Part 9

Olen nukkunut... Oisiko kaikki siis unten houretta vain? Kenties ei kenkään multa ole ryöstänyt armastain?

-- -- Oi ihaninta iltaa, ja väikettä uinuvan veen, ja kirkasta kuudansiltaa, kevät-yötäni muistoineen!

Hän, hän oli luonani silloin, sydänlempensä kuiskasi hän... Ja nyt -- oi kohta hän saapuu luo vuottavan ystävän! -- --

Olen nukkunut... liian kauvan! Mikä polttavi poskellain? Mitä tahdot, katkera kyynel? Sano, missä on armahain?

Ei... vaiti... sen kyllä tiedän... mä valvon... se totta on: Hän on poissa -- ja mulle on jäänyt vain kaipaus pohjaton!

Onko nyt kesä? Ei ole. Syksy, pimeä, toivoton, iloton. Suljen silmäni. Näen sisäisiä näkyjä, sellaisia joita näkee kuumehoureissa murtunut, epätoivoinen sielu.

On ilta synkkä, tulet taivahan sammui, rajuna myrsky syyspuiden oksia tempoo. Jo hiillos hiipui, sysimusta yö mun ympäröi.

Liekki vain rinnassain sammua ei se voi. Kerran heitti hän sen sakenen, leimuhun hän lietsoi tuntehen, lähti pois ja jätti vaalimatta tulen tummaisen...

Säikyn säkeneitä, itken kyyneleitä katkeraan... ei lienny liekki kuitenkaan: virkoaa, leimahtaa, vallan saa -- ja muistot mennehet nousee uudestaan.

Silloin kevät armas kukki, silloin lehdon linnut lauloi, silloin syttyi nuori lempi... Ruusut kaikki kuihtui pois, linnut vaikeni -- lempi jäi -- Pilvet loi varjojaan, myrskyt sai riehumaan, ja kesän onni sammui syksyn kyyneliin.

Lempi vain rinnassain sammua ei se voi. Kerran heitti hän sen sakenen, leimuhun hän lietsoi tuntehen, lähti pois ja jätti säälimättä tuskan tummaisen...

Tutkin pilven teitä, viihdän kyyneleitä kuivumaan... ei lienny kaiho kuitenkaan: virkoaa, leimahtaa, vallan saa, ja muistot menneet nousevat uudestaan. Ainiaan uudestaan syys itkee päivänpaistettaan.

*

Oi salli mun sulkea silmäni ja uinua hetkinen vain, niin hetken sen armahan ainoan kevätmorsian olla sain.

Kevät ei tule konsaan, konsaan ei mulle auvoa antamaan. Kun halla sen toivehet kerran vei, se nyt kukkivi haaveissa vaan.

Hänen kirjeensä! Olen itkenyt sydämeni sulaksi, itkenyt hänen kanssansa. En voi selittää tunteitani -- ne ovat taas kuin meren aallot, ihmeellisessä liikkeessä. Hän on minua lähellä, niin lähellä kuin oman sydämeni sykähdys...

Kuin valonsädevyö siltana kantaa, kuin veden läikky lyö kaukaista rantaa, kuni pääskynen lentää kotilehtoon, tuulonen entää yli merten ja maiden, sanat saattaen yhteen idän ja lännen, aamun ja ehtoon --

niinpä sillat ne käy, estehet vaipuu, siivet kantaa pois kauvas määrähän varmaan: sydänten sillat, viestit kaihotun armaan, siipyet lemmen kaipuun!

*

Mun ainoani! Hetken, hetken lyhyen vain vasten rintaasi levätä sain, pyhä suudelma, muisto hellä, käen kukahdus keväimellä -- oi ainoani!

Sä armahin, tulit ja lähdit, erkani tiet, lempeä pyysit, lempeni viet; tunnen polttavat kyynelesi, omakin särkyi sydämesi -- ja kuitenkin --

Mutta kyynelten alta minä alan nähdä Jumalan lempeät silmät, hänen isänrakkautensa. Olen saanut äidiltäni suurta lohdutusta. Hän ymmärtää minua syvemmin ja paremmin kuin olisin voinut koskaan aavistaa. Ja kuitenkin on niin kuin _hän_ sanoo kirjeessänsä: Jumala yksin voi auttaa!

