Part 1

KOTOISTEN RANTOJEN IKUINEN KOHINA

Kirj.

Ilmari Kianto

WSOY, Porvoo, 1916.

SISÄLLYS:

Maalaisuuden ylistys. Musta muta. Niityn raivaus. Joopi. Parooni -- kansan mies. Pakkanen. Uistelemassa. Keväthauvit.

Maalaisuuden ylistys.

Virittäkööt muut viulunsa kaupunkilaisuuden kunniaksi -- minä soitan katajaista kannelta maalaisuuden ylistykseksi.

Minä maaemon lapsi, kiilukarstaisessa saunassa syntynyt, olen kuunnellut korven käkeä enemmän kuin häkkeihin suljettujen kanarialintujen viserrystä tai bulevardikahvilain papukaijojen pakinaa.

Minä erämaan erakko, villien saloseutujen virpi, imin jo pienenä äitini rinnoista sitä lämmintä luonnonuskoa, joka pani minun sydänhermoni väräjämään maalaiselämän riemullista nautintoa.

Minun äitini oli merenrantaviikinkien tyttäriä, mutta jo nuorena neitona hän harppua soitteli suurten koskien kohinalle, jylhän metsän huminalle, sinitaivaan avaruuden lintujen vapaalle laululle. Siitä minunkin rakkauteni korpien kohinaan kotoisin lienee! Siitä äitiäni kiitän.

Minun isäni ovat kaikki olleet Peräpohjolan karskeja maalaispoikia, vuosisatoja ovat he hilpeästi taistelleet maalaisluonnon kaikkia elementtejä vastaan; sukupolvesta sukupolveen on pyhänä perintönä kulkenut harrastus työhön ja toimintaan Pohjolan vainioilla ja metsissä, suvivesillä ja talven tuiskuissa -- kädessä kynä ja kirja, useammin kirves ja lapio, airo ja purjenuora, suitsi tai suksensauva.

Siitä minunkin ikuinen intohimoni sinne, missä honka humajaa, missä laine loiskaa ja pitkän talven tuiskut maata lakaisevat! Arctophilacus!

Olen syntynyt keväällä jäiden sulaessa, tulvaveden noustessa kotisaunani kynnykselle ja vanhan jokimyllyn hurjasti pyöriessä -- siitä sieluuni syöpyi ikuisen maakeväimen kaiho, siitä vihantavirpisen Pohjolan kesän totinen toivo...

lienenkö viisiviikkoinen ollut, konsa tuomen kukkivan näin, aurinkoista sinitaivasta vasten häilyvän viheriän oksan oivalsin sekä tuoksuvan valkotertun... ja haarapääskysen liverryksen räystäällä kuulin, mutta ne syvälle muistoihini painuivat ja nytpä täytenä miehenä ymmärrän että tuo kuva oli maalaiselämän kultainen heijastus!

Lienenkö kolmivuotias ollut, kun tuohisen paimentorven toitotuksen koivulehdossa kuulleeni muistan -- ja se myös oli maalaiselämän kiirivä kaiku.

Tuskin olin viittäkään vuotta, kun satoja virstoja matkustaa sain kohti vielä korkeampaa Pohjolaa -- sinne, missä tie jo päättyy kuin maailman ääreen töksähtäen; sinne, missä erämaan suuret latvavedet yksitotisina läikkyvät; sinne, missä kontio selkosessa viheltelee ja metsäporolaumat laukkaavat; sinne, jonne ei koskaan kanna rautatieveturin vihlova vinkaus; sinne, jossa ihmisen täytyy tehdä ankarasti työtä saadakseen leipäpalan ja lämpöisen lieden itselleen ja perheelleen; sinne, jonne Kaikkivaltiaan armokaan ei aina ulotu...

Niin -- sinne saakka synnyinmaan kolkkaan, jossa sydän suree ja nauttii yhdellä haavaa ja jossa haaveksiva rakkaus, havumajassakin maaten, juurtuu yhä syvemmälle sydämeen, niin syvälle, ettei sitä enää irroittaa voi...

