Part 7

-- Toisena päivänä Lilja makasi kuumeessa. Lääkäri sanoi, että kohtaus oli pian ohimenevää laatua, nähtävästi pienestä kylmettymisestä aiheutunut. Huolestuttavampi oli Liljan yleinen heikkous. "Hän ei saa tehdä paljon työtä, ei millään tavalla rasittua eikä vaivata itseänsä. Jos hän olisi köyhän lapsi, en uskaltaisi ennustaa hänelle pitkää elämää. Hyvät olot ovat hänen pelastuksensa. Lääkkeet eivät paljon auta. Parasta ravintoa, täyttä lepoa, säästämistä ja vaalimista!"

Ymmärrätkö, Helmi, mikä kuolintuomio se oli minulle?

Taistelu alkoi uudestaan, entistä kauheampana. Minä en ollut köyhä, perintöni oli kylläkin suuri, mutta minä olin luvannut itseni ja rahani Herralle. Saisinko antaa Liljalle sen, mikä oli Herran?

-- Tietysti! -- tahtoi Helmi huudahtaa. -- Niinhän fariseuksetkin arvelivat, että isä ja äiti voivat nähdä nälkää, koska heidän lahjansa oli "korban", uhrattu... Etkö muista, eno, mitä Jeesus siitä sanoi?

Se oli Helmin mielessä ja kielellä, mutta hän ei saanut sanoja huuliltansa. Eno oli niin ylevän kaukaisen ja niin murheellisen näköinen, että hänen täytyi vaieta.

-- Sinä tiedät taisteluni tuloksen. Minä näin sen kauhistavan selvästi: ken on niin heikko, että kylmettyy toukokuun iltailman henkäyksestä, hänelle ei voi rahallakaan elämätä ostaa se, joka aikoo Ameriikkaan siirtolaisten kulkupapiksi. Siis: joko Lilja, kotimaa, onni, lempi ja rikkaus -- tai tuska ja yksinäisyys _hänen_ jäljissään, jolla ei ollut, kuhun päänsä kallistaisi...

-- Eno -- kuinka sinä voit! Kuinka sinä voit!

Helmistä tuntui, että uhri oli yli-inhimillinen, mahdoton. Oliko se siis oikeakaan?

-- Ihminen voi paljon, kun on toinen voimanantaja. Luulen myöskin, että uhrimieli on hehkuvin ja välittömin heti suuren ratkaisun jälkeen, kun elävä Jeesus koko ihanuudessaan on ilmestynyt meille, kun ensi rakkauden tuli palaa... En tiedä kumminkaan, mitä olisin voinut, jos olisin saanut hänen silmänsä nähdä. Mutta hän makasi sairaana, eivätkä hänen omaisensa tietäneet, mitä välillämme oli tapahtunut. Jumala sen niin johdatti...

Minä muistan sen yön, unettoman yön, jona kamppailin kuin kuoleman tuskassa. Helmi, sellainen on Getseemane! Ei minulta kalkkia otettu pois, mutta enkeli vahvisti minuakin...

Lähdin ilmoittamatta mitään, suin päin sinun kotiisi, Helmi. Ensimmäiseltä pysähdysasemalta kirjoitin Liljan isälle, kerroin kaikki, tunnustin kaikki, pyysin ainoastaan, että _hänelle_ ei lähtöäni ilmoitettaisi, ennenkuin hän oli vahvempi, -- ei ennenkuin minäkin uskalsin kirjoittaa ja avata hänelle koko sydämeni epätoivoisine taisteluineen. Silloin hän oli ymmärtävä rakkauteni, etten itseäni ajatellut, vaan hänen tähtensä sen tein -- hänen ja Mestarin tähden...

Silloin, Helmi, minä ne kirjeet toin sinulle, heitin helmaasi, tietämättä muuta, kuin että nyt jäi kaikki taakseni, nyt en voinut jatkaa niin kuin siihen asti. Yksinäisinä hetkinä olin ne kirjoittanut, en oikeastaan sinua varten, vaan omalle itselleni. Minulla ei ollut uskottua ketään, sinut siksi valitsin haaveissani. Olen jo pyytänyt anteeksi sitä pahaa, minkä niiden kautta tein. Epätoivoiselle voinet anteeksi antaa...