Oi kallis, kallis sä ystäväin, hohtava tähti mun retkelläin, oi tähti mun retkelläin! Sä sammuit helmahan auringon -- taivahan tahto se raskas on... taivahan tahto näinkö raskas, näin raskas on?

Sua menneistä kiitän ja muistosi liitän nyt unteni aarteihin armaimpiin. Hetkisen vain sen valohon luoda silmäni sain, silloin jo pois tähteni multa riistettiin.

Vaan ethän sammunut kuitenkaan, sydämeeni jäit sä yhä loistamaan, jäit viitaksi kirkkausmaan. Sä kutsut helmahan auringon -- taivahan tahto -- näinkö mulle se parhain on? Taivahan tahto parhain, _aina_ se parhain on.

*

Hän oli niin kallis mun syämmellein, hän oli mun armaani, ainoisein, vaan Herra otti hänet multa.

Mä oisin kanssansa kulkenut, elon taistot uljasna taistellut, vaan Herra otti hänet multa.

Mä oisin vaipunut rinnoilleen ja laulanut huolensa unheeseen, vaan Herra otti hänet multa.

Nyt hiljaa, hiljaa sydämeni oi... Oma viihdytyslauluni sulle nyt soi, kun Herra otti hänet multa.

Sydän kärsivä, kiittäös Jumalaa, hän taivasta varten kasvattaa, siks otti hän armaani multa.

*

Oi, kerran nämä kyynelet mun kruunussani kun helmet suuret, loistoiset säteillen salamoi. Mä tiedän sen, siks kyynelsilmin hymyilen.

Ja kerran huokaukset nää mun harpussani niin ihanasti väräjää, kun uusi virsi soi. Siks huoaten jo hiljaa kuiskaan kiitoksen.

Muistan näinä aikoina usein pientä runoa, jonka olen lukenut. Se ilahduttaa minua ihmeellisesti. Ehkä tämä ei olekaan _lopullista_, ehkä kaikki, kaikki vielä kääntyy...

"Äl' usko, että tottumaton käsi syvyydet synkät voisi pohjata! Jos toivot tuskan liekin lientäväsi, sun itse täytyy tulta tuntea. Muita pystyt auttamaan kärsimyksen hinnoin vaan; perämiesnä purtta viet, jos sä itse tiedät tiet; oppahaksi toisien kypsyt kautta kyynelten."

*

Miksikä pilvet taivaalla kulkee? miksikä sulkee murheet ja kyynelet tomun lapsien tien?

Pilvet ne kaartaa, pilvet ne kulkee, kastetta itkevät yli harmajan maan. Murheet ne saartaa, tuskat tien sulkee -- oi tunnen miksi, ja levon, lohdun saan.

Pilvi kun itkee, vertyvi maa, niin kyynel murheen myös viljan kalliin voi kasvattaa. Se viljan kalliin voi kasvattaa!

Sua Herra kiitän kyynelten tiellä, en sorru siellä, se uuden voiman ja valon sieluuni loi. Sain lahjan siellä kyynelten tiellä: ken itse kärsi, myös muita auttaa hän voi.

Sua Herra kiitän, sua Herra kiitän, ja kerran luonas se kiitos kirkkaammin soi!

Olen väsynyt taisteluista ja murheista, mutta sielussani on rauha. Nyt minä sen ymmärrän. _Ei se ollut Jumalan tahto, se oli hänen oma tahtonsa!_ Sillä kuinka Jumala olisi tahtonut murtaa hänen sydämensä ja surmata minut? Minä olen kuoleva, minä tiedän sen nyt. En saanutkaan sitä kärsimyksen hedelmää, joka viime aikoina valoi toivoa ja lohdutusta mieleeni. En saanut olla avuksi enkä hyödyksi kellekään. Mutta minä lepään Jumalan isänsydämellä, ja siinä on hyvä olla. _Niille, jotka Jumalaa rakastavat, käännetään kaikki parhaaksi_, erehdyksetkin, omat ja muiden. Hän lähti pyhässä haaveinnostuksessa. Miksi Jumala ei olisi voinut häntä _täällä_ käyttää? Tai _jos_ se oli Jumalan kutsumus, eikö hän olisi voinut vahvistaa _minua?_ Sitä minä yhä uneksin, että olisin tullut terveeksi ja vahvistunut, ja sitte hän jonakin odottamattomana, ihanana hetkenä olisi seisonut vieressäni ja tullut minua noutamaan... Ah ei, ei se ollut suotu! Mutta Jumala oli _alusta_ toisin tarkoittanut. Me kuuluimme yhteen, ei muu kuin kuolema olisi saanut meitä erottaa. Oi, mielelläni olisin kuollut Jumalan asian tähden hänen rinnallansa! Nyt minä kuitenkin kuolen, eikä siitä ole mitään hyötyä. Hän on yksin, minä olen yksin, suru on vienyt voimani -- oi armaani, mitä, mitä sinä teit minulle? Miksi omin käsin onnemme surmasit?

