Part 5

Mutta rohkea hyökkääjä ei säikähtänyt. Varmoin askelin hän astui Rahkasen luo, laski painavasti kätensä hänen olalleen, katsoi häntä niin, että mies rauhatonna vilkui sivulle ja toiselle, ja sanoi sitte äänellä, jota täytyi totella: -- Me menemme nyt.

Rahkanen nousi, pää riipuksissa kuten Kotkan asunnossa silloisena aamuna. Silmissä kiilui salaviha, mutta estelemättä hän seurasi yli lattian. Kompasanat ja kiroukset satelivat ympärillä. Vasta ovella mies yritti tehdä tenän.

-- En saa--... en lähdekään! En, sanon minä!

-- Se on oikein! -- kuului takaa.

Mutta Kotka oli väkevä. Ennenkuin mies tajusikaan, oli hän ulkona kadulla. Silloin Kotka muutti menettelytapansa, alkaen puhua ystävällisesti ja lempeästi.

-- Teillä on nuori vaimo kotona, teidän Ellinne. Hän siistii huonetta teitä varten. Muistatteko, että olette Jumalan edessä luvannut häntä rakastaa ja olla hänelle hyvä ja uskollinen? Menkää nyt kotiin hänen luoksensa, antakaa hänelle rahoista loput, mitä vielä on, syökää sitte ja ruvetkaa nukkumaan.

Mies tuntui vähän heltyneeltä, ainakin vapautuneelta, kun kiusauksen paikka oli jäänyt selän taakse. Ei hän äksyillyt, ei juuri kironnutkaan, mutta silmissä säilyi epäselvä katse.

-- Nähkääs, parastanne minä tarkoitan. Mitä hyötyä minulla olisi itselläni siitä, että etsin ja autan teitä?

-- Nauroivat, ne vietävät, -- puhui mies itsekseen, nyrkkiänsä puistellen housuntaskussa.

-- Miksi menittekään sinne? Ellin täytyy käydä tehtaassa, rasittua ja heikontua, kun te juotte rahat. Pullossa on paholainen, ettekö sitä tiedä? Kun hän saa pikkusormen, vie hän koko käden.

-- Vie, kyllä se vie, oikein pastori puhuu, että kyllä se vie...

Kotka oli saattanut miestä ohi anniskelun. Nyt oltiin jo Rahkasen asunnon portilla. Hän aprikoi, mitä tehdä, mutta päätti sitte kääntyä kotiin. Ehkä mies ja vaimo parhaiten suorittivat asiansa kahden kesken.

-- Hyvästi nyt, Rahkanen, muistakaa olla hyvä Elliä kohtaan! Ja muistakaa, mitä minä opetin teitä tekemään pullolle, kun kiusaaja panee sen käteenne. Mitä _minä_ tein? Sanokaa, muistatteko sen vielä?

-- Rikki paiskasitte, -- huusi Rahkanen äänellä, joka yhtäkkiä muuttui julmaksi.

Kotka hämmästyi, mutta sanoi rauhallisesti: -- Olkoon nyt Jumala kanssanne. Pankaa mieleenne, että te ette jaksa itse auttaa itseänne. Hän auttaa, kun rukoilette.

Hän keskeytti puheensa, sillä miehen silmät samertuivat ja käsitys näytti sekaantuvan. Syvästi huoaten hän kääntyi menemään.

Muutaman askeleen hän oli astunut, kun kivi suhahti läpi ilman. -- Rikki paiskasitte pullon! -- kuului käheä, raivostunut ääni. Toistamiseen suhaus kuului. Paavali Kotka tapasi takaraivoansa, sai kätensä täyteen pursuavaa verta, tunsi kaiken mustenevan ympärillänsä ja kaatui pyörtyneenä katuun.

-- -- --

Alppilassa telefooni soi. Pyydettiin tavata neiti Helmi Hartikkaa.

-- Ei juuri nyt voi tavata. Hän soittaa paraikaa. Neljännestunnin perästä.

Nuori herra sanoi sen viinurille, joka tuli ilmoittamaan.

Aimo ja Helmi olivat äsken lopettaneet yhteiskappaleensa. Oli kiihkeästi pyydetty, että Helmi yksinkin soittaisi jotain.

Hän oli nyt taas ihan sekoittumattoman onnellinen. Enon työntämä piikki ei pistänyt enää. Hän oli tanssinut rintansa vapaaksi, poskensa hehkuviksi tummien neilikkain tuoksussa. Yksi niistä koristi nyt Aimonkin rintaa -- hän oli pyytänyt sen ja saanut. Helmin sydän sykki rajattomasta riemusta. Kaikkialla hohti punaisia neilikoita, koko maailma oli hänen ympärillänsä keväinen kenttä täynnä kukoistusta, toivoa, lemmen aavistusta ja onnen runsautta. Hän oli soittanut kuin unessa, mutta Aimo oli kuiskannut, että se ei koskaan vielä ollut niin täydesti sopeutunut hänen säveliinsä.

Mitä hän nyt soittaisi näissä tunteissaan? Yksi, yksi laulu vain vastasi sykkivän sydämen sointuja. Riemuisa morsiuslaulu:

"Kaunis, kaunis vihreä seppele..."

