Part 4

"Päinvastoin, lapseni. Sinähän vapiset vilusta."

Triina alkoi pistää puita kamiiniin, mutta huudahti hiukan hämmästyksestä nähdessään kihlatut varjostimen takana.

Silmäys tohtorilta saattoi hänet kuitenkin vaikenemaan.

"Mikä sinua vaivaa, Triina?"

"Minä -- minä sain vaan tikun sormeeni."

"Pane kerran uuniin, että riittää, Triina."

"Kyllä, te voitte olla varma siitä, että on tuleva kyllin kuumaa", sanoi Triina häijysti ja heitti suuria läjiä kivihiiltä kamiiniin. "Ehkä herra tahtoisi olla hyvä ja antaa minulle samalla rahaa kaaliksiin."

Faerderin antaessa hänelle rahat kuiskasi hän nopeasti.

"Tohtori on kätkettynä tulivarjostimen taakse."

Sitten meni hän riemuiten kyökkiin.

Asianajaja vapisi kiukusta.

Hänen mustasukkaisuutensa heräsi uudistetulla voimalla; mutta hän hillitsi itsensä ja istuutui nähtävästi tyyneenä tuolille katsoen tutkivaisesti vaimoansa.

Betsy parka oli vähällä pyörtyä. Milloin oli hän kalpea ja milloin ajoi kauhistus tulisen punan hänen poskilleen, niinkuin myrsky ajelee pilviä taivaalla.

"Kuinka kaikki olette äänettömiä", sanoi Riikka.

"Me lohdutamme itseämme sillä, että sinä tavallisesti puhelet kaikkien edestä."

Riikka ei vastannut Dorthan ilkeään muistutukseen, vaan kääntyi Greetan puoleen:

"Eikö ole mitään uutta sanomalehdissä?"

"Kyllä, on tapahtunut hirveä murha Berliinissä. Eräs leipuri, joka on paistanut vaimonsa rakastajan."

"Sehän oli kauheata."

"Luenko sen ääneen?"

Kaikki nyökäyttivät päätään myöntäen ja Greetta alkoi:

"Erään kadun varrella Berliinissä, joka on kaupungin suurimpia, asui vanha leipuri, jonka nuori kaunis vaimo oli luvattomassa yhteydessä erään sotilaan kanssa, joka oli miehen ystävä."

Asianajaja katsoi pitkään vaimoansa. Betsy vaaleni.

"Eräänä sunnuntaina oli rouvalla kohtaus rakastajansa kanssa leipomatuvassa. Kuullessaan miehensä lähestyvän, kätki hän rakastajansa leipoma-uuniin."

Purppurapilvet ajelehtivat vielä nopeammin Betsyn kasvoilla,

"Hän ei ollut kuitenkaan tietänyt, että uuni oli lämmitetty, ja kun sentähden onneton vaimo tuntia myöhemmin avasi uunin luukun, löysi hän kolme suurta teekakkua ja rakkaan luutnanttinsa -- kaikki tyyni ruskeaksi paistettuina."

Asianajaja nauroi pirullisesti.

"Täällä on niin kuumaa, niin kauhean kuumaa", valitti Betsy ja puri nenäliinansa pitsejä.

"Täällä haisee poltetulta", sanoi Riikka. "Kunhan ei tuli vaan ole tarttunut johonkin."

Samassa silmänräpäyksessä heitettiin tulivarjostin kumoon.

Betsy kiljahti kauhistuneena ja vaipui voimatonna sohvalle.

Kaikki kääntyivät ja katselivat, niin kuin pilvistä pudonneina tohtoria ja Annaa, jotka niin kiireesti kuin mahdollista kiiruhtivat pois kamiinin luota.

"Niin, me kumpainenkin olemme ne, jotka olemme joutuneet tuleen ja liekkiin", sanoi Anna hymyillen, tutkiessaan poltettua reikää hameessaan. "Mutta näettekö, kun on palava rakkaus sydämmessä ja kuuma kamiini selän takana voi todellakin saada liian kuumaa."

Asianajaja lähestyi vaimoansa.

"Anna minulle anteeksi, Betsy, nyt voin selittää käytökseni --."

Betsy likisti lempeästi hänen kättään.

"Jäätyämme yksiksemme voimme antaa täydellisen selityksen toisillemme ja sitten tahdon toivoa, ettei synny useampia väärin-ymmärryksiä meidän kesken."

