Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe

Kotona Kerttulassa.

Kertomus nuorisolle.

Kirjoittanut Aina [Edith Forssman].

Suomentanut Th. Yrjö-Koskinen.

Ensimmäisen kerran julkaissut G. W. Edlund 1903.

Nuorille lukijoilleni.

_Luettuani "Ainan" "*Hemma på Gretaby*", ihastuin kirjaan, tekijän puhtaan hengen ja sujuvan kirjoitustavan vuoksi, ja ajattelin, että tämähän olisi meidän suomalaisellekkin nuorisolle sopivaa lukemista. Koska aina olen rakastanut nuorisoa, päätin kääntää yllämainitun kirjan suomeksi. Kauppaneuvos G. W. Edlund otti sen hyväntahtoisesti kustantaaksensa, joten se nyt suomalaisessa asussaan, nimellä "*Kotona Kerttulassa*", tarjotaan Teille luettavaksi._

_Toivoen Teille, nuorille lukijoilleni, siitä paljon hyödyllistä huvia, piirrän_

_vanha ystävänne *Th. Yrjö-Koskinen*._

Enon ja tädin luona.

_Äiti rakas!_

Täällä nyt siis olen terveenä ja raittiina rakkaassa lapsuudenkodissasi Kerttulassa, ja tämäpä todellakin on ihan sellainen, jommoiseksi sitä olet kuvannut, miellyttävin paikka mitä maailmassa löytyy. Muistoni siitä ovat hyvin hämärät, sen huomasin heti, ja mitäpä neljänvuotiaasta saattaisikaan muistaa. Senpä vuoksi kaikki täällä onkin melkein kuin uutta minulle.

Eno ja Meeri olivat minua vastassa asemalla. Olisinhan saattanut tulla tänne laivallakin kahta päivää myöhemmin, täällä kun on oma laivalaituri, mutta junamatka oli myöskin varsin hauska. Satuin tutustumaan erääseen rouvaan, jolla oli kolme vilkasta lasta. Minä rupesin näitten lasten kanssa leikkimään, jotta äiti sai hetkeksi lepoa, ja tiedätkö, äiti, hän erotessamme oikein kiitti minua tuosta vähäpätöisestä avusta.

Eno itse ajoi ja Meeri ja minä istuimme takaistuimella vähäisissä nelipyöräisissä troskan tapaisissa ajoneuvoissa, ja hevonen -- sen nimi oli Oiva -- se nyt oli oikein komea elukka, tumman ruuni, tuuheaharjainen ja -häntäinen. En koskaan ole nähnyt jalompaa hepoa. Eno sanoo asemalta olevan 14 kilometriä Kerttulaan, mutta minusta tämä matka kului niin nopeaan kuin tanssi, sillä minulla oli niin paljo nähtävää ja kuultavaa. Kyllähän ennenmuinoin Koivulassa vanhan iso-äidin luonakin oli hauskaa, mutta tämä seutu metsäisine vuorineen, järvineen ja lampineen on kuitenkin paljon ihanampi. Vedet välkkyvät sinisilminä tuolla vehreyden keskellä.

Minä muistin setä Topelius'en kaikki kauniit kertomukset ihanasta synnyinmaastamme Suomesta ja sydämmeni rupesi taajempaan sykkimään. Tiedätkö, äiti kultani, kyllä minä tunnen, että rakastan kotimaatani, vaikka tähän asti en kentiesi ole sitä oikein käsittänyt. -- Meeri oli iloinen, kun näki minun ihastukseni, hän oikein ylpeileekin siitä, että hän on suomalainen, ja eno hymyili ystävällisesti meille. -- Hyvä on, että olette isänmaallisia, rakkaat tyttöseni -- sanoi hän -- mutta teidän tulee myöskin aina työssänne ja toimessanne elämässä osottaa, että isänmaan menestys on pyrkimystenne päämaali, sillä se on oikeata isänmaanrakkautta. --

Aurinko läheni jo laskuaan, kun me ajoimme pitkin Kerttulaan vievää lehtokujaa, jossa lehevät koivut levittivät varjoansa. Ne sinä varmaankin vielä muistat, äiti kulta, vaikka ne tietysti ovat paljon kasvaneet sinun nuoruutesi ajoilta. Piha näyttää somalta, kun tie jakautuu kahtaalle, kiertäen kukkaryhmillä koristettua ruohonurmikkoa. Kun sitten ajetaan portaitten eteen, näyttää Kerttulan vaalea kahdenkertainen rakennus erittäin kodikkaalta ruskeine akkunapuitteineen ja sievine kattokoristeineen.

