Part 8

-- Jos luulet parhaaksi, niin kerro. Ei se ole mikään uhraus minulle. Tee se vaan hienotunteisesti äläkä aseta Paavoa liian synkkään valoon. Kuka tietää, mitä hän on kärsinyt. Aimo poikani, meidän tulee oppia antamaan anteeksi.

Aimon pää oli painunut alas äidin puhuessa.

-- En sitä tarkoittanut... minä todella pyydän jotakin kallista. Ajattelin, että Lilja itse puhuisi parhaiten...

-- Hänen runonsa ja päiväkirjansa! Nekö veisit Helmille?

-- Äiti, voisitko niitä käyttää arvokkaampaan tarkoitukseen?

Vanha rouva ei hetkeen vastannut. Sitte hän hitaasti kääntyi pois, meni huoneeseensa, avasi vanhan kaapin ja otti sen sisimmästä kätköstä sinikantisen vihkosen. Hän katseli sitä, ja kyynelet sumensivat hänen silmänsä.

-- Aimo! -- hän kutsui. -- Tule. Ota siis, mitä pyysit. Minä rukoilin illalla ja pitkin yötäkin. Ehkä sinun ajatuksesi oli Jumalan vastaus.

-- Niin minäkin olen ajatellut, -- sanoi Aimo hiljaa.

-- Tiedän, että isällä ei ole mitään tätä vastaan. Jumala olkoon kanssasi!

Aimo syleili äitiänsä ääneti, liikutetuin mielin.

Kun hän oli astunut pari askelta poispäin, kutsui äiti hänet takaisin. Ankara sisällinen taistelu ja mielenliikutus kuvastui hänen olennostansa.

-- Jos tapaat Paavo Kotkan, anna hänenkin lukea ne runot!

-- Äiti!

-- Niin -- Jumalan ääni käskee minun sydämessäni. Meidän Liljamme toivo varmaankin toteutuisi, jos teemme sen.

-- Miksi Lilja siis ei näyttänyt hänelle runojansa jo silloin?

-- Heillä oli vaan yksi ainoa ilta; sekin yllätti hänet ja loppui liian lyhyeen. Eihän hän sitä ennen meillekään mitään näyttänyt, hän oli niin arka ja kaino.

-- Enimmät hän kirjoittikin vasta sairasvuoteella, -- sanoi Aimo miettiväisenä.

-- Nyt vasta tunnen, että olen maksanut velkamme Paavolle, -- sanoi vanha rouva syvään huoahtaen. -- Kaikki, kaikki Jumala johtaa...

-- -- --

Tuntia myöhemmin juna jyrytteli lähiasemalta Helsinkiä kohden, Aimo mukana. Sinikantinen vihko oli hänen seuralaisenansa. Kuinka rauhattomia ajatukset ovat, kuinka väkeviä kaukaisetkin muistot ja oman rinnan nuoret, tulvivat tunteet!

Se minkä hän hetken hehkussa ilman levottomuutta ja taistelua olisi Helmille sanonut keväisellä kävelyllä Alppilasta kotiin, se tuntui nyt vaikealta, ikäänkuin vastukset vuorenkorkuisina olisivat kohonneet.

Tuli sellainenkin kysymys: olenko minä kelvollinen Helmille? Minä voin kyllä astua hänen eteensä ja sanoa, jos vaaditaan: elämän kirjavassa vilinässä olen pysynyt raittiina ja puhtaana, vaikka se nuorelle lääkärikokelaalle monasti on vaikeampaa kun toiselle. Olen aina ollut vanhempieni kunnon poika, hyvä veli, toveri ja ystävä, hiukan suljettu tosin, mutta sydämessäni sitä lämmintunteisempi. Mikä antaisi paremmat takeet sille, jota lemmin koko rakkauteni voimalla? Miksei hän minusta saisi puolisoa, joka hänet on tekevä onnelliseksi?

Mitä, mitä minulta puuttuu? On aivan kuin minulla ei olisikaan mitään antamista, niinkuin odottaisin kaiken häneltä, olisin tyhjistä tyhjin ja kaipaavista kaipaavaisin!

