Part 6

-- Arvi, mitä sinä ajattelet! -- huudahti Aimo, joka näki Helmin yhäti kalpenevan, vaikka hänen käytöksensä muuten oli tavattoman hillitty ja tyyni. -- Antakaa Helmin olla rauhassa!

-- Annetaan, annetaan, -- sanoi Arvi, vaihtaen Hertan kanssa merkitsevän katseen. -- Minä lähdenkin nyt "Vanamon" kokoukseen.

-- Ja minä keitän teille teetä, -- sanoi Hertta. -- Kas, se on niin että Leena on ulkona...

-- Meidän Leena on aina ulkona, -- nauroi Arvi. -- Lieneekö se tapa muillakin nuorten rouvien palvelustytöillä? Siitä on se seuraus, että ellei Hertta keitä, joutuu se huvi minun osakseni. Hyvästi nyt! Älä kanna kaunaa, Helmi, ollaan hyviä ystäviä, eikös niin?

Helmi ei estänyt Herttaa teenkeitosta. Hän jäi mielellään Aimon kanssa kahden. Sitä juuri hän hartaimmin oli toivonutkin.

-- Aimo, -- sanoi hän hiljaa, -- ymmärrätkö minua?

-- En ymmärrä, -- oli vakava vastaus.

-- Minä en tahtoisi elää itselleni... en tahtoisi elää turhaan... katso, enon vuoteen ääressä olen oppinut --

Hän takertui. Ei syntynyt selvää ajatuksen muotoa. Hän ei saanut uskottavaksi, mitä halusi sanoa, sillä hän itse tunsi epäröivänsä.

-- Siis kurssin käytyäsi -- mitä sinä aiot?

-- Aion... aion hoitaa köyhiä sairaita, joita eno löytää... Aion palvella Herraa...

-- Helmi! -- huudahti Aimo, päästäen nyt valloilleen kaikki pidätetyt sanat ja tunteet, -- sinä olet harhaan johdettu etkä tiedä mitä teet! Minä sanon sinulle, että löytyy henkisiä murhaajia ja henkisiä itsemurhaajia. Sinä olet toisten taluttamana menossa henkistä itsemurhaa tekemään!

Helmi sai rohkeutensa takaisin ja alkoi puolustautua.

-- Olethan sinä lääkäri, työskentelethän itsekin sairashuoneessa. Minä olen silmissäsi käyttäytynyt niinkuin tyhmä lapsi, joka pelkää pienintä naarmuakin. Ehkä olen vahvempi kuin luuletkaan. Ehkä saat nähdä, että minä voin tehdä sen, mistä tähän asti en ole kestänyt edes kuulla puhuttavan.

-- Mutta taiteesi, suuri lahjasi, jonka Jumala on antanut!

-- Sinä myös olet taiteilija, vaikka olet lääkäri.

-- En ole. Huvikseni minä soitan, tai ehkä oikeammin siksi, että näen lakkaamatta ympärilläni rumaa, raakaa, ikävää ja sydäntä särkevää... Henkeni kaipaa vastapainoa, minä löydän sen sävelissä -- sinun sävelissäsi vielä paljon täydemmin kuin omissani. Mutta taitelijaksi minä en koskaan olisi kelvannut. Taidelahja on jumalainen kipinä, jota ikävöimisellänsä ei voi ottaa, vielä vähemmin ostaa rahalla ja soittoharjoituksilla. Ken sen on saanut ilmaiseksi, hän sille eläköön!

-- Eikö siis taiteilijan tulisikaan elää _tosi_ elämää? -- sanoi Helmi hiljaa.

-- Me nyt kerran elämme tosi elämää, siitä ei pääse mihinkään, jos tahtoisikin. Ethän sinä ole varjo, enkä minä. Kenen tulisi iloita, ellei minun, lääkärin, siitä että harrastuksesi on kääntynyt sairaihin ja kärsiviin? Sinä tarvitset tosi elämää, josta taiteesi ammentaa, ja elämää, jolle annat, mitä sävelissä olet unelmoinut. Mutta sinä _et saa_ vajota tänne alas!