Mutta! Sitten ne veivät minut kaupunkiin --.

Tahtoivat minusta tehdä suurmaailman herran --.

Tahtoivat minut opettaa maata päälläni hallitsemaan --.

Tahtoivatpa opettaa maalaisiakin halveksimaan --.

Ne kouluttivat minut virkamieheksi --. Tarjosivat vakinaisia palkkoja --. Väittivät, että näin tulee hyvä, näin täytyy olla ja näin tekevät kaikki muutkin.

Vuodet vierivät. En ymmärtänyt mitä kanssani puuhattiin. Ne luulivat kai minut voittaneensa --. Luulivat olevani _heidän_ miehiään --. Näkivät minun kävelevän kovat kaulassa, herraskeppi kainalossa, maailmankeikarin ivahymy huulilla. Kuulivat matkivani rikkiviisasten puhetta. Huomasivat nauttivani elämän mukavuuksista -- sen elämän, jossa ei tarvinnut vettä kantaa järven rannasta eikä nokiavia öljylamppuja rassata eikä jauhosäkkiä vedättää kaukaisista kauppiaista ja jossa ei kukaan alentunut tunkioita luomaan...

Minäkin siis olin herra! Minäkin siis olin kaupunkilainen! Minäkin siis tyydyin kaikkeen siihen mukavuuteen, mitä kaupunki tarjosi humisevine huveineen, hivelevine hyötyineen. Painelin nappuloita: sähkövalot loimahtivat ympärilläni; kilistin johtokelloja -- luokseni juostiin kuin kuninkaan makuukammioon; vääntelin kampia -- minulle huudettiin halloota satojen virstojen takaa! Olipa tosiaan olevinaan mukava elää! Sai kaikkea ja pian: -- ei tarvinnut kokonaista päivää mustaa saunaa lämmittää, ei tarvinnut jätkänä rypeä märässä metsässä, ei tarvinnut koskaan itse soutaa tai hevosta ajaa: auto ja moottori, laiva ja juna kiidätti miehen minne vain tahtoi. Eikä tarvinnut koskaan pelätä jäävänsä yksin; jos yritti, niin valkoisessa salongissa aina kavereja yllätti. Totta tosiaan -- kaupunkilaistunut oli mies.

Mikä ihme sitten tapahtuikaan, mikä mullistus muuttikaan miekkosen?

Lieneekö ollut keväthaikea päivä, jolloin bulevardin puista vesikarpalot tippuvat kaupunkilaisherran muotihatun lierille... Tai lieneekö ollut sydänkesän hellepäivä, jolloin asfalttinen katukäytävä kihoaa tukahduttavaa kuumuutta ja koko suurkaupunki huohottaa olemassaoloaan... Tai lieneekö ollut myöhäsyksyn merisumuinen ilta, jolloin kaikki katuliike tympäisee ja inhoittava kaasun, kivihiilen ja lokaviemärin löyhkä tunkee kadunpolkijan keuhkoihin... En tiedä, en tarkoin muista. Sen tiedän vain että jonakin päivänä, jonakin iltahetkenä, jonakin yötuntina entisen maalaispojan sydämessä ja järjessä syttyi jyrisevä kapina. Kapina kaupunkilaiselämää vastaan! Tympäsi kaikki, mitä näki ja kuuli. Tuo ikuinen edestakaisin laukonta ahtailla kujilla, joiden pohjaan ei Jumalan kultainen päivyt eikä kuun hopeinen keträ konsaan kurkistanut; tuo ikuinen hälinä, humina ja silmäin huikaisu; tuo ikuinen koneiden käynti ja mekaaninen mukavuus; hissien nousu ja lasku; raitioiden ratina; apinaorjan leiskuvat pukimet ja väärinkäytetyn vapauden alhaiset viettelykset; saastutettu ilma... ilmeettömät ihmiskasvot... Mutta ennen kaikkea tympäsi oma mahdottomuutensa löytää tyydytystä siitä ympäristöstä, johon mies -- kymmeniä tuhansia muita matkien -- oli joutunut.