_Sitäkö_ minä kaipaan, mitä tiedän hänen omistavan?

Minäkin uskon jotain, menen vanhempaini kanssa joskus kirkkoonkin, rukoilen sydämessäni ja mietin paljon. Mutta ei se riitä. Minun henkeni elää omalla tavallaan, mutta minä olen nähnyt, että on olemassa toinenkin elämä, salaperäinen ja selittämätön. Lilja sen ensimmäisenä näytti minulle, ja nämä rivit, joita kädessäni kannan. Se on ihmeellistä. Hän astui läpi kuoleman porttien niin nuorena, toisen uhrina, jäi ilman kaikkea elämän kauneutta ja rikkautta, joka olisi odottanut -- eikä hän sortunut, vaan voitti, ei tuominnut, vaan antoi anteeksi. Niin kerrotaan _hänen_ tehneen, joka muinoin kuoli Golgatan ristillä. Lilja luki itsensä hänen opetuslapsiinsa, ja totisesti hän niihin kuului, jos joku. Mutta se ei ollut hänelle muinaisuutta ja oppia, se oli elävää todellisuutta. Hän ojensi kätensä sille samalle Jeesukselle ja sai voimaa, aivan kuin ystävän kosketuksesta... Nyt kun nämä rivit uudestaan luen, minä ymmärrän sen paremmin kuin silloin. Äitini on sittemmin täydentänyt, mitä Liljan tarina alotti, ja nyt viimeiseksi on sen eteeni tuonut hän, jota rakastan, Helmi, minun Helmini...

Ellei vaan olisi Paavali Kotkaa! Kun häntä ajattelen, purkaantuu aina, mitä ne toiset ovat rakentaneet...

Niin, minä en ole uskovainen, mutta Helmi on. Hän sanoi uskoansa ja elämäänsä heikoksi. Heikko tai vahva -- se _on_ kuitenkin todellisuus, jonka ulkopuolella minä olen. Kuinka minä siis löydän hänen sydämensä? Kuinka hän minun sydämeni löytää?

Jumala, sinä joka _olet_, sinua minä huudan! Enkö minäkin voisi saada sitä uutta, salattua elämää, enkö voisi kohdata Helmin sydäntä sinussa?

-- -- --

Juna saapui Helsinkiin. Aimo ajoi Hartikan kivimuurille. Ei hänellä ollut juuri mitään kantamista, mutta hän ei voinut kävellä, hänen täytyi päästä nopeammin.

Hartikan ikkunat valkeine, liehuvine uutimineen näyttivät niin asutuilta ja ystävällisiltä kaiken kaupunkilaisen kesäalastomuuden rinnalla. Vieressä, yllä ja alla osittain peitetyitä, osittain liidutuita tai aivan paljaina ammottavia ikkunoita. Sellaisia Toivionkin ikkunat olivat, ja kolkko, autio koko heidän asuntonsa.

Aimo soitti puhelimella kirurgiselle sairashuoneelle, kysyen neiti Hartikkaa. -- Kyllä -- odottakaa -- hän tulee kohta.

-- Helmi!

-- Kuka --?

-- Etkö tunne, minä olen Aimo. Tulin äsken kaupunkiin, lähden illalla taas. Milloin saisin sinua tavata?

-- Oi miten vahinko -- juuri tänään! Meillä on tavallista kiireempi, tiedäthän -- kesällä on monella vakinaisella virkalomaa. Minä sain kotona nukkua koko viime yön ja juuri vasta tulin tänne takaisin. En minä tänään enää voi päästä vapaaksi...

Aimo oli kuin lamaan lyöty. Siis koko matkako turha? -- Minä jään huomiseksi! -- välähti hänen mielessään. -- Ehkä ei kukaan sairas odota. Ja jos odottaakin, olkoot, jääkööt... Eikö lääkärin onni ja elämä mitään merkitse?

