Part 5

Jo tarttuu uistimeni, mutta koukuissa ei ole kalaa, vaan ryönää. Lapan siimani teljolle ja puikkelehdin lumpeikon läpi rantaan. Raikas porina kuuluu metsän siimeksestä -- korpipuro siellä pauhaa. Nousen maihin, hiivin kymmenisen syltä puron vartta, mutta salaperäinen hämäryys kammottaa, minusta alkaa tuntua että hetkenä minä hyvänsä kohtaan kontion, joka on ärhäkkä pennuistaan... ja minulla ei ole asetta -- uistimella ei karhuja keihästetä. Palaan veneelleni, pistän tupakan ja luen voileipäkäärepaperistani maailman sotaviestejä: _Amerikalainen amiraali Fix keksinyt ilmatorpeedon_... Keksiköön! Mitä se minuun kuuluu. Kunpa keksisivät uistimenkaan, jolla saa kalan syvästä ja matalasta? Mutta siellä vain tappelevat...

Kello on 12. Jalkaini juuressa polskahtaa, sitten on taas kaikki hiljaista. Mikä syvä rauha! Tunnen olevani ikäänkuin maailman äärimäisessä solukassa -- tänne eivät koskaan kanna maailmansodan pamaukset, tänne ei koskaan ulotu kulttuurin voimalaine. Eikä täältä minnekkään edemmäksikään pääse -- tämä on elämän köydenpään solmu... Hiidet asuvat tuolla korkealla kalliolla, Ahti aallon alla, Vellamo auringon helteessä venytteleikse alastomana rantasiimeksessä...

Poimin ulpukoita venheeni keulaan. Viskaan kultauistimen, alan vetää hiljaa pitkin limakon laitaa, kello osoittaa 20 minuuttia vaille 1, ohut sumuhälvä kaartelee ympärilläni, aamuyön airut... Silloin! Yhtäkkiä käypi mieluinen värähdys koko hermostoni läpi ja tajuntani sanoo että uistimeen on tokaissut iso hauki. Heitän huoparit, alan vetää. Kokemuksesta tunnen että hauki todella on jättiläinen. Silmähdän väkäpiikkikirvestäni. Samalla hermostoni toisen kerran värähtää, mutta tämä täristys on epämieluinen. Silmäni on nähnyt että kaukana hämyssä siiman päässä loiskahti korkealle joku elävä, ja kädelläni tunnen että raskas paino löysäsi -- uistimeni tulee typötyhjänä. En hämmästy, kaivan kiireimmittäin pienen viilan povitaskustani ja teroitan koukut. Ja alan vetää, hieno usvahuntu ympärilläni.

En tarvitse odottaa monta sekuntia: jo on taas kala uistimessa. Vedän hurjan riemastuneena, hauki tulee suu ammollaan kyntäen veden pintaa, isken -- tempaus, ja hauki on venheessä. Pistän puukolla tapani mukaan (etten tekisi itseäni syypääksi eläinrääkkäykseen), irroitan koukun terävähampaisesta kidasta ja uistelen taas. Numero 3 -- minä saan sen. Ne ovat vain noin parin kolmen kilon painoisia haukeja, mutta hyvä sekin, pääasia että saapi tuta uistimen viehätyksen. Ja niin otan lyhyessä ajassa samasta paikasta, aina uudelleen kaartaen, neljä haukea. Kuudes hauki taas pääsee ja seitsemäs ei ota tullakseen ensinkään. Tyydyn tähänkin saaliiseen, lähden palaamaan ja uskon saavani auringon nousussa vielä useitakin haukeja kotimatkalla. Mutta ihme kyllä: muualla ei tokase, vaikka rannat ovat ruohokoita, kortteikoita ja ryteiköitä.