Ja silloinpa häntä, miestä, kauhistutti oman elämänsä tyhjyys.

Se sielullinen tyhjyys uhkasi hänet kuristaa -- -- --

Hän syöksyi ensimäiseen junaan ja antoi kiidättää itsensä niin kauvas pohjoiseen kuin rautaista rataa suinkin riitti.

Metsiä ja järviä vilisi hänen silmissään. Hänelle ei se sittenkään riittänyt. Hän riensi edemmäksi, kauvas pienimmästäkin ihmisruuhkasta, joka keimaili kaupungin nimellä. Ajoi yötä päivää; nousi nousemistaan... eikä pysähtynyt ennen kuin huomasi olevansa samassa seudussa, jossa lapsena muisti laineitten loisketta kuulleensa ja maan tuoksun tunteneensa.

Silloin vasta seisahti ja hengähti syvään.

Katsahti ympärilleen ja virkahti ääneen:

_Omaani etsin!_

Kymmenen vuotta mies oli pakottanut itsensä kuuntelemaan kaupunkien korviasärkevää räminää -- nytpä hän koskemattoman korven kuiskinnan kuuli.

Kymmeneen vuoteen hän ikäänkuin ei ollut nähnyt taivasta --. nytpä hän näki miljoonia tähtiä korkeudessa ja ymmärsi niiden pyhän säteilyn.

Kymmeneen vuoteen hän ei ollut keksinyt sitä, mikä ihmiselle on samaa kuin aurinko kasville -- nytpä senkin löysi: itsenäisyystaistelun. Luonnollisen vapauden! juonnon karaisevan yksinäisyystunnelman! Luonnollisen rakkauden. Luonnollisen vihan. Luonnollisen pelon... Luonnollisen levon ja väsymyksen, nälän ja nautinnon sekä ikuisen ihanteen.

Sen _ikuisen ihanteen_, että maalaiselämän kuitenkin kaikitenkin, kaiken kiristävän uhallakin, täytyy olla ihmiselle luonnollisimman sielullisen ja ruumiillisen elinlähteen, jonka pohjalta hän ammentaa tervettä elämänkatsomusta vastapainoksi kaupunkilaiselle hermohemmoittelulle ja ylimielisyydelle. Se on korpihete, synkkään siimekseen kätketty, mutta se viehättää jokaista, ken ei tahdo turmeltua keinotekoisten vesisuonien ääressä. Se on aarrehauta, jonka päällä juhannusyön vienossa valossa vipajaa sininen liekki, kiehtoen kyläkeinulta palaavaa nuorisoa ikuiseen etsimiseen, ikuiseen kaivamiseen, ikuiseen maan muokkaukseen -- -- --

Ylistänenkö liikaa maalaiselämää? Oi, en suinkaan -- toki tiennen myös sen viluiset varjot, mutta minä tahtoisin huutaa Suomen nousevan polven korviin: elkää kansoittuko kaupunkiloihin! ja vielä syvemmin: elkää hyljätkö sitä isänmaata, jonka esi-isänne vuosituhansien sitkeällä taistelulla ovat säilyttäneet!

Se maa -- ja juuri maalaismaa -- on teille pyhä perintö, joka velvoittaa perintöä hoitamaan ja -- kartuttamaan.

Rientäkööt turhamieliset maailman markkinakujille kuhisemaan, mutta jääkööt toki järkevät maalaiskotiansa vartioimaan.

Jotta ei koskaan koittaisi sitä pahaa päivää, jolloin surkutellen sanottaisiin:

"Vainajien autio-veräjillä kalskaa vain tukkijätkän nakkapohja, mutta raunioissa viruvat hiljaa niiden luut, joiden pojanpojat ja tyttärentyttäret koreilevat kaupunkiloissa!"