Välähdys tummaan ilmahan kerran piirtyy, väräjävi, hohtaa, sammuvi, siirtyy --

Tuulonen vain: hetken humajavi lehdikoissa; mistä? minne? tullut -- poissa --

Elämämme, oi -- Murhetta paljon, riemuja hetki, sitte kauvas kiitävä retki -- Lyhyt, suloinen, hyvästi!

-- -- Sammunut tuike syttyvi päivänä uudestaan, nukkunut tuuli herää voiman myrskynä laulamaan.

Pääsky uupunut oksalle painoi pienosen pään, kotka mahtava siipensä nostaa riemulla liitämään -- --

Oi minun Kotkani, tiedätkö, minustakin tulee kotka! Nyt jo kuulen siipien suhinan. En sinua syytä, en tuomitse, oi armas, älä pelkää. Jeesuksen jalkain juureen minä vaivun, pyydän että hän ottaisi armossa vastaan minun henkeni ja sinun uhrisi oman kuolemansa tähden...

Sinä kadut kerran ja vuodatat haikeita kyyneliä. Älä armas -- älä anna sen painaa itseäsi epätoivoon! En minäkään sure nyt enää. Katso, ehkä en olekaan elänyt turhaan. Ehkä nämä rivitkin voivat palvella. Nehän ovat sydänverelläni kirjoitetut...

Ja sitte paras ja viimeinen lohdutus: _Hän_ on hyvä, hän joka on mahdollinen saamaan kunnian ja kiitoksen ja ylistyksen! Minä uskon, minä tiedän: _Kaikki, mitä heikkoudessa ja erehdyksissäkin tehdään rakkaudesta häneen, se on helminä hohtava kruunuissamme kautta ijankaikkisuuden!_ Oi kuinka olen onnellinen, että minun tähteni ei yhtään helmeä ole puuttuva sinun kruunustasi! -- -- --

XII.

Syväin vetten pauhinassa.

Oli puoliyö, kun Helmi oli lukenut loppuun. Silloin taistelu alkoi täydellä todella.

"Sinun virtasi pauhaavat kovin; yksi syvyys pauhaa siellä, toinen täällä. Kaikki sinun vesilaineesi ja aaltosi käyvät minun ylitseni..."

Ensin Helmi ajatteli ainoastaan enoa ja Liljaa. Heidän kohtalonsa valtasi kokonaan hänen sydämensä. Se esiintyi hänelle nyt uutena ja selvänä, kuin kirkkaitten salamain valossa. Nyt hän ymmärsi kaikki: enon sanat elämän erämaasta ja toiveitten hautakummuista, hänen kuumekauhunsa Ameriikkaa vastaan, hänen totisen katseensa ja sydämensä kätketyn murheen, hänen yksinäisen uskollisuutensa ensimmäiselle ja ainoalle lemmelleen. Senkin Helmi ymmärsi, mikä hänelle oli haikeinta ollut, -- hän saattoi käsittää Aimon ankarat sanat miehestä, "joka rakasti Liljaa, jos rakkaus on julmuutta, ja seurasi Kristusta, jos rakkauden irvikuva on Kristus." Ja Hertta sanoi, että papit ovat olevinansa... Kotka-enon tähden hän oli väärän ja ankaran tuomion langettanut. -- Helmi oli yhtäkkiä siirretty ikäänkuin uuteen kohtaan, mistä hän asioita katseli. Se merkitsi täyttä mullistusta ja kumousta, kaiken käsittämistä toiselta kannalta, hämärien tunteitten ja epämääräisten aavistusten selkenemistä ennen odottamattomaan muotoon -- aivan kuin joku saisi avaimen, joka avaa monta ovea yhtaikaa, kaikkien rakkaitten sydänten ovet. Tuli muistoja, tuli pikku piirteitä, tuli yksityistapauksia, jotka löysivät oman luonnollisen paikkansa, kuten helmet nauhassa. Helmi oli yhdellä heitolla joutunut ympyrän ulkopuolelta sisäpuolelle, kehän yli, jopa keskipisteeseen. Hän näki ja tiesi, mitä eno ei vielä tietänyt, ja toisaalta senkin, mistä Aimolla ja Hertalla ei ollut aavistusta. Hän tunsi pitelevänsä käsissään paljon lankoja, kultalankoja, hopealankoja, mustia ja harmaita lankoja... ja hänestä tuntui kuin tarjottaisiin hänelle korkeata kutsumusta: niiden kaikkien suorimista ja yhdistämistä, särkyneen ehjentämistä, siltojen rakentamista sydänten välille. Hänen päätään huimasi. Aallot tulvivat niin, että hän tuskin jaksoi pystyssä seisoa, silmällä tähdäten, minne oli määrä. Hänen oli vaan sääli, äärettömän sääli enoa ja Liljaa, enoa melkein vielä enemmän...

