

Nyt lapset läksivät, isot pannukaakkupytkyt nenäliinoihin sidottuina säästöksi kotiväelle; mutta talossa vietetty joulujuhla loisti heidän mielessään kuten aurinko koko vuoden ajan. Oi joulu, ken kyllin voi kiittää ihanuuttasi!

Uusi vuosi.

Bruuno oli koettanut uusia suksiansa ja potkukelkkaa, ja Haarald ja Pentti olivat uudistaneet luistimensa; kaikki olivat sydämmen pohjasta huvitelleet tässä rakkaassa kodissa, ja nyt oli vuoden viimeinen päivä käsissä.

Tuli leiskui kodikkaasti ruokasalin uunissa, ja perhe oli kokoontunut sen ääreen. Freedrik rikkoi pähkinöitä lapsille, ja tytöt paistoivat omenia pitkissä langoissa lieden edessä, missä heidän omat poskensa paistuivat punaisemmiksi kuin heidän omenansa.

Kun puut olivat palaneet hiilelle, otti Bruuno sulatuskauhan ja tinapytkyn valaaksensa uudenvuoden onnea kaikille. Lapset pitivät tätä tointa hyvin tärkeänä, ja he kokoontuivat kuten varpuset uunin ääreen.

-- Loiskis -- siinä meni ensi panos vesimaljaan. -- Siinä on Gerdan onni, pikku Gerdan, joka on niin kaukana.

-- No nähkääs nyt, Gerda saa matkustaa laivalla tänä vuonna! Tuossahan on laiva piippuineen ja kaikki tyyni.

-- Niin tietysti, hänenhän täytyy tulla kotiin yli meren. Miten totta tuo onnen tina saattoi puhua!

Sitten tuon valetun kappaleen varjoa täytyi katsella kaikilta puolin, siksi että jokainen oli sanonut mielipiteensä.

Helkan "onni" oli kuin kukkamalja, ja Meerin kuin morsiamen kruunu. Oli varsin kummallista nähdä, miten monta eri muotoista kappaletta Bruuno otti ylös maljasta. Kun kaikki olivat saaneet osansa, valettiin vielä viimeisestä tinapytkystä "kotihaltian" onneksi.

-- Eläköön, eläköön kotionni! -- huusivat lapset.

-- Miten kauniisti se loistaa lampun valossa!

Kaikki katsoivat ihaellen Bruunon viimeistä mestariteosta, jota kasööri Lange tarkasteli.

-- Mitä setä siitä tuumaa? -- kysyi Bruuno uteliaasti.

-- Minusta se näyttää olevan kaunis puu, jossa on tuuheat oksat ja monta pientä vesaa.

-- Todellakin, sitte se on kuvaannollinen onni -- sanoi asessori. -- Antakaa minun katsoa, -- oikein! Puu se onkin, ja puu merkitsee perhettä, jonka levitetyt oksat tahtovat suojella ja hoitaa nuoria vesoja. -- Hän laski käsivartensa vaimonsa vyötäisille ja katsoi ympärillään olevaa perhettänsä. -- Niin tulee olla! Jos ollaan kaukana taikka lähellä, tulee kodin helman aina tuntua turvallisimmalta ja lämpimimmältä satamalta. Jumalan kiitos hyvästä kodista!

Freedrikin silmä kohtasi isän silmää, sitte hän painoi suudelman äitinsä kädelle. -- Kun minä kerran rakennan oman pesän, otan kaikessa esikuvaksi lapsuudenkotini -- sanoi hän hiljaa.

"Kotihaltian onni" pantiin ylös astiakaapin päälle, jossa jokainen saattoi sen nähdä. Sitte viskattiin kenkiä ja sytytettiin kynttilää saksanpähkinän kuoressa, jotta saataisiin tietää tulevan vuoden tapahtumia. Vihdoin Roosa täti ripusti vihkisormuksensa hiuskarvaan, pudotti tämän juomalasiin, ja toisella kädellään pitäen kiinni Meerin kädestä hän luki seuraavat sanat:

"Mikä Meerin kohtalo? Sormus kulta, kerro jo! Kunniaa, Mainetta, Vaunuja ja kartanoita, Rahoja ja tavaroita, Rikkautta, onnea, Köyhyyttä ja puutetta, Uskoa, Toivoa?"

