Part 6

Me huomasimme syövämme ja juovamme vähintäänkin joka kahden tunnin päästä (onkohan saaremme hyvin likellä napaa?)

Sitten on kerrottava reikäleivästä ja kermapullosta ja salonkikivääristä että mitenkä _ne_ tulivat tähän saareen sekä mitenkä läskipala ja hauvit päinvastoin lensivät Turjanlinnaan. Tämä tavaranvaihto kävi näet rakkaan rantaporesiltamme kustannuksella: Kello oli 3 jälkeen puolen päivän, tuuli ja sateli, ja me pidimme parhaillaan päivällisettonetta, se tahtoo sanoa: minä, pappa, makasin seljälläni sängyssä, sammunut paperossintynkä suupielessä ja pikku emäntäni "kluutusi" keittiön lattiaa ja tiskasi kaikesta sielustansa ja mielestänsä. Silloin yhtäkkiä ääni rääkäsi rantatörmämme alla ja, kun vihdoin tytön kera sinne kerkesimme, näimme Turjanlinnan hovineidin, Betty Pehmiäisen, istuvan potkukelkassa sulan reunalla ja kuulimme hänen mitä kimeimmällä äänellään selittävän että rouva oli pannut hänet vain pikku asialle, nimittäin kermapulloa ja reikäleipää ja salonkikivääriä tuomaan, sekä erästä läskipalasta noutamaan takaisin, koska oli sattunut vieras, se apulantojen kylväjä. Mutta kun herran piikainen oli yrittänyt aamullisille kaljuille, katso: silloin olikin jään lieve äkkiä murtunut ja hän hädintuskin ehtinyt peräytyä. Niin että _mitenkä_ nämä nyt saadaan meidän puolelle --?

Turhaanpa tosiaan koetin korjata Caijus Juliuksen sillanrakennusta: sahurikaljujen nokat juuri yltivät jään reunaan, mutta toinen sitä ainoastaan hipoi tai "tangeerasi" (siunattu matematiikka!) ja toinen virui sen päällä kenties kolmen sentimetrin verran. Näillä minä nyt keikuin keksini varassa koettaen saada mainitut tavarat haltuuni.

-- Kyllä maisteri putoaa! huusi piikatyttö. -- Elkää tulko!

-- Mutta jotakinhan ihmisen täytyy tehdä! huomautin minä.

-- Eikö veneellä?

-- Torpeedovene on satamassaan ja eikö liene miinoja väylällä!

Me pinnistimme molemmat järkiämme keksiäksemme keinoja. Tyttäreni oli juossut hakemassa läskipalan ja se singottiin onnekkaasti sulan ylitse -- vähällä ettei se läiskähtänyt toista läskipalasta vasten...

-- Kiitos! sanoi piikainen.

-- Kuule! komensin minä. -- Työnnä nyt kermapullon kaula reikäleivän reikään, niin minä koetan kokottaa keksilläni koko höskän.

Palvelustyttö teki käskettyä. Mutta juuri kun kermapullo oli päässyt reikään, suvaitsi limppu haljeta ja puolikkaat sortuivat veteen. Keksilläni minä ne uitin maihin, vaikka olin kadottaa tasapainoni.

Tuumani oli ollut nerokas, mutta palvelustytön uusi keksintö näyttäytyi käytännöllisemmältä. Hän huusi:

-- Maisteri heittäisi tänne lakkinsa, niin solmitsen korvanauhat pullon ympäri ja maisteri saa onkia keksillä.