Omatuntoni minua myöskin syytti tylyydestäni isääsi vastaan. Anteeksipyytämättömät synnit eivät anna rauhaa; olin tuntenut niiden tutkaimen, olin tuntenut ja taas väistänyt. Joka menee Herransa kanssa ristiinnaulittavaksi, hän ei voi mennä sovittamattomin sydämin. Jo tuloni isäsi kotiin oli sovitus. Syvemmällekin minä nöyrryin, sanoihin ja tunnustukseen. Vaan se tapahtui vasta, kun isäsi ensin oli puristanut kättäni, heltyneenä, hänkin pyytäen anteeksi minulta...

-- Onko se totta? -- puhkesi Helmin huulilta. -- Eno, _isä_ pyysi anteeksi sinulta?

-- Niin, Helmi, nyt sen kuulet. Emmekö ole häntä väärin tuominneet? Jumala olkoon meille armollinen! Sovitettuina me kumminkin erosimme, se on lohdutukseni.

-- Eno, minua värisyttää...

-- Tule, Helmi, lähdetään. Minä unohdan ajan taas uudestaan, kuten sinä iltana Kaivopuiston kallioilla... Nyt on hyvin lämmin, et ole voinut kylmettyä.

-- En, en.

-- Minun tulee pitää sinusta huolta. Helmi, ei rakkauteni sinuun kuitenkaan ole ollut mikään haave, vaan täysi todellisuus, Kaarinan muiston ja viimeisen pyynnön vahvistama. Minulla oli sydän, joka janosi rakkautta -- oi Helmi, kuinka se oli janonnut pitkinä vuosina! Liljalle olisin lahjoittanut sen kaikki pyhät kätköt ja ennen pakosta pidätetyt tunteet... mutta minä en saanut häntä täysin ja rajattomasti rakastaa kuin yhden ainoan illan elämässäni! Niinä päivinä, jotka kodissasi silloin vietin, minä annoin sulkujen laueta, ja se sanomaton, jota sydämessäni kätkin, se tulvi tuskansuloisena sinun ylitsesi...

-- Niin, eno, minä muistan ne ihmeelliset päivät!

-- Helmi, lähtekäämme nyt. Minä huomaan takertuvani, en osaa kertoa järjestyksessä enää mitään. Sanokaamme jäähyväiset. -- Sitte äänellä, joka oli hellä ja pehmoinen, haihtuva kuin kuiskaus: -- Lilja!...

Oli pimeämpi jälleen. Kuu oli kulkenut pilven taa. Helmi ei tietänyt, mitä eno puhui itsekseen. Ehkä hän rukoili.

Kun he vierekkäin, hitaasti kävelivät takaisin tummaa käytävää pitkin, silloin Kotka vasta alkoi taas puhua Helmille.

-- Minun täytyy lopettaa, mitä olen alottanut. Vielä on muutama lause lisättävää.

-- Sinä lähdit Ameriikkaan.

-- Niin, suoraa päätä, omilla rahoillani, ilman tuen ja paikan tietoa, osaamatta englanninkieltä... Sinä voit sanoitta arvata, mitä sain kestää. Ensimmäinen vuosi teki minut kymmenen vuotta vanhemmaksi. Sitte sain viran, olin jo oloihinkin tutustunut, Jumala auttoi helpommalle...

-- Ja Lilja? -- Kysymys oli arka ja pelokas.

-- Ennen lähtöäni kirjoitin. Vastauksen ja valokuvan sain Ameriikassa. Se oli kuin enkelin kirje... Silloin hän jo olikin Jumalan enkelien luona, ijankaikkisessa ihanuudessa...

He astuivat ääneti eteenpäin, syvässä mielenliikutuksessa kumpikin. Lapinlahdenkadun päässä he istuutuivat raitiovaunuun. Ei sanaakaan vaihdettu, kunnes he oman ovensa takana seisoivat.

Silloin Helmi kysyi:

-- Eno, oliko Lilja Aimon ja Hertan sisar?