En minä kuitenkaan kelvoton ole. Koska Aimo Lehtinen ennen tahallaan on pettänyt paikkansa? Ei, ei, sitte en minä milloinkaan Helmille kelpaisi, en olisi hänen arvoisensa...

-- Saanko tulla sairashuoneelle sinua tapaamaan pikimältään? Minulla olisi vähän tuomisia sinulle...

-- Tule, tervetultua! -- Ääni oli iloinen, oikein säkenöivä.

Aimo soitti telefoonin kiinni hiukan keveämmällä ja toivokkaammalla mielellä. Ehkä matka kuitenkaan ei ollut aivan turha.

Suuressa käytävässä he tapasivat toisensa kiireen ja touhun lomassa.

Aimo sulki koko Helmin katseeseensa, kalpeat kasvot tummine silmineen, siniruutuisen puvun, valkoisen esiliinan ja päähineen -- silmäyksen täyden suloutta ja armautta täällä surun ja kärsimyksien keskellä.

-- Olethan sinä vähän laihtunut -- mutta ihmeellistä, et ole sennäköinen kuin pelkäsin, olet eloisa ja kukoistava kuitenkin! Mistä se tulee?

-- Jumala auttaa, -- sanoi Helmi yksinkertaisesti.

-- Tiedätkö, minkätähden olen täällä? Yksin ja ainoastaan sinun tähtesi. Hertta ja Arvi säikähyttivät minut niin, etten enää voinut kestää --

-- Oi teitä hyviä, rakkaita ystäviä! Kuinka se on mahdollista? Ja nuoko ovat minulle myöskin, nuo kauniit, sinipunervat iiriskukat? Sinä Aimo, sinä tiedät, että äitini piti niistä...

-- Minun äitini lähetti nämä, -- sanoi Aimo.

-- Nyt minun täytyy mennä -- voitko odottaa? Tahtoisin kuulla niin paljon Hertasta ja kaikista... Oi sano äidillesi paljon, paljon kiitoksia ja kaikille terveisiä... Kiitos, Aimo, että tulit! En ymmärrä... sehän oli aivan, aivan liikaa ystävyyttä...

Poissa hän oli. Aimo seisoi siinä, sinikantinen vihko vielä povitaskussansa. Kaikki oli käynyt toisin kuin hän ajatteli.

Mikä ihmeellinen muutos oli Helmissä tapahtunut? Vai oliko se hetkellistä -- oliko mahdollista, rohkeniko hän uskoa, että jälleennäkemisen ilo noin kirkasti hänet?

Ei Aimo voinut tässä seisoa huomiota herättämättä. Hän kulki ympäri sairashuonetta ja tervehti tuttujansa, mainiten lyhyeen, niinkuin sivumennen, että hän oli asioilla kaupungissa ja pistäytyi nyt tännekin. Puolen tunnin kierroksen jälkeen hän uudestaan pääsi Helmin läheisyyteen.

-- Sano, viihdytkö täällä?

Helmin katse muuttui surunvoittoiseksi.

-- Olen oppinut vähitellen. Ensin luulin nääntyväni, se oli äärettömän vaikeata.

-- Sinä näytät iloiselta nyt.

-- Tahdotko että kerron? Täällä käy nuoria naisia kesäisin jakamassa sairaille kukkia ja pieniä lehtisiä. Heti ensimmäisenä sunnuntaina eräs ohikulkiessaan katsoi minua ystävällisesti ja kysyi, tahtoisinko minäkin kukkasen. Samalla hän antoi kortin, johon oli painettu ainoastaan: "Jumala auttaa".

Aimo näytti kummastuneelta.

-- Niin, näetkö, tiesinhän minä sen kyllä ennenkin. Ei sitä voi järjellä selittää, miksi joku sana joskus sattuu ihmeellisesti, aivan kuin saisi sen suoraan taivaasta. Nyt minä tiedän, että se on totta, Jumala _on_ auttanut.

Aimosta tuntui siinä heidän puhuessaan, niinkuin Helmi olisi liidellyt hänestä kauvas, kauvas pois. Nuoren kotkan siivet olivat kasvaneet, hän oli nyt lentovalmis, Aimo tunsi sen -- ja peräytyi.