Avopäin minä nyt keikuin pyöreällä puukaljulla ja avoimena paistoi kai myös oma pääkaljuni. Piikainen sitoi kermapullon lakkiin ja -- minä viipotin keksilläni. Enpä tottatosiaan monesti ole ollut sen kriitillisemmässä asemassa, luulenpa että lonkkani lotisivat, sillä kermapullon paino keksini nokassa oli hyvin petollinen. Keino sentään onnistui ja taivaan ja syvyyden välitse heijui "lentokoje" maihin. Vielä oli salonkikivääri, patroonalaatikko- ja kahvitötterö. Onnettomana piteli Betty varsinkin pientä patroonalaatikkoa kunnes minä keksin pyytää häntä pistämään sen kahvin sekaan. Nyt täytyi meidän kummankin tepastella hirvittävälle sillalle ja venyttää kätemme mahdollisimpaan pituuteensa. Se onnistui elämän ja kuoleman varjon vaiheilla. Kunnes tavaranvaihdon lopetti kaksi kalaista, jotka juhlallisella läiskäyksellä putosivat hovineidin hameen juureen. Hyvät ystävät ja kylänakat, kysäsen vain sivumennen: onko kukaan kuolevainen nähnyt rysistä saatujen, vihtaan kytkettyjen haukien _lentävän_ niin ja niin monen solmun nopeudella? -- -- -- Enpä jaksa selostaa rakkaan aviopuolisoni kaikkia lähetyksiä. Illalla kello 8 hän tuulessa ja sateessa itse vielä viimeisen kerran pyykkäritytön ja monestimainitun hovineidin seurassa saapui rantaporeellemme, jonka reunassa onnellinen Roobinpoika hänet vastaanotti "vedenpäällisen" varassa, sillä viimeinenkin silta-arkku oli auttamattomasti hävinnyt.

Venheellä toimme saareen manteren monenlaisia herkkuja, jotka tällä saarella eläjästä haiskahtavat puolitroopillisilta -- hernerokka, paistettu nauris, voilautanen, riisipuuro ja kirnuhuito.

Lausuimme lopulliset hyvästit siinä rantaporeen reunalla. Ilma yhä pilautui, myrsky ulvoi, sade pieksi jäätä, sohisi, kohisi ja -- oli viiltävän kylmä.

Mutta _täällä sisällä_, tässä ikivanhassa tuvassa lepattaa taas kynttilän pätkä ja suloinen rauha vallitsee täyden vatsan ohella. Pikku emäntäni jo nukkuu ponnistustensa jälkeen. Yhdessä olimme käyneet vedellä, yhdessä tyhjentäneet hellatuhkat. Kirvestä oli herra Crusoe heilutellut rasitukseen asti. -- --

_Seuraava päivä_.

Käteni, jolla tämän kirjoitan, haisee kalalle. Olen näet teurastanut suuren, suurenmoisen hauvin, jonka aamulla sain parin muun pitkäpään seurassa. Olen sen suomunnut, siivonnut, halkaissut siltä selkäruodon (takomalla kivellä puukon hamaran päälle), suolannut ja lopuksi kavannut. Esi-isien kalahenki on miehen vallannut. Ei kukaan häntä ole neuvomassa, mutta vaisto sanoo, miten tämä kaikki on tehtävä. Ei ole samantekevää, mistä puusta esimerkiksi vuollaan ne tikut, joilla hauvin nahka peijitään ikäänkuin porontalja. Mänty antaa pihkan maun. Pitää käyttää kuivaa koivua. Luultavasti pihlaja, muinaissuomalaisten pyhä puu, olisi paras. Hiidenmoinen kynsikylpy siivota jättiläishaukia tuimassa kevättuulessa. Koettakaa itse, hyvä herrasväki, jollette usko, kuinka liukas ja rasvainen elementti on rysähauki. Siinä koetellaan sekä Fiskarsia että kauhavalaista. Saaren vanhat varikset -- ne ovat varmaan 40 vuotisia tantteja, koskapa jo lapsesta muistan niiden tutun äänen -- niin varikset, saaren harmajat tädit, ovat aivan hullauksissaan saaliistani. Kun ripustin suolet saunapetäjän oksaan, joutuivat ne aivan hypnoottiseen tilaan, sitä hullummin, koska ne juuttaat hyvin tiesivät että minulla on salonkikivääri tuvan seinällä.

Minulla on tapana, kun saan suuren hauvin, se jollain tavoin ikuistaa. Paitsi että sen mittaan metrimetallilla, joka aina on housuntaskussani, kaivan sarkatakkini povitaskusta siniliitukynän, ja piirrän hauvin kehäviivat tuvan ulkoseinään. Hauki tietysti pannaan kiikkumaan rautanaulaan, joka sovitetaan -- horribile dictu -- hauvin silmään. Jollei nyt joku usko että mainitsemani hauki siis oli 104 1/2 sentimetriä pitkä (alaleuvasta purston päähän), käyköön itse mittaamassa saaren luonnollisen kokoisesta valokuvasta 18:nnelta päivältä toukokuuta Anno Belli Totius Mundi MCMXVI. Sen painoa en tiedä, mutta minusta se tuntui raskaammalta kuin nuorin poikani Sotavalta, joka on hyvin lihava nallikka. Mutta hauki nähtävästi onkin nuorinta vesaani vanhempi, arvelen: puolisatavuotias.