-- Oli, -- vastasi Kotka.

-- -- --

Helmi tiesi, että hänen täytyi aamulla varhain olla kovassa työssä sairashuoneella. Kotka tiesi, että häntä odotti tuskallinen oikeudenistunto, jota varten hän kyllä olisi voimansa tarvinnut. Siitä huolimatta he kumpikin valvoivat. Uni pakeni ajatuksia, jotka aaltoina ajelivat, ja muistoja, jotka hiljaa utusiivin olivat nousseet kummun alta.

Ei kertaakaan Helmi ollut soittokonettansa avannut sen jälkeen kuin hän sairaanhoitajaksi antautui. Tänä yönä hänet yhtäkkiä valtasi ikävöiminen, niin voittamaton ja ylivoimainen, että hän ei kyennyt vastustamaan.

Hopeankirkkaita säveliä helisi hänen ympärillänsä, niinkuin aaltojen leikkiä auringon kimmellyksessä, ja syvien, tummien vetten vyöryt toisaalla kohisivat, kasvaen, paisuen, tulvien ylitse, yhdistyen valoisiin sointuihin, valmistuen kuin suureen, ihmeelliseen symfoniaan...

Hän nousi vuoteellensa istumaan. Sydän sykki kovasti, otsaa kuumotti ja suonet tykkivät ohimoilla.

Häntä veti voima, niinkuin kosken kinahmi. Yöpuvussaan hän hyppäsi vuoteeltansa, hiipi eteisen ja salin läpi ja tuli ruokasaliin, jossa flyygeli seisoi yhä vielä lukittuna. Taas hän palasi takaisin, nouti avaimen, nosti kannen, painoi paljaan jalkansa metallipolkuselle. Sormi hiipaisi kosketinta. Helähdys... niin aavemaisena nukkuvassa talossa. Säikähtyen Helmi hypähti istuimelta, unohti kannen auki ja juoksi pois vuoteeseensa, niinkuin pahantekijä, rikoksesta tavattu.

Hän värisi, jotta hampaat kalisivat. Tuska ja ahdistus piiritti häntä. Hän luuli nääntyvänsä epätoivoon.

-- Minä en jaksa! Minä en jaksa! Se soi minun sisässäni, se särkee minut. Minä tulen mielettömäksi, ellen saa sitä laskea tulvehtimaan!

Miksi siis en soita? Vain yhden kohdan minä soittaisin: sen, missä he seisoivat tuomien alla, valkokukkien tuoksussa... Ei, minä soittaisin enon Getseemane-yöstä, ne tummat, tummat ja kuohuvat sävelet... Ei, mieluummin sen, että Lilja jäi yksin itkemään ja ikävöimään...

En minä voi mitään soittaa, muuten minä soitan kaikki. En voi soittaa tuntia, en minuuttiakaan, sillä muuten en lakkaa, ennenkuin he taintuneena kantavat minut pianon äärestä. Enkä sitte enää koskaan jaksa avata sairashuoneen ovia! --

-- -- --

Helmin taistellessa Riitta täti haki ruokasalista rottaa. Mikä muuten olisi pimeässä säikähyttänyt hänet hereille?

Paavali Kotka ei sitä vienoista helähdystä kuullut. Hänen oman sydämensä sävelet helähtelivät voimakkaammin.

-- -- --

Helmi ei sairastunut, vaikka hän itse oli luullut. Hän vaan meni aamulla työhönsä vielä tavallistakin kalpeampana ja hiljaisempana.

Kotkan olennossa sitävastoin ei voinut huomata mitään jälkiä illan ja yön liikutuksesta. Tyynenä, vakavaryhtisenä hän astui oikeussaliin, kumarsi herroille, tervehti katellen syytettyä ja hänen itkusilmäistä vaimoansa sekä asettui paikalleen. Luettiin edellisen istunnon pöytäkirja, josta huomattiin rikos täysin todistetuksi, sekä lääkärin lausunto, jossa monilla tieteellisillä sanoilla selitettiin, että pastori Paavali Kotka oli pahoinpitelystä saanut vaikean vamman ja kauvan maannut sairaana -- minkä kaiken johdosta yleinen syyttäjä julisti loppuvaatimuksensa syytetyn rankaisemiseksi.

