Part 3

Joopi naurahti. Tarttui paljain käsin möhkäleeseen ja alkoi pyörittää, kamalasti ponnistaen koko ruumiillaan, silmät mullollaan. Kun sai kiven peltorajaan, niin levähtämättä hyökkäsi juuraskannon kimppuun, pisti rautakangin juuren alitse ja väänsi. Rytisten, repeillen ja katkeillen hampailtaan nousi itsepäinen juurikas maan pintaan ja kellahti kyljelleen. Kaksin kourin tarttui Joopi juurikkaaseen ja viskasi pellon laitaan. Sitten alkoi taas sähisten isketellä suurella kunttakuokalla.

Lihava piikatyttö ilmestyi Joopin eteen.

"Mitähän se siinä"? ajatteli Joopi, vaan ei ollut näkevinäänkään, kuokkia kyökkäsi vain. Piikatytöllä kävi suu yhtenään, hänellä oli oikein intohimo puhua vertaistensa kanssa, vaan Joopi juupeli ei kuullut mitään. Piikatyttö hyppäsi likemmäksi ja huusi miehen korvaan:

-- Tule kahville!

-- Häh?

-- Että kahville! kirmasi piika kimeimmällä kiljuma-äänellään.

-- Kuulen minä vähemmälläkin, ei minulle tarvitse karjua, arveli Joopi loukkaantuneena ja jatkoi kuokkimistaan. Tyttö ei pahastunut, hänellä oli ääretön halu tehdä tuttavuutta Joopin kanssa, kun kerran oli otettu kasakka taloon, hän jäi tuijottamaan mieheen, vieläpä laulahtelikin ja keikahteli kantapäillään.

-- Mikä sun on nimesi? tokasi Joopi kääntymättä päin. Sepä oli piikatytölle mieluinen kysymys, hän suihkasi suunsa melkein miehen korvaan ja hihkasi:

-- Valpuri! Valpuri Seppänen minä olen! Minä käyn rippikoulua!

-- Kouluako? murahti Joopi halveksuvasti.

-- Rippikoulua! huutaa huikasi piikatyttö sievistellen.

Joopi ei mitään sanonut kotvaan aikaan, työjeli kuokkineen, sihisi ja sanoi vasta sitten:

-- Käyppä jos tahansa -- Vappu sinä oot etkä mikä Valpuri. Näljänkäläisen Amerikanlesken tyttö, pah!

Tyttö rupesi väittelemään, vaan Joopi ei ollut tietääkseenkään. Jyrähti viimein:

-- Mitäs siinä toljotat? Mää töihisi! Teki nuo ennen vaimosetkin jotain aamurupiamalla. Tuun minä täältä.

Vasta kun piikatyttö oli mennyt, nakkasi mies kuokkansa, pyyhkäsi kämmenensä ja painoi kupeilleen katsomatta suoraan pirttiin. Kaasi itse hellalla seisovasta pannusta kuppiin, nokasi sokerit ja hörppäsi kahvit yhdellä siemauksella kitaansa. Vappua ei ollut näkevinäänkään! Sitten katsahti kysyvästi sisähuoneen oveen, vaan kun ei mitään näkynyt, kaatoi toisen kupillisen, kopasi hattunsa ja melkein juoksuaskelin riensi takaisin raivaukselle. Jyts, jyts, jyts: alkoi sähinä ja sohina, kalina ja rytinä, ja röykkiöt maanalaista rojua kohosivat tulevalle pellonpientarelle.

Talon rouva ilmestyi nyt raatajan viereen. Ensin luuli hänkin Joopin kuulevan kaikki mitä sanoi, mutta Joopi katsahteli vain tuontuostaan ikäänkuin kysyväisesti rouvaan, vaan kun ei mitään kuullut, niin jatkoi työtään.

-- Sinähän olet mainio, Joopi! sanoi rouva. Nyt kuuli Joopi jotakin ja vastasi vuorostaan:

-- Kaunis päivä siitä tulee!

