Part 2

Heti päivällisen jälkeen kävelin taas sinne työmaalle, kuten nyt sanotaan. Hämmästyin hyvänpäiväisesti: viemäriä oli jo kaivettu kymmenkunnan metriä ja musta muta hyllyi ja vesi virtasi. Iivana seisoi polviaan myöten vastaansa ryöppyvässä vedessä ja katkoi kirveellä maansisäisiä juuria. Työ siis kävi kuin kävikin.

Työ kävi! Niitynraivaus oli saanut luomiskäskynsä ja minä olen iloinen tästä. Ymmärtäneekö monikaan herrasihminen sitä kieltä, mitä nyt puhun? Enpäs ennen "kamarirunoilijana" olisi koskaan uskonut, jos joku minulle olisi sanonut, että _minä_ kunnon isäntänä teetän niittytöitä, että varsinkaan raivautan raakaa korpea. Pitihän miehestä tulla pääkaupunkilainen lehtori -- lehtori vähintään, "poetan gloriaseppele" leveän otsan ympärillä ja jambit ja anapestit ja Shakespeare ja Ibsen tai Anatole France piti hänelle olla luonnollisempaa kuin kaukokorvessa rypeminen näkemättä edes silinteripäistä parturinkisälliä. Piti? Vaan tässä seisoo se trubaduuri ja on _huvitettu_ korven raa'asta raivauksesta eikä ole vuosikausiin kiusannut pegasustaan. Anteeksi että latelen latinaa. _Pegasus?_ en edes muista, mitä se olikaan -- olen ajanut talvet pitkät porolla, jaa, kenties pegasus onkin peura? -- jos on, niin hyvä. Mutta sen sanon vieläkin että korpiniityn luomissanat ovat singonneet juuri tänä päivänä, vaikka pohjatuuli pauhaa.

15 p. kesäkuuta.

Neljäkymmentä metriä viemäriojaa jo kaivettu! Iivana Karhu on todella karhu korpea raivaamaan. Näkisittepä vaan, miten musta lieju kohoaa syvyydestä ja miten tuhannet puunjuuret katkeilevat Karhun "kynsien", kirveen, kuokan ja kangin alla! Se on varmasti voimakasta maata, ikivanhaa korpipuron pohjaa -- tuntuu, kuin moisessa mudassa voisi kasvaa taatelipalmu... Ja kuitenkaan se ei kasva. -- Pohjolan kesä on liian lyhyt, Pohjolan tuulet liian kylmät ja aurinko kitsas: tänä päivänäkin on kylmä, ja auringonlaskun jälkeen viilenee ilma neljään lämpöasteeseen. Neljä astetta Celsiusta -- se on muka kesää! Ei ui ahvenkaan silmukkaan, neljästä verkostani otin tänään pari kalaa. Kaksi kalaista ja viisi leipää -- mitä ne ovatkaan meidän väelle, minulla on paraikaa kasakoita, jätkiä ja kaikenlaista työväkeä. Emäntä on helisemässä. Mutta se on pääasia että viemärioja sellaisella vauhdilla uurtuu. Oh mikä jättiläiskoivujuurikas! Iivana jo illalla oli köydellä tuon suuren käkkyräpuun kaatanut, mutta hirmuisempi leikki oli leikata juurikas poikki ja vääntää irti maasta. Autoin hiukan Iivanaa ja sinne viemärin paltteelle tuo visakinttu kellahti. Sen juurilla prameili vielä jäätikäs, vahva routa, ja kokonaiset telit jäätynyttä mutaa lohkeilivat käsiin. Ihastuin jäämuta-teleihin niin että kannoin moniaan kainalossani kotiini kukkamullaksi...