Se kuului välinpitämättömästi ja virallisesti: Maksakoon Rikoslain 43 luvun 6 §:n 1 kohdan mukaan sakkoa juopumuksesta 30 markkaa, sekä pahoinpitelystä saman lain 21 luvun 11 §:n 1 kohdan mukaan pidettäköön vankeudessa 4 kuukautta, eli rangaistukset lain mukaan yhdistämällä pidettäköön vankeudessa 4 kuukautta 3 päivää...

Kipurahavaatimuksen sijasta Kotka lausui: -- Kalle Rahkanen, minä en sinulta mitään pyydä. Jumala sinua siunatkoon ja armahtakoon!

Kun tuomio julistettiin, puhkesi Elli äänekkääseen itkuun. Rahkanen painoi päänsä syvälle alas, ilmoittaen tyytyvänsä päätökseen. Kotka saattoi häntä vankivaunuille, ystävällisenä kuin omainen, ja murheellista Elliä hän lähti hellällä osanotolla viemään hänen yksinäiseen kotiinsa.

Kansa katseli ja kohotti Kotkan marttyyriksi ja pyhimykseksi. -- Katsokaa, katsokaa! Pastori on kuin itse Jumalan enkeli!

Hän tunsi itsekin voimaa, varmuutta ja tyydytystä. Viimeisetkin jätteet illan herkkämielisyydestä ja yön kaihoista olivat kadonneet.

X.

Aimo.

Kauniin Lehtolan peilikirkkaat ikkunat katselivat Syväjärven sinisiin laineisiin. Avoimelta kuistilta voi melkein pudottaa kiven veteen jyrkän kallion seinämitse. Yltympäri koivut nuokkuivat ja humisivat. Kaikki oli koskematonta luontoa, paitsi lähinnä huvilaa muutamat käytävät ja krokettikenttä, vihreä kylvönurmi, kukkapenkeret sekä rehtorinrouvan runsas kyökkikasvitarha.

Täysinpalvellut rehtori Löf, jonka lapset olivat suomalaisia Lehtisiä, istui jo varhaisesta aamusta kiikkutuolissansa järvikuistilla. Ensin hän vaan istui järveä katsellen, puhalteli savuja sikaristansa ja hyräili välillä vanhoja ylioppilaslauluja. Sitte tulivat edellisen päivän sanomalehti, kahvitarjotin ja rehtorinrouva sukankutimineen. Vanhukset istuivat vastapäätä toisiansa. Rouva kaatoi kahvia, hienot kasvot kääntyneinä järveltä pois, miehensä puoleen, ja huolehti, oliko "isä" ottanut tarpeeksi sokeria ja saanut hiukan tummaksi paistuneen piparkakun, joka hänestä oli maukkain. Rehtori nyökäytti tyytyväisenä päätänsä. -- Kyllä, kyllä hän oli saanut. -- Entä oliko kaulahuivi paikallaan, niskanapin varassa? -- "Äiti" oli hyörinyt kasvitarhassaan, kun "isä" vielä pukeutui. -- Oli se hyvin, Hertta kiinnitti sen -- mutta kas, "äidin" pitsimyssy on luiskahtanut vähän vinoon. -- Noin, nyt se on korjattu. Juodaan nyt kahvia ja katsotaan sitte mitä maailmalle kuuluu. --

Vajassa Arvi Toivio hakkasi puita, jotta kalske kajahteli, ja laiturilla Hertta huuhteli valkoista puseroa.

-- Reippaita lapsia, -- sanoi rehtori mielihyvillänsä, laskien sanomalehden syrjään. -- Katsos, äiti, Herttaa!

-- Yhtä punaisina posket kuin ennenkin. En luule, että hän on rasittunut. Arvi on hyvä hänelle.

-- On, hyvä poika. Eikö nyt mistään löytyisi hyvää tyttöä tuolle meidän Aimollemme? Huomaatko, äiti, hän on vähän ohutnenäiseksi käynyt. Ja otsa rypyssä niinkuin minkäkin filosoofin!