Veranta tänne on laitettu lisää sittekuin sinä olit täällä. Se on niin iso, että koko perhe mahtuu siinä päivällistä syömään, vieläpä vieraitakin lisäksi. -- Täti otti minut vastaan avosylin; hän näytti niin hyvältä ja hauskalta; voi, en saata kuvata häntä kuten tahtoisin, mutta sinä, äiti, kyllä muistat hänet. Hän on ikäänkuin Gerdan vanhempi sisar. Gerda täyttääkin jo pian kahdeksantoista vuotta ja Fredrik seitsemäntoista sekä Meeri viisitoista, -- Meeri ja minähän olemme ihan yhden-ikäiset, kuten tiedät, -- ja Bruuno on kolmentoista vuotias. Sitte täällä vielä on kaksoisveljekset Haarald ja Pentti, jotka makasivat kehdossa minun viimein täällä ollessani, sitte Eedit ja Ester, "pikku tytöt", joiksi heitä nimitetään, ja viimeiseksi kaikkein herttaisin kultanuppu, pieni Lilli, joka ei vielä osaa selvästi puhua.

Meitä on niin monta, että täällä surisee kuten mehiläispesässä, kun olemme kaikki koossa, mutta täällä Kerttulassa on niin hyvää tilaa, ettei milloinkaan tunnu ahtaalta. -- "Missä sydän antaa tilaa, löytyy kyllä makuusijaa", sanoo täti, vaikka hänellä olisi kuinkakin monta majoitettavaa, eikä hän myöskään näytä rasittuneelta, vaikka me miten hääräisimme ja teuhaisimme hänen ympärillään.

Pojilla on tänä vuonna opettaja, eräs herra Kontio, joka näyttää vähän puhkilukeneelta. Bruunohan sai keväällä ehdot matematiikassa. Fredrik tutkii kasveja ahkerasti, hänestä tulee varmaankin luonnontutkia -- ja maisteri tekee samoin; heitä tuskin vielä olen nähnyt. -- Sitten en myöskään saa unhottaa kertoa äidille kaikkien lemmikistä, vanhasta Tussesta -- suuresta newfoundlantilaisesta mustaturkkisesta koirasta, jolla on viisaat ruskeat silmät ja pitkät pörhöiset korvat. Se seuraa lapsia kaikkialle sekä on heidän rakkahin leikkikumppaninsa, ja kun se loikoilee pihassa auringon paisteessa, niin ei voi olla taputtamatta tätä uskollista, oivallista talonvartiaa.

Serkut ovat jo tehneet kaikenmoisia hauskoja suunnitelmia kesää varten; me aiomme soudella ja ajella, kylpeä ja kävellä, ja minä tiedän, että minun tulee hyvin hauska, joll'et sinä, rakas äiti, vain minua siellä Ruotsissa liiaksi kaipaa. Jospa sinä nyt oikein voisit kylpeä pois pahan päänkivistyksesi ja tulisit oikein terveeksi ja reippaaksi. Sano terveisiä rakkaalle isälleni ja muista joka päivä omaa

_Helkaasi_.