Mutta ajatelkaapas, rakkaat ystävät ja maailman herrat, sitä että mieheni, nämä rajantakaiset raivaajat, suvaitsivat viettää viime yönsä siellä ojansa liepeellä. Ei tulla taloon, ei soudeta mökkiin, tekaistaan vaan matala havumaja, jossa toinen kylki ammottaa auki -- ja nuotiotuli viereen. Siinä kuivaillaan likomärkiä saappaitaan ja sukkiaan ja jyrsitään kuivaa leipäkannikkaa (voita ei saa ostaa nykyään mistään). Yö on niin kylmä että kuura kurkistelee, mutta miekkoset vain makaavat. Työvaatteissaan ilman peittoa, ilman suurmaailman ohutta hotellihuopaa! Siinä sitä kysytään _hermoja_ ja _sitkeätä verta_, jota ei ole yhdelläkään sanomalehdissämme kuuluisista urheilijoistamme. Mutta pannappa sanomalehtiin että Iivana Karhu ja hänen kuusitoistavuotias risainen veljensä viime yönä voittivat itse Pakkasen niin ja niin monella pisteellä -- sitähän irvisteltäisiin tässä muotimaailmassa. Ei, emme siis pane sanomalehtiin: näitä tällaisia korven rekordeja ei reklamoida, vaikka koko Perä-Pohjola tukkisavottaväkineen siinä suhteessa voisi herättää mielenkiintoa.

Kun tulin aamulla heidän majalleen, paikkasi Risto pieksusaapastaan, mutta Iivana seisoi polviaan myöten mutaojassa ja kiskoi, kiskoi... Tietysti isäntänä pidän heitä hyvin sikäli kuin kykenen, tuon sikarit, tuumittelen... Tänä iltana läksin sarkapalttoita viemään, etteivät ainakaan paleltuisi. Yö uhkasi tulla yhä kylmempi. He pitivätkin varovaisimpana siksi yöksi marssia taloni navetan ylisille nukkumaan -- turvepehkussa.

16 p. kesäkuuta.

Viemäri kaivettu puhki palstan, se ampuu nyt 60 metriä hiekkarantaan muodostaen kuin mikä pikku Niili "deltan" järveen tullessaan. Mutta pohjassa piilee vielä sulamaton routa...

Jos minulla olisi aikaa, niin kenties seuraisin tuntikausia Iivanani työntekoa, mutta minä teen itsekkin työtä kotonani ja käyn vain pikimältäni raivauksella. Tänään makasin sentään jonkun minuutin heidän havumajavuoteellaan ja puhuimme Iivanan kanssa Lapin tuntureista ja lappalaisten poroajosta. Risto, hän vain hissukseen irvistelee, sanomatta juuri mitään. En saa vielä selvää, onko siinä pojassa henkeä. Nämä taitavat olla erämaan leimaamia sieluja, mittaamattomia umpilampia...

Kun iltaverkoillani kävin, oli Iivana ja Risto jo raivaamassa itse niittypalstaa, yksi kulma oli jo raivattu. Mutta ikävän uutisen minulle Iivana ilmoitti: viimeinen leipäpalanen oli menossa eikä joutaisi keskellä viikkoa kannikan perässä juoksemaan. Omanpitäjäläinen menee vaikka kolmenpeninkulman päähän hartsujensa hankintaan, eikä laske _aikaa_, mutta tämä rajavienalainen näkyy älyävän ettei raivaus edisty, jos mies vaeltaa kyliä. Mikäs siis auttaa muu kuin antaa heille limppua omista ruuistamme. Ja vielä makeat saijut särpimiksi. Nyt sataa vettä, päivä on ollut kuuma ja aurinkoinen, kaakkurit kaakattavat ja palokärki rimputtelee salolla. Mutta yöksi ei tyynny lännen liehka.

18 p. kesäkuuta.

Myrskyisessä vastatuulessa palasin tänään pikkutyttöineni pappilasta soutaen ja ehdin vasta iltamyöhällä korpikarjalaisteni puheille. Suuria risuröykkiöitä kohosi kuokoksella ja Iivana istui kuivaillen sukkiaan tulella.

-- Kunpa tässä vielä huomisen päivän pärjäisi, sanoi hän, jotta pääsisi sapuskoita tiedustamaan.

