Part 2

"Niin, näetkö sinä, aviosäädyllä on hyvät puolensa, mutta sillä on myöskin pahat puolensa."

"Mutta etkö sinä ja vaimosi rakasta sitten toisianne?"

"Kuinka voit sitä kysyä? Mutta me olemme menneet liian aikaiseen naimisiin. Meidän olisi pitänyt odottaa pari vuotta. Betsy on aivan nuori, pelkkä lapsi, eikä hänestä tulekkaan aikaihmistä niin kauvan kuin nämät tädit juoksentelevat täällä ja sekaantuvat meidän asioihimme."

"Kuuleppas Faerder, minulla on ehdotus sinulle. Muuta maalle, niin pääset niistä siunatuista sukulaisista ja kaupungin kalliista huvituksista. Veljeni, pappi, kirjoittaa että asianajaja siinä seudussa on kuollut, Lähde sinne, niin ansaitset kaksi sen vertaa, mitä täällä kaupungissa, jossa on asianajajia joka nurkassa."

"Siihen ei Betsy suostu koskaan."

"Mutta etkö luule, että maaelämäkin on houkuttelevainen hänelle?"

"Maaelämä! Olla maalla, sen käsittää hän siksi, että asuu jossakin schveitsiläisessä huvilassa Ladegaards-oenillä ja käy vaaleassa hameessa ja paimenhatussa ja noukkii maamansikoita."

"Hyi, Faerder, nyt teet väärin vaimollesi. Minun mielestäni ovat sekä hän että hänen sisarensa kaksi mitä rakastettavinta naista, mitä koskaan olen tavannut."

"Niin, sinä olet oikeassa. Anna on oiva tyttö. Niin kelvollinen ja niin reipas ja sitä paitsi niin vaatimaton, järkevä ja rakastettava."

"Sinähän käyt lämpimäksi."

Tohtori katsoi ystäväänsä kauhistuneilla silmäyksillä.

Hän tiesi, että Faerderillä nuorena miehenä ollessaan oli ollut hyvin helposti syttyvä sydän ja että hän oli ollut rakastuneena milloin yhteen milloin toiseen ja se olikin ollut syynä siihen, että hän jäi niin kauvan naimattomaksi.

Sen tähden oli se ajatus aivan lähellä, että Faerder oli nyt rakastunut kälyynsä, ja se oli Hardingin mielestä jotensakin luonnollista.

"Kun vertaan häntä Betsyyn", mutisi asianajaja ajatuksissaan.

"Mutta sitä ei sinun pidä tehdä."

"Eihän sitä voi välttää; onhan minulla joka päivä tilaisuutta verrata heitä."

"Miehen täytyy lähteä maalle, ja mitä pikemmin sitä parempi", ajatteli Harding rummuttaen koneellisesti tahtia Triinan lauluun.

Asianajaja tuijotti synkästi eteenpäin.

"Suruhun salalääkkeen tunnen, Kanss' ystävien minä ja'an sen --"

-- lauloi Triina kyökissä.

"Kuuletko mitä Triina sanoo? Hän on oikeassa, Hankkikaamme itsellemme lasi viiniä karkoittaaksemme surua. Eikö sinulla ole hiukan punssia? sitten sytytämme sikarit ja haastelemme iloisesti kuten ylioppilasaikanamme."

Asianajaja huusi Triinaa, ja heti sen jälkeen toi tämä pyydetyn sisään.

Triina oli hyvin iloinen kyökissä, mutta huomattuansa tohtorin, laskeutuivat hänen kasvonsa totisiin ryppyihin.

"Minkätähden olet niin totinen, kaunis Triinani?" kysyi tohtori. "Minkätähden eivät hymyn jumalattaret tanssi sinun poskiesi ruusutarhassa?"

"Kun on surua sydämmessä ja särkyä takahampaissa ja ainoastaan 18 taaleria vuotuisena palkkana, ei ole mitään syytä nauraa."

"Iloitse elämästä, Triina. Näytä iloiselta!"