Miksi en saa lisää haukeja? Syy on ilmeinen, Issi ukko makaa kuin kyöpeli Kylmälahden rantakarilla, pää kiinni nuotiossa. Minä karjasen sivu huovatessani: herätän ukon ja kysäsen: mitäpä miekkonen siinä? Hän haukottelee, on heräävinään, vaikka tiedän varmasti ettei ukko ole nukkunut koko yönä, kun on pannut kaikki voimansa "pilatakseen minun uistintani". Minä puhuttelen häntä mielinkielin: eihän minulla mitään kaunaa ole, leikillähän minä... Samassa huomaan Issin veneröttelön pohjalla aimo läjän ahvenia, mistä hän ne jo kaappasi? Ukko selittää että hän ne jo verkoista päästeli -- kun ei nukuttanut. Ja on hänellä vielä kymmenkunnan verkkoa järvessä. Mutta onpas ukon venheessä iso haukikin, paljon isompi kuin minun saamani. -- Uistimellakos te tuon? kysyn minä. -- Ka uistimen roavolla, vastaa silmää vilkuttaen ammattikalastaja ja lisää: Oisi kai heitä saanut usiammankin, vaan nokat kun katkesi koukuista, pitää tässä aamun valjettua soutaa kauppiaasta koukut ostamassa.

Ähäh: ajattelen minä vaivihkaa: minun vastaloitsunipa taisi tepsiä sen verran että kilpailijalta katkesi koukun nokat! Tällä kohdalla lahtea juuri olin yöysdännä puoliääneeni manannut... en ollut aavistanutkaan että ukko oli niin lähellä, oli piillyt pimennossa, kun sivu huopailin ja vene oli hällä ollut pensaikossa -- todellinen kalalappalainen, Kiannan "koitti".

Katselen hänen poikkinokkaista uistintaan. Se on vallan mitättömän näköinen: vanhasta lohiuistimesta kapeaksi viilattu ja hopeoitus tykkänään pois kulunut, ei luulisi sillä saavan sammakkoakaan, mutta ukko on sillä vetänyt jo kolmisenkymmentä haukea ikuisen verkostelunsa lomassa. Se on kalastustaitoa se, jota ei ole herroilla! Hän aikoo vieläkin kaventaa uistintaan ja uskoo sen siitään yhä paranevan... Jollei vaan minua eksytä? silmänsä niin vilkuttavat, vilkuttavat. Mene tiedä ettei vesivelholla housun taskussa ole parempaa uistinta? Tietysti ei ole, mitäpä hän siitä salaisi, tämä nyt vain kertomukseeni sopii, jotta käsittäisitte _uistelijain_ mielialoja...

Me pistämme tupakaksi, tarjoan hänelle savukkeen ja ukko neuvoo minulle uistelupaikkoja, joita -- sivumennen sanoen -- en usko. Se minua kaivelee itseänikin että itse olen ilmaissut hänelle, mistä haukini tänä yönä sain ja millä tunnilla sekä että näytin hänelle uistimenikin, vieläpä selitin, mistä niitä sopii tilata. Eihän kalakorpille saisi lisäkonsteja neuvoa -- omaksi vahingokseen, mutta minä olen aivan liian rehellinen näille naapureille. He eivät koskaan ole minulle yhtä suorat, ne juuttaat salaavat järjestänsä kaikki riistasalaisuutensa. Täkäläinen "Suomen kansa" on ammattikateellista väkeä -- mutta olkoon: uisteluissani luulen kuitenkin näistä puolin hyvin puoleni pitäväni.

Kova aamuyön tuuli jo puhalsi, aurinko nousi valaisemaan mustia aaltoja, heleät rantakoivikot hohtivat kilpaa valkoisten hietikkojen kanssa ja minä -- turhaan uistinta koeteltuani paluuretkellä -- soudin voimaini takaa hyrskyjen halki aamuruskossa nukkuvaan kotiini. Pistin kalat säilöön, vetäysin saunakammiooni ja heittäysin lattiavuoteelleni. Tuuli yhä kiihtyi, aurinko nousi nousemistaan, koko mailma loisti häikäisevänä ja laineet saunaportaiden juurella pitivät iloista melskettä. Mitä kaipasin enempää? Rantasipi saaren luodoilla ruikutti, harakat nauroivat räikeätä aamunauruaan, suurten koskien jumalainen kohina järven takaa kantautui korviini.