Viimeisten sanain kaikuessa kilahti sormus hiljaa ja sointuvasti lasin syrjää vasten, ja se oli tädin sanojen mukaan ennustus Meerin uudelle vuodelle. Nyt piti kaikkien vuorostaan koettaa samaa temppua. Freedrik sai "kunniaa" ja Helka "rahoja ja tavaroita", herra Kontio "mainetta" ja Bruuno "vaunuja ja kartanoita", ja hän sanoi heti sen ennustuksen todistavan, että hänestä tulisi hyvinvoipa maanviljeliä. Illalliseksi tarjottiin vielä kerran jouluruokaa, ja Freedrik sai mantelin puurovadista.

-- Lyyryn saat keväällä -- ennusti isä, ja äiti hymyili toivoa ilmaisevaa hymyilyä, sillä hän tiesi kyllä poikansa tekevän parastaan.

Ennenkuin lapset menivät levolle, kokosi isä heidät vielä kerran yhteen vuoden viimeisenä päivänä.

-- Jokainen uudenvuoden-aatto on kuten tienpylväs -- sanoi hän -- siihen seisahdutaan ja katsellaan taaksepäin matkaa, joka on kuljettu, ja sitte katsotaan taas eteenpäin kohti toista tienpylvästä. Se näyttää olevan kaukana, niin kaukana, mutta aika rientää kuten unennäkö. Kun siinä sitte seisotaan, muistaa sydän kiitollisuudella kaikkea hyvää, mitä Jumala on lahjoittanut menneinä vuosina. Talven iloiset leikit, kevään valoisat päivät ja kesän runsaat riemut, samaten kuin syksyn työ, kaikki, kaikki ovat Hänen armolahjojansa. Mutta näitä muistaessa tulee myöskin mieleen kaikki ne hyvät päätökset ja aikomukset, joita olemme unohtaneet panna täytäntöön, kaikki viat ja puutteet. Hyvä ja paha ovat ainaisessa taistelussa sydämmessämme. Rukoilkaamme Jumalaa tämän uuden vuoden alkaessa auttamaan meitä voittamaan itsemme siten, että hyvyys lopulta voiton saavuttaisi. Ja nyt hyvää yötä! Jumala siunatkoon pieniä taimiani!

Eedit ja Ester kiirehtivät ensin isän syliin ja sitte äidin, sitte tuli kaksoisten vuoro, ja sitte tahtoivat isot siskot myöskin olla mukana, siksi että he kaikin muodostivat suuren piirin isän ja äidin ympäri tuossa suuressa uudenvuodensyleilyssä.

Pikku lasten poismentyä istuivat vanhemmat vielä keskustelemassa entisistä ja tulevaisista asioista, sillä muisto ja toivohan ovat ne renkaat, jotka yhdistävät menneisyyden tulevaisuuteen. Kun ruokasalin suuri seinäkello juhlallisesti löi kaksitoista lyöntiänsä, nousivat kaikki istualta ja toivottivat toisilleen onnellista uutta vuotta.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Uuden vuoden aamu oli kylmä ja tuulinen, mutta huurre kimalteli puissa auringonpaisteessa ja maailma näytti siltä, kuin sekin olisi noussut nuortuneena yön hämärästä uutta vuotta vastaan ottamaan. Freedrik lähti isänsä ja setänsä mukana kirkkoon, mutta naisväki jäi kotiin pakkasen takia, ja senkin vuoksi, että heidän iltapäivällä jälleen tuli ajaa sama tie pappilaan onnellista uutta vuotta toivottamaan.