* * * * *

Suomen kansa! Et ole liioin luotu kivilinnojen torneissa kitumaan etkä sileitä katukäytäviä matalassa kengässä maleksimaan, et esplanaadein leposohvilla kesähelteessä venytteleimään etkä keinotekoisten lammikkojen joutsenia ihailemaan. Vaan luotu olet pirttiäsi honkaista hallitsemaan ja kuppelehtivaa metsäpolkuasi varsisaappaissa polkemaan; erämaasi riistaa risahtamatta väijymään; niittyjokiesi heleillä rannoilla hihasillasi heilumaan; maan mullassa mykränä myllistämään; tuhatjärviesi ulapoilla kalavenheelläsi kiikkumaan ja korpikoskia pitkällä paltamolla alas viilettämään.

Siihen luotu olet Sinä ja siinä pysyminen olisi _Sinun_, jos omallesi uskollinen olisit! Siinä Sinut paraiten tuntee sekä vento että veikko, ja tunnustuksensa arvostasi antaa. Kotisarkasi hyljäten, vierasveroissa viehkuroiden, kuoresi kiiltävimmänkin sisästä Sinut moukaksi mainitaan... Anna jälkeen ikuiselle pilkkaajallesi, tuolle perintökaupunkilaiselle, mutta -- omalle maallesi palaten -- näytä kerrankin, _missä_ on moukankin voima! Kenties jonakin päivänä tuo hemmoiteltu herrasmies nöyrästi tunnustaa, että Sinä ja juuri Sinä -- Suomen maalaisrahvas -- olet isänmaan valtavoima, tuki ja selkänoja, jota kulttuuriherrankin on täytymys kunnioittaa. Sillä, ympäri käyden, syntyjä syviä penkoen: Sinähän, Suomen maalaiskansa, olet se, joka elätät kaupunkilaiset pomot ja porvarit, saksat ja savottaruhtinaat -- ilman Sinua tokko kohoaisivat heidän kivilinnansa niin uljaina ja häpeemättöminä taivasta kohden, ilman Sinua tokko kykeneisivät -- edessä Euroopan -- heidän henkiset edustajansa kerskaamaan kansallisesta tieteestä, kansallisesta taiteesta sekä kaikesta siitä, mikä synnyinmaan laulua korkealle kaijuttaa --?...

Musta muta.

Se musta muta, se Suomen rämekorpien salattu pohjavoima?...

Kuinka monta kertaa polkiessani erämaan talottomia taipaleita ja tuntikausia seuratessani surullisesti siintäviä suomaisemia, olenkaan sieluni hautomuksista löytänyt tämän kysymyksen: Mitä iloa on noista viheliäisistä soista? Eivätkö ne vain ole luotu ihmiselämää yhä ilkeämmin ikävystyttämään? Ja onko tarkoitus, että ihmisiä lainkaan asuu tai liikkuu näin hyllyvillä ja karuilla paikoilla?

Ei ole kukaan vastannut korvenkulkijan kiukkuiseen kysymykseen. Hänen jalkansa on vajonnut yhä syvemmälle rämeeseen ja puolittain kiroten on mies harppaillut yli rimpien ja tureikkohyölien. Sitten on hän jälleen tuntikausia tuudittanut tunnelmiansa noilla märillä, loppumattomilla lakeuksilla... Alakuloisesti on tuuli viheltänyt hänen korvissaan ja erämaan kelohonka on huoannut hänelle syvimmät huokauksensa. Suota ja jänkää, rytörämettä ja rimmikkoa, ikuista ikävää, ikuista lohdutonta laattaa, jossa lummelampi loistaa kuin kyykäärmeen silmä...

Hän, erämaan vaeltaja, on vihdoin väsähtyneenä viskannut konttinsa rämeen reunaan ja kallistanut päänsä sammalmättäälle. Mutta korkea kelohonka hänen päänsä yläpuolella on pitänyt kummallista huminaa. Mitä onkaan tuo honka tarinoinut? Ja mitä onkaan mätäs märkä maassa makaavalle haastanut?