"Mutta, Anna", sanoi Riikka, "mitä tämä ilveily merkitsee? Aatteleppas, kätkeytyä tuolla tavalla nuoren herran kanssa varjostimen taakse!"

"Se merkitsee, että Harding ja minä tahdomme julkaista kihlauksemme loistavalla tavalla. Samassa kun kaadoimme varjostimen, annoimme me esiripun kohota suuren aviollisen draamamme ensimäiseen näytökseen."

"Avioliitto ei ole ollenkaan draamallinen", sanoi asianajaja. "Se on vaan sarja kohtauksia."

"Mutta aina kulkee punainen lanka kappaleen läpi", sanoi Betsy lempeästi. "Ja tämän langan on rakkauden Jumala punonut."

"Ja sukulaiset ja ystävät pitävät siitä huolen, ettei langalta ole puuttuva solmuja", mutisi tohtori.

"Me molemmat muutamme maalle niin pian kuin mahdollista, eikö niin, Faerder?"

"No niin, me lähdemme maalle ja teemme avioliittomme pieneksi, rakastettavaksi idylliksi."

"Minä pelkään, että idylli käy ajan pitkään hiukan jokapäiväiseksi", sanoi Riikka.

"Olkaa huoleti, täti, voihan silloin tällöin tulla tilaisuutta pieniin kotoisiin kohtauksiin. Minä toivon, että te tulette välistä meille antamaan vierasrolleja?"

"Oliko se salaviittaus?"

Victoria regia.

Olin tyytyväinen itseeni.

Minä seisoin suuren peililasi-akkunan edessä ja olin katselevinäni muutamia valokuvia; mutta se ei ollut totta.

Näin siellä ainoastaan yhden ruumiinkokoisen valokuvan omasta korkeasta persoonastani, puettuna uusimman muodin mukaan ja ylioppilaslakki päässä, jonka suuri tupsu lakasi olkapäätäni kuten naisten hameitten liepeet kadun vierustaa.

Olin äskettäin ottanut ylioppilastutkinnon klassillisessa haarassa.

Hyi! En voi kärsiä sellaisia, jotka ovat ylioppilaita reaalisessa haarassa. On jotakin niin alhaista, voin melkein sanoa kauppiaismaista, sellaisissa olennoissa.

Seisoessani siinä kuten Narcissus, ihaellen omaa kuvaani, aloin tuumailla kuinka viettäisin iltapäiväni.

Kaduilla en tahtonut ajelehtia.

Helga Johnson sanoi, että olin tervehtinyt häntä kaksikymmentä kolme kertaa aamupäivällä, ollessani ulkona ajelehtimassa; mutta se oli tietysti liioiteltua.

Äkkiä muistui mieleeni, että kuuluisa jättiläiskasvi _Victoria regia_, juuri nyt kukki kasvitieteellisessä puutarhassa. Kävely, sepä oli hyvä aate. Siellä voi katsella kukkaa, katsella ja -- olla katseltavana.

Tuumasta toimeen.

Piha oli täynnä yksityisten vaunuja ja vuokravaunuja. Väkeä virtasi sisään ja ulos kasvihuoneesta.

Komeat vaunut ajoivat juuri nyt pihalle kahden muhkean hevosen vetämänä.

Vaunuissa istui herra ja nainen. Herralla ei ollut ketään ajuria, vaan ajoi itse.

Hän oli kaunis, kookasruumiinen mies ja hänellä oli hiukan uniset kasvot, Hänen seurassaan oleva nainen oli täydesti kehittynyt vaimo, loistavan ihana ja täyteläinen vartaloltaan.

Hän olisi tyydyttänyt kaikkein enemmän vaativaiset itämaiset kauneuden käsitteet, ja itämaalaiset, kuten on tunnettu asia, ostavat ihanuutta nauloittain, eikä kukaan olisi sanonut että häntä oli punnittu sellaisella vaa'alla ja liian keveäksi havaittu.

Hän oli puettu komeaan, mustaan pukuun, tulipunainen nauharuusu rinnassa ja hänen huntunsa takaa näkyivät ihmeen kauniit, kalpeat kasvot ja kaksi säteilevää mustaa silmää.

Herra jäi istumaan vaunuihin, vartioidakseen hevosia. He puhuivat englannin kieltä, kun nainen jätti hänet. Niin muodoin oli hän englantilainen loordi omissa vaunuissaan.

Minä seurasin naista.

"Is it there?" kysyi hän.

"Yes", vastasin englannin kielellä.

Minä juoksin edellä ja aukasin kasvihuoneen oven.