-- No nyt on kirje valmis! -- Helka piirsi nimensä viimeiselle sivulle tehden vallattoman koukeron lopulle, otti sitten kirjekotelon käteensä ja juoksi portaita alas. Hän naputti hiljaa etehisestä vasemmalle menevää ovea. -- Eno! --

-- Noh, mitä tahdot, pikku ystäväni? Astu sisään vain! --

-- Tuon kirjettä äidilleni. --

-- Se on oikein tehty. Laske se tuonne hyllypöydälle muitten joukkoon, minun täytyy vielä kirjoittaa yksi, ennenkuin posti lähtee. Äiti on, näenmä, saanut sinulta pitkän jutun; se tulee häntä huvittamaan suuresti, kun hän siellä istuu yksinäisyydessä kaipaillen ainoaa lastansa -- sanoi asessori Bergendahl ystävällisesti. -- Kunpa nyt vain viihtyisit Kerttulassa, rakas Helkaseni!

-- Hoh, sen tunnen varmasti, -- vastasi Helka katsellen suurilla ruskeilla silmillään suoraan enoonsa. -- Olen jo vuosikausia toivonut tänne, sillä silloin kun olin pieni, kertoi äitini tuontuostakin minulle rakkaasta lapsuudenkodistaan, mutta kun me asuimme niin kaukana, emme tulleet matkustaneeksi tänne, ei senkään vuoksi, että äiti oli kovin heikko, eikä hän uskaltanut antaa minun lähteä yksin.

Asessori nyökkäsi myöntävästi päätään.

-- Kun sitte muutimme Helsinkiin ja minä tutustuin serkkuihin ja tulin heidän koulutoveriksensa, silloin minä yhä enemmän rupesin halajamaan tänne, ja sitte vanhempani lupasivat, että pääsisin tänne tänä kesänä.

-- Niin, ja nyt siis olet täällä tädin ja enon luona vanhassa Kerttulassa -- sanoi asessori ja taputti sydämmellisesti sisarentytärtään olalle. -- Huvittele nyt serkkujesi kanssa miten parhaiten saatat; silloin tulet pian, toivon minä, yhtä ahvettuneeksi kuin Meeri ja tunnet itsesi oikein kodistuneeksi luonamme.

-- Kiitoksia, eno hyvä, sen kyllä uskon... Nyt Meeri minua huutaa...

Ja poissa oli tyttö.

Arki-elämää.

-- Missä olet, serkkuseni? Noh, hyvä että sain sinut käsiini, tule nyt kaikella muotoa! Gerda on jo mennyt hyvän matkaa rannalle päin lasten kanssa. -- Meeri tarttui kiihkeästi Helkan käteen ja vei hänet mukaansa.

Meren lahti sijaitsi noin viiden minuutin matkan päässä asuinrakennuksesta, tie kulki puiston kautta ja sitte kauniin lehti- ja hakometsikön läpi, ja sitte oltiin jo heti perillä keltaiseksi maalatun kylpyhuoneen luona, jota tuuheakasvuinen niemi suojasi aavemmalta tulevaa tuulta vastaan. Täällä meressä oli lapsilla iloisimmat hetkensä. Pikku tytöt olivat jo vedessä, jossa potkielivat niin, että vesi roiskui kauas heidän ympärillään, ja Gerda seisoi lautalla asettaen nutturalle pitkää palmikkoansa, Meeri viskasi äkkipäätä vaatteet yltään ja molskahti veteen kuin suuri sammakko, mutta Gerda laskeutui alas kuten kaunis valkoinen kalalokki; siltä hän ainakin näytti Helkan mielestä, joka seisoi portailla pöyristellen kastaen paljaita jalkojansa kylmään veteen. Ester ja Eedit koettivat oppia uimaan; he makasivat poikittain kuivatuitten kahilakimppujen ja korkkityynyjen päällä. Meeri tuli varsin hyvin toimeen vedessä, ja Helka ihmetteli Gerdaa, joka uiskenteli sinne tänne niin taitavasti, että tuskin näki hänen liikuttavan käsiään tai jalkojaan.

Hui, ui, nyt täytyi Helkankin mennä veteen. Se tuntui niin kylmältä kuin jää, hänen kuumaa ruumistansa vasten, mutta kun ensi vastenmielisyys oli voitettu, ihastui hän niin tuohon kirkkaaseen veteen, että hän rupesi piirisille lasten kanssa ja lupasi pyytää Gerdaa opettamaan hänellekin uimataitoa.