-- Tulehan syömään, Joopi! pyysi rouva.

-- Kävi se täällä itsekkin! vastasi Joopi, tarkoittaen "itsellään" isäntää.

Sitten lisäsi hän muristen:

-- Hiiteenkö lienevät jätkät sen vänkärin hävittäneet. Kun oisi vänkäri, niin nousisi tuo kivi. Sitten korottaen ääntänsä, hän huusi kimeästi: Osasi nuo ennen työmiehet panna talon kapistukset paikoilleen, vaan ei nämä nykyiset risukintut -- minä en oo eläissäni vielä talon aseita tärvellyt!

Se oli järkimiehen puhetta. Joopi tuli aamiaiselle. Hänellä näkyi olevankin paremmat tavat kuin moniailla miehillä: hän siistisi vaatteensa, pesi kätensä ja vasta sitten tarttui leipään ja puurokuppiin. Hänelle ei tarvinnut mitään sanoa, sillä jos sanoi, niin mies heti huomautti: kyllä minä älyän, on tässä ennenkin oltu ihmisissä.

Ilokseni huomasin ettei tämä työmies, niin halveksittu kuin olikin, syljeskellyt. Tarjosin hänelle tupakkaa.

En minä polta. Yskän hänestä vain saapi, vastasi ylpeästi.

Yrittämättäkään levähtää hän päätäpahkaa oikasi ruualta raivaukselle. Ja katselematta ympärilleen, kuhnailematta hetkeäkään, hän kävi työnsä kimppuun. Juuret rytisivät, multa muheni, kivet kohoilivat, mikä vain tielle sattui: kaatui ja sileni hänen tieltään. Vuoroin kuokka, vuoroin kirves, vuoroin lapio, vuoroin rauta- tai puukanki heilui hänen kourissaan, pientä ähkinää ja joskus kiihkeätä huohotusta tosin kuului siellä, missä miekkonen myllisti, mutta uupumusta, herpautumista ei näkynyt. Yhdessä päivässä hän raivasi enemmän kuin kaksi miestä kahdessa!

Joopi on karhu! ajattelin minä.

Kävin häntä silloin-tällöin katsomassa. Vaikka olisin hiipinyt salaakin hänen työpaikalleen, en milloinkaan huomannut, että mies olisi silmää palvellut.

Harvinainen ilmiö nykyaikuiseksi päivätyöläiseksi! arvostelin minä yhä enemmän ihmetyksissäni. Varoittelin häntä rasittamasta itseään liiaksi, kehoitin levähtämäänkin ruoka-aikoina, mutta hän vain tokaili:

-- Pitää joutua, ei ole aikaa! Ja tupakoimatta, haukottelematta puski hän työhönsä, oli kuuma tai kylmä, satoi tai paistoi.

-- Eikö sinua, Joopi, väsytä? huusin minä hänelle kolmen metrin päästä, josta hän aina ääneni kuuli.

-- En ole eläissäni tuntenut väsymystä! vastasi karhu irvistäen. Sitten hän, asettaen puukangin maakiven alle, tokasi tuttavallisesti:

-- Tulehan toiseksi! Etkö oo vielä löytännä sitä vänkäriä?

Me väänsimme yhdessä kiveä, ponnistimme ja puhkailimme.

-- Sinä taidat Joopi olla poikamies? kysäsin pilanpäiten.

-- Häh? sanoi Joopi, mutta minä olen varma siitä, että hän tahallaan heittäysi kuuroksi.

-- Että taidat olla pereetön mies? paransin minä.

-- Ei oo nykymaailman akoista! vastasi nyt Joopi. -- Mitäpä hään kaikesta kyselöö? lisäsi hän kuin itsekseen.