-- Niin, sanoin minä, kyllä teidän pitäisi tämä eväsasia järjestää, eihän syömättä jaksa.

He olivat nyt jyrsineet koko viikon kuivaa leipää ilman voin mykyrääkään ja ilman kupillistakaan lehmänantia, ainoastaan vanhoja perunoita ja vanhettuneita muikkuja oli miehillä ollut lainakannikan palan paineena. Säälitti minua, samalla kun ylpeydellä ajattelin korpi-ihmisen sielun ja ruumiin voimaa. Ei omankyläläiseni näin rasvattomilla ruuilla _sellaista työtä_ tekemään kyhäytyisi. Mutta rajalainen ei ruikuta.

Pistimme tupakaksi ja astelimme vaiteliaina taloni pihaan. Minua hävetti etten saattanut pyytää miehiäni lämpöiseen pirttiin, vaan täytyi heidän hiipiä taas navettani ylisille nukkumaan. Yömyrsky yhä pauhasi, kesäistä tunnelmaa ei ollut, vaikka koivun lehti voimakkaasti vihoitti...

19 p. kesäkuuta, lauvantai.

Tänään en ole joutanut käymään korpipalstalla, sillä toista miestä (Joopia), joka vääntelee kiviä vänkärillään tuolla navetan takana, on täytynyt valvoa. Sitäpaitsi olen itse tehnyt monia töitä ja on vieraitakin kulkenut kahvilla. Iivana otti iltapäivällä etukäteen 20 mk. ja läksi veikkoineen ruoka-asioitaan järjestämään. On ollut julman kylmä päivä, rakeitakin satanut ja tuullut rajusti. Miten voineekaan lännen leyhkä olla niin armoton?

* * * * *

... Iivanassa on jotakin alakuloista, salamielistä, mutta lujaa kohtaloonsa tyytymystä.

23 p. kesäkuuta, Juhannusaatto.

Myrsky pauhaa, rakeita ropsii, vihuri lyö punapurjeeseen, joka minua kiidättää juhlapukuisena lapsineni kirkonkylän rantaan. Mutta niitynraivaajat? -- He eivät liikahda, _heillä_ ei ole juhannusaattoa, he eivät edes huomaa, kuinka kymmeniä venheitä sivu liukuu; kuokat kalskahtelevat, juuret rytäjävät mustassa mudassa ja jykevät riot kohoilevat saralle. Siunattu olkoon ahkeran ihmisen työ, kunnia raatajalle, joka ei aattona pukeudu juhlavaatteisiin!

25 p. kesäkuuta.

Taas on pohjatuuli mylvinyt järven ulapoilla ja vettä on vihmonut ankarasti; ja sitä kesää, jota on odotettu, ei näytä tulevankaan.

* * * * *

Nyt alan uskoa että Iivana Karhu on oikea korvenraivaaja. Jättiläisjuurikkaita on miekkonen kiskonut tänä yhtenä päivänä jättiläisröykkiön. Hän sanoo että juurikkaita on maa aivan täynnä, niitä on toinen toisensa päälläkin, joka todistaa ikivanhaa ja voimaperäistä korvenpohjaa. Siinä se vielä leipä lainehtii? Mutta työ on raskasta -- käy tottapuhuakseni salaa sääli Iivanaa, joka ei edes valita kuten joku Joopi, ei kiroile Luojan töitä eikä sadattele, iskee ja vääntää vaan ja vetelee sauhuja. Mutta sauhussapa pidänkin miehen, jokaisen sikarinpätkän hänelle työnnän ja tuskinpa muuta lohdutusta Iivana kaipaakaan. Tosinhan emäntäni iltamyöhän tullen vielä kiehauttaa miekkosille saijunkin. Mutta nostaappa nurkumatta mokomia möhkäleitä vesisateessa, siihen eivät kykene pojat puoletkaan! Jos olisin kapitalisti, sampanjat juottaisin tänä yönä Iivanalle ja Ristolle navetan ylisillä, jossa he paraikaa makaavat. Yö on... ja maata menen itsekkin omien töitteni rasittamana. Elämän järjestys on varmaan oikea, koska ihminen tietää seuraavanakin aamuna heräävänsä työhön, joka on sekä pakollinen että hyödyllinen!