Kaikkien mielestä uiminen oli mitä hauskinta, ja vaikea oli saada pikkutyttöjä vedestä pois. Meeri nuhteli ja Gerda varoitti levollisella, hiljaisella tavallaan, mutta aina he vastasivat: -- Me kastamme itseämme vain kerran vielä, katsoppas nyt, tämä käy oikein taiteellisesti -- yks, kaks, kolme! -- Ja noin he kastoivat itseään monta monituista kertaa, kunnes heidän oli niin vilu, että hampaat kalisivat, ja silloin he aivan sinikalpeina riensivät uimahuoneeseen. Siellä oli jokaisella määrätty paikkansa ja vaatevaarnansa. Kerttulassa oli kaikki huolellisen käden järjestämää, sen huomasi heti. Eedit auttoi pikku Esteriä, joka ei vielä tullut toimeen nappiensa ja nauhojensa kiinnittämisessä. Tullaksensa lämpimiksi uimisen jälkeen, lapset lähtivät juosten kotiin, mutta isot tytöt istuivat vielä kauan puolipuettuina juttelemassa, suureksi harmiksi Bruunolle, joka jo maltittomasti halusi päästä uimaan.

Poikain oli tapana juosta oitis aamulla noustuaan järveen kylpemään, mutta he menivät sitte jo taas toistamiseen ennen päivällistä. Pikku tytöt eivät sitä saaneet tehdä, heillä kun oli ollut talvella hinkua.

Päivällislepoa vietettiin pihalla riippumatoissa koivujen alla tahi vaahterikossa puutarhassa. Jokainen etsi mielipaikkansa, sillä välin kuin isä luki sanomalehtiä kammarissaan ja äiti nautti hetken lepoa verannan sohvannurkassa. Hänen vapaahetkensä olivat harvat, ja usein hänet kutsuttiin pois kesken hänen lyhyttä lepoansa.

-- Täti ei saa olla viittä minuuttia rauhassa, luulen minä -- sanoi Helka eräänä päivänä -- nyt jo kolmannen kerran tätiä huudetaan, sitte kuin tänne istuimme.

-- Olet kyllä oikeassa -- myönsi Meeri -- hän tekee kaikki meidän kaikkien puolesta, ja me olemme niin ajattelemattomia, että usein unohdamme auttaa häntä, milloin sitä voisimme tehdä. En tiedä miten aika joutuu niin nopeaan, ikäänkuin sillä olisi siivet, ja aina loma-aika tuntuu liian lyhyeltä.

-- Gerda hakkaa kuitenkin kaiken sokerin, mitä talossa tarvitaan.

-- Sen hän kyllä tekee, ja minä olen ottanut tehtäväkseni kukkien kastamisen; Freedrik ja Bruuno auttavat puutarhassa Piilin muijan johdolla; hän on meidän puutarhurimme.

-- Niin -- sanoi Bruuno -- ellen sitä tekisi äitini tähden, niin minä varmaan juoksisin tieheni, sillä ikävämpää tehtävää en tiedä, kuin maata nelinryömin porkkanasaroissa ja nyhtää pois rikkaruohoa, niin pientä, että sitä tuskin saa hyppysiinsä.

Tytöt nauroivat. -- Kyllä näkyy missä Bruuno on liikkunut, Freedrik on paljon säännöllisempi, niin sanoo Piilin muijakin -- arveli Meeri.

-- Niin, kun muija on niin kovasti säntillinen, ja mitenkä sitä saisi niin perattua, että jokainen pieni korsi tulisi mukaan poikki menemättä. Mutta Freedrik on sen sijasta kovin hidas, sillä hän näkee jokaisessa rikkaruohossa kasvitieteellisen harvinaisuuden, ja sitä, näes, täytyy tutkia, ja siihen menee aikaa, ymmärräthän sen.

-- Mutta nyt emme saa laiminlyödä kukkien kuivaamista niin kauan kuin on kevätkukkien aika -- sanoi Helka.