"Minulla ei ole muuta iloa tässä maailmassa, kuin käyttää neilikkarohtoja ja pitää vetolaastaria korvain takana."

"Niin, se on jotensakin niukka huvitus", sanoi Harding, kun Triina meni.

Sikarit savusivat ja ystävykset haastelivat iloisesti, Hardingin hyräillessä erästä ylioppilaslaulua ja Faerderin säestäessä.

He eivät huomanneet, että Betsy, Anna ja kaikki kolme tätiä astuivat sisään.

"Kas, miltä täällä näyttää", sanoi Dortha. "Tupakan savua ja spriihöyryjä. Luulisipa tulevansa julkiseen ravintolaan."

"Faerder oli hiukan huonolla tuulella", sanoi tohtori hiukan hämillään, "ja sentähden --."

"Sentähden täytyi hänen lohduttaa itseään pullolla ja tovereillaan. Sehän on niin luonnollista."

Betsy näytti suuttuneelta ja veti kiivaasti sormikkaat päältään.

"Tietysti ei sukulaisissa ole tarpeeksi", sanoi Riikka.

"Niin täti", vastasi asianajaja kiivaasti, "sukulaisissa on usein enemmänkin kuin tarpeeksi."

Tohtori oli toipunut ja nousi.

"Minusta on ikävää, että läsnäoloni saattaa eripuraisuutta perheesen. Mutta onhan aina niin, että kun mies menee naimisiin, ovat hänen ystävänsä kadottaneet hänet."

"Silloin pitäisi teidän mennä niin pian kuin mahdollista naimisiin, herra Harding", sanoi Dortha. "Se olisi varmaan parhainta sekä teille että -- ystävillenne."

"Jos tietäisin olevani ystävälleni tai hänen vaimolleen vaivaksi, vetäytyisin silmänräpäyksessä takaisin. Mutta kosk'ei rouva vielä ole lausunut mielipidettään, odotan minä hänen tuomiotaan. Teidän käskystänne, rouvani, hyppään minä halusta ulos akkunasta."

"Mitä vielä! Niin suuria vaatimuksia ei minulla ole. Minä olen täydellisesti tyytyväinen, jos käytätte -- ovea."

Anna katsoi totisesti sisareensa.

Tohtori oli hyvin kalpea.

"Minä tottelen heti teidän käskyänne, rouvani."

Faerder puri hampaitaan yhteen ja oli lumivalkea.

Sanomatta sanaakaan otti hän hattunsa ja seurasi ystäväänsä.

Betsy seisoi ynseänä kuin pahantapainen lapsi ja leikki nojatuolin tupsuilla.

Täti Greetta, joka ei ollut ymmärtänyt mitään keskustelusta, katseli pelastaneena Betsyä.

"Mikä lasta vaivaa?"

"Hänellä on hammassärkyä", sanoi Anna päättäväisesti ja sai hänet istumaan nojatuoliin sanomalehti kädessä.

"Nyt voit olla varma siitä, ettei hän pian palaa, se nahjus", sanoi Dortha riemuiten.

"Niin, täti, nyt olet käyttäytynyt erittäin viisaasti", sanoi Anna. "Nyt raukee koko näytäntö huomenna tyhjiin; sillä tämän jälkeen ei herra Harding luonnollisesti tahdo näytellä Macbethin osaa".

"Herra Jumala, sen olimme aivan unhottaneet."

"On luultavasti parasta kirjoittaa kaikille vieraille, ettemme huomenna voi ottaa heitä vastaan", pitkitti Anna. "Sillä sen perästä mitä täällä on tapahtunut, ei Faerder arvattavasti tahdo ottaa vastaan vieraita huomenna."

"On juuri niinkuin aina sanon, Riikka", sanoi Dortha. "Sinä loukkaat alinomaa ihmisiä loukkauksillasi."

"Vai niin, se olin _minä_, joka ajoin hänet ulos ovesta!"

"Ei, se olin luonnollisesti _minä_, joka sen tein. _Minähän_ olen aina ilkeä ja epäkohtelijas, sinä sitävastoin olet laupeuden enkeli, joka liehut kaikkialla allekirjoitustarjouksia käsissä ja lakritsia taskuissa ja olet itse hurskaus."