Eno, eno raukka! Kuinka hän ei ymmärtänyt Jumalan suurta laupeutta, Jumalan päivänpaistetta elämässänsä? Rakas isä tarjoaa kaunista, kirkasta tietä, ja lapsi vaan rukoilee vaikeata, sitä parempi, mitä vaikeampaa! Vihdoin isä suostuu, sydän hellänä ja murheisena. "Mene siis, ymmärtämätön lapseni! Mutta en minä sinua _yksin_ lähetä, tulen kanssasi, seuraan sinua silmilläni, muuten sorrut. Ja lopulta minä kaikki parhaaksi käännän." Lapsi lähtee, kestää ja kärsii, kasvaen sankariksi, suureksi ja ihanaksi. Mutta hän on kuin ne sotasankarit, joiden vaununpyöriin ruhjoutuu, ken tielle sattuu. Nuori Lilja oli uhreista ensimmäinen. Ja kuitenkin -- onnellinen hän! Hän ei kironnut kuolemansa tuottajaa, hän näki syvemmälle sankarinsa sydämeen, hän oli suuri ja ihana hänkin, suuri rakkaudessa ja uskossa, taistelussa ja voitossa!

_Uhreista ensimmäinen_... Kuka siis on oleva toinen? Minäkö? Minä, Helmi?

Se ajatus sysäsi syrjään kaikki muut. Se tuli uutena, yllättävänä. Helmi pysähtyi, Helmi hämmästyi, mutta kun se kerran oli tullut, ei hän enää päässyt siitä irti. Johdonmukaisuuden voimalla se ahdisti häntä.

-- Sitäkö Aimo tarkoitti varoituksellansa? Senkötähden hän nämä lehdet käsiini toi?

Aimo ei ole uskovainen, Aimo ei ymmärrä Kotkaa, hän on puhunut kovia ja vääriä sanoja. Hertta ymmärtää häntä vieläkin vähemmän, hän näkee vain pinnan ja tuomitsee arvostelematta. Tosin Aimo on ollut hyvä enolle... ehkä minun tähteni... ja Hertta toi hänelle kolme kaunista rauhan ruusua, Aimon tumman ruusun, oman heleänsä ja Liljan lumivalkoisen... Nyt minä senkin ymmärrän! Minun ystävä rakkaani, molemmat rakkaat ystävät, te tarkoitatte parasta. Mutta minähän en _tässä_ voi teitä seurata, minähän seuraan Karitsaa, mihin hän menee, -- minähän --

"-- -- olen antanut ihmisen taluttaa itseäni, kuvitellen että Kristus minua talutti -- --"

Niin sanoi Aimo!

Voi meitä, jotka olemme rajan yli astuneet -- kuinka sokeita mekin usein olemme -- ja kuinka varmoja! Ehkä he sieltä toiselta puolelta näkevät joskus selvemmin... esimerkiksi meidän erehdyksiämme... ja kuka tietää, minä hetkenä hekin astuvat yli rajan...

Mitä on merkinnyt näinä aikoina Aimon katse, niin syvä ja vakava? Ja sanat, jotka hän kuiskasi: "Helmi, tahdotko rukoilla puolestani?"

Helmi kätki kasvonsa käsiinsä. Aaltojen pauhina kuului yhä kovemmin. "Yksi syvyys siellä, toinen täällä." Herra, mitä on tästä tuleva?