Hän ei voinut tarjota vihkosta, joka oli hänen povellaan. Vielä vähemmin hän nyt voi pyytää Helmiä omaksensa. Juopaa hän oli aavistanut, sen laajuutta ei. Hän ei löytäisi Helmin sydäntä eikä Helmi hänen.

Niin se oli. Yhdessä ainoassa paikassa he voivat toisensa kohdata. Hänen jalkainsa juuressa, "joka auttaa".

-- Hyvästi nyt, Helmi, -- sanoi Aimo ojentaen kätensä. -- Syksyllä kohtaamme. En enää pelkää sinun puolestasi.

Miksi Aimo oli niin syvän vakava, kun hän sen sanoi? Kokonaan muuttunut oli hänen olentonsa. Helmi loi häneen kaikkein kirkkaimman katseensa ja sanoi herttaisesti ja lämpimästi:

-- Kiitos, Aimo, vielä kerran. Niin, ei sinun tarvitsekaan pelätä -- mutta kyllä minä syksyä odotan!

-- Odotatko? -- sanoi Aimo. Hän tunsi uuden toivon ja rohkeuden virtailevan sydämeensä. -- Minä myös! Helmi, valmista meille iloinen kohtaaminen ja minulle kevät syksyn keskellä!

Hän kääntyi menemään, mutta palasi takaisin.

-- Helmi, tahdotko rukoilla puolestani? -- sanoi hän hiljaa, katsoen syvälle hänen silmiinsä.

Vastausta hän ei odottanut. Hän lähti kiireisin askelin ja taakseen katsomatta.

XI.

Liljan päiväkirja.

Syksy oli tullut.

Maalla siitä kertoivat punapuolukat metsissä, kellastuneet puut, sänkipellot ja savuavat riihet. Pääkaupungissa harvat ehtivät tarkkaamaan, että meri kohisi raskaammin tai että lentäviä lehtiä lakaistiin kokoon. Siellä syksy merkitsi vilkastunutta liikettä, koulujen avaamista ja kotiinpalanneita kesämuuttolaisia.

Helmillä oli ollut pieni loma heinäkuussa, ja Paavali Kotka oli asettanut omansa samaan aikaan. Silloin he yhdessä Riitta tädin kanssa olivat vuokranneet pari kalastajanhuonetta saaristosta. Aava, mahtava meri soitti ajanaikaisia säveliänsä siinä ympärillä. Suurenmoinen luonto puhui valtavasti sydämelle, joka oli väsynyt. Joka aamu ja ilta Paavali Kotka ammensi Helmille toista virvoitusta, johtaen häntä Jumalan sanan syvyyksiin. He istuivat kimaltelevalla rannalla tai kiipesivät rosokalliolle, horsmain ja katajien keskelle. Helmi ei sittemmin koskaan voinut unohtaa näitä ihmeellisiä jumalanpalveluksia kahdenkeskisessä hiljaisuudessa, meren ja tuulen suurten urkujen säestäessä. Ne antoivat hänelle uusia voimia ja uutta mielen kirkkautta. Paavali Kotkaan hänen sydämensä niinä hetkinä liittyi lujemmin kuin ennen milloinkaan.

Mutta sitte taas tuli entinen työ, valvonta ja uupumus. Henki lentää, ruumis vaipuu. Nuori kotka ei tietänyt, että salainen kaihon poltto uuvutti kovimmin. Silmä loisti rauhaa, mutta pää painui patjoille.

Juuri siihen aikaan "yläkerran" ystävät palasivat.

Nyt, kun Aimo näki Helmin, hän todellakin oli kalpea ja laiha. Kalvennut oli Aimokin. Hänen olentonsa kertoi syvistä sisäisistä taisteluista, ja hänen katseessaan asui ennen tuntematon vakavuus. Kumpikaan ei näyttänyt olevan sen "iloisen kohtaamisen" tunnelmassa, josta Aimo kesällä oli hyvästiksi puhunut.