-- Vajoanko alas, jos seuraan Jeesusta ylös vuorille -- "minne tie on verinen", niinkuin eno kerran sanoi...?

-- Sinä tunnet Jeesusta enemmän kuin minä, -- sanoi Aimo hillitymmin ja syvällä vakavuudella. -- Minä en ole niitä, joita nimitetään uskovaisiksi. Sen minä kumminkin voin sinulle vakuuttaa, että en mitään niin halaja kuin kohdata totuutta. Jos se tulivoimalla kerran minun sydämeni kohtaa, en ole empivä. Mutta sano rehellisesti, niinkö sinä olet huomannut, että hän, jota palvelet, tahtoo katkaista kotkien siivet? Sinun täytyy tunnustaa, että se ei ole _sinun_ kokemuksesi -- vai onko?

-- En ole aikonut katkaista siipiäni! Juuri nyt, jos koskaan, olen tarvinnut niiden lentovoimaa. Luuletko, että tämä on ollut helppoa minulle? Luuletko, että on helppoa juuri nyt, kun sinäkään et ymmärrä minua etkä hyväksy mitä olen tehnyt? Minun täytyy seisoa Kotka-enoni kanssa ihan kahden...

Helmin ääni tukahtui. Hänen suuri, syvä murheensa liikutti Aimoa ihan sydänjuuria myöten. Hänen _täytyi_ pelastaa tämä lapsukainen!

-- Helmi, -- sanoi hän hellästi, -- tahdon näyttää sinulle kuvan, jota aivan tahallamme emme ole ennen näyttäneet.

Hän meni omaan huoneeseensa ja nouti sieltä albumin. Ensi lehdellä oli yksinkertaisen puurakennuksen kuva. -- Tämä on vanhempaini entinen talo, -- kertoi Aimo, kääntäen lehden. -- Tässä ovat isä ja äiti, -- taas lehti kääntyi, -- ja tässä, katso, meidän vanhin sisaremme Lilja, joka nuorena kuoli...

Helmi huudahti nähdessään kuvan.

-- Mitä, Helmi? Tunnetko sen?

-- Minä luulen sen nähneeni... en tiedä...

-- _Hän_ oli uskovainen, -- jatkoi Aimo, ikäänkuin Helmi katseillaan ei olisi mitään kysynyt. -- Usko teki hänet onnelliseksi ja hyväksi, minä näin sen, eikä sellaista unohdeta. Hänen elämänsä tähden uskovainen tyttö on minun ihanteeni. Sinussa, Helmi, minä olen etsinyt ihanteeni kuvaa.

-- Voi Aimo, minun uskoni ja elämäni on ollut hyvin puolinaista!

Aimo katsoi häntä tutkivasti ja syvästi silmiin.

-- Se on mahdollista, -- sanoi hän sitte. -- Muuten et olisi antanut toisen ihmisen taluttaa itseäsi, luulotellen että Kristus sinua talutti.

-- Kuinka? -- huudahti Helmi.

-- Älä pelkää! Minähän olen lääkäri, tottunut veistä käyttämään. Sydämeni ei ole niin kova kuin miltä kuuluu, minä ajattelen nyt sinua yksin. Sitäpaitsi puhun kanssasi ehkä viimeisen kerran pitkään aikaan. Pianhan minä lähden maalle, viransijaisuuteni alkaa.

-- Se on totta, -- sanoi Helmi. -- En ymmärrä -- en ole sitä ensinkään muistanut... Nytkö jo? Eikö sinun pitänyt vasta kesällä lähteä?

-- Toukokuun ensi päivästä, -- vastasi Aimo.

Se oli säälimätön totuus, joka vaikutti Helmiin aivan musertavasta. Eikö hän siis päivääkään saanut Aimon kanssa työskennellä? Ainakin yhden kuukauden -- niin hän oli ajatellut. Aimo olisi helpottanut hänen ensi askeleensa uudella kivikkotiellä. Aimon katse olisi auringonsäteenä hänen mielensä kirkastanut keskellä suon sumuja.