Eikö Isä ollut hänellekin osottanut päivänpaisteista armon tietä, ihanaa kuin niityn kukkainen polku? Eikö "laulava tähti" viitannut hänen askeleitansa? Eikö siellä odottanut sävelten suloinen maailma, Luojan lahja, onnen rikkaus?

-- Eihän se muille olisi ehdoton onni. Nämä tytöt täällä ympärilläni, tuo Liisi, joka juuri kulkee oven ohi, tuo Laina, joka tänäkin yönä varmaan on joka vapaan hetkensä lukenut lääkärikirjoja -- he eivät vaihtaisi tätä osaansa mihinkään toiseen, he kiusaantuisivat pianon ääressä niinkuin minä täällä olen kärsinyt ja kiusaantunut. Miksi niin? Koska he ovat sulotuoksuisia suon kukkia, mutta minä olen niityn kukka... tai lintu, kotka, niinkuin minä kerran olen uneksinut. Jumala on antanut kullekin määrätyn paikan. Saammeko rankaisematta tehdä Luojan suunnitelmalle väkivaltaa? Emmekö tule onnettomiksi silloin? Omassa oikeassa osassamme me olemme onnelliset, olkoon se ulkonaisesti katsoen valoa tai pimeyttä; sillä mitä Isä on meille valmistanut, se _on_ valoa, aina, aina... yönkin varjojen keskellä, itse kuolemassakin!

Mutta minähän tulin tänne, ollakseni Herran työssä kokonaan, antaakseni koko elämäni hänelle. Enhän kevytmielisesti tullut. Jos se on totta, mikä nyt sydämessäni liikkuu, jos kaikki ponnistukseni ja uhraukseni ovat olleet pelkkää suurta erehdystä... ovatko ne sitte menneet kokonaan hukkaan? Oi Herra, sehän olisi liian haikeata! Julmaa se olisi! Annatko todellakin lastesi erehtyä, kun he rehellisesti _tahtoisivat_ sinun oikeata tietäsi kulkea?

"Niille, jotka Jumalaa rakastavat, käännetään kaikki parhaaksi." Ja kuinka Lilja kirjoitti? "Kaikki, mitä heikkoudessa ja erehdyksissäkin tehdään rakkaudesta häneen, se on helminä hohtava kruunuissamme kautta ijankaikkisuuden!"

Oi Jumala, en minä mitään helmiä pyydä, minä pyydän vaan armoa, selvyyttä, lohdutusta...

Pieni kello soi. Helmi tempautui ajatuksistansa, rientäen yksityishuoneeseen, missä muuan vanha rouva makasi. Ystävällisesti palvellen Helmi auttoi häntä, ojensi juomaa ja korjasi käärettä. Vanhus oli maannut sairaalassa koko kesän. Hän oli keväällä kaatunut ja loukkaantunut, eikä vanha ruumis jaksanut niin pian toipua entiselleen.

-- Kiitos, neiti, -- sanoi hän herttaisesti, kärsivällinen hymy huulillansa. -- Te olette minun pikku päivänsäteeni täällä.

-- Minäkö? Oi, enhän minä mitään --

-- Kyllä minä ymmärrän. Te tarkoitatte, ettette ole mitään erityistä puhunut ettekä tehnyt. Katsokaa, ei se siitä riipu. Muutamien kasvot loistavat -- se tulee taivaasta. Kiitos, rakas pikku neiti -- kas noin, nyt minä taas koetan nukkua.

Niin -- se taru ihmisistä, joiden kasvot hohtivat, koska Jeesus pimeydessä oli puhutellut heitä! Oliko mahdollista -- oliko totta, että sama hohde, joka äidin kasvot oli kirkastanut -- ja nuoren Liljan hänen elämänsä viime aikoina -- että se nyt säteili Helmistä myös?

-- Kiitos, minun Herrani! Nyt minä tiedän, että en ole turhaan kärsinyt. Sinä sallit minun käydä tätä tietä, jotta saisin osakseni "pimeän syvyyden aarteet ja kätketyt kalleudet." Oi Herra, minä ymmärrän laupeutesi suuruuden ja hyvän, ihmeellisen johdatuksesi! "Sydämeni riemuitsee, kun niin mielelläsi autat." Minun Herrani, kiitos ja ylistys, ijankaikkinen ylistys sinulle!