Lotta täti, joka ei milloinkaan pelännyt ilmaa, oli se minkälainen hyvänsä, tuli kuitenkin Kerttulaan ja toi uudenvuodenlahjaksi täydessä kukassa olevan atsalean, joka oli kääritty pumpuliin ja pantu suureen koppaan. Sitäpaitsi hän toi mukanaan Heikin valokuvan, jonka päällekirjoituksena oli: "Ystävilleni Kerttulassa sydämmellisimmät onnentoivotukseni tulevaa vuotta varten".

Täti antoi houkutella itsensä jäämään päivälliselle naapuriensa luo, ja sitte hän tarjosi Helkalle paikan reessään pappilan matkalle. Vanhan ystävällisen tädin vieressä Helka sai istua pehmeitten karhunnahkavällyjen sisällä, ja tädin harmaat hevoset laukkasivat eteenpäin tietä pitkin semmoisella vauhdilla, että oikein riemulla sitä katseli; mutta sellaisia juoksioita kuin Santaniemen kartanossa ei löytynytkään likimailla.

Pappilaan oli joukko pitäjäläisiä kokoontunut, ja nuoriso huvitteli suuressa tilavassa salissa, jossa Vihtori liikkui kohteliaana isäntänä nuorten keskellä ja Elma koetti parastaan emäntänä. Meeri soitti muutamia kappaleita, ja Vihtori lauloi kauneimpia laulujansa. Pruustinna tarjosi komean illallisen, jonka jälkeen kaikki lauloivat ehtoovirren, kuten pappilassa aina oli tapana.

Kun vieraat läksivät kotiin, oli tuuli yltynyt ja lumi putoili suurissa hiutaleissa; metsässä suhisi ja vinkui, ja herrat vetivät turkinkauluksensa korviensa yli.

Seuraavana päivänä täytyi yhtä mittaa istua sisällä, sillä korkeat kinokset täyttivät sekä maantiet että kaikki polut. Bruuno lapioitsi lunta koko päivän, sillä välin kuin toiset olivat ruokasalissa koossa ja lukivat ääneensä uusista joululahjakirjoistaan. Hämyssä leikittiin lasten huviksi "piilosta" sekä "kettua ja hanhea".

Pari päivää myöhemmin matkustivat Helkan vanhemmat pois, mutta Helka sai jäädä siksi kunnes loma-aika loppui. Aika kului kuin siivillä, ja joka päivä tarjosi aina jotakin uutta täällä kotona Kerttulassa. Mutta pian jo lähestyi "Nuutti, joulun loppu", ja silloin täytyi nuorison lähteä kaupunkiin jälleen lukujansa hoitamaan.

-- Voi, nyt on tämä ihana joululoma ohitse -- sanoi Bruuno huoaten illalla ennen lähtöänsä.

-- Niin, kyllä tuntuukin ikävältä jättää koti -- myönsi Meeri -- mutta hauskaa on taas päästä kouluun ja tavata kaikki toverit.

Freedrik oli samaa mieltä. Kotona nautitun levon jälkeen oli hänestäkin taas hauska käydä työhön käsiksi.

-- Loma-aika on koululle sama kuin sunnuntai työviikolle, ne tarvitaan molemmat -- sanoi äiti. -- Lakkaamaton työ painaa sielun voimat lamaan, ja lakkaamaton lepo veltostuttaa ihmistä. Ymmärrän varsin hyvin, että te lukukauden alussa halajatte käydä käsiksi kirjoihinne, sillä maanantai-aamuna minä aina tunnen suurta halua ryhtyä uuden viikon töihin. Mutta sitte on taas niin herttaista, kun lauantai-ilta tulee rauhallisena muistuttaen sabbatin suloista lepoa. "Muistakaa pyhittää lepopäivää", lapset! Sitä käskyä älkää milloinkaan unhottako.

-- Minun mielestäni pyhäpäivän rauhasta jotakin jää äitiin koko viikoksi -- sanoi Freedrik hellästi hyväillen äitiään.