-- Mennään jo tänään poimimaan -- vastasi Meeri.

Helka ja Meeri olivat sivukumppaneita koulussa, Bruuno oli yhtä luokkaa alempana ja Gerda oli tänä keväänä lopettanut koulunkäyntinsä, joten hän nyt ensi kerran käytti valkoista ylioppilaslakkia kiiltävine lyyryineen.

-- Oih, kuinka tuo kukkasten kuivaaminen on ilkeätä! -- Bruuno laski kätensä päänsä alle ja loikoili pitkänään ruohikossa Meerin jalkojen edessä. -- Eihän sitä koskaan saa olla rauhassa, ei edes loma-aikana.

-- Hyi sinua, laiskuri -- torui Meeri ja pisti veljeänsä niskaan kastikkeen kärjellä.

-- Äs, oletko ilkiö taas niskassani!

-- Noh, älä suutu noin vähästä, Bruuno hyvä -- sanoi Meeri, mutta Bruuno käänsi selkänsä ja oli suutuksissa olevinaan.

-- Sain kiitosta kukistani menneenä vuonna -- sanoi Helka, johdattaen puhetta toisaalle -- mutta se oli varmaankin ansaitsematonta, sillä omasta mielestäni ne eivät ensinkään olleet onnistuneita enkä minä myöskään löytänyt niitä paljoa sieltä huvilan luota, jossa me asuimme.

-- Oi raukkaa sinua, joka asuit huvilassa, sehän oli melkein kuin olisi täytynyt istua teljettynä kaupunkipuutarhaan, jossa on rakennuksia ja aitauksia kaikkialla minne vain kääntyy.

-- Eipä siellä yhtään ollut paha oltava, kuten sinä kuvittelet. Ikkunoista emme nähneet edes lähimpiä naapureitamme, sillä siinä oli kaksi suurta vaahteraa ja pensas-aita rakennusten välillä.

-- Suurenmoista tosiaan! Olisin mielestäni kuten sidottu vasikka, ellen saisi olla oikein maalla kesällä -- sanoi Bruuno vähän päätään nostattaen. -- Ajatteles, kun ei pääsisi kertaakaan juoksemaan tarpeeksensa, ellei tulisi aitaus vastaan tahi ellei jo olisi toisen huvilan alueella. Sitte ei siellä ole hevosia eikä lehmiä, tuskin kanaakaan. Ei, toista täällä maalla on. Tämä vasta on jotakin! Tätä minä kiitän.

-- Ja Kerttulaa ensi sijassa -- lisäsi Meeri. -- Täällä sinä kyllä asuskelisit vuodet ympärinsä.

-- Sen kyllä myönnän! Kun tässä nyt olen kuhnustellut koulun läpi, rupeankin maanviljelystä harjoittelemaan, sen isä jo minulle on luvannut, ja sitte tulen kentiesi vielä Kerttulan pehtooriksi.

-- Tule vain minun puolestani! En aio minäkään tässä laiskan tointa pitää, sen saat nähdä, minä aion ruveta voimistelun-opettajaksi, ja Helka aikoo tulla veistotyön-opettajaksi!

-- Onneksi olkoon! Vai niin, teistä ei siis kumpikaan aio naimisiin mennä, ehkä se on olevinaan vanhanaikuista; mutta minä aion hankkia itselleni rouvan, ja kaunis hänen täytyy olla.

-- Niin, ehkei pappilan Elma riitäkään -- ivaili Meeri, joka mielellään vähän kiusotteli veljeään.

-- Täällä pihalla on niin kuuma, että tulee elävänä paistetuksi -- mutisi Bruuno ja siirtyi lehtimajaan vaahterain siimekseen.

-- Hänen tulee aina kuuma, kun puhutaan hänen entisestä suosikistansa -- sanoi vallaton Meeri hymyillen ja meni jälleen loikoilemaan riippumattoon. -- Nyt on Iines Stormbom taas hänen paras leikkikumppaninsa.

-- Vanhako on Elma Broberg? -- kysyi Helka.