Anna ei voinut masentaa hymyilyä.

"Mielestäni olisi parempi, että te, sen asemesta että väittelette, kuka on loukannut häntä, molemmat menisitte hänen asuntoonsa ja pyytäisitte häneltä anteeksi. Jos tapaus tulee tunnetuksi kaupungissa, antaa se vaan aihetta lörpötykseen."

"Niin, sinä olet oikeassa, lapseni, se on meidän tehtävä."

"Se on aivan tarpeetonta, täti", sanoi Betsy ynseästi.

"Ei, päinvastoin, se on ainoa keino. Tule Greetta."

"Menemmekö jo?"

"Menemme tohtori Hardingin luokse", huusi Riikka.

"Pitääkö hänen vetää Betsyn hampaan ulos?"

"Ei, meidän pitää vaan puhella hänen kanssaan näytännöstä huomenna."

"Vai niin, niinkö on asianlaita. Hyvästi, lapset!"

"Hyvästi, täti!"

5.

Kirje.

"Minä en välitä ollenkaan koko näytännöstä", sanoi Betsy jäätyänsä kahdenkesken sisarensa kanssa.

"Se olikin ainoastaan tekosyy, jota käytin tätiä varten. Minulla oli tärkeämmät syyt. Ensiksikin oli tohtori loukattu, ja toiseksi ei pidä olla eripuraisuutta sinun ja miehesi välillä. Sellaiset pienet kotoiset kohtaukset voivat kyllä näyttää vähäpätöisiltä, mutta niillä voi usein olla mitä hirveimmät seuraukset."

"Mutta minä olen väsynyt tuohon tohtoriin. Hän juoksee täällä joka päivä. Hän ei voisi tulla useammin, jos hän kävisi kosimassa."

"Niin, tiedättekö, eikö hän sitä tee?"

"Minua ei hän voi kosia,"

"Entäs minua sitten?"

"Turhaa puhetta; hän etsii vaan Hermannia. Kun he kaksi ovat yhdessä, nauraa, laskee pilaa ja laulaa Faerder, mutta kun minä yksin olen hänen kanssaan, on hän nurea ja hiljainen, ja istuu vaan työskentelemässä. Minä olen varma siitä, että hän pitää Hardingin seuraa minua hupaisempana."

"Vai niin, olethan oikein mustasukkainen tohtorille; sentähden ajat siis hänet ulos ovesta. Tiedätkö, mikä on seuraus siitä?"

"Seuraus?"

"Niin, kun ei miehesi voi kotona kaikessa viattomuudessa ottaa lasia hyvän ystävän kanssa yhdessä, menee hän kaupungille, ja jos hän vaan alkaa käydä ravintoloissa, niin --."

"Siinä suhteessa olen aivan huoleton; Herman ei koskaan ole unhoittava velvollisuuksiaan hyvänä puolisona."

"Velvollisuuksiaan! Oletko sinä myöskin varma siitä, että aina olet täyttänyt velvollisuutesi hyvänä vaimona?"

"Anna!"

"Kuinka usein tulee miehesi kotia konttoorista päivälliseksi tapaamatta muita kuin ikävän palvelustytön, ja kuinka usein hänen täytyy syödä huonosti valmistettua ruokaansa yksin, ikävässä, tyhjässä ruokasalissa? Kuinka usein istuu hän kotona ja tekee työtä sinun ollessasi konserteissa ja teaattereissa, ja ainoa huvi, joka hänellä on, on seista ulkona kylmässä etehisessä ja odottaa kunniaa saada saattaa sinua kotia."

"Sitä en koskaan ole ajatellut", sanoi Betsy alakuloisena.