-- Me emme saa väärin käyttää sabbattia, mutta yhtä tärkeätä on, että teemme jokaisen päivän Herran päiväksi. -- Jokaisena tuntina ja hetkenä voimme puhua Jumalan kanssa; jos olemme kotona taikka muualla, voimme kiittää ja ylistää häntä. Tämän meidän sisällisen sunnuntai-elämämme täytyy sitte jokapäiväisessä elämässämme kantaa hedelmiä, niin että me kärsivällisinä, rakastavaisina ja itsekieltävinä palvelemme toisiamme. -- Tulevaisuus on valoisena ja hymyilevänä edessänne, rakkaat lapseni, iloitkaa siitä. Neljä pientä sanaa tahdon teroittaa mieleenne jättäissäni teidät hyvästi: "Sinä, Jumala, näet minut". Pitäkää ne muistissanne, niin saatte nähdä, että suuri voima on niissä sanoissa. Jos me aina muistaisimme, että me kuljemme Jumalan silmien edessä, kuinka toisin me silloin eläisimme tässä maailmassa!

Kaikki istuivat ääneti miettimässä äidin sanoja. Niiden muisto oli aina yhdistyvä siihen muistoon, joka heillä oli oleva tästä viimeisestä, suloisesta illasta heidän rakkaassa kodissansa. -- Sitte lapset tulivat sanomaan hyvää yötä; Lilliä nostettiin tavallisuuden mukaan sylistä syliin, ja jokainen häntä hyväili.

-- Kasva suureksi ja vahvaksi, pikku sisar -- sanoi Freedrik, kohottaen hänet käsivarrellaan aina kattoon asti.

-- Lilli tattoo katvaa ylöt taivaateen.

-- Silloinhan tulet jättiläistytöksi, pitemmäksi kuin pisin joulukuusi metsässä!

-- Ei, ei, Lilli lentää näin! -- Tuo pieni keijukainen levitti käsivartensa ja heilutti pieniä käsiänsä ilmassa.

-- Älä lennä liian kauaksi meistä, pieni enkeli -- kuiskasi veli, sulkien hänet hellästi syliinsä.

Lilli hyppäsi iloisena hänen polveltaan seurataksensa hoitajaansa lastenkammariin. Kynnykseltä hän kääntyi vielä takaisin ja heitti veitikkamaisesti sormisuukkosen kaikille sekä hiipi sitten hymyillen huoneesta. Tämä oli hänen hyvästijättönsä, ja siskojen oli kyllin syytä pitää näitä jäähyväisiä rakkaassa muistissa jäljestäkin päin.

Seuraavana aamuna, kun pimeys vielä peitti meret ja manteret, veivät Kerttulan reippaat juoksiat talon nuorison laukkuineen kamssuineen asemalle, sillä nyt oli joululoma loppunut ja uusi vuosi töineen velvollisuuksineen oli odottamassa.

Talvihuvit kaupungissa.

Elämä kaupungissa meni taas tavallista rataansa, ja koululapset hyörivät ympäri kuten iloiset mehiläiset, jotka lentävät edestakaisin.

Lauantaikokoukset Langella olivat myöskin uutta vauhtia alkaneet, sitte kuin Meeri ja muutamat muut luokkalaiset olivat ruvenneet julkaisemaan pientä sanomalehteä. Se painettiin hehtograafilla ja sen nimi oli "Meteoori", joka olikin erittäin sopiva nimi, koska se ei ilmaantunut säännöllisesti, vaan ainoastaan silloin, kun satuttiin saamaan oikein onnistuneita kirjoituksia. Sen jälkeen kuin Vihtori ensi numeroon oli kirjoittanut oikein näppärän runomittaisen tilaus-ilmoituksen, varrottiin Meteooria mitä hartaimmasti koko luokalla, jonka piirissä sillä oli useimmat tilaajansa. Myöskin Kerttulassa odotettiin mitä suurimmalla uteliaisuudella jokaista numeroa, vieläpä Gerdan ja Heikinkin luo löysi tuo lentolehti tiensä.