Lopetan selostukseni tästä ukkohauvista lisäämällä että hälyytyksestäni sitä päivän kuluessa tähystettiin teatterikiikarilla "linnan" yläparvekkeelta. Ja sitten tuli linnan rouva hovityttöineen _viimeisen kerran_ yli sinertyvien jäiden meitä tervehtimään -- tietysti olin vedenpäällisellä veneelläni rantaporeen liepeellä taas heitä vastassa. Kohva jo pudotti -- he hiihtää rapistelivat suksilla. Joka puolella väijyi musta sula...

Kummallinen sään tyyli muuten tänä päivänä. Paistaa hellittää paradiisin kirkas aurinko -- luulisit sitä hyvää riittävän päiväkausiksi -- mutta yhtäkkiä taivas pimenee ja koko maisema rapisee --. hirmuinen myrskykuuro pauhaa pääsi päällitse. Ja tätä vaihtelua kestää koko päivän: monia kymmeniä kertoja; enimäkseen tuulee ja sataa, ja varsinkin jos lähdet rysiäsi asettelemaan, suhahtaa sellainen vihurin vinkka, että kiität, kun pääset rantaan takaisin. Luonnollisesti tämä on mitä epäedullisin sää rysähauveille -- niitä näyttää tulevan liian niukalti. Nyt, illan tullen -- ennen auringon laskua -- on ilma hiukan asettunut, aurinko paistaa, rantaporeet päilyvät, railoja ilmestyy, jäät sorajavat -- ihanaa, ihanaa on kesän tulo Pohjolassa. Näet joskus oudomman linnun, otat pyssysi (vaikka häpeät) -- jumalankiitos: lentävät lekuttavat pakoon. Eilen ahdistin paria sukeltavaista...

Liinatukka tyttöni puuhailee emännäntoimissa, yhden riisiryynivormun olemme jo tyhjentäneet, huomenna popsitaan toinen, aamiaiseksi söimme sen ruskean Esaun rokan, jonka eilen saimme emätalosta. Harmittelemme sitä että meillä on _liian_ hyvät eväät. Pitäisi kokea muka puutetta, edes piimän -- jotta olo tuntuisi seikkailurikkaammalta.

-- Juo sinä tyttöseni piimää! kehoitan minä, mutta se iso pääräri päilyy yhä puolillaan. Se käy meillä melkein työstä tuo syöminen ja juominen. Kunpa ei Turjansalmi huomenna aukeaisi, jotta eivät runsaat eväämme menisi tyhjään.

Kello on 7 illalla. Nyt lähden iltakoentaan (on kahdenlaista kokemista: hengellistä ja aineellista).

-- -- --

Kello 10 samana iltana.

Aurinko juuri laskenut, lännen ruskot kuumottavat valjusti -- ihana viileys heijailee yli repalehtavien, railoilevien jääkenttien -- on vihdoinkin aivan tyyni ja puolen peninkulman päästä asti kantautuu korviin teirien soidin, tuo sorlehtiva, omituinen, kuni miljoonista lasisirpaleista syntynyt sävel, jossa on pohjatonta Pohjolan kaihoa ja salaperäistä aavistusta, kuni iankaikkisuuden unta tai vainajien korkeata veisua...