-- Talvella täytti neljätoista; hänestä tulet pitämään, hän on oikein oiva tyttö, ja hänen veljensä Vihtori on myöskin oikein hyvä poika.

-- Hän kaiketi tuli ylioppilaaksi menneenä vuonna?

-- Tuli niin, ja hän on niin taitava käytökseltään ja käyttää pincenez'tä, joka tekee hänet oikein soman näköiseksi, ja sitten hänellä vielä on sievät viikset.

-- Minä luulen hänessä olevan vähän keikarin vikaa -- sanoi Helka -- siltä minusta näytti silloin, kuin hänet näin teidän asunnossanne kaupungissa.

-- En minä juuri sitä tiedä, mutta kyllä hän aina käy hienommassa puvussa kuin Freedrik ja herra Kontio. -- Tiedätkö, että Elma tulee meidän kouluumme syksyllä. -- Pian täältä lähdemme pappilaan, joten saat tehdä naapuriemme tuttavuutta. Santaniemeen meidän myöskin täytyy mennä tervehtimään Lotta tätiä. Hänellä, tiedätkö, on niin kovasti hauska ja kaunis koti, ja hän niin mielellään tahtoo nähdä nuorta väkeä ympärillään. Santaniemi on komein kartano meidän pitäjässä.

-- Hauskempi kuin Kerttula ei se kuitenkaan saata olla -- intti Helka päättävästi. -- Mutta kerroppas nyt vielä jotakin Lotta tädistä!

-- Aivan mielelläni; mutta hän ei suinkaan ole ainoastaan minun; vaan meidän kaikkien herttainen täti, ensimmäinen henkilö, jota minä voin muistaa aikaisesta lapsuudestani. Silloin eli vielä hänen äitinsä, joka oli kovin vanha, mutta nyt on täti yksin rakkaassa Santaniemessään ja hallitsee ja asettelee siellä kaikkea paremmin kuin paras isäntä. Kaikki alustalaiset katsovat kunnioittaen häneen, ikään kuin hän olisi heidän äitinsä. Isä sanoo, että hän on niin hyvä, ettei hän milloinkaan anna vasemman käden tietää, mitä oikea tekee. Siellä on niin kummallisia vanhoja kapineita, siellä Santaniemessä, ja niin kauniita vierashuoneita, joissa on valkoiseksi maalatut paneilit ja perhekuvia seinillä. Puutarhassa kasvaa omenapuita satamäärin, ja marjapensaat seisovat siellä pitkissä jaksoissa kuten sotamiehet rivissä. Sitte siellä on huvihuone ja keinu ja talli, jossa on mitä komeimpia hevosia; ne ovat Lotta tädin lemmikkejä. Niin, kyllä me olemme leikkineet ja pitäneet hauskaa senkin seitsemän kertaa Santaniemessä ennen, jolloin tädin veljenpoika, Heikki, lapsena asui siellä. Nyt hän jo on suuri mies, jo yli kahdenkymmenen, eikä hän olekkaan pitkiin aikoihin oleskellut Santaniemessä muuta kuin pari viikkoa erästään. Hänestä tulee insinööri ja hän lueskelee paraikaa eräässä oppilaitoksessa Dresdenissä. Heikki on erinomaisen hyvä ja vakava poika, vaikka hän on vähän hiljainen ja harvapuheinen. Lotta täti onkin häneen hyvin kiintynyt; hän on tädin ainoa elossa oleva sukulainen. Oikein hauskaa saada sinut tutustumaan Santaniemeen ja Lotta tätiin... Mutta tule nyt, äiti jo verannasta viittoo meitä luoksensa.

Molemmat tytöt kiirehtivät portaitten luo.

-- Täällä on ollut Santaniemestä joku, joka on tuonut kopallisen hyvää lämmintä leipää, ja minä panin Fiinan kattamaan kahvipöydän tänne ulos -- sanoi rouva Bergendahl iloisesti; hän oli aina tyytyväinen, kun hänellä oli hauskoja uutisia kerrottavana ja kun hän saattoi asettaa hauskuutta ympäristöllensä. -- Isä tulee kohta, nyt soitan poikia ja Gerdaa tulemaan myöskin!