30 p. kesäkuuta.

Ilma on lämminnyt, pääskyset vihdoinkin pesineet taloni räystään alle, sääsket saapuneet miljoonaliittona puremaan lapsukaisiani, jotka kaahlivat rantavedessä; kalamiehet saavat kaloja, viime yönä minäkin kalastelin; nauriin sirkat suurenevat tunneissa ja minuuteissa... Kesä on tullut!

Koivut lemuavat, lehmäin kellot kalkattavat, itä-etelästä lietsoo lämmin leyhkä ja suloinen sade ripsuttelee kuivuneita kukkapenkereitä. Mutta Iivana tuolla korvessa, Iivana hän vain kiskoo, kaivaa ja hakkaa. 6/10 osaa on nyt raivattu. Illalla Iivana saneli: olen laskenut (räknännyt), etten pärjää tässä työssä. Mie luulin tätä korpea helpommaksi, mutta kukapa maanalaisten juurikkain lukumäärän arvasi. En _pärjää_, ellette korota urakkaa.

_"En pärjää!"_ -- ne sanat kaikuvat vieläkin korvissani. Ne ovat työnantajalle sangen pahat sanat. Pahaa ennustavat! Ne merkitsevät että täytyy joko keskeyttää mieluinen työnteetto tai kovasti korottaa maksujaan. Ja milloin en esimerkiksi minä olisi korottanut? Täällä nimellisessä nälkämaassa ei tehdä ainoatakaan urakkaa niin ettei kesken työtä tai työn loputtua urakkamies muriseisi ja päivitteleisi. Mutta Iivana Karhu on silti -- poikkeus. Ei _hän_ ole mikään vaivojen valittaja eikä ruikuttaja. Hän tekee ennenkaikkea _työtä_. Tekee sitä ahkerasti, vaikka joka kolmannella miehellä moisessa muokassa selkäranka katkeaisi. Siispä minä lupaan -- korottaa.

Päätin salaa maksaa Iivanalleni mitä ikänä hän itse ilkeää pyytää. Mutta tietysti sentään katson että päiväpalkka pysyy kohtuuden rajoissa. Herrajumala -- milloin todellinen korvenraataja saapi _liika_ päiväpalkan? Me herrat: joku senaattori, joku kuvernööri, joku ylimetsänhoitaja, joku insinööri, joku kirjailijakin -- kuten joskus allekirjoittanut -- voimme saada _liika_ päiväpalkan -- sanokaamme _esimerkiksi_ 100 _markkaa yhden päivän_ työstä -- mutta saapiko korvenraataja Iivana milloinkaan edes viittä markkaa päivän raskaimmasta työstä? Kun sitä ajattelee, niin tokihan mielessään malttaa luvata Iivanallekin yli sen summan, mistä selvästi on sovittu, sillä _totta kai ihmisen täytyy elää ansiosta_.

Raivaa siis sinä Iivana rauhassa juurikkaita julmia, koukista sitkeätä selkääsi ja väännä paksulla kangilla, niin että ryskyy -- minä, herra, maksan. Jumala on tällä kertaa antanut minulle kyvyn maksaa miehen työn ja sehän on -- suurenmoista. Se on suurenmoista, sanon minä, sillä kysymys on siitä, miten vihertävä vihantarehu saadaan syntymään keskelle raakaa metsää.

3 p. heinäkuuta.