"Etkö myöskin usko, että hän useana iltana mieluummin istuisi rauhassa kotonaan ja lepäisi päivän vaivoista, jos sinä tahtoisit tehdä kotona-olon hiukan hupaisemmaksi hänelle? Vaan ei, sitä ei hän voi. Hänen täytyy ottaa päällensä mustat vaatteet ja seurata sinua iltamiin, vaikka tiedät, että hän pitää sitä ikävänä, tahi myöskin mennä tanssiaisiin, vaikk'ei hän tanssi, vaan ainoastaan seisoo ja on harmissaan, kun sinä keikailet liian paljon herrojen kanssa."

"Oi vaiti, vaiti, sinä olet oikeassa! Minä olen ollut liian itsekäs ja ajattelematon. Mutta mitä tahdot, että minun pitää tekemän?"

"Sovi miehesi kanssa ja kirjoita muutama rivi herra Hardingille, jossa pyydät anteeksi käytöstäsi."

Betsy istuutui kirjoituspöydän ääreen ja Anna nojautui hänen ylitsensä ja luki.

Kumpainenkin oli niin kiintynyt tähän, etteivät he huomanneet Triinan menevän huoneen läpi ruokasaliin, jota salista eroitti ainoastaan oven esirippu.

Betsy pani kirjeen kääreesen.

"Kas niin, nyt annan Triinan viedä sen."

"Ei suinkaan", sanoi Anna hymyellen. "Et saa antaa sen kielevän, ilkeän piian tietää, että lähetät tohtorille helliä kirjeitä, niin voisi hän pilata maineesi. Minä jätän kirjeen portinvartialle hänen asunnossaan."

Anna lähti pois, ja Betsy meni sänkykamariin, jossa hän istuutui nojatuoliin kakluunin luo ja vaipui romaanin lukemiseen.

Triina järjesti ruokakaappia ja asetti kaikki niin pontevasti paikoilleen, että suuri joukko posliiniastioita sai enemmän tai vähemmän vaarallisia haavoja.

"Se kielevä, ilkeä piika! Kiitoksia mielistelystä neiti! Sen panemme kyllä muistiin. Vai niin, rouva lähettää tohtorille rakkauden kirjeitä. Sentähden ei siis tohtori ole koettanut suudella minua neljääntoista päivään. Ja minä kun luulin sen olevan sentähden, että käytin kresootirohtoja hampaissani."

Täti Riikka tuli yksin takaisin kertoakseen Betsylle, että tohtori oli lepytetty. Hän oli tavannut hänet kadulla, juuri kun hän oli eronnut asianajajasta, joka oli mennyt konttoriinsa työskennelläkseen siellä loput ehtoopäivää.

"Missä on rouva?"

"Huoneessaan; mutta ei taida maksaa vaivaa häiritä häntä."

"Miks'ei?"

"Hän odottaa kai vieraita. Hrm!"

"Vieraita?"

"Niin, tohtori tulee varmaankin."

"Onko hän tullut sairaaksi?"

"Hrm!"

"Mutta mikä sinua oikein vaivaa, ihminen?"

"Neiti luultavasti tietää, että rouva ja tohtori Harding ovat kirjevaihdossa keskenään. Neiti Anna on kirjeenkantajana."

"Luulen että tyttö on hullu. Betsyhän ajoi äsken tohtorin melkein suoraan ulos ovesta."

"Pelkkää kometiiaa, neiti. Te ette suinkaan luule, että hän tulee tänne jok'ainoa päivä asianajajan tähden. Pitäkää vaaria; nyt on rouva saanut asianajajan konttooriin. Kymmenen minuutin kuluttua on tohtori täällä."

"Minä menen heti Faerderin luo puhumaan tästä. Mutta varo itseäsi puhumasta valhetta, Triina."

"Voin tehdä valan, että neiti Anna on vienyt tohtorille hellän kirjeen rouvalta, joksi hän sitä kutsui. Hän sanoi vielä, ett'en minä saisi viedä kirjettä, koska se helposti voisi pilata hänen maineensa, He eivät tienneet, että minä kuulin joka sanan."

Riikka ei kuullut enempää. Hän riensi pois ja tuli hengästyneenä asianajajan konttoriin.

Faerder istui kirjoittamassa ja kohotti kärsimättömästi kasvojaan, kun täti Riikka näyttäytyi.

