Part 4

Häntä itseään tietysti aina pidettiin Karjalan miehenä, "laukkuryssänä", missä hän vain kulki Suomessa ja missä häntä ei satuttu tuntemaan. Lukemattomat ovat ne kertomukset, jotka tietävät hauskoista erehdyksistä tuon herrasmiehen suhteen, joka ei taipunut pukeutumaan arvonsa mukaisesti. Mainittakoon tässä vain muutama. Kerran ajoivat Hyrynsalmen parooni ja Hallan Ukko, silloinen kauppias -- molemmat karjalaistyylisiä partaniekkoja -- kumpikin hevosellaan Ouluun. Viime taipaleella Oulun jokijäällä tuli heitä vastaan kuormalla istuva moukka, joka tuontuostakin ryyppäsi viinalekkeristään pakkasessa. Vastaantulevan paroonin kohdalla moukka alkoi kovalla äänellä huutaa: "Venäläisen raato perkele markkinaan mänöö!" Parooni syrjäsi siivosti hevosensa tiepuoleen, mutta hyppäsi moukan eteen ja alkoi vannottaa: "Pyydätkö anteeksi senkin...?" Moukalle tuli hätä ja hän pyysikin anteeksi, mutta nähdessään Hallan-Ukon parran paroonin perässä, ei malttanut olla huudahtamatta: "Toinen ryssän perkele perässä tuloo!" --

Ouluun saavuttua sitten paroonilta suuressa seurassa, jossa oli kaupungin mahtavimpia kauppiaita, insinöörejä ja virkamiehiä, kysäistiin, mitä Hyrynsalmelle kuuluu. Parooni vastasi, että siellä ylimaassa vallitsi täysi rauha, mutta että täällä Oulun tienoillapa ollaan kokolailla hävyttömiä ihmisille. Ja hän kertoi todistukseksi, kuinka häntä julkisella paikalla oli haukuttu ja samoin hänen markkinatoveriaan. Herrat eivät voineet väittää vastaan ja yleisellä naurulla se asia kuitattiin.

Toinen juttu on tämmöinen: Parooni saapui omalla hevosellaan Laitilan majataloon Utajärvellä ja pyysi päästä sisähuoneisiin. Emäntä, katsahdettuaan matkustajaan, sanoi tuimasti: "Siellä on herroja -- menkää pirttiin!" Parooni menikin siivosti pirttiin, levitti eväslaukkunsa ja alkoi syödä pöydän nurkalla ryystäen piimää tuopista. Siitä sitten hoiteli hevosensa ja vetäysi pitkälleen pirtin penkille. Ajaapa sitten Kiannan aliforstmestari perästäpäin kyydillä ja kun ei löydä esimiestään kievarihuoneista, alkaa emännältä tingata: "Missä täällä on parooni?" -- "Ei täällä mitään paroonia ole!" vastaa emäntä. "Kyllä sen pitäisi täällä olla", väittää Kiannan metsäherra. -- "Ei tänne ole tullut ketään", väittää emäntä vastaan, "muuan laukkuryssä tuolla pirtissä vain makailee." Kiannan metsäherra meni katsomaan ja sieltähän se parooni löytyikin pirtin nurkasta. Emäntää hirveästi hävetti: "Herrajumala -- ja minä en päästänyt sisään." Paroonia nähtävästi kovasti huvitti kuulla tylyjen ihmisten pyytävän anteeksi!

Kotielämässään tämä nälkämaan ylimetsäherra oli yhtä käytännöllinen mies kuin eriskummainen matkoillaan. Työaseet täytyi olla kuin maamiehellä konsanaan ja itse touhusi isäntä kaikissa taloustöissä. Kaikki piti tapahtua paroonin omien ohjesääntöjen mukaan, joissa aina piili hauskoja päähänpistoja ja kekseliäisyyksiä. Esimerkiksi lehmän nahkaa ei sopinut nylkeä tavalliseen talonpoikaistyyliin, vaan piti nylkijän tietää, mihin tarkoitukseen parooni kulloinkin aikoi nahkaa käyttää, rekitaljoiksiko vai saappaiksi vai joksikin puuhkalakiksi. Isäntä suutahti, elleivät lahtarit totelleet. Kerrotaan että kerrankaan ei saanut nylkeä nahkaa kintun puolelta, vaan "kivertimen puolelta, jotta kinttukynkkä jäisi kengänkannaksi".