Minä olin kuullut Vapulta juoruja että Joopilla muka oli poika jossakin, vaan en hennonut kysyä. Onhan karhuilla pentunsa, ajattelin minä, kai on hallakin elämänsä "perttulina" ollut oma kiima-aikansa, jolloin, kuten tiedämme, karhu hyökkää lehmän kimppuun, vaikka se hammasrakennukseltaan on luotu vegetariaaniksi. Mutta peto on peto ja Joopi tiettävästi ei ollut ihmisiä kummempi. Ehkäpä asia vähitellen selviää, ajattelin ahdistamatta miestä, -- jahka tästä tutustumme.

-- Joopi, rupea panemaan aitaa! määräsin minä.

-- Käske sinä vaan, kyllä minä teen, vastasi Joopi. -- Sinähän tässä isäntä oot, sinulla on valta käskeä ja minä tottelen.

Hän ryhtyi heti uuteen työhön, kun minä, isäntä, käskin. Käskinpä mitä hyvänsä! Mutta niin pian kuin käskynantaja oli joku muu, sai asia heti humoristisen luonteen.

Joopi heittäysi silloin ihan kuulemattomaksi käyttäen hyväkseen tunnettua kuurouttaan. Jos piika Vappu esimerkiksi kuinka koreasti hyvänsä pyysi kantamaan vettä törmän alta, ei Joopi liikahtanutkaan. Raskas perunasäkki sai jäädä päiväkausiksi veneen luo virumaan, kunnes isäntä nykäsi Joopia hihasta ja painosti: Käväseppäs kantamassa se säkki! Silloin mies nöyrästi totteli ja naiset katsoivat nauraen akkunasta. Joskus hän suuresti epäili myös vaimoni määräyksiä. Kerrankin satuin olemaan kylällä ja Joopi sai toimekseen kaivaa perunakuopan. Kovasti poraten hän ryhtyi työhön, mutta aina vähäväliä nosti päätään kuopasta ja murahti:

-- Mitähän tuo _ite_ sanoo?

Ja kun saavuin kotiin, niin hän pouhuten kanteli, että hänet oli ilmanaikojaan pantu kuoppaa kaivamaan. Pottukuoppaa!

Niin kuluivat päivät monenlaisissa raskaissa töissä, mutta Joopin jäljet näkyivät. Me koetimme häntä pitää hyvin ravinnonkin suhteen, kun näimme että mies todella oli kelvollinen. Yökseen hän aina souti Vuona-Ukon mökille. Mutta muutamana iltana kun jo olimme levolla, näin minä akkunasta Joopin veneineen palaavan takaisin ja hiipivän navetan lakkaan. Hiivin minäkin asiaa tutkimaan. Ylisille tullessani ei siellä ketään näkynyt, mutta vahvan heinäläjän alta kuului kuorsaus. Pengoin heinät ja sysäsin kaljupäistä miestä:

-- Mitäs tänne tulit?

Joopi kavahti istualleen ja äkäisesti, itku kurkussa, huusi:

-- Tukkilaisia piruja oli pirtti täynnä! Mikä siellä löyhkässä...

Siitä saakka sai Joopi nukkua navetan raittiilla ylisillä ja oli tyytyväinen. Tukkilauttoja tosiaankin uiskenteli yökaudet ohitse ja jätkäin huudot raikuivat rannoilla.

* * * * *

-- Joopi, tule tilille! sanoin minä tahtoen miestä perääni ylikerrokseen.

-- Häh?

-- Että likviitiin!

-- Ka tuo tänne rahat!

-- Tulehan perässä!

Vastahakoisesti nousi hän jäljessäni ylös leveitä portaita. Mutta keskiväliin päästyään ja pienet väriloistoakkunat havaittuaan hän mursi suutaan:

-- Voi moalima, aivan on kuin Venähen kaupunnissa!

Ja huoneeseeni tultua hän ympärilleen silmähtäen sanoi:

-- No sulla sitä on tavaraa, ihan kaikkea. Sanovat sulla kultarahaakin olevan kirstun täyveltä.

-- Ei veikkonen minulla ole, minä olen köyhempi mies kuin sinä!