"Faerder", sanoi Riikka juhlallisesti. "Tosin on Betsy sukulaisemme; mutta yhden seikan tahdon sinulle sanoa, ja se on, että jos hän tekee sinulle vääryyttä, niin ei kukaan ole uskollisemmin pitävä puoltasi kuin me."

"Mitä tämä merkitsee?"

"Se merkitsee sitä, että sinä olet elättänyt kärmettä povellasi. Tohtori ja vaimosi aikovat pettää sinua, ellei se jo ole tapahtunut."

Faerder hymyili.

"Hirveästihän te vainootte tohtori parkaa. Mutta tämä tapaus on kuitenkin aivan mahdotonta, rakas täti."

"En itse olis sitä uskonut, ellei minulla olisi ollut todistusta käsissäni", vastasi Riikka ja kertoi mitä Triina oli sanonut.

Asianajaja hyppäsi pystyyn.

"Ei, täti se on mahdotonta. Ja kuitenkin, miksikä ei? Hänhän on nuori, kaunis, sukkela ja miellyttävä. Ja mitä etuja on minulla? Mutta pettää minua niin ystävyyden naamarin peitossa! Ei, täti, se on mahdotonta!"

Faerder kätki kasvonsa käsiinsä.

"Ehk'ei asianlaita ole niin huono, kuin luulemme. Mutta yksi asia on sinun tehtävä. Mene kotiisi ja katso oliko hän todellakin siellä. Älä muutoin anna heidän mitään huomata, ettei se herättäisi julkista pahennusta. Kun kestit ovat huomenna loppuneet voit olla varma siitä, että otamme Betsyn puheillemme."

Asianajaja otti hattunsa ja riensi katua ylöspäin.

Hänestä tuntui melkein siltä, kuin kulkisi unissaan tai olisi humalassa.

6.

Kerinpuut.

Tohtori soitti.

Triina avasi.

"Onko rouva kotona?"

"Tehkää niin hyvin ja astukaa sisään, niin tulee hän kai pian."

Triina otti kääreen poskiltaan, silitti hiuksiaan ja iski veitikkamaisesti silmää tohtorille:

"Noh, Triina, kuinka on hampaan laita?"

"Kyllä, kiitoksia, nyt olen melkein terve. Minä olen lakannut käyttämästä kresoottia", sanoi hän ja pyyhkieli kiekailevasti suutaan. "Haluaako tohtori jotakin?"

"Kyllä, kiitoksia, voisitteko hankkia minulle lasin vettä. Minä juoksin niin nopeasti."

Triina näytti vähän nololta, mutta meni tuodakseen pyydettyä.

"Mielestäni alkaa neitsyt tulla jotensakin tunkeilevaksi", ajatteli tohtori, jäätyänsä yksin. "Nuo naiset ovat kauheat. Ei voi laskea hiukan pilaa heidän kanssaan, ilman että he uskovat, että on hullusti rakastunut heihin. Voin vaikka vannoa, että tyttö huvittelee mielessään tulevansa kerran rouva Hardingiksi. Hyvä, niistä haaveista olemme heti parantava hänet."

Triina tuli takasin kantaen velilasia.

"Olkaa niin hyvä."

"Kiitos", sanoi tohtori tyynesti ja istuutui nojatuoliin kaivellen rouvan ompelukorissa.

Triina seisoi paikallaan.

"Hrm! -- Sanoitteko jotakin?"

"En."

Paussi, jonka kuluessa tohtori leikki kahdella lankarullalla katsomalla Triinaan.

"Mitä sillä oikeastaan tarkoitatte?" sanoi Triina suuttuneena.

"Millä?"

"Sillä, ett'ette sano minulle ainoatakaan ystävällistä sanaa,"

"Mutta, paras Triina --"

"Oh, tiedän kyllä, mitä tarkoitatte. Te ette enää rakasta minua."

"Mutta, rakas Triina, minä en tosiaankaan tiedä antaneeni sinulle mitään todistusta rakkaudestani."