Sunnuntaita vasten yöllä... Tulen uistelemasta kosken niskasta, josta sain komean hauvin. Toisiltana saimme uudella uistimella neljä haukea, joista yksi annettiin niitynraivaajille. Häpsähtipä Iivana aikalailla, kun aamulla kuokkaansa tahkotessa sai isännältään lahjaksi hauvin. Se oli juhlapäivä korvessa, hiiloskalan ääressä. Mutta suola on sota-aikana kallista. Niin, mitä pitikään sanoani. Ylen kovin väsynyt omista päivän töistäni (maalaamiset, nuohoamiset ja kaikenlaiset taloustoimet). Eilen kävivät heimolaiseni korpikuokintaa katsomassa. Mutta turhaan sytyttelemme rovioita, nuo jättiläisröykkiöt satavuotisia märkiä juurikkaita eivät ota palaakseen hevillä. Sininen sauhu hulmahtaa yli korven, liekit räiskävät havuissa, mutta pian tyrehtyy punainen lieska. Nyt on korpeen kokoontunut paljon tovereita Iivanan hommia katsomaan, tarkoitan sääskiä. Toispäivänä käytin palstallani myös erästä taikojenkerääjä-herraa, joka oli matkalla Vienan Karjalaan. -- Iivana sai taas ruokarahoja ja souteli kirkonkylään pyhäksi, saamatta suovattakylyä kultaista. Eläköön hikinen työ ja siunausta tuottakoon kerran sekin musta muta, joka näinä päivinä on "kaarteessa" roiskunut. Huomenaamulla nousen vastaanottamaan rahtimiehiä, jotka tuovat kallista viljaa kaupungista asti. Jospa rahani riittäisivät, hätäkös olisi elää näin, ostella mitä haluaa ja teettää mitä työtä tahtoo.

7 p. heinäkuuta.

Suuri juhlapäivä korvessa! Juhlakahvit jätkilleni kuusen juurella havumajan nuotiolla! Sillä se suuri puu, rotkon kuusikuningas, pitkä huiskelo, jonka tyvi oli niin paksu, ettei isäntä ympäri yltänyt käsivarsillaan, se kaataa romahutettiin nyt. Oli tyyni päivä ja kesähelle. Lapset telmivät alasti hiekassa ja minäkin ensi kertaa uin. Sitten hyppäsin puisevaan kankiin, karjalaiset vetivät köysistä, kymmeniä juuria oli hakattu poikki, jättiläispuu keikkui... Me huojutimme, huojutimme ja huusimme.

Sitten se vihdoin tapahtui, kumea kohaus korvessa. -- Onpas pölkyssä sahaamista, on totisesti.

Mutta isännällä on kiire omiin taloustöihinsä --. ei jouda kirjoja pitämään. Yön tullen vedän aalloista aina hauvin uudella kultauistimellani. Pihlajat kukkivat, kielot tuoksuvat saaressa, lämpömittari osoittaa kolmattakymmentä astetta, on niin kuuma etten päiväkausiin ole paitaa tarvinnut. Eläköön luonnon vapaus ja työ sekä työn nautinto! Eläköön myös rakkaus -- raskaan päivätyön vastapainoksi...

9 p. heinäkuuta.

Kolmattakymmentä astetta varjossa, mutta työmieheni kuokkii, kuokkii ja raivaa. Minä, Isäntä, pulikoin vedessä, vaan Karhut eivät kynsiään kastele. Merkillistä että niin kovassa kuumassa ihminen virvoittaa itseään hikivirralla ja halveksii vettä! Mutta minä luulenkin että Suomen suot ovat kaivetut ja kaivetaan hikivirtojen voimalla eikä Kneipin eikä Müllerin, vielä vähemmin Kuhnen kylvyillä. -- Viimeinen sarkaoja on nyt menossa.

10 p. heinäkuuta.

Yöllä satoi vettä kuin saavista kaataen. Karhu viimeistelee töitään. Ikävälle tuntuu päästää miestänsä menemään, mutta rahavaratkin sitä vaativat.