Sinikantinen vihko oli Aimolla nytkin maalta mukanansa.

Eräänä iltana Hertta tuli Aimon huoneeseen, silmät kyynelissä.

-- Kuinka kauvan sinä aiot tätä jatkaa? Mitä sinä oikein odotat?

-- Hertta sisko, en minä sitä voi selittää.

-- Olin äsken Helmin kanssa kävelemässä. Tiedätkö mitä hän sanoi? Näin: "Olen liian väsynyt. Kaikkein suloisinta olisi päästä äitini luo."

Aimo säpsähtäen nosti päänsä käden varasta.

-- Niin hän sanoi. Minä torumaan: "Olet nuori ja elämä on edessäsi. Kuinka sinä tuolla tavalla puhut?" Hän vastasi: "Ennen minä pelkäsin kuolemaa, mutta tänä kesänä taivas on tullut minua lähemmäksi. Nyt minä enemmän pelkään elämää".

Silloin Aimo nousi.

-- Olet oikeassa, Hertta, tämä ei kelpaa!

-- Ja tiedätkö: ensi yönä hän valvoo taas. Minä en ymmärrä, mitä ne kurssi-ihmiset ajattelevat, eikö heillä ole silmiä vai eikö ole sydäntä?

-- Tietysti he ajattelevat: joka leikkiin on ruvennut, se leikin kestäköön. Jääköön joka jaksaa ja erotkoon ken ei jaksa; mutta täysi työ on tehtävä sen, joka työssä on.

-- Kuinka sydämetöntä! Minä heille sanoisin sinun sijassasi --

-- Enpä tiedä. Luulen että he ovat oikeassa.

-- Mitä? -- Hertta aivan hämmästyi.

-- Jos minä toisia johtaisin, en minäkään sallisi tehtävistä tingittävän. Mitä hoitajia sellaisista tulisi?

-- Mutta pitääkö Helmin siis nääntyä? -- huudahti Hertta.

-- Ei, hänen pitää erota!

Päättäväisesti hän veti laatikon auki, otti Liljan päiväkirjan, tempasi hattunsa ja sanoi:

-- Hertta, nyt minä menen!

Ei hän mennyt tunnustamaan Helmille rakkauttansa. Ei hän myöskään tullut Kotkan syyttäjänä. Hän tuli varmana ja vakavana, mutta hänen olentonsa oli nöyrä ja hillitty, huolimatta sydämen levottomasta tuskasta.

-- Helmi, varmaankin sinulla yövalvontasi aikana on joku vapaa hetki. Tulin tuomaan sinulle lukemista -- vihkosen, jonka jo kauvan olen aikonut antaa. Nämä ovat Liljan, minun sisarvainajani runoja ja ajatuksia.

-- Liljan!

-- Niin, hänen, josta kerran sanoin sinulle muutaman sanan. Luulit silloin tuntevasi hänen valokuvansa --

-- Se on enolla. Aimo, minä tiedän kaikki. Hän oli enon morsian.

-- Paavo on kertonut --?

-- On. Se oli haikea tarina. Minun on syvästi sääli heitä molempia...

Aimo tunsi tukilautojen vajoavan jalkojensa alta. Helmi tietää! Mitä siis nämä rivit enää hyödyttävät?

Niiden täytyy hyödyttää! Lilja itse puhuu toisin kielin kuin Paavali Kotka. Jumala on paneva voiman näihin sanoihin. Ah Jumala, pane se voima! Auta, auta -- pelasta ristiverkosta nuori kotka, joka nääntyy!

-- Niin, tahdotko lukea nämä lehdet?

-- Oi kiitos, Aimo... Se on niin suuri rakkauden osotus -- suuri luottamus, tarkoitan -- minua aivan värisyttää...

-- Hyvää yötä, Helmi. Ole nyt vahva! Sinähän tiedät... sinä sanoit itse, että _Jumala auttaa_...