Joopi katsoi minuun kuin hulluun.

-- _Minulla_ ei ole rahan nuusaa! ilmoitti hän puolestaan.

-- Paljonko sulle pitää olla päiväpalkkaa? kysyin minä.

-- Maksa markka ja hilikku! Maksa mitä tahansa.

Hän helisteli saamiaan hopeita ja työntyi alas kanervikkoon odottamaan kylpyä.

-- Osasi nuo ennen vaimoset saunan lämmittää! kihisi hän vihoissaan Vapulle, kun ei kiukaasta paljon löylyä lähtenyt.

Kalamies hän oli kehno. Ongella ei saanut mitään ja verkkoja piteli varomattomasti, haukkuen verkon korjaajaa.

-- Ei olisi pitänyt maksaa Reetalaiselle!

* * * * *

Kirkolla soudellessani tapasin pitäjän puheliaimman eukon, Haukivaaran Sohvin. Kysyin, tunsiko hän Joopia. Sanoi tuntevansa.

-- Joopi on laatusensa, selitti emäntä. Sitä miestä pitää osata kohdella oikein. Ei saa ärsyttää. Se on löylyn lyömä mies, mutta tietääkö maisteri, mistä se johtuu? Kurjasta lapsuuden ajasta! Isä oli juoppo. Löi lastaan. Joopi rukkaa päähän takoi. Taisi pieksää liiemman kerran. Vian sai mies iäkseen, pöljäin kirjoihin kirottiin. -- Ette tarvitse peljätä Joopia. On se rehellinen mies. Huoleti saatte makuuttaa pirtissänne. --

Myötätuntoni Joopia kohtaan yhä kasvoi.

* * * * *

Turpeen nostaja hän oli erinomainen. Panin hänet metsäturvetta tekemään, ja mies latoi kolmisen sataa leveää mustikkamaaturvetta päivässä. Kuokka kahisi, selkä laski ja kohosi, kämmenet latoivat.

-- Helevettiäkö se herra teköö näin paljolla kuntalla? mutisi hän sekaan, vaikka tämä oli hänen mielityötään.

Olin luullut, että nuo vanhan ajan turve-ukot ovat sukupuuttoon kuolleet, sentähden, kerrankin yllättäessäni turpeennostajan, annoin miehen tehdä tavaraa.

-- Joopi hoi, kiskohan vielä yksi päivä! huusin kolmen metrin päästä.

-- Helevettiinkö se mahtuu? Ja piruko ne kantaa?

Se oli hänen tapansa vastata, vaikk'ei hän vastustellut. Sanoin leikillä:

-- Jos tulee liikaa, niin saat tekaista itsellesi turvemajan ja ottaa Vapun emännäksesi.

Joopin suu vetäysi leveään hymyyn. Ehdoitus oli hänestä siksi merkillinen, että hän tunsi vastustamattoman halun saada kertoa asia vertaisilleen. Illan tullen hän aterioituaan kiireenvilkkaa työnsi veneen vesille ja souti Vuona-Ukon mökille. Pirtin täydeltä hän huusi:

-- Se sanoi, jotta saan rakentaa oman mökin ja ottaa piikatytön akaksi! Ja Joopia nauratti niin että maha hytkyi.

Hän kylpi kuin Sasu Punanen Vuona-Ukon saunassa. Pyysi ukon terävimmän puukon ja ajeli partansa pyhäksi. Aamulla ilmestyi hän parta ajeltuna, paperilappu leukahaavan päällä, paksut kelloliivit yllään meidän pirttiin. Hän oli kerrassaan komea hopeahapsiohimoineen, hän vivahti johonkin helsinkiläiseen vanhaan tuomariin tai vähintäänkin kajaanilaiseen raatimieheen!