Ihanalta tuntui sielussa muistella yksinäistä uistelusountiansa salaperäisessä, kaukaisessa Kylmälahden sopukassa...

Keväthauvit eli "Robinson" pyytämässä haukia rysillä...

Kalasaaren päiväkirjasta.

Näytteeksi millaista proosaa se elämä oikeastaan on...

Onpa tämä kummallista ja satumaista ja seikkailurikasta kaikessa erämaan yksitoikkoisuudessa:

Sinkahuttaa itsensä saareen juuri pahimoiltaan, kun kevätjäät päivä päivältä, tunti tunnilta löyhtyvät eikä voi tietää milloin jää pettää, jos vielä salmen yli pyrit eikä myös osaa laskea, kuinka monta vuorokautta sama murtuva sulku pitää miestä vankina.

Eikö siinä kylliksi elävältä hautausta että asuu Turjanlinnassaan?

Kuka käskee paeta Pakolasta Piilolaan?

Ne viisi rysääkö, jotka tänne olen virittänyt tulvavettä vuottamaan? Nälänhätäkö kirjailijan perheessä?

Mutta minullahan on parikymmentä reikäleipää eväinäni.

Ei se siis ole suoranainen ruuan puute, joka isännän heitti yli salmen. Vaikuttimena mokomaan majanmuuttoon täytyy olla muuta. Ja epäilemättä onkin.

Onhan saari, johon itseni kelirikon päätepäiviksi olen teljennyt, lapsuuteni ikituttu, ikirakas ja iki-ihmeellinen saari. Sillä on ääretön vetovoimansa vielä nytkin, kun jo ensimäiset hopeahapset miehen ohimoita kiertelevät. Kun sitä lähestyy -- tätä saarta -- niin tuntee muuttuvansa takaisin nuorukaiseksi ja saari muuttuu nuoruuden lemmityksi.

Täällä on vapaus. Täällä saat tehdä mitä ikinä haluat! Mitä korkeaihanteellista hyvänsä -- vaikkapa viettäisit rukouksissa yösi päiväsi polvillasi majasi katolla nauttimatta muruakaan maailman makeisista; tai mitä hullutuksia tahansa -- vaikkapa pudottaisit itsesi alastomana läpi uuninpiipusta ja näytteleisit pirua. Ei kukaan sinua täällä arvostele, sillä täällä ei ketään ole eikä tänne pitkään aikaan ketään tule. Täällä on ihminen yksin, ypöyksin.

Sanoin että saapi tehdä mitä ikinä ilkiää -- se on totinen tosi -- saapi kirjoittaakkin mitä vain tahtoo, viitsii ja osaa, _saapi kirjoittaa tätä saaren päiväkirjaa_, sillä se tehtävä sisältyy ehdottomasti kalasaaren ikuisiin huvituksiin, yhtähyvin sen vapaisiin korkeaihanteellisuuksiin kuin sen herttaisiin hullutteluihin. Kustantajat ja kirjailijat ja kirjallisuudentutkijat voivat ehkä kysäistä, mikä on saaren päiväkirjan tyyli, laatu ja mittakaava? Hyvä Jumala sentään. Minähän sen tiedän, joka tätä kirjoitan. Meillä ei täällä erämaan saaressa ole koskaan seurattu mitään, mikä haiskahtaisi estetiikalle. Me olemme ottaneet tyylin männynoksien heilunnasta, sisällön hiljaisuuden sävelrikkaudesta. Jokainen aallonloiskahdus saaren rantaa vasten, jokainen kuikan huikaus ulapan äärillä, jokainen kalan pulahdus tyynessä vedessä -- on meille "taiteellisen muodon" kuiskannut.