Mies on herännyt, mutta ei ole tietänyt, onko se totta vai oliko se unta.

Nimittäin se mitä hän sisimässään tunnelmoi, kun honka soitti ja mätäs kuiskasi. Suomen suot muka _kelpaavat_ johonkin? Että ne ainakin kelpaisivat, _jos_... Hän on häpsähtänyt omia näkyjään. Kultaisia nummikangastuksiaan kulkurimies tuskin muille kertoa rohkenee! Virvatuletko Suomen soilla kummittelevat? -- Ei! Se on sittenkin ikäänkuin mahdollista, sen täytyy olla mahdollista, sen _täytyy_...

* * * * *

Paljon kepeämmäksi ovat muuttuneet askeleeni sen jälkeen kun rämehongan juurelle nukuin, mätäs märkä päänalusenani. En ole enää sadatellut suon soiluvaisuutta, en ole enää tuntenut kalvavaa ikävää noita pehmoisia sammalpintoja silmätessäni. Melkeinpä nauttinut olen, kun pieksusaappaani on varttansa myöten uponneet rahkasuon salaperäiseen silmäkkeeseen tai musta muta roiskahtanut vaatteilleni. Tämähän on juuri niinkuin olla pitää!

Minä näet uskon siihen, minkä kultaisissa kangastuksissani nähnyt olen: Tuhannen vuoden vierittyä! Tuhannen vuoden -- tai jo ennemminkin...

Silloin se on valmis! Silloin tämä kaikki jo on muokattu. Silloin ei enää kukaan ole niin typerä että tulisi kysymään: mihin _suo_ kelpaa?

-- -- --

Oi! Se on kultainen kangastus tämä _Fata morgana_, tämä suomalaisen suomaiseman tulevaisuudenihanne. Miten sen sanoisinkaan, jos sanoja viljelen? Sanoisinko että Peräpohjola, koko se seutu, mikä _nyt_ vilisee tuhansittain tutkimattomia soita, on _silloin_ maailman historiassa merkitty ikäänkuin itsenäiseksi valtioksi, jota johtavat kauttaaltaan toisenlaiset periaatteet kuin yhtäkään nykyisistä valtiomuodoista. Se on mahtava maanviljelysvaltio, suurenmoinen suoyrttitarha, kuningaskunta, kohiseva korpiparatiisi...

Mitä näemmekään! Katsokaa millaiset jättiläisviemärit halkovat silmän siintämättömiä sydänmaita. Katsokaa, kuinka syvät ne ovat nuo valtaojat, kuinka leveät ne ovat ja kuinka ilakoivat lapset venheillänsä hurjaa vauhtia soutelevat niitä pitkin alas järviin. Ellen erehdy, näen kokonaiset kanavat Valkeasta merestä Pohjanlahteen! Mutta ennen kaikkea huomaan, kuinka musta muta pursuaa viemärin ja sarkaojien liepeistä. Tuo väkevälle haiskahtava alkuvoimainen pohjamuta, joka luopi ihmeitä, heti kun ihminen siihen uskoo...

Se on vaatinut tuhannen vuoden epäilyksen ennenkuin Pohjolan kansa sen on uskonkappaleekseen julistanut. Kaatuneet ovat satojen vuosien esitaistelijat, suistuneet partoineen suo-ihanteensa liejuun, mutta se sama lieju on singonnut uusia taimia, ja lopuksi on ylennyt se tammi, jonka juuria ei enää poikki saada. Vihdoinkin, vihdoinkin siis ovat _Fenno-Skandian_ karhusuot saatu kukoistamaan ja maan ministerit ovat lähettäneet tuhatpäiset sotajoukkonsa, sapöörinsä korpia kaivamaan ja kuokkimaan.