Hertta toi kuppeja pöytään, liikkui edes takaisin, jutteli pajatteli ja esti toisia pääsemästä kiinni keskeytettyyn keskusteluun. Omituinen masentunut tunnelma painosti heitä, kunnes Helmi nousi, sanoakseen hyvästi.

Silloin Aimo, Hertasta huolimatta, solmi entisen keskustelun langat.

-- Helmi, tiedätkö miksi puhuin sisarestamme, ja näytin hänen kuvansa? Sinulle varoitukseksi. Hän, rakas, suloinen Lilja, murtui toisen tähden, siksi että hän oli liian heikko kulkemaan yksin, kun ei saanut toisen kanssa kulkea. Se toinen rakasti häntä -- jos julmuus on rakkautta -- ja seurasi Kristusta -- jos rakkauden irvikuva on Kristus. Helmi, _rakas_ Helmi -- muista, että nyt olen sinua varoittanut!

-- -- --

Helmi itki paljon sinä iltana. Kaikki hänen sisimmässään oli kääntynyt sekasortoon. Hän aavisti, mitä Aimo oli tahtonut sanoa, mutta hänellä ei ollut salaisuuden avainta. Hän uskoi Aimon rakkauteen, mutta ei voinut heittäytyä sen varaan. Eno oli taas tänään väsyneempi ja heikompi, varmaankin mielenliikutuksen tähden; Helmi ei nyt hänen kanssaan uskaltanut puhua sydämensä tuskasta ja rauhattomuudesta. Niin hän seisahtui äitinsä kuvan ja Kristuksen siunaavien käsivarsien eteen. Palavasta, avuttomasta sydämestä kohosi rukous: -- Herra, johdata minua oikeata polkua! Herra, sinä olet minun ainoa, ainoa apuni!

Äidin kaunis kuva seinällä katseli lempeästi lasta, joka kyyneliinsä nukkui, ja Kristuksen siunaavat käsivarret olivat ylhäältä ojennetut hänen puoleensa.

Silloin Helmi näki unta:

Suuri, lohduton, harmaja suo, mutainen rannasta rantaan. Kaunis, kirjava, kukkainen niitty, loistava kasteen pisaroissa. Paljo lintuja, äärettömän paljo. Oli joku, jonka kasvoja Helmi ei nähnyt, mutta hän kuuli äänen, joka soi kuin pyhäkellojen kutsumus: "Lennä, lennä, lennä!" Toiset linnut lensivät suolle, toiset niitylle. Koko maa oli täynnä viserrystä.

Kuka on tuo tumma, joka kulkee paula käsissä? Hän pyydystää suon lintuja niitylle ja niityn lintuja suolle. Viserrys muuttuu haikeaksi valitukseksi. Linnut räpyttävät siipiänsä. Muta vangitsee, kukat vangitsevat. Tuhannet äänet huutavat apua, Helmikin huutaa ja herää.

Hän vaan ennätti vielä kuin utupilvessä nähdä sen, jonka ääni niin taivaisesti soi. Hänet valtasi lohdullinen tunne: Tämä tulee särkemään kaikki paulat!

Oli pilkko pimeä, kun Helmi heräsi. Ihmeellinen rauha täytti hänen sydämensä, ja hän nukkui uudestaan levolliseen ja virkistävään uneen.

IX.

Kuorman kantajia.

Rautalankaverkko oli lauennut nuoren kotkan pään yli. Helmi oli vangittu suuriin, kolkkoihin sairassaleihin. Pitkät vuoderivit tauluilla merkittyine ihmisolentoineen olivat hänen sävelkoskettiminansa, kaikenlaisten lääkeaineiden tuoksu ja monien huokausten haikeus hänen henkensä ilmapiirinä. Helmi muisti sen pahoinvointisen ja kouristavan vastenmielisyyden, joka hänet oli vallannut, kun hän ensi kerran astui enonsa kanssa näiden ovien sisäpuolelle. Silloin hän tosiaan ei olisi voinut aavistaa, että tämä tuskien talo piankin tulisi hänen pysyväiseksi olinsijaksensa.