Mitä merkitsee kompositsiooni? Elämästä ja äänistähän vain on kysymys, oman sydämen sykinnästä ja mielialojen lennosta ja vaihteluista. Kompositsiooni? Kiitoksia paljon, mutta me, saaren päiväkirjailijat, emme tarvitse mitään kompositsioonia, sillä sekä hengelliset että aineelliset asiat ympärillämme ovat ikuisessa sekamelskassa -- me puhuttelemme yhtähaavaa jumalia ja ihmisiä.

Runous ja proosa! Ei missään mailman sopukassa vastakohtaisuudet niin soinnu yhteen kuin tässä sydänmaan saaressa.

Oh, suuri Jumala! Kello on jo 10 illalla, olen sytyttänyt kynttilän ja istun tässä isävainajani vanhassa kalatuvassa -- jokainen esine täällä, mitättöminkin, muuttuu sielussani pyhitetyksi, yksin tuo puinen kynttiläjalusta, jonka kyljessä paistaa isävainajani nimikirjainleikkaus ja vuosiluku 1901. Onpa siinä päivämääräkin, jolloin mestari sen on tekaissut -- 7/10 -- siis lokakuun 7 päivänä. Taivas ja taivasten taivahat! Kuinka hyvin ymmärtääkään se, joka on ollut tässä saaressa lokakuun pimeiden myrskyjen vankina, nuo yksinkertaiset numerot 7/10. Juhlalliset, sielukkaat, hieman kaameat kuvat nousevat silmiini... Mutta minä en tartu nyt niihin, siunaan vain sitä iltaa 15 vuotta takaisinpäin, jolloin armas isäni kalapuukollansa vuoleskeli tuon neliskulmaisen jalustan, jolla nyt, tänä hetkenä, hänen nuorimman poikansa puhdekynttilä hohtaa.

Oi vanhan tuvan tummat nurkat, joihin ei kynttilänpätkäni tuike lankea, siunatut, siunatut tekin olkaat, sillä teidän varjoissanne leikkivät rakkaiden vainajain jumalaiset haamut -- pyhän poikani ja poistemmatun isäni. Molemmat te iloitsitte elämästä, nautitte siitä enempi kuin usea meistä -- miksi, ah miksi Jumalan ankara käsi teidät armottomasti kuristi? Jumalani, Jumalani, sinä todellinen Jumala, minä kysäsen Sinulta vielä yhdennellätoista hetkellä: miksi sen teit??... En syvenny vainajain palvelukseen, olen terve ja tiedän että ihmisen on turha kurkistaa toiselle puolen haudan. Sitäpaitsi -- nythän ei ole syksy, kevätkuulaus hohtaa sydänyölläkin ja eri äänensävy on koskien kohinassa, joka ulomman salmen toiselta puolelta korviini kantautuu. Se on kevään riemukas soitto, intohimon temmellyksen kaihoinen kajahdus.

Mutta, miten onkaan ensi yritykseni mennyt? Sydänpäivällä minä tänne saavuin. Sukset allani, keksi kädessäni, sinertäviä jäitä. Siunattu Turjan salmi! Vaikka sen molemmin puolin murjottavat normaalit rantaporeet, niin sen jääsilta on paljon varmempi kuin muissa salmissa. Kirkonkylän salmea on jo viikkokausi venheellä soudettu, tuossa, toisella kupeellani leviää salmi, joka myös on puoliksi auki, jään repaleita ajelehtii kaikkialla, tuuli survoo ja surmaa suurta ulappaa, kaikki karien ja luotojen ympärystät ovat "poltetut", mutta kas: Turjansalmi yhä miehen kantaa, miehen raskastaakkaisimmankin selkäänsä ottaa. Vielä eilisiltana sipsutteli vaimoni perässäni tämän salmen yli, mutta tänään en enää ketään mukaani ottanut. Olin arvannut oikein: saaren rantaporeen lieve murtui, mutta ehdinpä piimäpäärärineni, keksin varteen nojaten, juosta pitkin lankkua. Siinä seisoi valloittava Xerxes muonavarastoinensa onnensa valtakunnan kehäviivalla ja hävitti sillan perässään... Tuntui mukavalta! Leveä piimäpääräri oli kuin sotatoveri, jonka kera kävi helpoksi jakaa mailmasta erillään olon kohtalo. Kuului huikea huuto Turjanlinnan rannasta:

-- Pääsitkö isä?