Olen kulkenut hiljaisessa jännityksessä ympäri saaren rantoja, en ole uskaltanut kajota rysiinikään, jotka liikkumattomina seisovat kylmässä vedessä, joka hohtaa kuin autuasten peili -- totisesti myrsky on lakannut, luonnossa on tekeillä jotakin muuta kuin mitä se näinä päivinä on aikaan saanut. Kuinka ihmeellinen onkaan tuo kevätmyrsky! Monesti olen ennenkin kummastellut Luonnon selittämättömiä lakeja. Jumalako todella on kaiken tämän viisauden ja järjestyksen takana? Miksi myrsky raivoaa yhtä painoa siihen asti että suuret jäälautat katkeavat määrätyistä paikoista? Aivankuin sen, myrskyn voimakoneen, takana seisoisi Järjellinen Olento tarkastaen päivä päivältä voimapuhalluksensa vaikutusta! Ei vieläkään riitä, Hän tuumaa: annas kun avaan vielä muutaman tuulipussin, niin eivätköhän saa lähtönsä -- Kiantajärven itsepäiset jäät. Ja Hän on avannut -- kymmenen -- kolmekymmentä kolme tuulipussia: ja nyt, tänä iltana vasta, Hän, Ukko Ylijumala, hattaroiden hallitsija, huokasee helpoituksen huokauksen, hymähtää tuhatvuotiseen partaansa ja sanoo: Nyt en enää puhalla, nyt panen vähän ilotulitusta ihmisille -- täytyy muistaa niiden raukkojen huonoja hermojakin -- ja: niin saamme mitä lämpöisimmän aurinkopaisteen. -- Aurinko, anoppini armas, miljoonavuosien vanha muori, kaikkeuden äiti, -- Hän sanoo: huollappas sinä nyt vähän tuota rämsänrantalaisten kevään tuloa, pehmitä nuo viimeiset jäät, joita minä viisi päivää ja yötä olen survonut.

Ja Ukko Ylijumala nukahtaa korkeaan sänkyynsä, sinisten uutimien taa -- mutta tuo vanha Akka, Aurinko, jääpi meitä, ihmislapsia huvittamaan. Hänpä se huomenna Saaren erakon kapahauvinkin paistaa. Siinä toivossa ainakin minä, joka tätä kirjoitan, nukkumaan panen. Tyttöni jo nukkuu ja kynttilän pätkä lähenee loppuaan. Jäät ja vedet hohtavat männikön läpi, ei tule oikeata pimeyttä, teiret yhä kukertavat; poroni makaa sammalella ja märehtii...

Kuinka pieni molekyyli kaikkeuden kirkkaudessa onkaan se, jota ihmiseksi sanotaan?

_Pohjan Akka, harvahammas_

eli

_19 päivä toukokuuta_.

Lukija muistanee viimeöisen tarinani Ukko Ylijumalasta. Siihen uskoonhan nukuin ja luulin siis jotakuinkin varmasti herääväni mitä herttaisimpaan aamuauringon paisteeseen. Mutta mitenkäs kävi? Kello 4 aamusella havahduin mitä armottomimpaan tuulen tohinaan, seinät ryskyivät ja pauhu päälläni oli hirmuinen: tuntui että koko kalatupa pian lentää ilmaan. Tuvassa oli hornamaisen kylmä. Mitä, mitä peijakasta tämä tiesi? Hieroin silmiäni, kurkistin järvelle -- laineita, laineita, mustia kuin kyykäärmeet, mutta mistä päin?

Viisi päivää ja yötä oli puskenut itäetelästä -- nyt pauhasi myrsky suoraan pohjoisesta.

Silmänräpäyksessä ymmärsin yskän. Ukko Taivahisen nukkuessa oli Grossmutter Aurinko pannut toimeen suurpyykin pesun ja luovuttanut tehtävänsä Pohjan Akalle, joka siihen oli sattunut parahiksi. Pohjan Akka oli repäissyt auki suuren pussinsa ja alkanut pöllyttää, pöllyttää aivankuin untuvia ilmaan. Hän oli polkenut jalkaa, kiljunut ja sylkenyt sekaan, tanssinut kuin hullu piru.

Niin tuli Pohjan myrsky!

-- Sinä lykkäsit jäitä pohjoista kohti -- minäpä työnnän ne takaisin etelään! oli Pohjan Akka huutanut arvostellen nukkuvan Ukko Herran töitä. Minä puhallan koko kalasaaren pois sijoiltaan!

-- Säästä, ilkimys, rysiäni! rukoilen minä, saaren vanki, mutta eihän tuo ruoja niitäkään säästä. Kalat ajaa hän hiiteen, kepit katkoo, jäitä paiskelee vasten vanteita...