Aimo tuli metsän puolelta, keveässä urheilupuvussa, heilutellen muutamia pitkiä heiniä kädessänsä. Vajan ohi kulkiessaan hän heitti ne Arvin puukasalle. -- Löysinpä jotain samoillessani, -- sanoi hän. -- Onko sinulla tuota?

-- Calamagrostis, harvinainen laji! -- Arvi löi kirveen tukkiin ja pudisteli paidanhihojansa lastuista. -- Kiitos, veli hopea!

Samassa hän jo pitkine jalkoineen harppasi "Melaansa" hakemaan.

Aimo kulki eteenpäin venerantaan, juuri kuistin sivulle, missä kallio katkesi, antaen tilaa valkealle, aaltojen uurtelemalle hiekalle. Hän vihelteli ajatuksissaan, tähyili tiukasti epämääräiseen etäisyyteen ja alkoi sitte liikutella venettä teloilta.

Silloin hän kuuli isänsä kutsuvan kuistilta.

-- Mitä, isä?

Hän huomasi samassa, ettei ollut vielä hyvää huomentakaan toivottanut. Vanhukset nukkuivat, kun hän metsään lähti. Ripeästi hän vetäisi veneen takaisin, juoksi portaita ylös ja tervehti vanhempiansa huomaavaisella hellyydellä.

-- Aioitko ongelle? -- kysyi isä.

-- Ei kala juuri näin myöhään syö.

-- Minä luulen, että olet laihtunut, -- sanoi äiti, tarkastellen tutkivasti poikansa kasvoja. -- Kuule Aimo, kuinka sinun laitasi oikein on? Ethän vaan ole kipeä?

Siitä asti kuin Lilja nuorena maan multaan peitettiin, ei äitiä jättänyt huoli lasten terveydestä.

-- En, en, -- Aimo hymyili. -- Tervehän minä olen ja koetan muitakin parantaa. Lääkärin ei ole lupa sairastella. -- Äiti, saanko laittaa pari voileipää? Lähden aamupäivällä kirkonkylään vastaanottotunnilleni.

-- Kyllä minä ne laitan. Hyvä että sinulla edes on ruokahalua. Katso nyt, isä, hänellä on ihan mustat juovat silmien alla.

-- Niin, niin, Aimo poika, pidä vaari vaan, että pysyt reippaana! -- Isä löi sorjaa poikaansa olalle. -- En minäkään ole tyytyväinen sinun muotoosi enkä oikein mielialaasikaan. Onko sinulla sydänsuruja, sanoppas?

Kysymys oli leikillisen tutkiva, mutta Aimon se sai totiseksi.

-- Minun kai olisi pitänyt puhua jo varhemmin. Ei ole helppo tulla kertomaan edes isälle ja äidille, että on rakastunut... Nythän minä sen sanoin.

Isän silmät selkenivät. -- No, onko se surun asia? Istu nyt oikein tuohon tuoliin ja kerro juurta jaksain. Tietysti tyttökin sinua rakastaa, vai kuinka?

-- Luulen...

-- Kuka hän on? -- kysyi äiti levottomana. Ken ei hämmästyisi niin suuresta uutisesta, ja kuka äiti ei sydämen vapistuksella kuulostaisi kultapoikansa valitun nimeä?

-- Äiti, hän josta pidit niin paljon, minun viimekesäinen morsiustyttöni!

Vanhan rouvan hienot piirteet kirkastuivat huomattavasti. Kyllä, kyllä hän oli pitänyt siitä tytöstä, tullut heti hänen tädikseenkin, koska hän oli Hertan rakas ystävä. Vai niin, vai niin, hänestä siis oli tuleva tytär taloon. -- Jumala siunatkoon sinua, Aimo poikani, ota hänet vaan ja ole onnellinen!... Niin, minä ymmärrän, sinä olet epäröinyt meidän tähtemme, koska hän on Paavo Kotkan sisarentytär. Ihmeellinenhän se johdatus on... mutta kun tyttö on hyvä, niin emme me sentähden sinun onneasi estä -- eikö niin? -- vai mitä sinä sanot, isä?