-- Pääsin! pääsin! -- hoilasin minä.

Se oli pikku tyttäreni, joka oli vahtinut ylimenoani. Olisin ottanut hänet, kahdeksanvuotiaan liinakkoharjan, emännäkseni, mutta en kahdestakaan syystä uskaltanut: rantapore ja kostea kalatupa.

Huomenna, ajattelin, kun saan tuvan tänään lämmitetyksi, otan tytön, jos jää vielä kestää. Mutta heti saaren suojiin päästyäni alkoi sataa hurjasti vettä. Panin piipun savuamaan. Keitin suloiset tuliais-saijut vanhalla mustuneella "sinisellä pannulla", johon yksistään luotan kuin taikakaluun. Pilkoin halkoja. Tunsin joka minuutti ikäänkuin nuortuvani. Sain jättiläisvoimat kantaessani sahurien jättämät hirsikaljut rantaan ja tekasin pitemmän sillan rantaporeen yli. Kaiken varalta, ajattelin, ehkäpä illalla hiivin kotiin. Mutta en mennytkään. Turhaan minua kotoa suurella huudolla huuhuttiin riisiryynipuurolle. Kestinpäs kiusauksen! En mennyt myöhän tullenkaan, sillä sakea sumu peitti koko salmen ja kulku saattoi siinä suhteessa käydä vaaralliseksi. Vinha itäetelätuuli viipotti sumua, ajaen sitä kuin pakenevaa armeijaa pitkin sinistä jääkenttää. Vain toisinaan vilahti kotitaloni ylikerrosta, tyttöseni ja vaimoni huutelivat hyvät-yönsä, seuraavassa hetkessä kaikki peittyi sumuun ja yöksi alkoi sataa vettä.

Se kai merkitsi että saarivankeuteni oli alkanut? Kuitenkin -- huomenna uhmaan koettaa yli jään, jollei rantaporeen lieve murru, jossa tapauksessa palajan uiden saareen.

Mutta nyt täytyy kirjoittajan ilmoittaa että häntä väsyttää -- hän on tehnyt päivän kuluessa monenlaista ruumiillista työtä, jolle ei tässä ole tullut merkityksi asianmukaista luetteloa. Siispä ajatuskin katketkoon. Kello on pian 11. Kohina käy saaren männikössä, jäät valittavat, oudot linnut huutelevat...

Herrasiunaa! Enhän olekkaan ypöyksin, kuten alussa väitin. Onhan saarella oma poroni, joka eilen tepasteli leipäkonttini jäljessä ja on sangen tyytyväinen että saapi asua ja elää isännän kanssa kahden kesken. Se rakas tevana! Se tulisi ihan sisään, jos päästäisin.

Kuitenkin pidän viisaimpana paneutua yksin sänkyyni ja poro uinukoon sammal vuoteella. Kunpa se vain ei menisi rysiini haukien asemesta, jotka vielä eivät näy olevan liikkeessä. Pari haukia tosin on saatu ennen tänne asettumistani.

Mutta huomenna -- huomenna! Mitä saanenkaan kokea minä, erakko, huomenna?

17:s päivä toukokuuta.

Taitaa olla 17:s päivä, sitä ei koskaan varmasti tiedä täällä saaressa, jonka kalenterit ovat neljättäkymmentä vuotta vanhat.