Hyi horna! Tässä sitä nyt ollaan. Ei kysymystäkään soutaa vedenpäällisellä tuulessa. Akka, Pohjan Akka, pöllyttää pöllyttämistään valkoisia untuviaan -- koko saari on peittynyt niihin ja jäätkin hohtavat lumivalkoisina. Ihmeellinen Ukko Jumala, joka ei herää vähemmästäkin myllerryksestä...

Mutta annas kun _Hän_ herää, eiköhän anna kyytiä Akalle?

Ja annas kun arvon anoppi joutuu pyykinpesustaan: -- pehmittää Pohjan Akan peräpakarat. Pehmittääpä varmasti.

-- Kuules, tyttöseni, sanon minä -- havahtuen todellisuuteen -- eiköhän keitetä päivän kunniaksi kaurapuuroa?

-- Keitetään vaan! sanoo 8-vuotias loistavin silmin --

Ja me keitämme herkkuhuttua, hämmennämme yhdessä pataa ja lohdutamme meitämme ylönsyömisellä ja ylönjuomisella. Mutta Pohjonen yhä porottaa, lumia lentää ilmassa. Kello on 12 päivällä...

-- -- --

Kello 10 samana iltana. --

Pohjanmyrsky raivonnut koko päivän ja raivoaa paraikaa! On niin kylmä että vesi, joka tulvan takia sattuu joutumaan umpisolukkaan, johon ei tuuli pääse, heti jäätyy. Meillä on ollut tyttäreni kanssa täysi urakka pitää itsemme ja huoneemme lämpiminä, monta kertaa olemme sinisinä juosseet sisään tupaan. Kapahauki on heilunut tuvan ulkoseinässä aamusta alkaen irvikuvana koko saaritarkoituksellemme, sillä tällä rajuilmalla eivät veden koirat liiku, Pohjan vinkka katkaisee lemmenkin kuteet. Puolentusinaa kertaa olen hiipinyt rysärannalle vahtien etteivät jäät pääse särkemään laitoksiani -- onneksi pieni niemeke ihmeesti suojaa aallon käynniltä, vaikka myrsky puskee täydellä voimalla. Jos tuulen suunta tänä yönä sattuisi kääntymään pohjoisesta länteen ja jäälautat irtaantuisivat Pesiön lahdelta tai Kurimon saaren rannoilta, menisivät kaikki rysäni nuuskaksi, tuskin löytäisin niistä siruakaan aamun tullen. Oi Ukko Ylijumala, hattaroiden hallitsija, heräjä, sillä kohta suuttuu Robinson Crusoe kevätidylliinsä. Kirves ja kuokka on heilunut tänään hänen kädessään, onhan saaressa pari pellontilkkua, jotka hyvä tapa vaatii kyntämään, vaan kun ei hevosta ole (peijakas ettei ole poroauraa), niin täytyy iskeä kuokalla, puskea lapiolla. Olen sitäpaitsi kaivanut maan uumenista kasvavain petäjäin jättiläisjuuria ja onpa ollut ankara leikki saada ne poikki rysäkirveellä, sillä leveäteräistä halkotapparaamme ei noin vaan mennä tylsyttämään. Halkohuoli tässä muutenkin kiusaa -- elämän ensimäinen ehto näyttää todellakin olevan _tulen_ lämmittävä voima. Puuta tosin löytyy runsaasti, mutta tuoresta halkoa on vaikea äkkiä saada polttokuivaksi.