"Vai ette? Voitteko kieltää antaneenne minulle kaksi parterripilettiä, yhden kahdentoista skillingin hunajakakun ja pullon hammasrohtoja?"

"Sitä en koskaan ole kieltänyt."

"Voitteko kieltää, että olette kaksi kertaa minua suudelleet?"

"Myönnän, että se oli ajattelematonta, mutta en koskaan enää tee sitä."

"Voitteko kieltää sanoneenne, että minusta tulisi teidän morsiamenne?"

"Se oli pelkkää pilaa,"

"Pelkkää pilaa! Oi, ne miehet ne miehet!" nyyhki hän ja vaipui vieressä olevalle tuolille.

"Kas niin, nyt pyörtyy hän", mutisi tohtori. "Näkyy, että hän on palvellut hienommissa perheissä. Hän käyttäytyy kuten vallasnainen."

Hän ojensi Triinalle vesilasin.

"Juo nyt, niin parannut."

Betsy astui sisään.

"Mika Triinaa vaivaa?"

"Minä pyörryin vaan hetkisen."

"Hyvä, että niin pian toinnuit."

"Niin, ne ovat samanlaisia kohtauksia, joita rouvalla on välistä."

Betsy puri huultaan.

"Minä tapasin sisarenne kadulla", sanoi tohtori, "ja hän jätti minulle tämän kirjeen. Minä riensin heti tänne kiittääkseni teitä sydämmellisesti."

"Minunpa on teitä kiittäminen siitä, että tulitte. Olen syvästi katunut käytöstäni. Rohkenenko toivoa, että olette antaneet minulle anteeksi?"

"Sitä olen jo aikoja sitten tehnyt."

"Näettekö, minun mieheni -- mitä siellä seisot ja odotat?" sanoi hän kääntyen Triinan puoleen, joka vielä seisoi oven suussa.

"Olen niin väsynyt, että tuskin jaksan laahata itseäni eteenpäin", sanoi Triina ja purjehti hiljaa ulos.

"Katsokaa tohtori", jatkoi Betsy, "mieheni on viime aikoina aina ollut huonolla tuulella. Kuten tiedätte tutustuimme aivan sattuman kautta, ja kun hän meni naimisiin, oli hän jo vanha poika. Nyt alan pelätä, että hän katuu naimistaan ja haluaa takasin vanhanpojan elämään, ja minä olen luullut, että -- että --."

"Että minä kiihoitin tätä hänen taipumustaan. Eikö niin?"

"Niin, minä myönnän sen. Mutta nyt olen saanut toiset ajatukset. Minä pelkään olevani itse syynä hänen huonoon tuuleensa. Minä olen ollut huvituksiin taipuvainen, itsekäs ja laiminlyönyt perhettäni. Mutta minä tahdon koettaa parantaa itseäni. Sanokaa minulle, tohtori, te ette siis ole suuttunut enää, Te olette siis antaneet minulle anteeksi?"

"Aikoja sitten. Mutta rangaistukseksi siitä, että ajoitte minut ulos ovesta, saatte nyt pitää minua täällä koko illan. Faerder tulee kai pian."

"Minä pyydän että Triina sytyttää lampun."

"Sitä ei tarvita, vielä on kyllin valoisaa. Sitä paitsi tulee kuu pian esille."

"Kuten tahdotte. Minä panen sillä välin villalangan järjestykseen."

"Enkö saa lupaa olla kerinpuuna?"

"Kyllä, kiitos vaan, vaikka se on jotensakin vaarallinen toimi. Onneksi olen naitu rouva, muutoin olisi teidän laitanne huono."

"Uskotteko sen?"

"Uskon. Meillä naisilla ei koskaan ole miehet enemmän vallassamme, kuin käyttäessämme heitä kerinpuuna. Silloin riippuu heidän kohtalonsa sanan oikeassa merkityksessä yhdestä langasta."

Keriessään pudotti Betsy kerän. Harding kumartui sitä ottamaan. Kerä kieri edemmäksi ja hänen täytyi ryömiä nelinkontin saadakseen sen kiini, jonka jälkeen hän hymyellen ja polvillaan ojensi sen Betsylle.