Heräsin kello 5 aamulla kevätlintujen lauluun -- outoja lintuja oli piipitellyt sydänyölläkin akkunani alla -- ja muistin heti _missä_ olin. Oikeastaan en muistanut, vaan ymmärsin, sillä yhtä ainoata kylmän väristystä se oli ollut tämä lyhyt yöni, kuten odottaa sopii talven jäliltä kerran lämmitetyssä tuvassa, jonka hataraa seinää vasten idän myrskytuuli jääulapan yli pyyhkien puskee. Mutta kokemuksesta tiesin että joka ensi yön elävänä pärjää, se jo toisen yönsä nukkuu kuin Jumalan kukkarossa. Kuinka monesti olinkaan vuosia takaisinpäin kevätkylmässä tai syysjäillä hiipinyt tähän samaan saareen, pilkkonut polttopuut, pistänyt räiskyvän honkavalkean tulipesään, lämmittänyt patjat ja nukkunut onnellisesti kuin paras metsärosvo. Kerran talven pahimmalla pakkasella olin suhauttanut tänne pitkin jääulappaa suksiporolla lumia katoilta lapioimaan, vaan kun sitten työni tehtyä olin yrittänyt haukata laukkuuni pistettyä voileipää, en ollut saanutkaan suutani auki -- pakkanen oli sen jäätänyt kiinni. Oli ollut hiidenmoinen nälkä ja varmaan mies oli näyttänyt hiukan koomilliselta nenänsä alla voileipä, jolta "sisäänpääsy oli kielletty". Räiskyvä honkavalkea vihdoin oli sulattanut kalkkareisen partani enkä luule vangillekaan paremmalta maistuvan veden ja leivän kuin minulle sen voileivän, jonka purin jääkynttiläin ja pisarain sekoituksella.

Huomaan taas puhuvani entisyydestä sensijaan kuin pitäisi puhua tästä aamupäivästä, tästä toukokuun seitsemännestätoista. Pardon messieurs et mesdames!

Siis jatkakaamme kevätaamukuvaa.

Huomasin että puun latvat vain hiukkasen heilahtelivat ja aurinko vaivihkaa kurkisteli pilvistä. Raikas tunnelma valtasi minut, hyppäsin pistämään tulen hellaan ja sinisen pannun ralliin, venyttelin vielä jäseniäni vuoteen "lämpimässä" kuten laiska iso koira, sitten otin aito kneippiläis-mylleriläis-hindhedeläis-hierontapesun karkeimmalla pyyheliinalla, "jotteivät verisuoneni kalkkeutuisi" -- ja jo kello 6 aikaan olin valmis mies menemään rysilleni.

Sinne on parin sadan askeleen matka "Roobinpojan majasta". Yli kanervikkokumpareiden, läpi männikön vetää polun-haisku. Siellä, suipon niemekkeen kaareutumassa, lepää lempeä lahdelma, jonka rantama kasvaa heinää. Tämä talven tainnuttama rantaheinä, jonka päälle kevättulva kiipeää, on mieluinen uiskentelupaikka kuteville hauveille. Ja siellä ne ovat rysäni...