Hirveässä myllerryksessä on järvi riepu ollut tänä päivänä ja pirut sitä piinaavat yölläkin. Ilmassa vonkuu ja akkunoissa vinkuu ja valittaa, rannoilla käy sellainen pauhu että päätä pyörryttää. Pieniä jäävuoria patoutuu maihin -- jäätanner, jolla vaimoni vielä eilen hiihteli, on jo aamulla huilannut sivutsemme, mutta noin 500 metrin yhtenäinen jääkenttä eroittaa meidät vastapäisestä kotirannasta. Se rakas ihmislapsen oma koti! Turhaan olemme päivän kuluessa yrittäneet huutaa toisillemme -- mahdotonta mitään kuulla. Huudon mitenkuten vaistoaa, mutta sanoja ei erota. Kevätpyykit siellä vain heiluvat nuorissaan niinkuin jättiläiskapahauki täällä. Kuitenkin --. _heidän_ rantansa on suojattu pahimmalta puskulta -- lieneekö maailmassa montakaan kotia, joka on arvattu rakentaa niin pohjoiselta varmasti turvattuun metsämäkirinteeseen ja kaarteeseen? Siellä rannalla nähtävästi ei aavisteta, missä mylläkässä _me_ täällä olemme. Olemmepa, koiravie, aivankuin meren laivassa, joka on ankkuroitu -- luotsilaivassa, jollei tullivahdissa tai majakassa tai mutaproomussa. Boulanger? Donner Wetter Pappenheim! Pellon kuokintani lomassa olen virkistänyt henkeäni lukemalla "Rauhan erakkoa". Se sopii hyvin yhteen nykyajan epäkirjallisen tilanteeni kanssa -- niinkuin kapahauki, josta maininnut olen, roikkuu irvikuvana omista tarkoitusperistäni, niin myös "mailman rauha" on irvikuva nykyisestä mailman myllerryksestä. Lyhyesti sanoen: mailman sodalla on jotakin yhteistä sen Pohjan myrskyn kanssa, joka paraikaa repii ja uhkaa ihanteellisia haukirysiäni ja häiritsee kevätidyllin haaveilijaa -- minua. Kiipeäisinpä tottatosiaan tällä hetkellä ylös sinne Tyroolin vuoripukkilaan tunnelijunia kiikaroimaan, vaan Kaitselmus on niin asettanut että mies, "Sodan sokko", viettää viheliäisiä vuorokausia Rämsänrannan yksinäisellä saarella. Kuitenkin on hauska _tietää_ että tämäkin tilanne loppuu -- kenties jo huomenna -- -- oi meitä ihmisiä, jospa me joka ikävässä muistaisimme valon ja varjon vaihtelua, niin jo _siitä_ saisimme elämänuskoa!...

Kirjoittanenko liian ylimalkaisesti, pitkäpiimäisesti ja arkipäiväisesti? Herrajumala: nyt syttyi kynttiläjalkani ilmituleen ja koko tupa on kuin temppeli pyhän tuohuksen hohteessa. Lienee aika lopettaa päiväyksensä, sillä pikku emäntäni taas nukkuu ja bamusakahvini on jäähtynyt. O sancta Bamusa! Vielä on meillä muonaa moniaiksi päiviksi. "Laivakorput" tosin ovat loppuneet, mutta kymmenkunnan vesirinkeliä roikkuu vielä laipiossa. Piimäpöntöt ovat ehtymättömät -- kiitos kotikullan kolmen lehmän.

Selkäpiitä karmii, joka akkunasta tuulee, kääriydyn peittoihin ja kuuntelen patalakki päässä myrskyn mylvinää. Ei hetkeäkään helpoitusta. Syvyydet jylisevät. Jylhää olisi näin kuolla... mutta eikö se olisi vain sitä, joka kuitenkin kerran -- luultavastikin julmasti -- tapahtuu? (Alan tulla juhlalliseksi).

Jos minulle huonosti käy: _uudestaan tahdon elää elämäni!_ Ja koska sitä tahdon, niin se tietysti sielujen maailmassa tapahtuukin. Usein minusta tuntuu kuin olisin sattunut putoamaan väärälle planeetalle.

Naurakaa vaan, mutta tässä piilee kerran selvitettävä totuus.

20 p. toukokuuta, Lauvantai.

Hirveä kylmyys! Maankenkä jäässä. Ei ainoatakaan kalaa. Vesi noussut. Valju ilma, valju ja armoton. Myrsky laantumassa, mutta -- jäät liikkumattomat.

Ryhdyn tekemään -- väkkärää. Kirveellä ja puukolla. Jotakin tarkoituksetontahan on muutenkin koko saaressa olomme...

Illan tullen lähden tutkimaan railoväyliä kotiinpäin. Pääsen puoliväliin. Poro hullu _uipi perässäni_; turhaan koettaen kiivetä jään päälle. Uipi sitten takaisin saareen. Jäihin töksähtää vedenpäälliseni. Nousen talvitien kallolle, joka keskeltä on poikki.

Kävelen...