-- -- --

Yön hiljaisuudessa, monien palvelusten lomassa, kutsujen ja käskyjen keskeyttämänä Helmi luki. Hän kulki kuin unessa, ympärillä toinen maailma, sisäisessä näkemyksessä toinen.

Soi -- soi -- taas lakkaamattomia säveleitä... Ken voisi kertoa, mitä ne soivat?

-- -- --

"_Sydämeni kirja_."

Mitä minä nyt tähän kirjoittaisin? Sydämeni on levoton, oikkuisa, surullinen ja onnellinen. Yhtaikaa paistaa päivä, sataa ja tuulee. Minun _täytyy_ kirjoittaa! Tämä vihkonen ei kielittele, -- eihän?

Oikeastaan arvelen, että minun tulisi kirjoittaa _siitä_, siitä uudesta, suuresta ja ihmeellisestä, joka nyt täyttää koko olentoni. Mutta Herrani, sinähän tiedät sen, ja minäkin tiedän. Eikä _se_ tuota minulle rauhattomuutta, sehän juuri on minun rauhani. Se on syvää ja kirkasta niinkuin ihana meri. En tiedä kuinka se tapahtui. Melkein kuin lapsi illalla pimeässä pelkää, ristii kätensä ja nukkuu rukoukseen -- ja kas, yö kuluu niin äkkiä, että jo samassa, kun silmänsä avaa, onkin aamu ja kirkas auringonpaiste...

En osaa siitä kertoa enkä uskalla. Tuntuu kuin pistäisin käteni kirkkaaseen veteen, sekottaisin pohjan ja samentaisin sen taitamattomuudellani. En ole siitä kenenkään kanssa puhunut, en hänenkään, jolta vielä elävämmin kuin omalta, rakkaalta äidiltäni opin pimeätä pelkäämään ja panemaan käteni ristiin... Kaikkein vähimmän hänen kanssansa! Oi kuinka minun on ihmeellinen olla. Luulen kuulleeni joskus, että merenkin vesi voi syvyyksissä olla ihan tyyni, vaikka pinta kuohuu ja kuplailee. Minullakin on sydämeni syvyydessä taivas, mutta pinnalla kaikki ne levottomat tunteet, joiden nostajana on hän, hän, _hän_!

Mä toivon enkä toivo, en tiedä mitä tahtoisin, mä vuoroin häntä pelkään, ja lemmin kuitenkin. Mä kuljen häntä kartellen ja vuotan häntä kaihoten... Oi sydän, sydän nuori, sua käsittäisi ken?

Olin lapsi vielä, ehkä kahdentoista tai neljäntoista vuotias, kun luin sadun paimentytöstä ja kultakutri ritarista, joka tuli kuten keväinen säde kukkasen luo ja nouti hänet armaaksensa. Silloin minä Lehtolan kalliolla istuin ja haaveilin...

Mä istuin rannan paadella armaasta unelmoiden, näin sinisilmät kaunihit ja kiillon kiharoiden...

Niin, se oli silloin!

Ne haihtuivat, ja edessäin nyt vain on muoto vakaa, on katse varma, vilpitön, mi jalon miehen takaa.

Mä kukkasesta haaveilin ja kevätsätehistään; nyt tuntehille sydämein en kuvaa löydä mistään.

Uneksin päivät täyttyvän vain lemmen nautinnoilla; nyt pyydän työtä uutteraa Jumalan vainioilla.

Eloni mietin antaaksein mä armahalle yksin; nyt kaikki, kaikki Herralle kanssansa käsityksin!

Isä sanoo häntä jöröksi ja äiti haaveilijaksi ja Aimo ja Hertta eivät pidä hänestä ollenkaan. Toiset tytötkään eivät pidä, kun hän ei tanssi ja puhuu aina vakavia asioita. Jospa he tietäisivät!

Muut kun mustaavat sinua, mulle muotos valkeneepi, muut kun puutteistas puhuvat, ehommaksi elvyt mulle. Kaunihina, kirkkahana, ylväsnä ylitse kaiken näen nousevan kuvasi, tahi väistyvän välehen, katehilta kaikkoavan helmenä heleimpänä syvälle sydämeheni.