Mikä suloinen tuores taulu, jota ei kukaan taiteilija maalaa! Mäntyjen ja vielä alastomain koivujen välitse välähtelee teräksen valkoinen kimmeltävä läikkä, jota Pohjolan anivarha-aamun valo raikkaasti suutelee. Tuon kimmeltävän läikän takana makaa sinimusta jäämassa, mutta taustana kaukainen korpi. Lahorastas laulaa, pauhaavan Niskakosken nielussa huutaa kuikka. Ja kevätaamun viehkeä valo ei satu ainoastaan tuulen suojassa sileilevään vedenpintaan, se osuu myös väkevästi rysiin, noihin omituisiin, nerokkaisiin, komeihin, salaviekkaisiin vehkeihin, jotka ikäänkuin kuuluvat Suomen kevätmaiseman välttämättömän hyvän ja pahan ilmiöihin. Kuinka kaunis seitsemine vanteineen se onkaan tuo vedenpeikkojen valoisa tyrmä kaksinkertaisine portteineen, joiden kautta on äijä mennehiä, ei paljon palannehia. Vaikka pitäisin ihmistä (itseäni) kuinka suurena väärintekijänä luomakunnan suhteen, väitän että tämä minun poukamani olisi suorastaan ruma ilman noita säännöllisesti pingoitettuja haukirysiäni. Ja yhtä välttämättömät kuin ovat rysät tähän tauluun, yhtä kaunistava on pieni, punalaitainen venhe, joka keveällä kädellä on nykäisty heinärannalle. Se on todella Simpukka, Vuokin rannoilla aikanaan rakennettu "vedenpäällinen torpeedovene". Mutta mitä tämä kaikki silmänkorukaan vielä olisi, jollei ihmisellä, joka aamun häikäisevässä valkeudessa sitä lähenee, olisi -- vedenpitäviä pieksusaappaita. Se on puolet kevään kultaa. On ihanaa kaahlailla kylmässä vedessä täydellisesti kuivin ja lämpimin jaloin ja lyödä lynnähytellä kirveen hamaralla rysäseipäitä kiinnemmäksi pohjaan. Ja lorun lopuksi: mitä olisi vielä edellämainittu kevätesineluettelokaan, ellei tämän kaiken kaupanpäällisinä ukko ylijumala uittaisi näihin kauniisiin, valoisiin vankikopperoihin kullanruskahtavia, pitkäpäisiä, jollottavia veden koiria -- haukia.

Oikein minä nautin siitä että taaskin muuan suuri vedenvonkale uinui perimäisessä tyrmässä ja töykkäili tuon tuostakin tyhmistyneenä sitä peräsuolta, jonka reijän yksistään ihmisen nero kykenee avaamaan. Töyki vaan, pukkaa nokallasi -- minun olet kuitenkin.

Oh, me olemme kai satujen syöjättären sukua! --

Päivän päätapahtumat ovat seuraavat: Rantaporesiltaa pitkin keikuttuani keksin varassa -- se oli noin 7 metrin pituinen, tekaistu parista pyöreästä puusta ja minä olin yhtä ylpeä tästä kuin Caijus Julius Caesar sotasillastaan -- kuljin onnellisesti salmen yli hiihtäen -- ja totesin että Turjanlinnan puoleinen jäälaatta oli kovempi kuin saaren, jolla puolella ilmeni heikko kohva ja salaisia avannoita. Saavuin kotirantaani kello 7 juuri kun lapseni heräilivät ja lasten äiti pyristeli vastassa aamusuudelmaa anoen kesäparvekkeella. Tulva ja yömyrsky oli saunalaiturista kiskaissut paksun honkapölkyn, jonka siis kytkin kiinni kuin karkurikoiran. Kymmenen minuuttia astumiseni jälkeen manterelle näin perässäni valtavan keväisen ilmiön: koko järven jäätanner liikkui! liikkui! Pelolla ja vapistuksella seurasin, luistaako se tykkänään pois (en olisi vielä tahtonut avovettä). Sen edessä näyttivät murtuvan kaikki esteet. Mutta liikkumista kesti vain minuutin verran, pari metriä oli massa siirtynyt. Se oli vääntänyt rantaporesillat vinoon ja siitä päättäen että kotirannan rantapore oli kaventunut, laskin saariporeen päinvastoin levenneen. Jos niin oli käynyt, niin oli takaisinpääsyni uhanalainen.

Kiiruhdin siis kovasti paluutani, minulle eivät maistuneet paistetut hauvit eivätkä sotakalliit kahvit ja mukaani tempasin 8-vuotiaan tyttäreni, joka hät'hätää oli saanut silmänsä auki. Meillä oli kontteja ja peittoja kantamiin asti ja meitä saattoi itse emäntä ja palvelustyttö, jotka hädintuskin pysyivät pystyssä liukkaalla jääkentällä. Se oli juhlallinen pieni karavaani, jonka etukameelina (yksikyttyräisenä tuohikontteineen) koikkelehti tämän kirjoittaja, romantillinen rysäherra, Robinson Crusoe.