Talonpoikain mielestä paroonin menettelytavat olivat aina hiukan eriskummaiset, mutta sitä enemmän mielisuosiota hän heidän metsäpäällikkönään herätti. Jokainen mökin emäntä hymyili tuttavallisesti, kun näki milloin partaniekan "Kulneffin" taas liikkeessä salomailla. Kun sirkkavyö helisi ja tuohitupet rapisivat ja saapas, jalan kastumatta, uppoili rämeeseen -- kas silloin oli parooni elementissään ja hänen huumorinsa huikeimmallaan. "Olkoon vaan pappa ollut kuvernööri ja astelkoon velimies kolmikulmaisessa hatussaan senaatin paraatiportaita, ja tehköön vaan nuorin sisko siunaustatuottavaa sielutyötään ja sipsutelkoonpa hänen omakin herrattarensa hienosti kotisalissa pitsejä kutoen tai pikkutyttöjä mamselleiksi mallaten -- _hän_ ei noita hienouksia kaipaa, hän tuntee itsensä vapaaherraksi täällä korvessa, jossa tuuli humisee hongan latvassa ja karhu kankaalla viheltää!"

Niin, keneltä karhu oli lehmän tappanut, sitä tämä virkamies armahti; hän tahtoi sovelluttaa lakia evankeliumin mukaan. Joskus hän kotipirtissään pani toimeen oikeat köyhäin pidot unohtaen varoittavan sananlaskun: "Gör bonden rätt, men aldrig godt!"

Jo vähää ennenkuin Metsähallituksessa alkoi tapahtua muutoksia, ja uusia, nuoria, ylpeitä virkailijoita lähetettiin tusinatilillä erämaita haltuunsa ottamaan, hävisi parooni-forstmestari Nälkämaan näköpiiristä ja harva hänen ylimaan ystävistään tietääkään, minne tuo mukava miekkonen on joutunut, elääkökään vielä vai joko lienee maan mullassa. Ikävän kyynel kihahtaa vieläkin monen vanhan isännän silmään, missä paroonia mainitaan. Nyt saattaa joku suomalaisniminen suutarinpoika istua kovat kaulassa paroonin tilalla, mutta tuskin päätään nyökähyttää tai mansettikalvoksista kättään liikahuttaa, kun kärsivä rahvaan mies astuu "herra forstmestarin" puheille. Eivätkä nuo nykyiset kovakaulaiset suutarinpojat ainakaan honkavalkeilla makaile eivätkä ukkojen kera tarinata vestä...

Aika on totisesti muuttunut.

Toista se sentään oli tuo parooni -- kansan mies.

Pakkanen.

Kiristää, kiristää, kiristää!

Leikkaa kuin terävällä partaveitsellä!

Purasee kuin vihanen koira salavihkaa takaapäin kinttuun!

Koko maailma on kuin äärimmilleen pingoitettu viulun kieli, joka millä silmänräpäyksellä tahansa voi parahtaen katketa.

Metsä seisoo kuin jäävuoriröykkiö täynnä tuhansia kimmeltäviä torneja ja särmäisiä piikkejä. Valkoinen huurre kietoutuu kuin kuolettava myrkky jokaiseen tienviittaan. Se verhoaa rakennusten seinät ulkoapäin jättiläiskäärinliinoilla.

Ja ihmisen hengityskin jäätyy. Koko ihminen muuttuu jääkarhuksi, silmäkulmat, ripset, huulet, leuka ja ohimot törröttävät lasihelmissä, jääkalkkareissa, joiden seasta kaksi pistettä tuijottaa kuin aaveen silmät.