Minä saan siis lähteä täältä. Nyt kun valo heijastuu, yli öisen taipaleeni, kun näen, että se on ollut vaan siunattu välitie -- nyt minä saan lähteä! --

Helmin se valtasi ensi hetkessä välittömänä riemun huumauksena. Väsymys oli kuin pyyhkäisty pois. Kuinka, kuinka hän vielä äskettäin oli kuolemankaihoisena kulkenut?

Tuntui kuin rautalankoja olisi katkeillut, taivas avartunut ja elämä auennut kutsuvampana, täyteläisempänä, rikkaampana kuin ennen milloinkaan. Sama elämä se oli -- mutta sen valaistus oli toinen, tuhat vertaa ihanampi entistänsä.

-- -- Nyt uusi on sillä kirkkaus, mun suuren päiväni heijastus -- --!

-- Säveleet, soikaa, soikaa! Oi kulu ja riennä, yö! Missä on soittimeni? Kun pääsen kotiin, en tahdo nukkua. Minä soitan, soitan pelkäämättä ja selvällä päivällä, soitan, että jokainen kuulee, miltä kotkalle tuntuu avara ilma ja vapaus!

Vapaa, vapaa! Oi Jumalani -- se miltei tukahduttaa... Ei -- mutta se on riemua niin suurta, että se ei rintaani mahdu, sen täytyy kajahtaa, sen täytyy päästä ilmoille...

Sinä Aimo, sinulle tahtoisin soittaa, sinä joka tulit kuin pelastaja, Jumalan lähettiläs, minun vankilani ristikot särkemään! Sinä minun rakastettuni -- nyt olet taistellut täyden oikeuden minuun. Minä olen sinun, minä hetkenä tuletkin!

Viritä kaunis viulusi -- säestäjä on valmis. Kuinka me soitamme -- suurten vetten pauhinasta, myrskystä joka kohisi ja tyyntyi, aaltojen kimmellyksestä rauhaisella rannalla...

Mutta minä unohdin, Aimo... Sinulla ehkä onkin vielä omat taistelusi jäljellä. Sinun on vielä käytävä läpi syväin vetten pauhinan. Ihmeellistä -- minusta tuntuu kuin aallot jo kuohuisivat likelläsi. Se lähenee lähenemistään, olen nähnyt sen silmistäsi. Niinpä tule, tule vetten halki minun luokseni! Minä odotan, kunnes tulet; ja odottaessa minä täytän pyyntösi, olen jo täyttänyt: joka päivä, lakkaamatta rukoilen puolestasi.

Silloin olet ymmärtävä Kotka-enonikin, olet ymmärtävä täydesti, ja täydesti antava hänelle anteeksi, niinkuin suloinen Lilja siskosi anteeksi antoi. Jospa olisin saanut nähdä Liljan! Hän oli oikein _sinun_ siskosi, vielä enemmän kuin Hertta. Olenhan minä Herttaankin erityisesti kiintynyt -- en tiedä miksi, vaikka hän on hyvin erilainen kuin sekä sinä että minä. Siksi kai, että hän on reipas ja iloinen, minun haaveilijasydämeni täydennys ja vastapaino. Mutta Liljaa olisin vielä ihan toisin rakastanut ja ihaillut. Niinkuin sinua? -- en, en sillä tavalla, ymmärräthän, sinä minun ainokaiseni -- mutta ehkä niin kuin äitini muistoa, tai niinkuin Kotka-enoani...

Rakas Kotka-eno, hän on minua auttanut taivaan tiellä. Hän on taluttanut minua -- oikein sanoit, Aimo. Näetkö, minä olinkin lapsi ja tarvitsin taluttajaa. Olin emoton lintu, ja hän opetti minua lentämään. Mutta nyt, nyt on tullut kohta, joka ratkaisee. Minun täytyy valita oma tieni. Hyväksyykö hän sen? Tuomitseeko hän minut? Saanko jatkaa matkaa hänen kanssansa, vaikka vapain siivin -- vai yksinkö minä nyt jään?

Yksin -- niinkö kysyn, kun sinä, Aimo, olet kanssani kulkeva!