Ei ilmaa, ei iloa, ei vapautta!

Hienot, taipuisat soittosormet hankasivat lukkoja kiiltäviksi, seiniä puhtaiksi, lääkärien teräaseita kirkkaiksi kirpelissä liuvoksissa. Pienet, valkoiset kädet rohtuivat ja turposivat, hento varsi väsyi ihan poikki katketaksensa. Hän huokasi syvään, pysähtyi jonkun vuoteen ääreen, yritti lausua hellän, osaaottavan sanan ja kohentaa tyynyä vähän mukavammaksi. Kohta kuului virallinen ääni: -- Neiti Hartikka on hyvä ja pitää työstänsä huolen! Tyynyn pitää olla suorassa, ei sitä noin saa vääntää. Katsokaa, että siivous on toimitettu, kunnes lääkärit tulevat!

Helmi ei pyörtynyt, kun hän ensi kerran oli leikkaushuoneessa mukana, eikä hän väistynyt yksin yöllä valvoessaan, kun kuoleman enkeli kolkutti suuren, kumajavan salin ovelle. Hän alistui kohtaloonsa.

Turhaan Riitta täti nuoren Martan kanssa pani keittiössä parastansa. Työn on tapana ruokahalua höystää, mutta Helmi ei syönyt. Eikä hän voinut nukkuakaan, vaikka juuri oli valvonut koko yön ja aivan uuvuksissa saapui kotiin. -- Soita vähän, Helmi! -- pyysi täti parhaimmassa tarkoituksessa. Silloin Helmi melkein säikähtyi ja vakuutti aivan aiheettoman kiihkeästi, ettei hän sitä tee. Tädin poistuttua hän kiersi flyygelin lukkoon ja hautasi avaimen syvälle laatikkoonsa.

Hertta toi hänelle usein pari kukkaa tai kauniin hedelmän, kun hän aamulla työhön lähti tai illalla työstä palasi. -- Torituliaisia! -- sanoi hän heleästi hymyillen. Sitte hän kertoi uutisia: -- Aimo on kirjoittanut sitä ja sitä. Aimo kysyy, kuinka Helmi voi. -- Ilokseen hän huomasi väsyneen katseen elostuvan, mutta toisena päivänä se oli yhtä väsynyt jälleen. Entisen Helmin oli sairashuone haudannut.

Paavali Kotka oli jo täysin terve ja virassa, puuhasi jälleen, kuten ennen sairastumistansa, ja lisäksi seisoi kansliassa neljä tuntia joka päivä. Sitäpaitsi hänellä oli tuskallinen jälkinäytös vaivanansa: oikeudenkäynti tapaturman johdosta. Rahkanen oli heti joutunut poliisin talteen ja oli nyt syytteessä juopumuksesta ja pahoinpitelystä. Hän oli jo oikeudessakin seisonut, mutta päätös odotti sairaan parantumista ja lääkärin loppulausuntoa. Parin päivän perästä raastuvanoikeuden taas piti istua.

Elli, Rahkasen vaimo, oli käynyt Kotkan luona itkemässä miehensä häpeää ja pastorin onnettomuutta, johon he olivat syypäät. Kotkasta tuntui hyvältä, että Elli sanoi "me". Hän oli lohduttanut minkä voi. -- En minä syytä teidän miestänne, kaupunginviskaali on syyttänyt, ja hänen on siihen pakko. Minä en aio käyttää asiamiestä, saavun itse oikeuteen, niin saatte omasta suustani kuulla, että nyt puhun teille totta. Olen antanut anteeksi; sehän on kristityn luonnollinen velvollisuus.

Kerran hän oli mennyt Rahkasta tapaamaan, mutta tämä ei ollut kotona. Toisella kertaa hän oli, mutta tahtoi puikkia tiehensä. Kotka sai hänet pidätetyksi, mutta asema oli kovin tuskallinen eikä puhe tahtonut sujua. Uhkaava oikeudenistunto ja katkera häpeä olivat kuorena miehen sydämellä. Kotka mietti ja rukoili, vaan ei vielä löytänyt neuvoa. Hän ajatteli näitä ihmisiä paljon, sillä hän oli varma siitä, että nyt oli heidän etsikkoaikansa ja Jumala oli juuri hänet aseeksensa tarkoittanut.