Mutta Vapulle hän ei mitään sanonut. Eikä Vappukaan hänelle. Silminnähtävästi olivat toisiinsa tympääntyneet, koskapa ei Vappua helposti saatu enää käskemään Joopia kahville. Vappu kärsi äärettömästi siitä ettei Joopi, pökelö, kuullut hänen kauniita laulujaan! Oli tyttö kerran koettanut Joopille karjua korvaan, että hänpä se oli ollut Oulussa lapsenlikkanakin, jolloin oli nähnyt elävät kuvat ja puhunut telefoonissa, vieläpä juonut limonaatia herrain kanssa, vaan Joopi ei tullut sen kohteliaammaksi, tokasihan vaan:

-- Pah, tytön repale!

Joopi oli tavallaan kirkollisempi olento kuin me muut. Juhannus-aattona, joka osui olemaan sunnuntai, tapahtui nimittäin että minä, isäntä, maalasin lattioita, vaimoni ja kälyni ompelivat lastenvaatteita ja Vappu neuloi kiireimmittäin rippileninkiään. Joopi kulki herroiksi ympärillä ja -- pilkkasi meitä kaikkia.

-- No on taloa: pyhänä työtä tekevät kuin pakanat! Mutta kirkkoon ei hän itsekään mennyt. Jos jolloinkin kävi kirkossa, niin kävi akkoja katsoakseen ja juoruja kuullakseen. Sillä jumalansanaa ei hän elämänpäivänä ollut kuullut. Merkillisesti hän tiesikin kaikki juorut! Varsinkin arimmat naima-asiat ja häväistysjutut tiesi hän pilkulleen. Omista rakkaussuhteistaan sitävastoin harvalle puhui. Eräs nuori työmies oli mestari häntä haastattamaan:

-- Onko sulla muita kierroksessa kuin se Anni?

Joopi kun kerran rupesi purkamaan salaisuuksia, niin toinen oli katketa nauruun. Mutta minä, isäntä, en saanut kuulla kymmenettä osaa hänen lemmensalaisuuksistaan. Semmoisten kertomista isännälleen Joopi piti sopimattomana.

Gentlemanni hän oli! Konttaavalle pikkupojalleni, kahvia juodessaan, heitteli sokerimuruja, joita haukkoi omista paloistaan. Pikkupoikani tottui Joopiin niin että riemusta kiljuen mateli hänen luokseen pirtin ovipieleen ja antoi Joopin nostaa itsensä polvelleen. Mutta pikkutyttöjäni hän komensi: "Eläkä koske..."

Ruuanlaittajaansa hän kunnioitti, jos ruuanlaittaja nimittäin arvasi hänen makunsa. Kun kälyni oli ruuanlaittajana, niin nämä kaksi puhelivat silmillään: Joopi tottui niin nuoren neidon silmiin että jo kaukaa ymmärsi, milloin ruoka oli valmis. Lausuipa vielä kohteliaisuuksiakin.

-- Ke... ka... ootpa osannut... marjavelliä... heh...

Käly tietysti mielistyi mokomaan metsäkarhuun.

-- Joopi on Jumalan lähettämä, oli hänellä tapana sanoa.

* * * * *

Raskaan työn tekijä Joopi oli!

Kivihaan, rakkaan vänkärin saatuaan mies pyöritteli maanalaisia kivimöhkäleitä kuin kissa lankakeriä. Joskus hän itsekkin ylpeili voimastaan niin että kutsui neidin katsomaan, kuinka suuren kiven taas oli liikuttanut. Ja juurikasten kiskonta oli hänelle hauskaa voimistelua. Mutta -- käsissä kantamista hän vihasi. Siinä hän oli heikompi isäntäänsä. Paarilla painoja kuljettaessaan Joopi alituisesti murisi että pitäisi olla hevonen. Kevyeen työhön ei hänestä ensinkään ollut -- silloin hän turmeli päivänsä ja jäljet olivat mitättömät. Eräänä päivänä hän sai tehtäväkseen pienen kukka-aitauksen. Vaimoni sitä teetti ja pyysi että Joopi tekisi nurkkaan sulun, jottei lehmä suinkaan pääsisi. Joopi väitti ettei lehmä mahdu mokomasta raosta, mutta miten olikaan: seuraavana aamuna ani varhain vaelsi kellokas suoraan kukka-aitauksen sisään. Talossa syntyi hirveä hälinä: lehmä! lehmä! Vappu, Vappu hoi!