-- Paavon minä kyllä läksyttäisin, jos hän astuisi eteeni, -- isän lempeät kasvot rypistyivät kaikkein ankarampaan rehtorinilmeeseensä, -- mutta sisarentytär... Suoraan sanoen, Aimo, olisit sinä voinut toisesta suvusta vaimosi hakea, mutta kun hän nyt kerran on jo haettuna, niin mitä siitä sitte enempää on puhumista. No, pää pystyyn vaan! Tässä saat isän käden ja siunauksen!

Aimo oli liikutettu ja kiitollinen. Hän vakuutti, että isä ja äiti eivät voisi saada suloisempaa, lahjakkaampaa, armaampaa tytärtä. -- Teitä hän rakastaisi, olisi meidän kotimme kukkanen, soittaisi niin ihanasti, että unohtaisimme päivän työt ja illan unen --

-- No, no, kyllä jo vähempikin riittää. -- Rehtoria nauratti. Sellaisia hupsuja nuo nuoret rakastuneet. Aimokin!

-- Et ole vielä puhunut hänelle? -- kysyi äiti.

-- En selvään... Mutta hänen pitäisi tietää, mitä minä ajattelen.

-- Sinun pitää kai sitte myöskin tietää, mitä _hän_ ajattelee, -- hymyili isä.

-- Niin -- niin luulenkin tietäväni... pohjimmalta...

-- Mitä sitte muuta kuin menet ja sanot suoraan ja kuulet itsekin selvin sanoin, että hän tulee vaimoksesi. Sittehän kaikki on hyvin. Missä hän nyt on?

-- Helsingissä, sairaanhoitajattarena...

-- Sairaanhoitajattarena! -- huudahti äiti. -- Se hento, hieno tyttö? Eikö hän käynyt musiikkiopistoa?

-- Kävi, mutta erosi huhtikuussa. Muistatte kai sanomalehdistä, että juopunut mies heitti Paavo Kotkaa kivellä päähän. Helmi ensin hoiti häntä ja senjälkeen päätti ruveta sairaanhoitajattareksi kokonaan.

Aimon ääni oli mahdollisimman levollinen, ikäänkuin kaikki olisi ollut aivan luonnollista hänen mielestänsä.

-- Kuule, -- sanoi isä, luoden häneen terävän katseen, -- minkälainen se tyttö oikeastaan on? Ei suinkaan hänkin vaan liene jumalinen haaveilija, niinkuin enonsa?

Aimon silmät leimahtivat.

-- Uskovainen tyttö hän on, juuri sellainen, jota minä halajan!

Äiti ei sanonut mitään, hän kumartui poikansa puoleen ja suuteli häntä. Aimo tunsi äkkiä silmäinsä kostuvan, hillitsi itsensä, nousi ja kääntyi nopeasti sisälle, samalla kuin Hertta laulellen hyppeli rannalta ylös kuistin portaita.

-- -- --

Aimo oli paluumatkalla kirkonkylästä. Hän souti yksin. Vene keinui hiljakseen päivänpaisteisilla laineilla. Kultakipinät säkenöivät silmiin, kun katsoi veden kalvoon, ja yllä taivas avartui heleän sinisenä ja hohtavana.

Aimo veti airot sisään ja antoi veneen kiikutella. Mikä lämmön ja valon kyllyys, mikä uhkuva runsaus kesäistä ihanuutta!

Eikö siitä olisi riittänyt murunen hänellekin, joka oli jäänyt kuumaan kaupunkiin raskaan kuorman kantajaksi? Helmi pieni, eikö hän saanut tästä mitään, ei mitään? Oli kuin rikos nauttia yksinänsä.

Aimo itse oli viettänyt pari kesää Helsingin sairaaloissa. Ainahan siellä tarvittiin sekä lääkäreitä että hoitajattaria. Tietysti ei toisin voinut ollakaan. Tänäkin kesänä Aimo nurkumatta olisi jäänyt, jos ei olisi tarjoutunut tämä sopiva viransijaisuus. Lääkärit ovat kärsivän ihmiskunnan palvelijoita, hoitajat samoin, eivätkä he saa itseänsä ajatella. Sehän on selvä ja luonnollinen asia.