Ja naurukin jäätyy, kilahtaen kuin murtuva ase kovaa kalliota vasten.

Kuka uskalsikaan pakkasessa naurahtaa?

Eikö nyt ole shakaalin ja suden suunsoiton vuoro?

Hiljaa! Tykillä ammuttiin jossakin tuolla metsässä.

Hiljaa! Kammottava ulina järven jäällä kuin pitkäisen jylinä taivaan ja maan välillä. Jotakin kauheata tapahtui juuri nyt, jotakin ratkesi iäksi, repesi kahtia ja erkani...

Hiljaa! Nyt pamahti kuin räjähtävä pommi seinähirressä. Nyt tärähti akkuna ja oven puitteet natisevat aivankuin rakennus uhkaisi luhistua alas.

Hyvät ihmiset, mitä tämä onkaan? Luonnon herra, armahda kaikkia palelevia metsissä, viimaisilla jään ulapoilla, suurilla soilla ja talottomilla taipaleilla! Armahda kerjäläisiä, armahda köyhiä poikia ja tyttöjä, joilla varpaat kengistä kiiluu!

Armahda, oi sinä tutkimaton rikasten ja köyhien Jumala, niitä kaikkia, joilla ei ole polttopuuta tässä hirveässä pakkasessa ja jotka kärsivät sielun alennusta, jota ei kukaan kirjailija kertomaan kykene!

Armahda kaupunkeja, joissa puukalikka on kullan arvoinen, armahda syrjäisiä sydänmaita, joissa ihmisen koko elämä on yhtä olemassaolon taistelua. Kaikkeuden luoja, armahda nälkiintyneitä eläimiä, ruuan puutteessa nääntyviä lehmiä ja villejä metsäporoja, jotka eivät jaksa kuopia kylliksi jäkälää paksun lumen alta.

Muistatteko, toverit miten viime talvena kävi! Muistatteko, kuinka monta sataa poroa meidän synnyinmaassamme kuoli seisaalleen pakkaseen? Itkikö kukaan heidän kuolemaansa? Vaan nauroiko raakalainen vahingonilon naurua, että porot, nuo vihatut, vähenivät? Jos itki ken, sen kyyneleet heti jäätyivät; jos nauroi ken, sen nauru kesken katkesi. Pakkanen sielunkin surmaa.

Me olemme kaikki sen orjat. Pakkasen kuningasta kumartaa susiturkkinenkin pomo.

Hiljaa! Kuka hiihtää pakkasessa? Kirrr kirrr kirrr! panee sompasauva tien kierällä kallolla. Se ääni on niin kirmaiseva että se tunkee sydänjuuriin saakka. Eilen oli 40 astetta, mutta puhutaan 50:stäkin. Tänään on 30. Me asumme suojassa vihaisilta pohjatuulilta, sentähden pääsemme kymmentä astetta lievemmällä. Tästä ei ole kuin peninkulma siihen palatsiin, jossa pakkasten suuriruhtinas asuu.

Pakkasten suuriruhtinas, pohjoisnavan konsuli, kylmien yhtiöiden päällikkö, armahda meitä!

Sinä, joka kiidät kiiltävällä automobiililla viidenkymmenen kilometrin nopeudella tunnissa, älä aja meidän, kontettuneiden päällemme! Sinä pakkasen pajari, miksi et säästänyt pientä kissanpoikaa, joka surkeasti naukuen tarrasi kiinni sinun hirmuiseen jäärattaaseesi ja sai samalla surmansa?

Tuo pieni, viaton, höyhenkevyt, valkoinen kissanpoikanen, jota lapset haikeasti itkivät...

Taas paukahti! Taas ammuttiin jääkenttätykillä. Halkesi punerva honkahirsi, särähti timanttikukkainen ruutu -- meidän linnamme on totisesti piirityksen alainen. Katsokaa, taistelutoverit, jotta muonavaramme riittävät?