Onnellisesti me aamutuulelmassa luovimme saaren puolelle, mutta paha aavistukseni jäätanteren vaikutuksesta Caesarin sillanrakennukseen oli puolittain oikea -- poresilta oli vääntynyt sijoiltaan ja välimatka todella väljentynyt. -- Mutta minun täytyy sinne päästä vaikka uimalla! pääsi mölähdys yksikyttyräisen kameelin kidasta: Enhän, hyvät ihmiset, voi jättää vuokkilaista torpeedovenhettäni enkä rysiäni ajojäiden murskattavaksi. -- Jääköön tyttö pois.

Meidän pulamme loppui kuitenkin vielä tällä erää verrattain edullisesti: Robinson Crusoen onnistui keksiä uusia yhtymäkohtia kaukaisinten rantakivien ja rantaporeliepeen välillä ja niinpä me -- joka silmänräpäys peljäten liepeen murtuvan -- toinen toisemme jälkeen keikutimme itsemme yli poreesta. Ihminen todella ei ole luotu kukkopojaksi, pyöreällä yöpuulla kävelemään.

Surkeata oli katsoa miten 8-vuotias tyttöni, jolla oli jaloissa liukkaat pieksut, kulki pitkin isänsä rakentamaa siltaa. Olisin hänet tietysti kantanut, mutta tyttö on leivänsyömäri ja painaa paljon -- enkä minä ensinkään voinut luottaa Luojan armoon että _Hän_ antaisi jään reunan kestää isälle ja tyttärelle yhtäaikaa, koska sama Herra tänä aamuna näytti eroittaneen miehen ja vaimonkin toisistaan. Tyttö oli aivan kalpea ja näytti tuossa tuokiossa kadottavan viimeisenkin itseluottamuksensa ja minä seisoin kurottautuneena niin lähelle kuin mahdollista joka silmänräpäys valmiina polskahtamaan veteen pelastaakseni tyttöni, jos hän putoaisi. Tyttö seisoi mustan syvyyden keskivälillä saamatta tuskin jalkojaan enää irti ja vapisi kuin haavan lehti. Sellaisena en ennen ollut reipasta tyttöäni nähnyt.

-- Et saa pelätä! komensin minä, vaikka itse jo aloin kadottaa toivoni lapsen suhteen -- vielä pari askelta ja minä otan sinut syliini!

Mitenkä hän vihdoinkin lipui luokseni, en tiedä. Helpoituksen huokaus pääsi meiltä kaikilta ja riemukkaasti me kannoimme kontit ja piimäpäärärit ja isomahaisen mustikkapullon saaren vanhaan tupaan. Saattajat hiukan naurahtivat huusholliani, tekivät erinäisiä siivouksia -- ja niin jälleen erosin kotiväestäni. Tyttö se vain nyt jäi toverikseni ja entuudesta oli porohärkä, joka hölmäili perässäni leipää kerjäten missä ikinä kiertelin saaren rannoilla.

Nyt minun ei enää muka tarvinnut keittää eikä tiskata -- pikku emäntäni sen oli tekevä. Minä sain pistää tupakaksi, kirjoitella tavallista enemmän, karsia puita ja hakkailla halkoja -- työtähän kyllä riittää tässä matoisessa mailmassa. Rysillä käydessämme saimme samasta rysästä kuin ennenkin kaksi haukia, joista toinen oli noin 5 kilon painoinen, sangen lihava ja kaunis konkale. Olisin sen heti kavannut, mutta suolavesiastiaa puuttui ja sentähden päätin tavalla tai toisella toimittaa hauvit toiselle rannalle tai pyytää huutamalla kala-astian. Mutta tuuli oli tuima, huudot häipyivät, vesisade pieksi tuontuostakin jäälauttoja, sohina ja kohina oli sotainen ja me kyyristyimme kuni varpuset tyttöni kanssa eväittemme turviin. Meillä oli juhlapäivällinen -- riisipuuroa ja kuivaa lihaa ja mustikkateetä ja paksua piimää.