Katsokaa! Jättiläisröykkiöt rioja ovat kohonneet märän maan pintaan, nuo mustat möhkäleet ovat sitä maanalaista valtakuntaa, josta tulella ja tapparalla muodostetaan se maanpäällinen tuhatvuotinen valtakunta... Rytisivät tuonnoin rutimoraidat, jarruttivat julmat juurikkaat vääntyessään vesihiisien kynsistä, kahahtelivat kirkasteräiset turvekuokat ja helisivät lapiot. Nousivat ihmisten ilmoille uumenten pahat peikot ja surmansa saivat rotkojen pirut. Nauraen niitä ilkkuivat jätkät. Vuosisatoja näin raatajat ovat rähjänneet Suomen suurilla sudensoilla, sukupolvi sukupolven jälkeen jatkanut on esitaistelijain töitä, ei kukaan enää ole alistunut palvelemaan pölkkypomoja, usko savottaan on haihtunut, maahenki herännyt, suosielu virpenä vironnut, mustan mudan mullistajaa on ruvettu pitämään -- ruhtinaan arvoisena...

Ajan silmät ovat auvenneet suurina ja kirkkaina!

Ja niin tullut on se päivä, koittanut se elokuun poutainen aamuvarha, jolloin maan ministerit, lentovaunuillaan ilmassa liitäen, julistavat Euroopan kansoille: Peräpohjola elää omistaan! Suomi ei Saksan suuruksia tarvitse. Tätä kansaa ei enää koskaan korpihalla kaada, sillä korpihalla itse on kuoliniskunsa saanut. Katsokaa sitä viljan runsautta!

* * * * *

Tosiaankin lainehtii viljameri niin pitkälle kuin silmässä siintää. Täytenään heiluvat tähkäpäät! Ja tämä kaikki on mustan mudan ansiota...

Antakaa silmäinne hivellä noita suloisia niittysarkoja. Se on maan ruhtinatarten viheriäistä samettia. Tuntekaa apilaan ja vihantarehun huumaava tuoksu! Se myös on suon siunausta, vuosisatojen uskon hapuilun huippu.

Kukkasia? Ruusuja! Sinisiä, punaisia, kullanloistavia unikkoja näen siellä, missä ennen kasvoi raate ja korte tai viheliäinen vaivaiskoivu. Kuka hoitaa näitä ihania yrttitarhoja? Kysykää Suur-Suomen neitsyeiltä, onko siitä jo montakin vuosisataa, kun he joukossa vaihtoivat Singerin ompelukoneen monipiikkiseen rautaharavaan ja käytäväkihveliin tai ryhtyivät pitämään pukutanssejansa Pohjolan paratiisissa!

Siellä missä muinoin koiranputki rehoitti, siellä nyt punoittaa erämaan Eedenin uusi omenapuu. Ja siellä missä nälkämaan "kuolemankoura" ennen kaamean varjonsa heitti kosteaan rotkoon, siellä nyt versoo villiviini tai kiipeää juhlallinen, jumalainen humalaköynnös...

Ihailkaa reheviä juurikasvitarhoja! Kysykää, missä ovat ne ammottavat kuopat ja jättiläiskellarit, joihin kaikki tuo hyvyys mahtuu! -- --.

Niinpä siis kaikki ääriään myöten on valmista. Suur-Suomen korpisuo on saatettu ihmiskuntaa palvelemaan! Se elättää sen kansan, joka muinoin nälässä kituroi puukuningasten perässä juostessaan. Koko maailman se ilahduttaa. Itse Jumalan, joka antaa aurinkonsa paistaa hyville ja pahoille.

... Tuo musta, valtaojan äyräistä tihkuva muta, tuo rämekorven aavistuksellinen alkuvoima, tuo satoja vuosia salassa säilynyt, Suomen petäjääsyöneen ristirahvaan aarnihauta-aarre.

Olen sen nähnyt henkeni silmillä heilimöivänä vainiona, tuon tuhatvuotisen taistelun takaisen voittotantereen. Iloitsen jokaisesta viemäristä, jonka nykypäivänä todellisuudessa näen soiluvissa soissamme pursuamassa...