Juuri siitä minä pidän, mitä he halveksivat, juuri sillä hän on voittanut sydämeni! Sillä siinä me yhdistymme. Kukaan ei näe, kukaan ei tiedä. Se on kätketty ala, mutta se on pyhä ja suloinen. Oi, kuinka rakas hän on minulle _juuri sellaisena_ kuin hän on!

Rakastaako hän minua? Vai eikö rakasta? Hyvä Jumala -- enhän minä ennen ole sitä näin oikein ajatellut...

Hän on ollut hyvin kummallinen minua kohtaan. Minä olen itkenyt koko pitkän illan. En tiedä millään häntä loukanneeni, mutta aamulla hän ei katsonut ikkunaan, ja nyt, kun menimme kirkkoon, hän ei tullut kanssani, vaan lähti yksin toista tietä, ihan turhaan. Ei, kyllä se on varma, että hän ei rakasta minua.

Mä tunnen sen suuren tuntehen, se rintani valtaa ja täyttää, sen liekki nousevi leimuten, ja uudelta maailma näyttää.

Mun riemuni, onneni, kaikkeni vain yksi on ainokainen. Ah, miks hänen täytyvi olla myös mun tuskani polttavainen?

*

Mä antaisin sulle kaikki, mitä talletin aarteenain, ne kainot, kätketyt tunteet, jotka nähnyt on taivas vain,

Mä antaisin sulle lemmen niin suuren ja hehkuvan, sua seuraisin minne tahdot, vaikk' äärihin maailman!

Kun ulkona pilviä nousis, kotilietemme kirkas ois, ja myrsky jos ylläsi riehuis, sen lempeni loihtisi pois.

Minä jakaisin riemusi, murhees, sun työsi ja toimintas, ja taistelut, uhraukset, kaikk' kestäisin rinnallas.

Sano, etkö sä tiedä, armas, etkö ymmärrä tunteitain? Vai etkö sä lahjasta huoli, min saisit sä ainoa vain?

*

Mä vastausta pyyntöihin en saanut muuta kuin: sä tyydy Herran tahtohon, hän kuninkaasi, isäs on! Ja hän ei sitä tahtonut, ja siksi --

Ei, en voi kirjoittaa sitä sanaa, sillä se ei ole totta. En ole alistunut. Enkä sitäkään voi lopullisesti uskoa, että se olisi Jumalan tahto!

Mä tahdoin hänet unhottaa, mut en mä voinutkaan, pois pyyhin kuvan kallihin, ja kirkastui se vaan.

Niin oli minun lempeni kuin liljan kukkanen: mä varren poikki katkaisin, se nousi jällehen.

Ja kevätpäivä paistaa nyt, ja oksat silmikoi, ja liljan kukka kehkiää -- en estää voi, en voi!

*

Jos tietäisit, jos tietäisit sua kuinka kaihoan, et silloin hetkeä viipyä vois, sinut illan tuuli mun luokseni tois, jos tietäisit sua kuinka kaihoan!

Tämä on ihmeellinen aika. Se on kuitenkin tapahtunut, se sanomaton, se odottamaton! Ei hän ole huuliansa avannut, mutta minä näen sen hänen silmistänsä. Olen onnellinen -- oi en löydä sanoja, kaikki on niin suloista ja ihmeellistä...

Kuinka voi yhtäkkiä pimein yö vaihtua kirkkaimmaksi valoksi?

Jeesuksen jalkain juuressa se on tapahtunut. Oi minun siunattu, armollinen Vapahtajani, sinä jota saan suurimmasta ja kalleimmasta kiittää, sinä vielä tämänkin olet minulle lahjoittanut!

-- -- --

Hän puhuu sellaista, joka pelottaa minua. Kieltäytymisestä ja uhrautumisesta, lähdöstä Ameriikkaan, kotimaan ja kaikkien rakkaitten jättämisestä Jeesuksen tähden. Tarkoittaako hän täyttä totta -- en ymmärrä...