Mutta sinä et kulje vielä. Olen kuitenkin sisäisesti yksin, vaikka sinua lemmin, kunnes syvät vedet ovat _kumpaisenkin_ lastun heittäneet ristin juurelle. Käsitätkö sinäkin sen? Oi Aimo -- juuri sekö sinua viivyttää? Kiitos, armaani -- siitä minä rakastan sinua vieläkin enemmän! Sillä silloin tiedän, että se on sinulle täyttä totta, että tahdot tulla ja tuletkin varmaan -- --

Mitä sanoo Kotka-eno, jos minä nyt lähden täältä sairashuoneelta suoraan musiikkiopistolle ja ilmoittaudun oppilaaksi uudestaan? Tai ylihoitajattaren luo, ja ilmoitan eroavani täältä?

Jos hän suuttuisi, jos hän käskisi minut pois silmäänsä edestä -- sen voisin kestää. Mutta jos hän tulee murheelliseksi, hän, joka jo on niin paljon kärsinyt... jos hänen mustista silmistänsä pusertuu pisaroita... sitä en jaksa, sitä en kestä!

Minun _täytyy_. Jumalani, Vapahtajani, anna minulle voimaa!

Vai olenko väärässä? Hourinko, haaveilenko jälleen? Herra, etkö sinä antanut häntä oppaaksi ja seuralaiseksi orvontielleni? Mutta annoit sinä muutakin... annoit kotkan siivet, joiden piti kasvaa...

Herra, auta minua päätökseen ja selvyyteen!

-- -- --

Säveleet soivat... sydän on niin täynnä... aallot, aallot, kuinka te kohisette...

Isä, ellei hän mun kanssani käy, miten saatan luoksesi tulla? Mitä vastaan juurella istuimen, jos hän ei myötäni mulla?

Mä tiedän -- hänkin saapuva on, vaan yksinkö, tietä toista? Sama kutsuhan meille annettiin kodin kirkkahan kartanoista!

Kaksinpa liitävät kotkatkin, sinitaivas lentonsa määrä, ja jos mun nuoreksi kotkaksi loit, se oisiko luonto väärä?

Ei -- konsaan ei! -- Mun sydämein sua aatelislahjasta kiittää, ja vaikka se taiston tuskihin vie, se armosi mulle riittää.

Isä, ellei hän mun kanssani käy, syyn kerron nyyhkytyksin: ei kotkasi katkonut siipiään, siksi täytyi sen saapua yksin!

-- -- --

Kun aamu valkeni, astui Helmi ulos sairaalasta tyynenä ja varmana. Aallot olivat vaipuneet, päivä kimalteli vaahtokuplasilla, ja hiljaa, hiljaa maininkisäveleet soivat, vienoina ja ihanina.

Hän meni kotiin, avasi lukitun flyygelin ja alkoi soittaa. Riitta täti ja Kotka-eno nukkuivat vielä. He heräsivät säveliin ja hämmästykseen. Mutta Helmi vaan soitti hymyillen, kunnes puhkesi kyyneliin...

Koko aamupäivän hän nukkui rauhallisesti. Iltapäivällä hän pukeutui parhaisiin pukimiinsa ja lähti ulos mitään sanomatta.

-- -- --

Ylihoitajatar puhuu, selittelee, kehoittaa, mutta arvelee toisaalta, että voihan se olla parasta. Neiti Hartikka on kyllä oppinut yhtä ja toista, sairaat näkyvät pitävän neiti Hartikasta, mutta itsehän jokainen tietää --

Musiikkiopiston johtaja kirjoittaa Helmin uudestaan oppilasluetteloon, nähtävästi mielihyvillään, ilman ainoaakaan vastaväitettä.

Mutta vanha soitonopettaja toruu: -- Oikullinen tyttö! Kerran olette juossut pois; mistä minä tiedän, ettekö taas mene? Nyt te olette laihduttanut itsenne ja pilannut sormenne. Voinko minä puhaltaa niihin voimaa ja notkeutta? Tekisin oikeimmin, jos en enää ottaisi teitä vastaan!

Silloin Helmi katsoo häntä sydämellisesti, hiukan veitikkamaisestikin, ikäänkuin hän kyllä tietäisi:

-- Minun kuutamosonaattini!

Opettaja kääntyy pois, koettaen turhaan peittää mielenliikutusta.

-- Te olette pikkuinen... pikkuinen... niin, mikä juuri? Ei teidän kanssanne voi tulla toimeen. Milloin te nyt sitte tahtoisitte ensimmäisen tunnin? -- --

-- -- --