Jokainen syvällekaivettu suoviemäri mielestäni kuljettaa pois sitäkin epäilyksen mutavettä, jota vielä on Suomen kansan omassakin povessa yhtä vahvasti kuin maan hallituksen valtimosuonissa!

17/6 15.

Niityn raivaus.

(Maalaisen arkipäiväkirjasta.)

Alotan tämän päiväkirjan vähääkään tietämättä, tuleeko se sisältämään mitään, mikä huvittaisi muita ihmisiä. Mutta jos sen saisin itseäni huvittamaan (minulla on aina ollut intohimo päiväkirjailemiseen ja varsinkin yötunnelmoimiseen), niin enempää en tahtoisi. Asia on ainakin näin alusta pelkkää kuivaa proosaa. Kysymys näet on siitä että olen päättänyt (tai oikeastaan olemme yhdessä vaimoni kanssa päättäneet) kolmen vuoden uutisasutuksen jälkeen tässä metsäsaunassamme ryhtyä vihdoinkin siihen, mistä heti alussa olisi pitänyt alkaa, nimittäin niittymaan raivuuttamiseen. Kokemus on osoittanut että taloutemme ei pysy pystyssä ilman lehmiä -- ja lehmät, ne kantturat, eivät pysy pystyssä ilman kontua, ja kontua taas ei tule ilman niittyä, mutta kun niittyä ei ole, niin se tietysti täytyy tehdä. Tehdäkkö niitty? kysyy sivistynyt ihminen. Eikö siis Jumala kasvatakkaan heinää! Ehei hyvät herrat ja hienot, hetaleiset naiset, Herra Jumala on ankara täällä pohjoisessa: kanervan ja jäkälän Hän kyllä antaa kasvaa ja hirmuisia hiidenhonkia huijottaa, mutta apilasmaat meillä ovat pilventakaisina ihanteina ja aniharvoin saavat lehmämme haistaa edes puntarpäätä.

No niin, niitty siis täytyy tehdä, tekemällä tehdä, ihan pystystä metsästä, iänikuisesta rotkokorvesta, johon ei ihmisen kirves eikä kuokka ennen liioin ole koskenut.

Olen kuuluttanut tätä urakkaa pitkin kevättä, olen naulinnut ilmoituksia siitä postitoimiston luukuille ja lähetellyt papeille kirkkokuulutuksia, vaan yhtään ainoata miestä ei omasta pitäjästä ole ilmestynyt tarjoutuakseen tähän työhön. Hirveätä rahan ja ruuan puutetta kyllä valitetaan, vieläpä työansioidenkin puutetta, mutta otappas jätkä meidän rakkaassa seurakunnassamme _yksityisen työhön_. Ei, rakkaat sanankuulijani, yksityisen työ Rämsänrannalla ei kelpaa, maksoi mitä maksoi -- "savotta" olla pitää, tuo siunattu -- kirottu savotta tai vähintään "hostmestarien" männynkäpykylvötyö à 3 markkaa päivässä. _Minä_ en kylvätä männynkäpyjä -- mäntyjä vilisee ympärilläni liiaksikin -- päinvastoin kaadatan puita päästäkseni liikaa metsää näkemästä.

Mihin jäimmekään. Omasta pitäjästä ei urakkamiestä siis saanut -- häpeä sanoa -- mutta ilmestyipäs eräänä päivänä pakeilleni solakka pitkä mies Iivana Karhu rajan takaa, uuras vienankarjalainen, ja hänenpä kanssaan tekasin urakan. Kymmenen aaria, hyvät herrat, kymmenen aaria, pystystä metsästä "ihan valmiiksi" viemäreineen, sarka- ja niskaojineen j.n.e. à 5 markkaa aarilta. Viisi markkaa aarilta? Menkääpä katsomaan te pääkaupungin urheilijat ja maailman mestarit, painisankarit ja kolmiloikkaajat ja seiväshyppääjät ja pituushyppääjät, menkääpäs katsomaan minun "Ropakaarrettani" ja sanokaa sitten: ottaisittekos repiäksenne kappaleiksi tuon märän kuusikkorotkon edes 50 markasta aarilta. Jollette tiedä, mikä _aari_ on, niin selitän -- olen siinä määrin herrasmies itsekkin että vasta pari vuotta olen tämän tietänyt. Aari on ihannepalsta, ala, jolla voi ajatella ihannehuoneen sijaitsevan -- 10 metriä kylkeensä, ja kymmenen aaria on siis kymmenen kertaa enemmän. Asuntopaikkaa valitessani tänne korpeen, muistan että oli kova kopina hehtaareista, kokonaisista satakylkisistä kappaleista, mutta jos kerran minusta sanottaisiin että sillä isännällä on niittymaata hehtaarittain, niin kuolisin ylpeänä pois tästä pahasta maailmasta...