Faerder astui sisään, mutta seisahtui oven pieleen.

"Suokaa anteeksi, taidan tulla sopimattomaan aikaan."

"Ei suinkaan", sanoi Harding ja nousi. "Sinä kyllä tapaat minut vaimosi jalkain juuressa, mutta ole huoleti. Minä otin vaan ylös hänen lankakeränsä."

"Sinä et missään tapauksessa ole ainoa narri, jonka hän on vanginnut lankoihinsa."

"Faerder!"

"Herman", sanoi Betsy, "minä käyttäydyin huonosti aamupäivällä. Tohtori on jo antanut minulle anteeksi, nyt et sinäkään saa enää olla vihainen."

Triina syöksyi sisään.

"Täällä ovat noutamassa tohtoria. Teidän täytyy heti tulla."

"Minä toivon, ett'ette pane pahaksenne. Hyvästi, hyvästi."

"Hyvästi", sanoi Faerder kylmästi ja heittäytyi sohvalle.

Monta ajatusta lensi hänen aivojensa läpi. Tämä kirje, tuttavallinen asento kuutamossa, kaikki näytti syyttävän heitä.

"Herman", sanoi Betsy pitkän vaitiolon jälkeen, "et vielä ole sanonut antavasi minulle anteeksi sitä, että olin epäkohtelijas Hardingia kohtaan."

"Minun puolestani saat kernaasti olla epäkohtelijas häntä kohtaan."

"Kuinka hän on ilkeä", ajatteli Betsy ja vaipui jälleen työhönsä.

Taas pitkä paussi.

Betsy kohotti päätään.

"Herman!"

"Mitä?"

"Eikö sinulla ole ainoatakaan ystävällistä sanaa sanottavana minulle? Muistatko kaksi kuukautta sitten, kuinka lupasit, ett'et olisi liian ankara minua kohtaan, sentähden että olin niin nuori ja kokematon. Nyt olen ollut paha ja nyt pyydän anteeksi ja silloin saavat lapset aina anteeksi, vaikk'eivät olisikaan niin ilkeitä."

Hän oli mennyt miehensä luokse ja istuutunut jakkaralle, nostaen kätensä häntä kohden.

Asianajaja nojautui hänen ylitsensä ja suuteli häntä,

"Lapsi olet sinä, mutta rakastettava lapsi", sanoi hän lämpimästi.

Täti Riikka näyttäytyi ovessa.

"Ei, katsoppas, niin kaunista! Tuossa istuvat nyt molemmat rakastavaiset aviollisessa paratiisissaan --."

"Niin, täti", sanoi Faerder, "puuttuu vaan käärme, että kuvaus olisi täydellinen."

"Sitä voi kai herra Harding näytellä vierasrollina", sanoi Riikka terävästi.

Faerder nousi kiivaasti ja syöksyi ulos huoneesta.

Betsy katsoi hämmästyneenä hänen jälkeensä.

7.

Syntymäpäivä-iloja.

Syntymäpäivä oli tullut ja tädeillä oli hirveän kiire.

Itse täti Greettakin oli toimissaan.

Hän oli pantu pesemään laseja, jota hän tekikin aivan moittimattomasti sillä poikkeuksella kuitenkin että hän silloin tällöin pudotti jotakin lattialle.

Dortha ja Riikka seisoivat kumpikin puolellansa ruokasalin ovea ja puuhasivat ahkerasti ripustamalla seppeleitä seinälle.

Salista oli nimittäin tuleva parketti ja ruokasalista näyttölava.

Seisoessaan siellä kumpikin alustallaan olisivat he aivan hyvin sopineet koristuksiksi ja olleet olevinaan kaksi vanhanaikuista laulunjumalattaren kuvapatsasta. Jokainen olisi sanonut, että täti Dortha oli Melpomene, murhenäytelmän jumalatar, ja täti Riikka olisi silloin välttämättömästi ollut Polyhymnia, kaunopuhelijaisuuden jumalatar.