Kaikki tämä, viran uuden edesvastuun ohella, täytti niin suuressa määrin Kotkan mielen, että Helmin muuttunut olento pitkäksi aikaa jäi häneltä huomaamatta. Usein heillä oli eri atria-ajat, usein myöskin tapasivat toisensa ihan kiireimmiten. Kotka katsoi Helmiä rakkaudesta ja hyväksymisestä loistavin silmin, kysyi jotakin, sai vastauksen ja oli tyytyväinen. Silloin Riitta täti ei kauvempaa malttanut, vaan ryhtyi asiaan: -- Paavali, -- sanoi hän, -- eikö sinulla ole silmiä päässä? Tyttö laihtuu ja kalpenee päivä päivältä, kohta hänestä on vaan varjo jäljellä. Sinä hänet tähän saatoit. Pidä sitte myöskin huolta hänestä! Veisit edes joskus kävelemään tai toimittaisit hänelle vähän rauhaa päästä Jumalan huoneeseen sanaa kuulemaan. Ei hän tällä tavalla kauvan kestä.

Kotkan muoto muuttui vakavaksi. Päivällisellä hän tarkasteli Helmiä toden takaa, ja seuraus oli, että hän tänään päätti omistaa iltansa hänelle yksin.

Toukokuu oli loppumassa, kesä odotti vuoroansa. Meri välkkyi suurena ja siintävänä, nuori vihannuus oli heleän hentoinen, ja tuomet puistoissa puhkeilivat. Ilta oli lempeä, leuto ja tyyni.

Kotkan mielessä heräsi ajatus, joka siinä jo kauvan oli valmistunut. Helmi oli hänen sydänlapsensa -- hän tahtoi vetää hänet kokonaan sydämellensä. Luottamus herättää luottamusta, rakkaus rakkautta. Tähän aikaan Helmi ehkä parhaiten juuri sitä kaipasi ja tarvitsi.

Kun Helmi sairashuoneelta palasi, odotti ajuri portaitten edessä. Paavali Kotka otti tyttönsä aivan erityisellä herttaisuudella vastaan. -- Mene nyt pian muuttamaan pukua! Minä olen suunnitellut pienen suloisen iltaretken, joka on meitä molempia vahvistava ja virkistävä.

Mielihyväkseen hän huomasi, kuinka se Helmiä ilahutti. Tuota pikaa hän oli pukeissa, ja he ajoivat rinnatusten ulos kevätillan ihanuuteen.

Helmi hengitti syvästi, taas kerran rinnan täydeltä raikasta ilmaa, ihaili puistojen puita, joiden uusia lehtiä hän tuskin vielä oli ehtinyt huomata, loi pilkottavalle merelle kaihoavan katseen ja ihmetteli sitte, mihin eno häntä oikeastaan vei.

-- Ensin vähän kiertelemme kaartelemme, että sinä virkenet. Nyt käännymme tästä -- ajuri, uudelle hautausmaalle! -- niin, Helmi, sinne on matkamme määrä.

Helmi ensin katsoi enoa pitkään, mutta ajatuslangat yhdistyivät, ja äkkiä hän rohkaisi mielensä, kysyen:

-- Eno -- _hänenkö_ haudallensa?

-- Niin. Toivon, että ymmärrät minua, ymmärrät _kuinka paljon_ sinua rakastan!

-- Kiitos, oma rakas eno!

Lapinlahdenkatua pitkin, ohi hautakiviveistämöiden ja työväenasuntojen, he saapuivat uuden hautausmaan portille. Aurinko juuri laski meren ja metsän taakse, kullaten ja purppuroiden taivaan rannan. Joku yksinäinen lintu vielä visersi, sitte kaikki oli hiljaa. Suuren käytävän viileässä pimennossa lehdet vienosti lepattelivat, ja vanhat puut kuiskaten kertoivat menneitä muistoja ja monien kyynelten tarinoita.