Huomaan taas poikenneeni tekstistä. Iivana Karhu, Arhipan poika, siis otti tuon urakan, mutta viemäriojasta, joka ampuu neljäkymmentä metriä yli palstan, sovittiin erittäin ja taisinpa, koiravie, luvata kuninkaallisen palkan, 20 penniä metriltä.

_Hän_ tuli lauvantai-iltana seitsemällätoista olevan veikkorepaleensa Riston kanssa, sai viitosen etukäteen, veneen lainaan y.m.s. Pyhä-iltana hän teki kuokkien ja lapioiden varret -- minusta tuntui että Jumala vallan suopeasti katseli tätä sabatin puuhaa -- ja viimeisteli niitä vielä maanantaiaamuna.

Niin -- minulta on jäänyt sanomatta että itse olen riehunut insinöörinä tuolla korpipalstalla, linjoittanut kuin paras mosatramppari, pylvästänyt ja paaluttanut, mutta senpä sanonkin, että se vinkkelin otto on hiivatin tarkkaa työtä, enkä väitä etten senttimetrillä olisi erehtynyt. Suora kulma ryteikkökorvessa on paljon ihmeellisempi asia kuin liitutaulu matematiikan tunnilla klassillisessa valtion lyseossa. Tähdätessäni vinkkelipuulla pitkin korpea, en vähääkään muistanut "hypotenuusia" enkä "kateetteja", vai mitä ne nyt olivatkaan ennen. Kuinka ihmeen vähän "korkeampi matematiikka" siis onkaan tullut hyödykseni tässä elämässä, vaikka muistelen kandidaattitutkinnossa saaneeni arvosanan hyperbolain mittaustaidossa? Ja mitä merkitsevät kuutiojuuret ja logaritmit Ropakaarteessa? Siellä oli vettä viljalti, kun mittasin -- ja käki kukkui kevätmetsässä, mutta minä syvennyin yhä mittaukseeni. (Kukkukoon käki, ajattelin -- tai olkoon kukkumatta). Ja nytpä Iivana Karhu tottelee minun mittauksiani -- ja on se sentään jotakin että saapi aikamiehen kulkemaan juuri omia jälkiään synkässä metsässä ja rapistelemaan pitkin ryteikköpuroa. Tässä nyt olkoon alkupuhelma päiväkirjaani.

* * * * *

14 p. kesäkuuta.

Kun menin _sinne_ aamulla, niin savu nousi kuusen juurelta ja Risto poika keitti perunoita ja muikkua kattilalla. Olipa pojalla vaarallinen työ, sillä kattila saattoi milloin tahansa keikahtaa ja sammuttaa tulen. Iivana väänteli vielä viimeistä ruuvia kuokan varteen. Puhuttelin Iivanaa ja sain tietää että mies viime talvena oli vaeltanut tukkitöissä kaukana Kuolan rannoilla. Se mies oli nähnyt Lapin erämaita! Aijon vasta palata tähän asiaan, sillä nuo Vienanmeren rantamat huvittavat sitä, jonka uutistalo kantaa nimeä "Turjanlinna". Turjanranta näet häämöttää juuri siellä päin, missä Iivana on kulkenut...