* * * * *

Savupatsaat kaikista piipuista suikertavat kuulasta taivasta vasten! Avanto alhaalla järvenrannassa jäätyy monta kertaa päivässä ja palvelustyttö saa sen rautatuuralla auki jystää mennessään vettä noutamaan. Tyttö rukan käsiä paleltaa, posket ovat turvoksissa, kasvot punaiset kuin verinen liha; hän päästää suomalaisen ärräpään kirskuvien hammastensa lomitse kantaessaan vesisankoa ylös hirmuista törmää. Hän pysähtyy silmänräpäykseksi levähtämään, katsahtaa ympärilleen äänettömällä kauhulla ja -- tyrskähtää itkuun. Meillä ei ole vesijohtoa... Minä päivänä tahansa hän sanoo itsensä irti. Ei hän rupea, ei korkealla palkallakaan, hänellä on tarjokas Amerikassa, se sieltä kirjoittelee, pian kai tiketin laittaa -- silloin on loppu avannon jystännästä neljänkymmenen asteen pakkasessa...

Ja silloin kun meidän Miina lähtee, silloin olemme taas ilman palvelijatarta ja saamme itse raahata roiskahtelevat jäävetemme. Niinkuin ei meillä muutenkin, itsekullakin, olisi yltäkyllin piian ja rengin töitä täällä kaukana korvessa?

Ei ole leikintekoa nyt elämä korvessa. Eilen loppui jauhosäkki, tänään loppuvat lehmänheinät, huomenna loppuu kai se kaikista kallein taloustavara -- kärsivällisyys. Ja raha? -- sitä jumalan viljaa ei ole kolmeen viikkoon nähtykään. Pakkanen on kuivannut kukkaron pohjasakkoja myöten...

Me elämme ikuisessa toivossa. Kaikista hullunkurisinta on se luonnonilmiö että sama pakkanen, joka kiristää koko elämämme suppeimmilleen, ikäänkuin ylläpitää tätä toivoa.

Niin kauvan kuin savu linnamme harjalta taivasta kohden kiirii, niin kauvan -- --!!

Huomaan tuijottavani Aleksis Kiven kuvaan, joka on maalattu parvekkeeni oveen. Kolkko mies siinä pitelee päätänsä vuoteensa reunalla istuen ja näyttää jotakin miettivän:

"Turha vaiva täällä, Turha ompi taistelo Ja kaikkisuus maailman turha!"

Ei niin, rakas vainaja, minä panen vastalauseen. Uhallakin panen jyrisevän vastalauseen. Vaikka maailma nurin menköön, vaikka tallukat taivasta kohden kääntykööt ja mies retkottakoon seljällään hangessa, ja kuinka monta kissanpoikaa tahansa käpertyköön pihalle -- me elämme sittenkin. Ja aika on tuleva...? Kirkas ääni kumajaa huurteisilla nummilla, kirmaisevasti kalahtaa jättiläisnuija -- ja elämä jatkuu. Ja voima ilmestyy!

Unelmaako kaikki? Tusinataiteilijan hullua haaveiluako, hetkeä ennen omaa nälkäkuolemaansa?...

Oi kuinka ihanaa on nähdä satumaista unta pakkaskuutamo-yönä, kun maat ja taivaat hohtavat yhtenä hopeailjankona! Enkö ole ruhtinas omassa satulinnassani? Eikö ole minulla sata kultasarvista peuraa, joilla kiidän pohjoisnavan ympäri? Eikö hopeaisessa pulkassani istu sylissäni Pohjolan ihana kuninkaantytär, jota rakastan yli kaiken? Enkö ole maailman rikkain, silloin kun rakkahimpani puristuu sydäntäni vasten? Kadehtikaa minua! Kadehtikaa onnellista miestä!

* * * * *

Todellisuus!