Palaan takaisin noutamaan tyttöäni. Heleijaa! Kotisauna savuaa! Heitän rysät pariksi päiväksi. -- -- --

22 p. toukokuuta.

Käymäsiltään saaressa. Yhä kylmää! Yhä jäitä ja railot ahtaat, niin että hädintuskin mahtuu. Sotakevät tämä on: Mutta sainpas sentään 4 haukia rysistäni... Räntää satelee. Hauskaa kevättä, Saaren tonttu! Vien piimäpönttösi pois, koska et näy särpivän. Pian vienen kapahaukisikin harakoiltasi. Terve poro!

23 p. toukokuuta.

Ilta-auringon paisteessa...

Hauki vonkale verkossa, rysissä -- ei mitään. Tyyni, kylmä, jäät paikoillaan, poreet ahtaat, railot leveät. Ihmeellinen koko kevät! Missä linnut? Ei ääntä. Valjua, valjua. Sydän?... Mutta poro vain laukkaa kuin hupsu perässäni -- nyt se on keittiössä, kun ovi jäi auki. Tuo kiltti talviveturi, se se sittenkin kenties on ainoa, joka on _jotakin_...

Vien viimeisen piimäpöntön. Ei kannata täällä asua, koskapa eivät hauvit telmi.

28 p. toukokuuta.

Sunnuntai-ilta. Jäät puurona. Ähäts. 5 haukia! Terveisiä pappilasta ja kirkonkylästä. Isäntä näet on käynyt sielläkin asti uusissa pieksusaappaissaan, vaan taas on kalasarkatakki niskassa ja haukipieksut pohkeissa, lieneekö se sabatinrikos? Moniaat ihmiset ovat niin pukupyhiä.

Pohjatuuli! Milloin herkeät?

29 p. ...

Järvi puhdisteleiksen. Olen kovissa maatöissä ja käteni vapisevat lannanvedosta ja kauramaan ruiskuttamisesta... Ei yhtään kalaa, jäitä ja viittoja vain rysieni päällä. Olen pikku emännän kanssa liikkeessä, äiti on puutarhakursseilla peninkulman päässä kylällä.

Niin, eilen saimme mantereen puolelta lisäksi 4 haukia, siis yhtenä iltana 9. Yöksi taas porhalsi pohja... Heipä hei!

30 p. toukok.

Vihdoinkin järvi auki! Rämsänrannan ainokainen "laiva" heti halkomassa sorehtivia, mustia aaltoja, joita pohjatuuli liekuttaa. Mies on taas ollut kovissa maatöissä, viimeksi täällä saaressa, johon hän on tekaissut kaurapellon.

Mutta Robinson Crusoella on ilmoitettavana suuri suru -- kun hän souti etelämanteren puolelle, heittäysi kuninkaallinen hirvi hänen vedenpäällisensä jälkeen ja uiskeli ylpeästi pohjatuulen vihureissa hänen perässään. Saparo pystyssä se, ensin pyristeltyään veden karvoistaan, juoksi pitkin rantahietikkoa -- sitten hävisi metsään. Ja Robinson Crusoe huusi sen jälkeen näin sanoen: "Jää hyvästi peurani, rysätoverini Pohjan myrskyissä, erämaan saareni hopeainen Edelweiss! Tunturikukkaseni! Jää hyvästi!" -- -- --

2 p. kesäk.

Ei! ei! Tässä täytyy ryhtyä maatöihin: maahenki jo lemahtaa tunkiolta ja peltotilkuilta, edessä on ankara peräveto, taikkokarhinta ja siemenkylvö -- otanpa kuin otankin rysäni pois ja huokasen haikean huokauksen "siitä keväästä, jota ei koskaan tullut". Tosin vieläkin pari hauvin tuppeloa tonkii vanteissa, mutta toinen on nielusta karkaamassa ja siitä päätän että _kutu on ohi_. Ei noussut kevättulva tänä vuonna Rämsänrannalla. Vähäiseksi jäi kalansaalis... Jää hyvästi varhakevään toteutumaton haave, sinä pohjatuulen ja lumimyrskyn jäähdyttämä sydänsävel. Jää hyvästi, ihanasti väreilevä rantapore... Lyö laine, loiski kesä!

(1916)