* * * * *

_Samana iltana eli oikeammin yöllä_. He ovat nyt poissa -- korvenraivaajani ovat tilitetyt. Olin juuri naurismaan kitkennästä menossa heidän työnsä loppua katsomaan, kun he jo kuokkineen, kirveineen kiipesivät ylös törmää. Kaikki työaseet he toivat koreasti takaisin (mitkä mainiot kuokan varret he olivatkaan tekaisseet!) Ja sitten kiivettiin talon tornikamariin ja pantiin sikariksi. Tehtiin tili. Maksoinko liian paljon? Maksoinko liian vähän? Tiedänhän että yhtiöt ja valtio eivät maksa penniäkään yli urakkasopimuksen. Mutta jos tekisin kuten yhtiöt ja afäärilaitokset, tuntisinpa olevani köyhän miehen nylkyri ja jonkunlainen pahantekijä. Sentähden, laskettuani päivät -- ja tietäen kuinka _raskaita pitkiä_ päiviä ne olivat olleet -- tunsin siveelliseksi velvollisuudekseni suorittaa 30 markkaa yli urakkasumman. Laskin näet näin: Iivana Karhu ei tunne itseään miehen arvoiseksi ellei saa vähintään 2:50 päivältä. Ja nuorukainen Risto Karhu ei ole apurin arvoinen ellei teettäjä hänelle maksa vähintään markan päivältä. Siis 3:50 kertaa 23 päivää (hiukan vajaa) = 80 markkaa + 35 metriä viemärin lisää à 20 penniä = 7 mk., summa summarum 87 markkaa. Mies oli ennestään ottanut 55 mk., sai siis taskuunsa 32 markkaa.

Hän oli nöyrästi tyytyväinen -- olen varma että hän olisi ollut tyytyväinen vähempäänkin. Mutta sanonpa suoraan että jos itse _niin kovaa_ työtä tehtyäni viikosta viikkoon olisin saanut kouraani säästöä ainoastaan nuo 32 markkaa, joista velipojan täytyi kai saada joku markka (22!), niin tottatoisenkerran olisin "kironnut koko yhteiskuntajärjestelmän".

Iivana Karhulla on kotona vaimo ja kolme lasta sekä vanha äiti. Oh Jumala, kuinka julma onkaan kohtalo... Ja kuitenkin joku täkäläinen saattaa kadehtien sanoa: maisterihan maksoi sille venäläiselle (karjalaiselle) rapiasti. Vai maksoi? Kiitos paljon? Ja sivistyneet toverini tietysti haukkuvat minut pahanpäiväisesti, jos kerron maksaneeni työmiehelle yli urakan 30 markkaa liikaa. Tuo ikuinen ristiriita! Missä lienee kapitalismin raja?

Me tupakoimme Iivana Karhun kera vielä puolen tuntia saaressa kahvikupin ääressä ja -- sitten sitä erottiin. He ottivat konttinsa ja kimssunsa ja hävisivät ääneti metsään. Metsä antoi, metsä otti!

Mutta työn jälki jäi korpeen. Viemäri pauhasi ja sarka- ja niska-ojat lorisivat ja joku sauhun sininauha suikersi taivasta kohti... Siellä seisoo nyt "musta muta" vuottaen viimeistä muokkaustansa. Kiitetty olkoon Jumala että nyt ymmärrän, _miten_ korpea raivataan ihmisen elinkeinoksi.

_Lorun loppu_:

Syyskuun 30 p.

Mitä ihmettä se merkitsee? Turhaan olen jo pari kertaa työntänyt viestin sinne rajakylään, jossa Iivana Karhu asuu. Ei kuulu vastausta, ei näy miestä. Petturiko? Sanansa syöjäkö? Ja kuitenkin hän lähtiessään niin _pyhästi lupasi_ palata syyskuussa raivauksensa rioja polttamaan. Minä olisin antanut hänelle vielä toisen mokoman aareja lisää, sillä kerkesin mieltyä kunnon työmieheen. Mutta urosta vain ei kuulu ja niittyraivaus seisoo surullisena, kesken-eräisenä...

Lokakuun 7 p.