Kotka pysähdytti ajurin. He astuivat alas, ja Helmi huomasi hänen kätensä vapisevan, kun hän ojensi rahan. Helmin kysyvään katseeseen hän vastasi:

-- Luulen että viivymme. On rauhallisempaa, kun kukaan ei odota.

Kapea polku vei monien kumpujen lomitse, kierrellen ja mutkitellen Se päättyi aivan meren rannalle. Siinä kasvoi kuusi, jonka juurella oli valkoinen risti. Kumpua ympäröi ruusupensasten seppel, ja ristin eteen oli asetettu vaaleanpunainen hyasintti ruukussaan. Marmorissa kiilsi kultakirjaimin: _Lilja_. Sitte syntymä- ja kuolinvuosi. Alle oli kaiverrettu:

"Rauhan kaikki sielut saivat, jotka kärsi tuskat, vaivat --"

Paavali Kotka laskeutui polvilleen paljaalle maalle, vaipuen äänettömään rukoukseen. Helmin sielussa soivat ne säveleet, jotka Schubert kerran oli sepittänyt ristirunon sanoihin. Hän oli ne monasti kirkkolaulajaisissa kuullut. Tällä hetkellä ne hänelle muuttuivat eläviksi.

He istuutuivat vihreälle penkille kuusen varjoon. Aurinko oli laskenut, hehku himmentynyt. Kaitaisia punapäärmeitä ja irtonaisia rusopiirtoja vielä soilehti taivaalla. Meri kohisi kuin kaukaisena kaikuna päivän taisteloista. Se tummeni tummenemistaan, ja aalto aallon jälkeen uinahti rannan lepoon.

Silloin Paavali Kotka kertoi Helmille haudatun lempensä tarinan:

-- Sinä näit hänen kuvansa. Hän oli nuori ja ihana. Minun sieluni taisteli Jaakobintaisteluansa; olin yksinäinen, työssä, kaipauksessa ja suuressa murheessa. Kun hän hymyili, unohdin huolet. Kun hänen päänsä nyökkäsi kukkien takaa ikkunasta, ei työn kuorma enää tuntunut, kutsui vaan lepo ja koti, missä hän odotti. Hän kirjoitti runoja. Joskus hän arastellen luki muutamia säkeitä, ja ne soivat koko päivän korvissani kuin hopean helinä. Hän oli valo ja riemu, mutta hän oli minulle myöskin synti ja kiusaus. Kuinka monta kertaa silmäni kulki raamatun riveillä, ja rivien välistä hohti hänen katseensa! Minä rukoilin, mutta yhtäkkiä huomasin, että puhuinkin hänen kanssansa enkä Jumalan. Silloin minä riistäysin irti koko tarmoni voimalla. Oli aika, jona tuskin katsoin häneen, koska en _tahtonut_. Tuli sitte toinen aika, jona en _voinut_. Seisoin kasvoista kasvoihin Vapahtajani kanssa -- se oli minun suuri effata-hetkeni. _Hän_ ei ollut mukana, ainoastaan Herrani ja minä -- sanomattomassa, pyhässä yksinäisyydessä. Silloin minä sanoin Herralle, joka täynnä pohjatonta rakkautta laski lävistetyt kätensä pääni päälle: "Ole minun elämäni kuningas! Sinä tulit tulta sytyttämään tänne maailmaan, ja mitä sinä toivot, kuin että se jo palaisi? Polta minutkin alttarillasi! Ristiinnaulitse minut! Anna minun kärsiä, lähetä minut sinne, missä työ on vaikein ja uhri raskain! Menen riemulla sinun tähtesi!" -- Siihen aikaan kuulin kertomuksen nuoresta tytöstä, joka oli ennen kodissamme palvellut. Hän oli lähtenyt Ameriikkaan, joutunut viettelijän uhriksi, langennut syntiin ja kuollut -- eikä kukaan tietänyt, minne ja miten hän oli edes haudattukaan. Hänen vanha äitinsä sanoi minulle Helsingissä, katkerasti itkien: "Eikö nyt ole ketään pappia, joka hakisi lapsi paran ja toimittaisi siunattuun multaan?" -- Ei tosiaankaan ole paljon pyydetty, minä ajattelin. Itse olisin kysynyt ja vaatinut: Eikö ole pappia, joka ottaisi lapsen jo ajoissa suojaansa ja varjelisi susien kynsistä? Ja eikö ole pappia, joka etsisi eksyneitä? -- Se oli ensimmäinen tulikipinä minulle. Pian seurasi toisia. Tulisi pitkäksi kertoa niistä nyt. Minä vaan tunsin, että kohtaloni oli ratkaistu. Herrani ääni julisti: "Olen rukouksesi kuullut. Sinä saat juoda sen kalkin, jota anoit, ja sillä kasteella, jota halasit, minä sallin sinun tulla kastetuksi. Sinä olet se paimen, jonka olen valinnut lampailleni kaukana suurten merten äärissä. Mene, minä lähetän sinut!" --