Näytelmä, jota aamuauringon heleässä paisteessa katsottiin yöpaitasillaan parvekkeelta, päättyi luonnollisesti siten, että sekä lehmä että Vappu harppasivat kauhistuksissaan yli vastakylvetyn kukkamaan.

Kun Joopi tuli aamiaiselle, menin minä hänen korvaansa huutamaan, että talon emäntä oli nyt siinä määrin vihastuksissaan Joopille tuosta huonosta portista, ettei kyennyt sanomaan halaistua sanaa.

Joopi, koko historian käsitettyään, alkoi _nauraa_. Hän nauroi niin makeasti että vellikuppi läiskyi ja lusikka teki kuperkeikkoja ja koko naama sotkeusi ruokaan naurun kyynelten tulviessa silmiin. Sepä oli karhun naurua se, joka valtasi meidät kaikki muutkin ja lopulta tarttui hysteria emäntäänkin, johon asia syvimmin oli koskenut.

Lehmä! Lehmäkanttura! Ke! Vappu! Rou...

Makeasti irvistäen ja nuollen suutaan hyökkäsi Joopi seivästämään kovan onnen porttia, eivätkä lehmät sen koommin tunkeutuneet aitaukseen.

* * * * *

Minulle oli ilmoitettu ettei Joopia kannattanut pitää kauvan. Ja totta se näkyi olevankin. Neljännellä viikolla mies alkoi käydä pahapäiseksi, päästeli kamalia ärräpäitä, kapinoi työtoveriaan vastaan ja sai tämän kauheasti suuttumaan. Kysymys oli ylilattian korjauksesta. Mutta minä pidin Joopia viikon loppuun saakka ja teetin hänellä vaihteeksi raskasta työtä mitä kuumimmassa auringonpaisteessa. Sepä häntä _rauhoitti_ -- ja lauvantai-iltana, lopputiliä tehdessämme, erosimme mitä parhaimmassa sovussa. -- Jää hyvästi, veli Joopi, puhelin minä, tyytyväinen olen sinuun ollut.

-- En ole elämänpäivinäni varastanut! huusi Joopi vastaukseksi. -- En neulaakaan ole ottanut! Postiröökynäkin kokeeksi kassakaapillaan makuutti vahtina -- kiittelipähän vain. Sitten hän sanoi:

-- Työkojeesi kaikki olen talteen korjannut, en ole mitään särkenyt, minkä särkenen, sen korjaan!

Sunnuntai-aamuna kello 6 oli Joopi talostani kadonnut.

Parooni -- kansan mies.

Nykyaikana, jolloin joku virkaluokka kansan keskuudessa saattaa olla huudossa turhantarkkuudestaan tai liiasta herruudestaan, on mieltäkiinnittävää silmätä taaksepäin ajassa virkamiestyyppeihin, jotka Suomen sivistys on luonut niin sanoaksemme oman mittapuunsa mukaan. Itäpohjanmaalla, _Hyrynsalmen_ pitäjässä oleskeli viime vuosisadan lopulla metsänhoitaja, joka oli arvoltaan parooni, mutta sellainen parooni, etteipä sen mokomaa liene näillä mailla ennen eikä jälkeen nähty.