Anna katseli heidän puuhaamistaan, Triina juoksenteli edestakasin.

Riikka astui alas.

"Triina, ota molemmat palmut, jotka olemme puutarhurilta lainanneet, ja kanna ne aholle."

"Aholle?"

"Minä tarkoitan tietysti ruokasalia."

"Sano minulle täti", sanoi Anna, jonka piti olla suflöörinä, "kuinka saat ruokasalin muutetuksi ahoksi?"

"Kyllä sen helposti saamme. Perälle panemme kolme joulukuusta ja yhden oleanderin, ja sitten on meillä palmu kummallakin puolella. Se tulee erinomaisen luonnollista."

"Kasvaako palmuja ja oleandereita Skottlannin ahoilla, täti?"

"Sitä et tiedä sinä enkä minäkään, sillä emme ole kumpikaan olleet siellä."

"Kuinka käy, Greetta" kysyi Riikka. "Herra Jumala, sinä et saa pudottaa vettä Faerderin papereille. Odotappas, minä siirrän sekä ne että läkkitolpon neulomapöydälle. Todellakin olen milt'ei unhoittanut jäätelön. Faerder, et saa sulkea akkunaa sänkykamarissa, silloin ei jäätelö tule kylmäksi. Ajaa partaasi? Sitä voit sentään tehdä."

Riikka ja Dortha riensivät huoneesta ja Greetta jäi istumaan yksin lasien kanssa.

Heti senjälkeen tuli Betsy huoneesen, aivan vaipuneena rolliinsa, jota hän luki ulkoa.

"Annappas kun katson, osaanko unessakävijänkohtauksen", sanoi hän ja lausui:

"Helvetti on pimeä! -- Hyi, mylord, hyi! soturiko ja pelkuri? -- Mitä me sitä pelkäämme, kun ei kelläkään ole voimaa vaatia meitä tilille. -- Mutta kukapa olisi uskonut siinä vanhuksessa niin paljon verta olevan? -- Fifen thaanilla oli vaimo, missä hän nyt on? -- Mitä? Eikö nämät kädet koskaan tule puhtaiksi?"

"Peskää ne vihreäsoovalla, rouva, niin teen minä aina", sanoi Triina mennessään huoneen läpi onnettoman lady Macbethin käydessä käsiään hieroen.

Ovessa tapasi hän asianajajan, joka jurona ja nurjana tuli sänkykamarista. Hän oli juuri ajanut partansa ja piti nenäliinaa poskellaan.

"Täällä on verta, verta", lausui Betsy.

"Niin, tiedän sen, olen raapinut nahan leuastani. Täti Riikka on leikannut sahramileipää partaveitselläni."

"Pois nuo, myrold, pois nuo! Te pilaatte kaikki tuolla säikyllänne."

"Niin, minun mielestäni voi todellakin saada kuumetaudin sellaisessa sekasotkussa kuin täällä on", sanoi asianajaja istuessaan akkunan ääreen ja katseli kadulle.

"Aina vaan se vereltä haisee; kaikki Arabian höysteet eivät voisi tuoda pientä kättä hyvänhajuiseksi saada. Oh, oh, oh!"

Betsy käveli silmät ummessa lattialla ja kaatoi kumoon neulomapöydän, niin että villalangat ja sisäänjättökirjoitukset uiskenteli musteessa.

Faerder hyppäsi pystyyn.

"Mutta mitä sinä teet? Kaikki asiapaperini ovat pilatut. Voisit katsella hiukan eteesi, rakas ystäväni!"

"Herra Jumala, et suinkaan voi vaatia, että katson eteeni, kun olen lady Macbeth, joka käy unissaan."

"Triina, Triina!"

Triina tuli kantaen palmuja.

"Pyyhi lattia."

"Kyllä, sitten."

"Sinun pitää tehdä se heti", huusi asianajaja kiivaasti.

"Minä en ole enemmän kuin ihminen, minäkään! Minä en voi tehdä enempää kuin yhtä kerrassaan. Minä en voi pestä lattiaa, kun seison palmut käsissä."