Helmi oli kuunnellut henkeänsä pidättäen, keskeyttämättä ainoallakaan sanalla. Nyt hän välittömästi huudahti huolestuneena: -- Mutta eno -- _miksi_ sinä sellaista rukoilit?

-- Etkö ymmärrä? Rakkaus tahtoisi tarjota suurimman mahdollisen vastalahjan sille jolta kaiken on omaksi saanut...

-- Eikö se ole suurin vastalahja, että mitään pyytämättä annamme hänen ratkaista kaikki?

Kotka istui vaiti, miettiväisenä. Sitte hän kysyi: -- Etkö sinä koskaan pyydä mitään? Eikö lapsikin tee ehdotuksia isällensä? _Hän_ ratkaisee silloinkin, sillä valta ei ole meidän käsissämme.

Helmin korvissa kaikui joku lause siitä, että _Jumala antoi heidän vaeltaa mielensä jälkeen_, koska he olivat häntä kiusanneet. Laulettiinhan virressäkin:

"Mä kyll' en saa, en tahdokaan armolles määrää panna..."

Hän tunsi itsensä kumminkin epävarmaksi ja kokemattomaksi, eikä uskaltanut enää mitään sanoa.

-- Jumala tietää, ettei se ollut helppoa, -- jatkoi Kotka. -- Mikä ensi innostuksessa nosti minut yli kaiken maallisen, se tuntui yhtäkkiä kuormalta, jota oli mahdoton kantaa. Se tapahtui eräänä päivänä, kun odottamatta vahingossa näin Liljan polvistuneena rukoukseen. _Hän_ -- kukkanen, lintunen, sulotar ja maailman lapsi!

Oliko hänkin tietämättäni ollut mukana? Oliko meitä ollut kaksi sokeata Jeesuksen huoneessa samalla kertaa?

Minä kysyin häneltä, ja hän sanoi, että _minä_ hänet olin johdattanut Jeesuksen luo. Kuinka? Milloin? Se oli ihme, jota minun oli vaikea käsittää, vaikka kuulin sen hänen omilta huuliltansa. Mutta siitä hetkestä asti me ilman sanoja ja ilman lupauksia tietoisesti kuuluimme yhteen. Kahden me istuimme Jeesuksen jalkojen juuressa. Hän sanoi, että minä häntä opetin, mutta minä tiedän, että Jeesus opetti meitä molempia. Hän oli varmaan minua pitemmällä... Hänen kasvonsa hohtivat taivaallista valoa, hän säteili hyvyyttä, puhtautta, rakkautta. Jos sinä, Helmi, olisit ollut vanhempi, kun äitisi kuoli, muistaisit hänen olentonsa taivaallisen sulouden. En ole ketään nähnyt niin Kaarinan kaltaista kuin hän oli siihen aikaan. Anna anteeksi, Helmi, äitisi muiston tähden, jos rohkenen sanoa, että hän oli vieläkin suloisempi!

Silloin minulle selveni, että hänestä täytyi tulla omani, koska häntä rakastin, rakastin niin pohjattomasti, niin tulisesti, kuin nuorukainen koskaan voi neitosta rakastaa...