Ei vieläkään! Pian tulee talvi, nyt jo rantoja riittelee ja lumihiutaleita heittelee. Kuljin raivauksella ja koetin itse polttaa nuo jättiläisröykkiöt. Viisi olen tänään polttanutkin, hirmuinen roihu on räiskänyt ja sakea sauhu yli sinisen korven kiirinyt. Mutta ei tästä tule hyvä ilman Iivanaa ja koskematon ala jääpi tykkänään raivaamatta. Turhaan tiedustan raivaajaa Iivanan tilalle. Ei ole _miestä_ Rämsänrannalla, on vain muikunpyytäjiä, lehmänteurastajia, linjamiehiä ja noita ikuisia männynkäpykääpiöitä. Ei kenellekään kelpaa _se_ raha, joka irtautuu niin raskaasta työstä, kuin on minun juurikaskorpeni. On se kohtalon kiroa ettei _Suomessa_ enää saa niitynraivaajaa. Väitätte ettei tämä ole tosi, mutta ainakin minun taloni kohdalle on sattunut sellainen kohtalo. Olisin valmis maksamaan korkeimmat päivärahat, jos tänä syksynä saisin niittyni valmiiksi. -- Ja tätä sitten hokevat nälkämaaksi!

13 p. lokakuuta.

Nyt sen tiedän! Anna anteeksi hyvä mies epäilykseni! Minä en ollut ottanut huomioon erästä seikkaa odottaessani sinua palaavaksi...

On olemassa suurempi niitynraivaus kuin minun Ropakaarteeni. On olemassa maailman "Ropakaarret", niin hirvittävän suuri että järkeni tuskin kykenee sitä käsittämään. Ja sinneppä -- maailman korvenraivaukseen on Iivana Karhu lähtenyt. --

Joopi.

"Niin sanoi Herra Saatanalle: miksi et ottanut vaaria minun palvelijastani Jobista, sillä ei ole hänen vertaistansa maalla..."

Jobin kirjasta.

Kesäisenä sunnuntai-aamuna uutistaloni pirttiin astuessa tapasin ovensuussa istumassa punaverisen, jykevätekoisen, ohimohiuksiltaan harmahtavan miehen, jonka vuosia takasinpäin muistin kohdanneeni Vuokin maantiellä ja jota olin luullut hulluksi. Säpsähdin: mitähän hullu talostani tahtoo, mutta samalla nousi ovenpielestä naapurini, Vuona-Ukko, ristissä huulin selittämään ja huutamaan:

-- Tämä on Joopi, Joopi Heikkinen, Jumaliskylältä -- kyllä kai maisteri hänet tuntee?...

-- En minä oikein? keskeytin minä kysyväisesti.

-- Vai ette, no joo, kyllä minä hänet tunnen, Roinilasta viimeksi kuuluu tulleen, Pitkä-Taneli tänne oli viisannut työtä kysymään, että jos niinkuin työhommiin johonkin, joo. Ei se kuule, vaikka minä näin isosti, eikös p-, se on vähäkuuloinen, sille pitää korvaan huutaa, joo, selitti naapurin humoristinen ukko viuhtoen käsiään. -- Onko se hullu? kysyin nyt minä.

-- Hulluko? huusi naapurin ukko. -- Eihän se mikä hullu ole! Se on kiva työntekijä! Pöljäksi nuo kyllä hokevat ja pöljä se onkin, vähämielinen pökelö, joo, vaan työkkyri hirmuinen, raataja ropakka kerrassaan, vaan nyt on tainnut vähän rapautua, rapautua; ovat hällä ihmiset kovia töitä teetelleet, makselleet mitä sattuu, joo, niissä on rääkkäytynyt, vaan vielä se jaksaa. Jaksaa!!

Naapurin ukko aikoi sanansa vahvistukseksi sylkäistä, mutta muisti samalla, ettei talossani sellaista suvaita, josta oli seuraus, että hänen täytyi kädellään pyyhkäistä alahuulelta valuvaa kinaa.

-- Kuinkas se, eikö hällä ole muuta nimeä kuin Joopi, kun minä muistelen...?

-- Muutako nimeä! huusi Vuona-Ukko. Joopi se on iänkaiken ollut. Jooopi! veti hän ainakin kolmella o:lla.