Kellon tuttu ääni kutsui perheen jäseniä "keskus-asemalle", joksi Bruuno hyvin sattuvasti nimitti verantaa, joka kesällä oli tavallisena kokouspaikkana.

Pää täynnänsä saksalaisia lauselmia ja sananparsia, tuli Gerda alas ylikerrassa sijaitsevasta huoneestaan; hän luki innokkaasti voidaksensa syksyllä lähteä ulkomaille täydentämään siellä opintojansa saksankielessä, joka oli hänen pää-aineensa. Bruuno, joka oli nukkunut makeasti siimehikkäässä lehtimajassa, hieroi par'aikaa unta silmistään.

Freedrik ja herra Kontio olivat laittaneet kuntoon muutamia harvinaisia kuivattuja kasveja; ja "maisteri" näytti siltä, kuin hän vielä olisi oleskellut "tieteiden esikartanoissa", kuiskasi Meeri Helkalle, sillä hänen vaalea tukkansa oli pystyssä ja katse kaukaisuudessa, aina siihen asti kuin Gerdan sointuva ääni kuului joukosta, jolloin hän ikäänkuin unesta hätkähti hereille.

Freedrik oli pitkä, vaalea ja hyvin solakka, hänellä oli aattehikas otsa ja suuret sinisenharmaat silmät, ja hän oli ihan vastakohta Bruunolle, joka oli lyhytkasvuinen, mustatukkainen ja hyvin tanakka. Bruunon vilkkaat silmät saattoivat välistä välähtää salaman tapaan, kun joku häntä vastusteli, mutta Freedrikin luonteessa oli jotakin levollista ja vakavaa, ja ainoastaan silloin, kun hän hymyili, kirkastuivat hänen kasvonsa ihmeellisesti. Hän oli äitinsä näköinen; heillä oli sama lämmin katse ja yhtä miellyttävä hymyily.

-- Olemme aikoneet mennä uistinta soutamaan tänä iltana, haluttaako teitä tulla mukaan? -- kysyi Freedrik.

-- Tietysti!

-- Me myöskin tahdomme tulla mukaan! -- huusivat pikku tytöt ja kaksoiset.

-- Te ette voi olla ääneti -- sanoi Meeri.

-- Vene ei kannata niin monta -- mutisi Bruuno.

-- Saatammehan ottaa ison ruuhen -- esitti Freedrik, joka ei tahtonut saattaa mielipahaa pikkusiskoille.

-- Me pääsemme mukaan, me pääsemme mukaan! -- huusivat lapset riemuiten ja keräytyivät vanhimman veljen ympärille, hän kun aina oli kiltti heitä kohtaan.

Nuorison iloinen pakina kuului verannassa niin äänekkäästi, että seinät kajahtivat. Vanhemmat katselivat hymyillen toisiaan. -- Jumalan kiitos, kyllä talossa eloa ja iloa oli!

Parin tunnin kuluttua nähtiin vilkkaan joukon rientävän venerantaan, joka oli kauniin lahdelman pohjukassa, missä myöskin laivalaituri sijaitsi; ja leikillisesti jutellen asetettiin siimat ja kopat veneeseen, jonne nuoret vihdoin itsekin kiipesivät.

-- Jollei teillä ole kala-onnea, niin poiketkaa vanhan Joosepin luo paluumatkallanne -- sanoi äiti -- hänellä varmaankin on joku hauki kalasäiliössään.

-- Kyllä, kyllä, äiti -- kuului vastaus, mutta kaikki he toivoivat runsasta kalansaalista.