Kerran minä kirjoitin sellaiset sanat:

Sua seuraisin minne tahdot, vaikk' äärihin maailman...

En minä silloin ajatellut juuri mitään. Mutta olisiko se ollut aavistus? Jos hän ja minä kuulumme yhteen, silloinhan minäkin --

Ei, mahdotonta se on!

"Vilukukkanen, pohjolan lapsi, voitko lähteä lännempään? Mä hellästi juuresi nostan, vien laaksohon lämpimään."

Vilukukkanen valkea pelkää ja kuiskivi kuitenkin: "Vie minnekkä tahdot, armain, sua kuolohon seuraisin!"

Oi kuinka se koskee, riistää... Vilukukkanen loistaa vaan. Niin kuuma on paahde päivän... Hän on autuas tuskassaan.

Ei juurtunut pohjolan kukka, pään kallisti, kuihtui pois, vaan kohtaloaan ei koskaan elon auvohon vaihtanut ois...

Sekö olisi minunkin osani? Oi, silloin minä riemuitsisin kuten vilukukkanen, minun valkea lempikukkani!

-- -- --

Ei katkeria kaihon ajatuksia. Jumalan nimessä iloista rohkeutta!

Tule, antaos kätesi, armahain, niin lähdemme matkalle rinnakkain, ja kolmaskin kanssamme kulkee. Tule, seurassa ystävän taivaisen on retkemme varma ja turvainen, hän meidät suojaansa sulkee.

Tule taistohon, työhön ja toimintaan, tule lemmenkukkien poimintaan, tule oudoille, pitkille teille! En kanssasi pelkää -- tullos vain! Me lähdemme rinnoin riemukkain, valo taivahan loistaa meille.

Istun ikkunan ääressä. Kuun hohde paistaa pöydälleni. En näe rivejä, mutta kynä kulkee. Poskeni polttavat.

Mun sydämeni, hiljaa... mitähän sykintäsi outoja kertoo? Sen tiedänpä, tiedän!

Paperi on valkoinen, kylmä ja mykkä. Minun täytyy kertoa jollekin, joka elää, muuten rintani riemu pakahduttaa minut!

Nukkuvatko linnut kaikki? Niin herätkää, herätkää ja kuulkaa!

On juhla, on riemu, on onni! Nyt taivas loistaa ja välkkyvi vuoret, hääkukkihin puhkee jo niityt nuoret, ja valkeina tuomet ne viittaa, ne viittaa -- kuin morsiansiskoset mulle ne häihin viittaa.

On juhla, on riemu, on onni! Sen kuiskasi äsken hän lehdossa juuri, ja silloin se puhkes, mun suveni suuri! Nyt se omanani on mitä vuotin -- -- mihin luotin -- -- Oi linnut, mä laulan, nyt kuulkaa: Mua lempivi armain! Mua lempii!

Luulen, että olen riemusta sairas. Isä ja äiti ja lääkäri luulevat minun kylmettyneen, mutta en minä ole kylmettynyt. Lääkäri sanoo minua hyvin heikoksi, mutta hän ei tiedä, että minä juuri nyt alan vahvistua. Eivät he kukaan aavista, että tällaisen nuoren tyttösen sydämessä tunteiden aallot voivat käydä niin korkeina, niin korkeina... että ne aivan yrittävät murskata, kuten pienen lastulaivan.

Oi hän, hän, minun armaani, ainoani! Kuinka voin elää näkemättä häntä koko tämän päivän? Ja ehkä vielä huomennakin ja ylihuomenna! Lääkäri, se vanhapoika, joka ei mitään tiedä rakkaudesta, hän määrää minut vuoteessa makaamaan.

Menköötpä sitte nämä muutamat päivät. Vanhapoika raukka, kuinka minun on häntä sääli! Päivä päivältä hän menee tyhjään kotiinsa, äreän talousmamsellin luo... ja minä, kun nousen, löydän oman armaani sylin, toivon, riemun, kevään niin kirkkaan, että silmä huikenee ja sydän sylkähtää ylivuotavasta onnesta...