Lauantaikokouksissa keskusteltiin sanomalehteä koskevista asioista. Iines Stormbom kirjoitti kronikat jokaiseen numeroon, ja kummallista oli, kuinka paljo hauskaa hänellä oli kerrottavaa kaikesta, mitä oli tapahtunut toveripiirissä. Meerillä oli uutis-osasto toimitettavana, ja hän etsi pieniä ja hauskoja uutisia suurella innolla; hän pani myöskin muistiin kaskuja ja sukkelia kokkapuheita, jotka saivat yhteiseksi otsakirjoituksekseen "Kaikenlaista". Helkassa oli vähän runoilijan vikaa; hän kirjoitti kesä-illan kauneudesta ja rekimatkoista sydäntalvella, ja Freedrik kirjoitti tieteellisiä kyhäelmiä mieli-aineittensa alalta. Kotoisen tekiän kirjoittama novelli piti myöskin olla, sillä se oli päätetty, ettei mikään toisista lehdistä otettu saanut kelvata. Toivo Stenberg hoiti hehtograafia ja Meeri lehden jakamista. Tämä pieni sanomalehtipuuha huvitti suuresti kaikkia osaa-ottavia.

Kun nyt ei ollut mitään joululahjoja laitettavana, päättivät tytöt lauantai-iltoina ommella vaatteita muutamille köyhille lapsille, joitten äidin rouva Lange tunsi. Sillä välin kuin he tekivät työtä, lukivat pojat vuorotellen ääneensä; siten heidän pieni seuransa tuotti todellisempaa tyydytystä, kun se ei ollut olemassa ainoastaan heidän omaa huviansa varten, vaan myöskin muiden hyödyksi. Roosa täti johti lasten ompelusta ja leikkasi sellaisia vaatteita, joita hän tiesi parhaiten tarvittavan köyhissä kodeissa.

Kaikkina kauniina päivinä, kun päivällinen oli ohitse, kulkivat Meeri, Helka ja pojat luistimineen luistinradalle, missä tavallisesti tapasivat Toivon, Iineksen, Elman ja monta muuta toveria. Heidän oli silloin tapana kilpailla luistelussa taikka luistella käsi kädessä, joka myöskin oli "hirveän hauskaa".

-- Minä ajattelen kuitenkin usein kaipauksella luistinrataa kotona venetalaslahdella -- oli Helkan tapana sanoa, kun Freedrik auttoi häntä pysymään luistimilla, joilla hän oli vähän tottumaton liikkumaan ja sitäpaitsi jotenkin "arkamainen", kuten Meeri sanoi. -- Siellä ei tehnyt mitään, jos kaatuikin välistä ja oli vähän kömpelö, mutta täällä olen niin ujo, kun oppimiseni käy niin hitaasti.

-- Älä huoli, en luule, että täällä kukaan joutuu niin tarkkaan katselemaan toista -- lohdutti serkku, kurottaen hänelle vahvan kätensä tueksi, jotta hän saisi rohkeutta lähteä radalle, jossa Meeri ja Toivo lensivät tuulen nopeudella.

Kello seitsemän täytyi tämän iloisen huvin kuitenkin loppua, jos tahtoi tarkasti lukea huomispäivän läksyt, ja pian reippaat luisteliat olivatkin jo ajatuksineen syvästi vaipuneet luettaviinsa, Bruunokin vanhaan pöpöönsä, matematiikkaan. -- Lukukauden kuluessa he olivat monesti käyneet raajarikkoisten koulussa Jannea katsomassa. Varsinkin Freedrik otti hyvin lämpimästi osaa pojan kohtaloon ja iloitsi hänen edistymisestään; hän oli mielestään jonkinmoisessa edesvastuussa heidän yhteisestä turvatistaan, jonka hyväksi he vielä jokainen uhrasivat osan kuukausirahoistaan. Myöskin Bruuno ajatteli pikku Jannea, kun hän urhoollisesti riensi Fazerin myymälän ohitse akkunaan katsahtamatta.