Mikä on todellisuus? Sekö että ympärilläni käy taistelu elämästä ja kuolemasta? Sekö että tuhannessa Suomen mökissä tänäkin päivänä muumioksi muuttuneen vaimon suusta kuuluu itkuinen tiuskahdus kymmenelle alastomalle, likaiselle, nälkäiselle lapselle: "Piruko teidät kaikki elättää?" Sekö että mökin ainoa mies on juuri lyönyt kirveellä jalkaansa ammottavan haavan, jota ei kukaan osaa hoitaa? Sekö että tuhannet ja kymmenet tuhannet rakkaan isänmaani lapset likaisella, syljen tahraamalla lattialla tappelevat kuin koirat karkeasta leivänpalasta! Sekö että kolmas osa kaikista synnytetyistä pienistä lapsista kuolee kurjan äitinsä typerään hoitoon ja vedetään kelkalla erämaan saareen?

Vai sekö on todellisuus, mitä tuhannet tukkityöjätkät kokevat metsäkämpissään lavereillaan loikoen väsyneinä päivän raskaasta työstä, lohduttaen itseään nokisella kahvipannulla kiljuvan kiukaan ääressä?

Vai sekö lienee todellisuus: ettei kukaan ihminen lorun lopuksi välitä kenestäkään muusta kuin omasta itsestään ja että kaikki kristillinen rakkaus yhteiskunnassamme on inhoittavaa valhetta? Tahtoisinpa hyljätä koko todellisuuden. Tahtoisinpa tehdä todellisuudeksi ainoastaan sen, mitä ihminen on koko läpileikkauksessaan.

Hänen verisesti värisevän sielunsa, hänen totuudenaavistuksensa, hänen tulevaisuusvaistonsa ja selvänäköisyytensä. Kaiken sen suuren ja laajan ja lämpimän ja räikeästi paljastavan, minkä ihminen muiden ihmisten seurassa riehuessaan salaa! Kaiken sen hyvän, pyhän ja kauniin, minkä jokainen tietää tekevän elämästä onnellisen, jos se vain toteutetaan.

* * * * *

Joka aamu herättyäni kiiruhdan ensimäiseksi idänpuoleiseen akkunaan katsomaan, montako pykälää taas on pakkasta. Jos on yli 30, tunnen outoa riemua rinnassani. Hei! ajattelen, nytpä koetetaan, kumpi voittaa. Napitan sarkatakkini, painan naapukan syvälle päähäni ja kiiruhdan alas pihalle. Etsin silmilläni aivankuin persoonallista olentoa, suuriruhtinas Pakkasta, painiakseni hänen kanssaan hurjan painin aamutuimaan. Minä kellistäisin hänet noin -- puristaisin näin -- painaisin, painaisin narskuvaan lumeen -- polkisin kikkanokkaisilla paulapieksuillani -- lempo soi.

Usein yölläkin raapaisen tulen puikkoon ja kurkistan lämpömittariin. Outo riemu, outo riemu minut valtaa, ja minä isken yön hiljaisuudessa silmäni vastapäiseen järven rantaan, jossa huurteiset puut törröttävät liikkumattomina jäätönkkinä, ja ikäänkuin väijyn häntä, salaista, julmaa vihollistani. Vai siellä sinä olet... puhun minä nyrkit pystyssä. -- Pommita vaan!

Samalla pamahtaa seinään ja minä nautin sanomattomasti, sillä tiedän että linnani kestää. Vihollisen ei taritse tietää minun muonavarojeni loppua, ei tarvitse tietää linnani turvissa elävien naisten ja lasten hätää. Jumala varjelkoon ilmiannosta. Muuten hän, vihollinen, minut elävältä nylkisi.

Minä en antaudu! En laske lippuani, jossa loistaa kultasarvisen peuran kuva.

Tulkoon ottamaan, jos uskaltaa. Tehköön hyökkäyksen yösydännä, jos luulee vartijain nukkuvan.