Hän nimittäin löi leveäksi leikiksi koko aatelisarvonsa ja saavutti siitä syystä sellaisen kansan suosion, ettei sen vertaista liene langennut kenenkään forstmestarin osaksi meidän kriitillisessä nälkämaassamme. Saapuneena Viipurin läänin Karjalasta hän jo heti, itse ajaen kuormaa, herätti huomiota talonpoikaispukimillaan ja karjalaisella kielimurteellaan, jota hän sydänveriinsä saakka harrasti. Hänen kansallinen virkapukunsa: karttuunipaita, sarkaliivit, pieksusaappaat, sarkahousut ynnä karjalaiskauhtana sirkkavöineen ja tuppivöineen, joissa roikkui monta puukkoa, ei suinkaan ilmaissut sitä herra paroonia, jota oli odotettu, kun taas toiselta puolelta samaan aikaan ylimaan herrat siinä määrin hämmästyivät "friherrinnan" hienoutta ja kauneutta, että kerrotaan Hyrynsalmen silloisilta gentlemanneilta kahvikuppien pudonneen käsistä, kun vapaaherratar astui sisään ovesta.

Rouva näyttäytyi todella vastakohdalta miehelleen, kuten myöhemmät kokemukset sen todistavat, ja vielä tänäpäivänä vakuutetaan asiantuntevalla taholla, missä määrin vapaaherratar oli hieno kotielämässään, kuinka siellä esimerkiksi vieraan jäliltä aina pyyhittiin istuimet j.n.e., kun sitä vastoin isäntä-parooni leveänä remusi huoneesta huoneeseen istuttaen karjalaisukkoja kansliassaan tai tupakoiden talonpoikain kanssa myöhäiseen yöhön saakka pirtissään kaikenmokomia juttuja kertoen ja kerrottaen.

"Luonto tasoittaa!" kuten eräs entinen hyrynsalmelainen laihtumistaan laihtuva aviomies aina tapaa sanoa lihomistaan lihovasta eukostaan.

Parooni-metsänhoitaja, saavuttuaan uuteen virkaansa Peräpohjolaan, jossa enemmän kuin muualla oli kruununmaita, näytti pian, mihin hän virkamiehenä kykeni. Metsänvarkaus rehoitti nimittäin siihen aikaan suurimmassa kukoistuksessaan, ja olipa oikea Jumalan sallimus, että mies sellainen kuin parooni osui sitä ehkäisemään. Hän nimittäin oli yhtaikaa hirmuinen sakottamaan niskureita talonpoikia käräjissä ja samalla aivan harvinaisen lempeä armahtamaan kaikkia lurjuksia, jotka katuivat tekojaan tai nöyrästi pyysivät anteeksi. Se nyt ei tietysti mennyt oikein "reklementtien" mukaan tämä armahtaminen, mutta parooni olikin juuri siitä niin erinomainen, ettei hän, kun ihmisyydestä oli kysymys, välittänyt virallisista oikeuksistaan. Hän tahtoi ennenkaikkea olla vapaa _ihminen_ ja _kansanopettaja_. Virkamiehenä ainoastaan hän ei kärsinyt vastustusta, mutta ihmisenä hän oli alistuvainen kuinka alhaiseen kohteluun hyvänsä. Hänessä oli jotakin uskonnollista, profeettamaista, hitunen suurta aikalaistaan Leo Tolstoita, mikä pakoitti häntä toisinaan syvien rivien edessä esiintymään pappina. "Mene ja älä silleen tee syntiä!" saattoi hän sanoa jollekin rikoksesta kiinnisaamalleen raukalle. Ja virallisia papereita hän siinä määrin vihasi, että ihan tuskastuneena repi tukkaansa niinä päivinä, jolloin hänen oli pakko jotakin kirjoittaa. Mieluimmin hän uskoi kirjoittelemiset ja laskemiset jollekkin toiselle, minkä vain käsiinsä sai, kunhan itse vain sai olla vapaana jätkän töissään pihalla tai metsässä tai rahtimiehenä markkinamaantiellä.