Ukko iski veitikkamaisesti silmää ja, vähän alentaen ääntänsä, sopotti minulle korvaan:

-- On se korkonimeltä Paha-Joopi ja Hullu-Joopi, justiinsa, vaan ne on maaliman puheita, ei se häjy ouk, tunnen minä sen verran ja tuntoo Pitkä-Taneli ja tuntoo kai pappannekin, joo!

Näin suositeltu henkilö istui Vuona-Ukon esitelmöidessä äänettömänä ja hieman raskasmielisen näköisenä ovensuussa samalla ikäänkuin odottaen, kuinka hänen kohtalonsa ratkaistaan.

Loin silmäni häneen, joka jollakin tavoin erosi muista miehistä -- hän istui siinä niin kärsivän ja alentuvaisen näköisenä ja hänen olennossaan piili jotakin arvokasta, vaikka en vielä ymmärtänyt, mitä se oli. Ja sääli vihiäsi sydäntäni ja minä ajattelin: "Kuka hänenkin, mies paran, elämän kohtalon tiennee, maailma on niin armoton." Sitten ajattelin myös, ja tiesinhän sen jo kokemuksestakin, että tämän puolen kansan syvistä riveistä ei nykyisen herraskaisvimman ja harhaan huipistuneen vapausvimman takia ottanut löytyäksensä montakaan miestä, jotka rehellisesti rakastivat työtä, jos olivat "viisasten kirjoissa", vaan että paraat jätkät täällä puolessa olivat aina etsittävissä niinsanottujen pöljien, puolipöljien, tylsäjärkisten tai lukutaidottomain keskuudesta.

Sentähden päätin kokeilla tarjolla olevallakin -- talossani näet olisi työtä yhdelletoistakin yksinkertaiselle -- ja, neuvoteltuani hetkisen vaimoni kanssa, lähestyin hopea-ohimoista miestä ja huusin korvaan:

-- Saat tulla huomenna -- aluksi pellon raivaukseen -- talon ruoka -- päiväpalkka kuten itse tahdot, jos et liikaa kisko -- minä työt neuvon.

Joopin silmät välähtivät, leveä naama vääntyi lauhkeaan ilon irvistykseen, hän oli kohonnut seisaalleen ja vastasi:

-- Kyllä minä! -- huomenna! -- ruokahoito huoleton! -- osaan minä! -- on häntä ennenkin raivailtu! -- kun lie kojeita -- onko sulla kivihaka, vänkäri? kysyi hän terävästi.

Asia siis oli sovittu, Joopi sai kahvit tuliaisekseen, mutta määräyksen että hänen joka yökseen täytyy soutaa salmen yli Vuona-Ukon mökkiin nukkumaan, niin on hänellekin vapaampi olenta eikä tule häiriötä meidän pirtissä.

* * * * *

Maanantai-aamuna kello 6 kajahti huima kuokan kalahdus metsästä. Sen jälkeen kuului kova äsähdys, kuokka oli iskenyt isoon maanalaiseen kiveen, ja mies tarttui rautakankeen. Mutta kivi ei liikahtanut, täytyi tarttua kolmanteen aseeseen, lapioon ja luoda koko paasi näkyviin.

-- Voi raato kun on iso! kuului heleässä ilmassa itsekseen puhelijan huomautus. Sen jälkeen kaikui metsässä vihaista kirveen iskentää, jonka jälkeen pitkä ja paksu puukanki pistettiin kiven alle kuoppaan. Nyt seurasi ähkyvää väännäntää, kuului kiivasta huohotusta, sitten oli pieni välihetki ja kuului ikäänkuin karhun murinaa:

-- Rota perhana! Rota... Taas alkoi pinnistys, painanta ja hirmuinen huohotus.

Mutta kivi kohosi, kohosihan kehveli kuopastansa, pienempiä kiviä vyöryi sen vatsan alle ja kohta pyörähti möhkäle pyllylleen.