Hän kiitti suloisella hymyllä.

Siellä seisoin hänen vieressään ammeen reunalla.

Suuri palmu ojensi suojelevat lehtensä päittemme yli, ympärillämme kierteli ulkomaisia kasveja ja jalkojemme juuressa kiikutteli jättiläiskasvi _Victoria regia_ suuria lehtiään, sillävälin kuin puoleksi ummessa oleva valkoinen kukka näytti uinailevan veden pinnalla.

Mutta minä katselin vähemmän kukkaa jalkaini juuressa kuin loistavaa kukkaa vieressäni.

Hänkin oli _Victoria regia_, täydesti puhjennut ihanuudessaan ja muodossaan kuten tuo kuninkaallinen kasvi.

"Oi, sinä ihana vesililja Albioonin vihreästä saaresta", ajattelin minä, "kuinka mielelläni istuttaisin sinut uudestaan norjalaisten tunturien joukkoon, ellei jo uninen lordi olisi ostanut sinut kullallaan antaakseen sinut koristaa jotakuta noista vanhoista englantilasista herraskartanoista, joita niin hyvin tunnen miss Braddonin romaaneista!"

"Very beantiful", sanoi mylady.

"Very beantiful", vastasin minä tulisella silmäniskulla.

En ollut koskaan aavistanut olevani niin taitava kielissä. Olin kyllä lukenut englannin kieltä koulussa, mutta _puhunut_ sitä en ollut koskaan, ja nyt virtasivat sanat huuliltani, kuin nunnan rukousnauhassa helmet.

Rakkaus oli sanakirjani, ja minä löysin jok'ainoan sanan, minkä etsin.

Mitä minä sanoin?

Niin, sitä en muista, ja vaikkapa muistaisinkin, en sitä sanoisi, sillä se ei kuulu miltään norjankielellä. Siitä katoaa siksi paljon kääntäessä.

Ainoastaan niin paljon voin sanoa, että olin hupainen, sukkela, niin, vieläpä kaunopuhelijaskin ja hurjasti rakastunut.

Poskeni polttivat ja veri juoksi tulena suonissani; mutta siellä sisällä oli hirveän kuumaa, aivan troopillinen kuumuus, ja sellaisessa ilmanalassa kasvaa kaikki niin nopeasti.

Kuumassa vyöhykkeessä kypsyvät hedelmät yhdessä kesäpäivässä, ja naiset lakastuvat neljäntenätoista vuotenaan. Mitä kummaa siis, että nuori rakkauteni vesa kasvoi salaman nopeudella ilmanalassa, joka oli, jumalat tietköön kuinka monta astetta.

Hän kääntyi mennäkseen.

"Sallitteko minun saattaa teitä vaunujenne luo, mylady?"

"En, Jumalan tähden. Mieheni on niin hirveän mustasukkainen. Hän ampuisi teidät."

"Ampuuko hän?"

"Erinomaisen taitavasti. Hän voisi ampua kärpäsen nenänne päältä, vahingoittamatta teitä, jos vaan pysyisitte liikahtamatta."

Tuskinpa uskon, että olisin seisonut liikahtamatta, eikä minulla ollut mitään halua tehdä loordin tuttavuutta.

"Hyvästi, sir", kaikui lempeästi hänen karmiininpunaisilta huuliltaan, vielä välähdys tummista silmistä, ja _Victoria regia_, minun _Victoria regiani_, oli kadonnut.

Kaikki oli mielestäni ihanaa unta.

Minä nostin silmäni ja huomasin nyt vasta olevani yksin.

Oli monta kävijää kasvihuoneessa, ja toisella puolen ammetta seisoi Helga Johnsen ja katseli minua nuhtelevin silmäyksin.

Niin, ette ehkä tunne Helga Johnsenia?

Helga Johnsen on seitsemäntoista vuoden vanha ja ottaa kesällä päästötutkinnon normaalikoulusta.

Hän on rikkaan maakauppias Johnsenin tytär siitä pitäjästä, jossa isäni on pappina.

Hän on suloinen tyttö ja kastanjan ruskea on hänen tukkansa, joka riippuu selässä paksuna palmikkona.

Helga Johnsen ja minä olemme leikkineet häitä pienistä asti, vanhempamme tahtovat niin mielellään, että saisimme toisemme, ja minä olenkin pitänyt paljon hänestä; mutta tällä hetkellä halveksin melkein itseäni typerän lapsellisen makuni tähden.