Tämä on sarkasotaa, sitä Rajakarjalan rappasotaa.

Kippis! Pakkasen herran malja! Kippis! Kuuletteko Ämmäkosken huuruista pauhinaa? Kippis! Kuka räjäyttikään Kajaanin linnan ilmaan?

Tammikuulla 1914.

Uistelemassa...

Syttyy uistelemisen intohimokin ihmisessä, aivankuin muukin himo. Ei muka löydä rauhaa ennenkuin saa halunsa tyydytetyksi.

Olen jo monena iltana vetänyt uistinta kotivesilläni ja melkein joka kerralla kauniin hauvin saanut, joskus kaksikin, ensi-iltana neljäkin, mutta viime päivinä on saalis vähentynyt: ei tokase pyhässä Leppikannan nokassa, ei nykäse Niettuskarin kupeella, ei nielase Luvalaisniemessä eikä kajoa salamyhkäisessä Kullanperässä. Terävästä niemestä en näy saavan odotettua lohta koko kesänä ja Jalonniskassa nujuaa muita kalamiehiä. Oraviselkä on täynnä luotoja ja salakareja, en lähde sinnekään uistintani pohjaan tartuttamaan. Kirkonkylän moottorivesistä taas ei milloinkaan mitään saa. Haluttaa siis tuoreempaan paikkaan, johonkin sopukkaan, jonne eivät muut kehtaa soutaa tai josta eivät monet tiedäkään. Sellainen sopukka on Kylmälahti, nimeltäänkin poistyöntävä tienoo, autiudestaan mainittu.

Hotaisen hätäisesti iltakeittoni ja voileipä kädessä laskeudun juoksujalkaa rantaan, jossa "Simpukka, vedenpäällinen torpeedovenheeni", punaisine laitoineen ja viheriöine airoineen, kalakirveineen ja kela-uistimineen lähtövalmiina minua jo vuottaa, kelluen itätuulen lietsomassa aallokossa. Hyppään venheeseen, istuudun peräteljolle huopaamaan -- venonen kimpoaa hyvin pystynokkaiseksi -- ja samalla jo lasken uistimeni. Tuuli viepi venhettäni hyvää vauhtia, ei ole tarvis paljoakaan huovata. Sivuutan saaren pään ja äärimäisen luodon ja liuvun Vuonanientä kohti. Samalla jo jännityksissä odotan, milloin tokasee... On tämä ihanaa, vapaata, hiljaisuus ympärillä juhlallinen, ei mökiltäkään kuulu risahdusta; lehmät rannalla seisovat savullaan, märehtivät mylähtelemättä, töllöttävät sivu liukuvaa venhettä, sinertävä katajainen ja sammaleinen sauhu suikertaa, tuoksahtaa kodikkaasti sieraimiin ja huljuu tuulen painamana kauvas yli läikkyvien vesien. Aurinko on tulipunainen, sitä saattaa katsoa sekunnin vasten keträä, mutta silmä huikenee sen väkevään punaan. Nyt se jo painahtaa puoliväliin metsän reunan taa... soljun sivu niemen ja näen taivaan pommin putoavan etäisyyteen; odotan että nyt, nyt "vedenalainen" tokasee, mutta -- eipäs tokasekaan, lieneekö myöhäistä vai varhaista, mene tiedä kalavaltakunnan illallistuntia.

Alan painua pitkin Kylmälahden oikeanpuoleista rantaa, huopailen kaarteet ja myötittelen poukamat, ulkoudun karisärkkäisten niemien kärjissä, ihmettelen lahtien salaperäistä hiljaisuutta, kummastelen käkkyräpetäjiä, vehmaita koivikoita tai peloittavia puunjuurikkaita rämeikkörannoilla. Soljun, soljun tuulen tuutimana, etäännyn etääntymistäni sieltä, missä kotini torni kohoaa, näen enää vain siintävän saaren, mutta pian sekin häipyy epämääräiseen himmeyteen heinäkuun viime päivien hillityssä yössä. Tämä on vielä sydänkesää, mutta hienon hieno syksyn ensi tunnelma verhoaa vetten vaiheet, maisemain ääriviivoilla heijailee surunsuloinen syyssuven ilmanimpynen, joka heiluttaa silkkistä liinaansa jäähyväisiksi orpanalleen kevättärelle, joka on -- matkustanut ulkomaille... Koko luonnon täyttää ikäänkuin kaihoova henkäys: pian, pian, ihmislapset, ettekö muista, kuinka lyhyt on Pohjolan kesä?