Hän oli oikea korpiparooni. Korvessa hän saattoi kuljeksia viikosta viikkoon tapaamatta ainoatakaan sivistynyttä ihmistä; hän suostui kansantapaan makaamaan likaisimmissakin pirteissä, mutta kaikista mieluimmin hän sentään miesjoukon kera eleli taivas-alla metsässä, nukkuen tukkilaisen tyyliin yönsäkin rakovalkealla tai havumajassa. Kuinka monta hupaista tarinaa tai aitosuomalaista sutkausta saikaan kuulla tuollaisen salaperäisesti yön hämärässä loimuavan honkavalkean ääressä! Kun kulttuuri jossakin vanhassa suvussa on noussut hienoimpaan huippuunsa, silloin sen äärimäiset vesat janoavat takaisin siihen maaperään, josta esi-isät ovat nousseet. Se on se sama intohimo, mikä ilmenee monessa Englannin miljonäärissä ja loordissa, joista joku saattaa kesäkseen siirtyä Suomen Lappiin tai Kajaanin Vaalaan seitsemän viikkoa konttailemaan pahaisessa teltassa itse keittäen ruokansa ja sitten taas, vaihtaen metsäpukunsa silkkeihin ja sametteihin ja pujotellen sormiinsa tuhansia maksavat jalokivisormukset, palata Lontoon hotellisalonkeihin syömään _à la carte_. Metsävalkean ääressä parooni-ylimetsänhoitaja aina esiintyi ylikokkina keittäen saijut sekä itselleen että miehilleen. Karjalaisvenäläiseen tapaan hän oli intohimoinen teen juoja, joka saijutaloon päästyään harvoin pani lasiaan kumoon, kaatoipa siihen emäntä kuinka monta kymmentä täyttä tahansa. Metsäherra-tovereittensa seurassa parooni usein teki pilaa tovereittensa herruudesta. Kun nämä esimerkiksi tahtoivat keittää puolukkapuuroa, niin parooni kantoi pataan myös puolukan varsia, jäkäliä ja käpyjä, korkealla äänellä selittäen ruotsiksi, että keitosta piti tuleman aitovegetarianinen ateria. Ei ollut harvinaista, että hän metsävirkamatkoillaan kustansi juhla-aterian miehistölleen komennettuaan samaan pataan sekä linnut että kalat. Sellaisten temppujen kautta hän tuli hyvin kuuluisaksi ja hänen kansallinen maineensa vieri pitkin maita mantereita. Mutta saattoipa hän keskellä talvista yötä yhtäkaikki suurella sähinällä hypätä ulos pakkaseen ja kiireimmittäin laputtaa pois talosta puistellen turkkiaan hokien: "lutikkaturkki! täiturkki!"

Esiintyen itsekkin karjalaisena hän erityisesti suosi rajantakaisia heimolaisiamme. Karjalan ukot olivat hänen taloonsa aina tervetulleet ja itse hän mielellään pistäysi vieraissa Vienan puolella. Monta hauskaa tapahtumaa hän tällä tapaa muistoihinsa keräsi. Mainittakoon vain esimerkiksi, kuinka parooni kerran tuli Tiirovaaran kylään ja paremman pakinan puutteessa alkoi kuvailla isännälle, miten muka lintukauppoja harjoitettiin Etelä-Karjalassa, kuinka lintuja, jotka olivat menneet mäsäksi, paikattiin etsimällä yhdestä talosta jalkoja, toisesta siipiä, kolmannesta purstoja, neljännestä päitä ja kuinka täten eheiksi saadut linnut sitten vietiin Pietariin kaupaksi. Silloin talon isäntä, aito-karjalainen musikka, ponnahtaen ylös ja iskien silmää paroonille, sanan virkkoi, noin nimesi:

-- Sie oikea valehtelija oot, sie emävalehtelija oot! Ei konsana Tiirovaaralla tuommoista valehtelijaa ollut oo -- a paa sie moamo saijukattila tulelle, harvoin on Ruotshista vierahia, -- piämmä hauskoa!

Tätä Tiirovaaran ukon tunnustusta parooni monet kerrat perästäpäin on mehevästi nauraen kertonut tuttavilleen.