Herra Kontio, joka aina oli pitkäveteinen esityksissään, kertoi laveasti Gerdalle eräästä uudenlaatuisesta ongenvavasta, joka juuri oli tullut perille höyryaluksella, ja Freedrik pani kuntoon uistinta, sillä aikaa kuin Bruuno hiljaa souteli eteenpäin. Kaikki koettivat olla niin hiljaa kuin mahdollista, mutta siinäpä lensi sorsaparvi ylös kahilistosta, ja taas näkyi joku vene ulkona ulapalla; kaikki nämät vetivät nuorten huomiota puoleensa, ja niin eivät enään muistaneetkaan olla vaiti, vaan juttelivat täyttä vauhtia. Miten nyt soutelivatkin oikealle ja vasemmalle ja suoraan Kaijakan saarelle, niin eipä kertaakaan kala uistimeen tarttunut.

-- Semmoista se on, kun on vene täynnä lörpötteleviä lapsinulikoita -- sanoi Bruuno ollen vähän aikaa soutamatta.

-- Minun mielestäni me vanhemmat emme ensinkään ole olleet hiljaisempia kuin lapset -- sanoi Freedrik nauraen. -- Mitä kalan väliä on, annetaan sen uida; niin kauniina iltana kuin tämä, tuntuu kuitenkin ihastuttavalta olla ulkona lahdella.

-- Kyllä tosiaan on ihanaa -- sanoi Helka -- lahti on tyyni ja kirkas kuin kuvastin!

Hän oli oikeassa; oli niin tyyntä, ettei pienintä värettäkään näkynyt sen kiiltävällä pinnalla, ja kaukana ulapan tuolla puolen laskeutui ilta-aurinko. Kaikki veneessä olijat kävivät vähitellen äänettömiksi, heihinkin vaikutti valtavasti luonnon juhlallinen iltarauha.

-- Oi sinä kirkas iltarauha -- sanoi Freedrik hiljaa.

-- Emmekö laulaisi jotakin -- kysyi Gerda. He olivat kaikki musikaalisia ja heidän oli usein tapana laulaa yhdessä varsinkin kesäisin ulkona ollessaan, ja pian kajahteli lahden yli: "Kultaisessa kartanossa elää Ahti syvällä aalloissa", "Sä kasvoit neito" y. m. tunnetuita lauluja.

Kun he vihdoin suuntasivat venheensä kotiapäin, olisi koko seurue unohtanut sen ikävän seikan, ettei heidän kopassaan hyppinyt ainoatakaan kalaa, ellei pieni Eedit pikku viisaasti olisi muistuttanut: -- Tästä käy tie Joosepin tupaan.

Meeri ja Helka lähtivät kalastajan luo saadaksensa äidin asian toimeen, mutta toiset jatkoivat matkaansa kotiin päin. Muutaman hetken perästä tytöt seisoivat lahden pohjukassa pienen punaisen tuvan luona, jonka edustalla vanha Jooseppi verkkojansa selitteli. Hän lupasi seuraavana aamuna tuoda kalan ja hymyili vähän ivallisesti herrasväen kala-onnelle.

-- Miten Leena tänään voi?

-- Kuten tavallisesti, arvaan minä -- tuumasi ukko.

-- Käykäämme sisälle häntä katsomaan -- sanoi Meeri. -- Hän on vanhan Joosepin sokea vaimo, kuten tiedät. -- Hyvää iltaa, hyvää iltaa! -- Meeri avasi rohkeasti tuvan oven.

-- Hyvää iltaa, pikku neiti, minä tunsin teidät oitis äänestänne. -- Sokea tuli empimättä suoraan heitä kohti. -- Täällä on joku vielä lisää, luulen minä!

-- On, Helka serkkuni Helsingistä.

-- No hyvänen aika, Roosa rouvan tytär! Häntä minä olisin mielelläni tahtonut nähdä, jos sen Jumala olisi suonut sillä hänen äitinsä oli niin harvinaisen hyvä ihminen nuoruudessaan.

-- Äiti on kyllä kertonut kalastajatuvasta, sekä miten heidän täällä oli tapana keittää takassa kahvia, jota sitten alhaalla rannassa juotiin.

-- Jumala hänen hyvää muistiansa siunatkoon; mutta siihen aikaan minä en vielä ollut pimeydessä, kuten nyt.