Ja minäkin kysäsen itseltäni, _mitä_ minun muka pitää tehdä pian? Enkö jo kesän alkaessa tuntenut sielussani etten saa nauttia kesästä kyllikseni, että se minulta kuitenkin otetaan ennen aikaa pois? Että vaikka kuinka kiiruhtaisin, riehuisin, rientäisin, kuokkisin, kylväisin, tervaisin, ottaisin aurinkokylpyjä tai hautoisin jotakin kirjallista työtä, niin se kuitenkin minulta riistettäisiin ikäänkuin väkivallalla, riuhtasemalla ja aivan liian aikaisin? Ja juuri sentähden olen jo alusta pitäen asettunut sen suhteen, Suomen kesän suhteen, välinpitämättömälle, puolittain ivalliselle kannalle. Kuta romantillisemman kesäkuvan näen, kuta kukoistavamman vihannan lehdon, kuta kauniimpaa kesäkukkaa käsissäni käyttelen tai napinläpeeni kiinnitän -- tässä äärettömässä ihmistyhjyydessä -- sitä syvemmän surun tunnen ja sydämen pistoksen. Elämäni muka haihtuu turhaan, tulematon tulevaisuus ja menneet mahdollisuudet katoavat iäksi... vuosi vuodelta... kesä kesältä -- niin, varsinkin kesä kesältä. Tunnen nuortuvani kesällä ja kuitenkin! se on minulle vain surunsuloinen nuoruuden muisto...

Oh, näinköhän vain uistelija erämaassa ajattelee tai tuntee? Elkää minua säikyttäkö, antakaa miehen olla, antakaa kesäisen yötuulen ajella hänen pientä simpukkaansa pitkin Kylmälahden loppumattomia aaltoja! Täällä on hyvä olla, täällä ei kukaan kysy mitään, täällä ei kukaan välitä siitä kappaleesta, jonka nimi on _ihmisen sydän_. Kultauistimeni! sinä olet näitten vesien soutajalle monta vertaa tärkeämpi esine kuin jonkun henkisen erakon sammuva sydän...

Tuuli purttani tuudittelee. Soljun, soljun, kaartelen kaarteita, toisinaan tartutan uistimeni ja lasken uudestaan järveen, arvailen rantojen syvyyksiä, varon ryönäköitä ja ryteikköjä. Pimenee hiukan, pilvi varjostaa koko taivaan; ei nykäse -- eihän peijakas tokase? Tämäpä nyt, tämäpä nyt vasta, ajattelen itsekseni, eihän täältä saa ahvenen lönttiäkään, vaikka Vuona-Ukko niin on kehunut? Vuona-Ukko, ainoa naapurini, souti mennyt-viikolla ja kehui Issin, vanhan kalakorpin, täältä, juuri tältä Kylmältä lahdelta, siepponeen kymmeniä haukia. Ja vielä minkälaisella uistimella! Iänikuisella rapalusikalla! Miksi ei siis _minun_ uistimeeni tartu? Minullahan on lapualainen, uusi, kirkas kuin aurinko, uljas kuin kotkan kynsi.