Mutta Helmi, Helmi -- hän ei ollut sairassaleja varten! Sen Aimo kyllä jo kohta oli tietänyt. Ja nyt tulevat Arvi ja Hertta ja kertovat, että hän siellä kärsii ja kuihtuu, ei soita enää, ei hymyile enää, nääntyy kuten kukkanen päivän puutteessa.

Siitä ajatuksesta voi joutua ihan suunniltansa.

Ihmiskunnan hyväksi Helmikin on luotu, iloksi ja ihastukseksi kuten lintunen, joka tuolla saaren puussa visertää. Minä soudan ohi -- sydämeni sykähtää, minä puhkean laulamaan, jos ilo rinnassani kajahtaa vastaan. Jos olen murheellinen niinkuin nyt, silloin sinun laulusi, pikku lintu, lohduttaa ja lientää huoleni painoa, ja taas minä jaksan ponnistella eteenpäin.

Mitä olisi metsä ilman lintuja, mitä kodit ilman säveliä, mitä kärsivä, taisteleva ihmiskunta ilman pienoista Kaste Helmeä ja hänen siskojansa, niitä jotka heijastavat kaikkia taivaan värejä kuultavassa, kirkkaassa sielussaan ja lahjallansa virvoittavat huokaavan, janoavan, kuivuuteen turtuvan maanpiirin?

Ei _murusia_ hänelle, vaan _koko_ tämä kauneus, rikkaana, runsaana, ylivuotavaisena! Helmi, minä haen sinut pois, suljen syliini, tuon tänne ja sirotan ylitsesi kesän kaikki kukkaset ja päivän kullan! --

Aimo tarttui airoihin, vetäisi muutaman kerran reippaasti, ikäänkuin soutaaksensa samaa vauhtia Helsinkiin asti, mutta pysähtyi taas äkkiä jääden miettimään. Silmien väliin ilmestyi syvä, huolekas ryppy.

Ellei hän tahtoisi tulla? Jos Kotka olisikin jo ratkaisevasti voittanut? Silloin hän jo tavallaan voitti, kun Helmi pyynnöistä ja varoituksista huolimatta meni sairaanhoitajakurssiin; mutta Aimo ei vielä siitä huolehtinut, sillä usein näennäinen voitto koituu sitä varmemmaksi tappioksi. Entä jos tappiota ei tullutkaan? Kotka iskee kyntensä kiinni, ei päästä saalistansa, nujertaa sen eikä tyydy ennenkuin on hengen vienyt...

Taas Aimo tarttui airoihin, alkaen raivon voimalla soutaa.

-- Minä matkustan Helsinkiin, matkustan huomispäivänä!

Vene törmäsi laituriin ja Aimo lähti astelemaan käytävää pitkin. Koivun alla pöydän ääressä hän näki äitinsä, joka lajitteli siemenjäännöksiä.

-- Aimo!

-- Tässä olen.

-- Minun mielestäni meillä olisi paljo puhumista. Sydämeni on niin täynnä... sinä siunattu poikani, olen niin iloinen ja onnellinen...

-- Äiti kulta!

-- On ollut niinkuin taakkana omallatunnollani se Paavo Kotkan asia. Hän oli niin yksinäinen ja orpo raukka, eihän hänellä ollut mitään turvaa maailmassa. Aivan hän oli kuin oma poikani. Me sitte hänet kokonaan hylkäsimme Liljan tähden, emme enää edes kirjoittaneet hänelle, emme olisi tietäneet, vaikka hän olisi menehtynyt matkallensa. Kun kuulimme, että hän oli kotiin tullut, silloin minun oikein veti sydäntäni Helsinkiin. En sitte kuitenkaan saanut lähdetyksi -- tuntui niin kummalliselta...

-- Oi sinua, rakas hyvä äiti...