Niin, Helmi tiesi, kuinka voi rakastaa!

-- Hän ja elämäni kutsumus, -- jatkoi eno, -- siinä se oli, koetuksen kivi ja ratkaisun tienhaara. Luulin järkeni menevän, kun se astui eteeni. Kuinka minä hänet veisin Ameriikkaan? Minä vaeltaisin ympäri siirtolaisia etsimässä, eläisin köyhänä, kulkisin kurjuuden paikat, pelastaisin, palvelisin, antaisin vaikka henkeni. Mutta hän? Hento, ylellisesti kasvatettu, hemmoteltu ja hellitelty tyttö! Hän ei koskaan suostuisi minua sinne seuraamaan!

-- Rakkaus seuraa vaikka minne! -- huudahti Helmi kiihkeästi. Kotkan katse kohtasi Helmiä. Tyttö painoi päänsä alas. Kyllä eno oli ymmärtänyt.

-- Oikein sanoit, rakkaus _luulee voivansa_ seurata vaikka minne, -- hän vastasi kuin unelmissaan. -- Tuli hetki, jona en enää voinut hillitä hehkuvaa, kuohuvaa, taistelevaa sydäntäni. Sanoin hänelle kaikki, tunnustin rakkauteni, panin valinnan hänen eteensä ja odotin tuomiotani. Odotin ja pelkäsin, ja kuitenkin aavistin, että ehkä ei uhria vaadittaisikaan, ehkä minun kukkaseni olisi enemmän kun rohkenin toivoa: uljas, ehjä lemmessään, altis hänkin kanssani kärsimään ja taistelemaan...

-- Hän oli! -- Helmi tiesi sen varmaan, ei toisin voinut ollakaan.

-- Niin, _hän oli_ -- oi Helmi -- en voi sinulle kertoa siitä hetkestä, se oli sellainen, että vieläkin tunnen muistosta huumaantuvani. En sitä antaisi pois sen tuskankaan hinnalla, joka pian vuorenpainoisena oli sydämeni musertava... Runoilija sanoo, että suloisempaa on lempiä ja kadottaa, kuin ainiaaksi jäädä lemmen onnesta osattomaksi...

Kotka vaikeni. Helmikin oli vaiti. Tyttö ei rohjennut häiritä muiston kellojen pyhää sointia, eikä kyennyt sanoilla jatkamaan hän, jolle ne soittivat elämän heleimpiä ja tummimpia säveleitä, ijäti unohtumattomia.

Ilta oli pimennyt, meren kohina vaimennut vaimenemistaan. Kuu kulki esille pilven takaa, luoden välkkyvän, hopeisen juovan hiljaa värähtelevälle veden pinnalle. Haaveelliset, salaperäiset varjot laskeutuivat kivistä, risteistä ja puiden ojennetuista oksista. Kalmisto valmistui yöhön uinumaan.

-- Eno... ja sitte? -- kuiskasi Helmi vihdoin.

-- Oli toukokuun ilta, -- jatkoi Kotka, yhä katseessa unelmien etäisyys, -- sellainen kuin tämä nyt, yhtä kuutamoinen ja ihana, vain viileämpi ja myöhäisempi. Me istuimme Kaivopuiston kallioilla. Emme muistaneet aikaa; silmänräpäys ja elämä sulivat meille yhteen. Vihdoin huomasin Liljan värisevän. "Ei, ei minun ole kylmä", hän vaan vakuutti. Hän ei tahtonut lähteä, hän piteli kiinni hetkistä, ikäänkuin olisi aavistanut niiden lyhyyden. Vielä kotipihalla me kauvan seisoimme tuomien alla. Helmi, olen nähnyt ne tuomet vielä nytkin kukassansa. Pelkäsin, että talon uusi omistaja olisi hakkauttanut ne pois, hävittänyt keltaisen talonkin ja rakennuttanut kivimuurin sen sijalle, mutta Jumalan kiitos, hän ei ole sitä tehnyt...

Kotka hengähti syvään.