Kuinka voisin enää iloita tuosta pienestä, vaatimattomasta niittykukkasesta nyt, kun olin hurmaantunut troopillisen kasvin taivaalliseen tuoksuun.

"Kuka ylhäinen nainen se oli, jota puhuttelit?" kysyi Helga ja tuli luokseni.

"Se oli eräs englantilainen lady."

"Herranen aika, niin muhkeata!"

Helga Johnson näytti närkästyneeltä, minä olin hajamielinen, ja alakuloisina menimme takasin kaupunkiin.

"Sanoi terveisiä myladylle", sanoi Helga pilkallisesti erotessamme. En viitsinyt vastata hänelle mitään, vaan menin kotiin huoneeseni ja join epätoivossani puolipulloa olutta.

Sinä yönä näin hirveitä unia, Mielestäni uin suuressa ammeessa loordin ampuessa pilkkaan rintanappeihini, jotka olin saanut konflrmationilahjaksi Helga Johnsenilta.

Päivä oli pitkälle kulunut, ennenkuin olin vaatteissani.

Menin kävelemään linnoituksen vallin ympäri antaakseni raittiin meri-ilman jäähdyttää polttavaa otsaani.

Oliko se todellakin mahdollista?

Niin, se oli _Victoria regia_, joka tuli kävellen yksin, aivan yksin!

Silkkihame lukemattomin poimuin ja koristuksin peitti hänen majesteetillisen vartalonsa.

Hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen.

Hän hymyili jo etäällä, minä menin häntä vastaan ja me istuuduimme muutamalle penkille.

Minä alotin sanomalla olevani onnellinen nähdessäni hänet ja lopetin sanomalla olevani onneton rakkaudesta häneen.

Hän muistutti minua olevansa naimisissa.

Mitäpä siitä? Minun rakkauteni oli puhdas kuin lumi kotomaani tuntureilla, platoninen kuin Danten, kuin Petrarcan! Hänestä tulisi Beatriceni, Laurani, ihanteeni!

Sydämmessäni rakentaisin kasvihuoneen kullasta ja kristallista, rakkauteni olisi aurinko, joka sitä lämmittäisi, ja kyyneleitteni vesiammeessa kukoistaisi hän ijäti, hän minun ihana _Victoria regiani!_

Nyt olin keksinyt todellisen kutsumukseni. Hän oli saattanut minut löytämään itseni. Minusta olisi tuleva runoilija ja romanseissa ja soneteissa laulaisin hänen ylistystään yli kaikkein maiden!

Hän katseli minua suloisesti hymyillen.

En tiedä ymmärsikö hän minut oikein. En myöskään tiedä, puhuinko aivan puhdasta englannin kieltä; luulen, että sekoitin siihen koko joukon norjan kieltä, mutta hän ymmärsi kaikissa tapauksissa tarkoitukseni.

"Te olette suuri lapsi", sanoi hän ja löi minua keveästi toisella hansikallaan, jonka oli vetänyt kädestään.

Minä tartuin hänen käteensä, joka oli valkoinen, kaunismuotoinen ja koristettu timanttisormuksilla, ja peitin sen suuteloilla.

Hän nousi.

"Minun pitää lähteä. Ajatelkaa, jos joku näkisi meidät!"

"Enkö koskaan enää saa tavata teitä?"

"Ehkä. Tulkaa illalla Tivoliin."

Hän meni pitkin puiston käytävää.

Vielä hymy hänen karmiininpunaisilta huuliltaan, ja _Victoria regia_ oli jälleen kadonnut.

Kotona oli kirje maakauppias Johnsenilta.

Hän oli äskettäin tullut kaupunkiin, hänellä oli terveisiä kotoa ja hän kutsui minua syömään päivällistä hotellissa ja sitten seuraamaan häntä ja Helgaa Tivoliin.

En voinut olla vastaanottamatta hänen kutsumustaan. Voisinhan sitäpaitsi siellä ulkona löytää tekosyyn, hiipimään pois ja puhelemaan lemmittyni kanssa.

Päivällisillä hotellissa olin loistavalla tuulella, ja Helga Johnsen oli myös iloinen ja onnellinen.

Tyttö parka, hän ei aavistanut, että toinen nainen oli jo saanut kunniapaikan sydämmessäni!

Tultuamme Tivoliin etsivät silmäni tutkien ympäri salia. _Victoria regiaa_ ei näkynyt missään. Jos hän olisi ollut siellä olisin löytänyt hänet tuhansien joukosta.

Hajamielisenä katselin näytäntöä.