-- Sinä ja Hertta tunnette hänet, olette nähneet, millainen hän nyt on. Tottahan olette käyttäytyneet hyvin häntä kohtaan? Tai mitä minä semmoista kysynkään, nyt kun tiedän että --

-- Äiti, älä huolehdi. Me muistamme kyllä kenen lapsia olemme; ei Paavolla pitäisi olla valittamista.

Äiti katsoi poikaansa vähän oudoksuen. Ääni kalskahti kovalta, aivan kuin jään helske sulamattomasta sydämestä. Ihmeellistä. Aimo oli kumminkin hyvin nuori, kun Liljan kohtalo ratkaistiin.

-- Minä ajattelin, että _hän_ sovittaisi välin ja ehjentäisi entisyyden -- sinun morsiamesi, pieni suloinen Helmi...

Silloin se puhkesi Aimon sisimmästä:

-- Mutta ei hän vielä olekaan morsiameni! En tiedä, tuleeko hän omakseni milloinkaan! Juuri Paavo Kotka on syynä siihen. Ellei hän olisi tullut sotkemaan, olisi Helmi nyt täällä ja kaikki hyvin!

-- Kerro, Aimo, -- sanoi äiti. Hänen äänensä vavahti, mutta se oli vastustamattoman hellä ja kutsuva.

Kuinka onkaan suloista sen, jolle vielä äidin sydän sykkii! Se syke voi avata lapsen sydämen, vahvimmallakin sinetillä suljetun. Aimo oli maailmalla oppinut itseänsä hillitsemään ja salaisuudessa taistelemaan taistelunsa. Nyt tuntui aivan kuin päivä olisi paistanut yli kaiken jäisen ja kätketyn ja lämmin tulva huuhtonut pois talven kirren. Sitä myöten kuin hän kertoi, suli katkeruus, ja toivo orasti kevätvihantana jälleen.

-- Mitä sinä nyt neuvot, äiti?

-- En ole heti selvillä. Sallitko minun keskustella isän kanssa?

-- Isän? Etkö mieluummin puhuisi Hertalle, hän jo melkein tietääkin kaikki, ja Arvi myös...

-- Isänkö yksin sulkisit ulkopuolelle?

-- Niinkuin tahdot, äiti...

Se oli Aimon viimeinen vaikea voitto.

Mutta sitte tuntuikin, niinkuin vapautetun purosen, joka pääsee hyppimään yli kivien ja kantojen, meri kirkkaana edessään.

Mistä tulikaan tämä sydämen kevennys?

-- -- --

Aimo lähtee Helsinkiin ja pyytää Helmiä omaksensa. Se oli perheneuvottelun päätös.

Hän lähtee aamujunalla, viipyy perillä sen päivän ja yöjunalla palaa takaisin. Yhden vuorokauden poissaolosta ei kukaan voine moittia. Onhan naapuripitäjässä lääkäri.

-- Mutta ellei Helmi tahdo?

-- Poika parka, ole sitte mies ja kanna kohtalosi!

-- Ei, sillä minä tiedän, että hän kuitenkin rakastaa minua!

-- Kun tiedät, niin ole viisas valloittaja! Hätä keinon keksii, sanotaan. Tottahan rakkaus on yhtä kekseliäs.

Äiti oli istunut aivan vaiti. Hänellä oli oma ajatuksensa.

-- Vieläkö sinä, Aimo, osaat rukoilla? -- kysyi hän hiljaa, kun he yhdessä jäivät huoneeseen, toisten mentyä pois.

Aimo säpsähti. Äiti näytti syvästi murheelliselta.

-- Osaan, -- vastasi Aimo silloin. -- Huonosti osaan, mutta äiti -- auta sinä minua!

-- Jumalan kiitos, lapseni!

-- -- --

Kohta on lähdettävä aamujunalle. Aimo seisoo äitinsä oven takana, sykkivin sydämin.

-- Äiti!

Ovi avataan.

-- Voitko tehdä suurensuuren uhrauksen?

-- Kaikki mitä Jumala suo, sinun tähtesi.

-- Viime yönä se ajatus ei jättänyt minua. Jos Helmi tuntisi Liljan kohtalon, näkisi hän vaaransa ja olisi pelastettu!