Mutta ei tokase vaikka kuinka taiteellisesti vetelen ja vaikka liuvun hiiren hiiskumatonna. Miksi? kysyn yhtäkkiä ja säpsähdän. Lempo tietäköön senkin Israelin, vanhan kalakaijan ja vesivelhon kompeet? Se on kenties _pilannut_ uistimeni, pilannut täksi yöksi? Kehveli tietäköön, ettei hän nytkin, ukon kopilas, piile vesakossa tämän lahden rannoilla ja sieltä paraikaa loitsi minun kalaonneani? Minä alan uskoa, alan kuin alankin uskoa... että niillä, noilla lappalaisten jälkeläisillä, on perintötaikansa, joita ei sivistynyt ihminen arvaa. Ja kun ei tokase, niin ei tokase ja -- jos tokaseisikin, niin kaippa ei tarttuisi.

Ja mitä tämäkin merkitsee? Taskukelloni osottaa vasta kaksikymmentä vaille 11 ja minua -- nukuttaa? Sekin on tietysti Issi-ukon lumoja -- oh, mies-parkaa minua, joka olen joutunut ammattikalastajan lumoverkkoihin. Lapan uistinsiimani venheeseen ja heittäydyn Simpukkani pohjalle. Levähdän --. päättelen -- siihen asti kunnes tuuli on ajanut keinuni tuohon kallioiseen salmeen, mikä siintää alatuulesta. Mutta ennenkuin nukahdan, mutisen vastaloitsuja Issille, uistimeni luulotellulle pilaajalle. Että:

Tursaan sydän ja seitsemän viisikantaa! Vetten voimat irti ja hauvit pitkin rantaa! Heli vei hop! nippa nappa nop!

Huomaan tosiaankin mutisevani ääneen ja naurahdan itselleni. Sitten vetäsen kalatakin ylleni ja makaan värähtämättä pää etuteljolla, pieksusaappaat pystyssä pientä mastopenkkiä vasten. Koetan olla mitään ajattelematta. Se on vain hermosto, joka toimii. Menköön! kuiskaa se, venheeni, minne vinkka vie, en kohota päätäni...

Lepään. Aallot korvaini juuressa loiskuvat, roiskuvat. Toisinaan loiskahtaa kovastikin, tunnen että joku ikäänkuin venhettäni pyörittelee. Tuutikoon! kuvittelen: Kylmälahden kyöpeli venhettäni, suuren lapsen saikin vihtahousu virpoakseen. Laulakoot ilman impyet väsähtäneelle lepovirsiä. Ihana on maata, ihana... kesäisessä hämyssä... tuulen liekuttamana... tuntemattomilla vesillä...

* * * * *

Havahdun siihen että rantarakka pauhaa korvaini juuressa ja kuun kiekko kalpeana heloittaa taivaalta. Simpukka on ajautunut vastarannalle. Alan huopailla ja lasken taas uistimen... Nyt? nyt?... mutta ei sittenkään. Pitäisikö lukea väkevämpi loitsu?

Isra-- eli, Isra--eli! Heitä pois se paha peli!

Kylmälahti on kavennut kapeaksi salmeksi, jonka toinen ranta kohoaa jättiläiskalliona, venheeni vierii ikäänkuin kaameassa tunnelissa... Tästä, ajattelen, vedän silmänräpäyksessä jättiläishauvin...

Ei! Mutta tietysti ne tulevat hauvit, minulla on luja usko ja vahva luottamus lapualaiseen lusikkauistimeen. Kunhan sydänyön hetki lyö, niin tottakai nähdään, kumpi voittaa: Issi ukkoko vai minä... Mutta jopa on valeperäinen sokkelo tämä Kylmälahden äärimäinen huippu. Täällä on hyvin kalaisan näköisiä kaarteita ja poukamia. Ranuat lumpeikoita, ulpeikoita, valkoisia ja keltaisia nuppeja hohtaa vesikalvossa ja toisin paikoin vesimansikkaa, rytiä ja limakkoa... Jos ei _täältä_ lähde haukia tänä yönä, niin olkoon uistimeni kirottu! Tässä on kysymys vain minuutista, jolloin vedenalaiset suvaitsevat maistella...