Itse hän sille sommitteli muunnelmia, helkytteli, värähytteli, välkytti auringonsäteitä, viserrytti lintujen kuoroja, taikoi kukkaset puhkeamaan ja koko juhlanuorison ihastuksesta riemuitsemaan.

Hänet ympäröittiin joka taholta.

-- Soittakaa vielä! Soittakaa sama uudestaan!

Ei, _se_ oli mahdotonta. Samat kukkaset eivät puhkea kahta kertaa, sydämen sävelet helkähtävät eivätkä enää palaja. Mutta ilma-aalto kantaa ne rajattomiin avaruuksiin, ja ne soivat ijäisyyteen asti.

-- Neiti Hartikkaa pyydetään telefooniin.

-- Pyydettiin jo äskenkin, -- sanoi sama ylioppilas, joka oli ottanut tiedon vastaan.

Helmistä se oli outoa -- mikä saattoi olla syynä? Riitta tätikö oli levoton, vai pelkäsikö eno hänen tanssivan liian kauvan?

Telefooniin mennessänsä hän näki ajatuksissaan enon, joka jäi kadulle yksin kulkemaan, kun he viittasivat hyvästiksi. Omituinen levottomuus valtasi hänen mielensä, melkein peläten hän tarttui kuulotorveen.

Hetken perästä hän tuli Aimon luo. Hän oli aivan kalpea ja sai tuskin sanoja suustansa.

-- Eno on tuotu kadulta kotiin... tajutonna, ehkä kuolleena, vaikka he eivät sanoneet. Joku on heittänyt häntä kivellä päähän.

-- Lähdetään heti, -- sanoi Aimo.

Tieto Helmiä kohdanneesta onnettomuussanomasta levisi nopeasti. Aimo ymmärsi, että asiasta puhuminen ja toimetonna odottaminen oli Helmille sietämätöntä. Siksi hän hevosta telefoneerattuaan heti vei hänet ulos, vastaan kävelemään. Hertta ja Arvi olisivat tulleet mukaan, mutta Aimo pyysi heitä jäämään.

Hänen täytyi edes saada olla Helmin kanssa kahden. Tänään hän oli aikonut sanoa, että hän Helmiä rakasti enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Hän oli aikonut pyytää sitä sydäntä, jonka panttina punainen neilikka tuoksui hänen rinnallansa, ja sitä kättä, joka soitti "kauniista, kauniista vihreästä seppeleestä", niin armaasti kuin se yksin, joka aavistaa, että seppele kohta hänenkin hiuksillensa lasketaan...

Nyt oli tilaisuus häneltä riistetty, mutta sitä ei saanut ajatella. Ihmishenki saattoi olla vaarassa, Helmille rakkaan ihmisen henki. Mitä siitä, että Paavali Kotka Aimolle itselleen oli vastenmielinen? Hän oli lääkäri; jo siltä kannaltakin oli luonnollista, että kaikki persoonalliset näkökohdat jäivät unhoon.

-- Rakas Helmi, ole vahva!

Ensi kerran hän sanoi Helmiä "rakkaaksi". Helmi ei edes huomannut, että hän sanoi jotakin erikoisempaa.

Ajuri tuli. Ah, kuinka lyhyt oli menomatka ollut, ja kuinka nyt hetket tuntuivat loppumattomilta! He eivät vaihtaneet monta sanaa. Kotioven edessä Aimo pysähtyi maksamaan ajuria, Helmi sanoi "kiitos" ja syöksyi jo samassa ylös portaita.

Aimo oli aikonut mennä mukaan, mutta jäi empimään. Ehkä hän olikin tarpeeton. Arvattavasti oli lääkäri jo kutsuttu -- hänhän sitäpaitsi olikin vaan kandidaatti. Oli tuntunut niin luonnolliselta seisoa Helmin vieressä nyt koettelemuksen hetkenä, niinkuin äsken ilossa. Mitä hän ajattelikaan! Itse sairas ei häntä tarvinnut, Helmin tädille hän oli jotenkin vieras, ja Helmi itse -- niin, Helmiin hänellä ei ollut oikeutta, ja tokko Helmi edes kaipasikaan häntä?

Aimo odotti hetken. Ei kukaan tullut kutsumaan. Silloin hän hitaasti ja hiljaa meni ylös yksinäiseen huoneeseensa.

Oli pimeä. Hän näki valon alempaa vastapäätä, toisen kerroksen ikkunoista. Mitä sisällä liikkui, sitä hän ei nähnyt, vain joskus varjon, joka kuvastui vaaleita uutimia vastaan.

Aimo ei luottanut pappeihin eikä uskonut kaikkeen raamatun sanaankaan, mutta hän uskoi rukoukseen ja oli omalla tavallaan rukoillut lapsuudesta asti. Sentähden hän tälläkin hetkellä huokasi: -- Jumala, siunaa ja suojele Helmiä!

-- -- --

Helmi makasi polvillaan maassa, pää painautuneena Kotkan peittoon. Hän nyyhkytti, jotta sydän oli haljeta. Siinä lepäsi eno, tosin elävänä, mutta sen näköisenä, ikäänkuin tuonen sanansaattaja ei enää olisi viipynyt kaukana. Kasvot olivat kalpeat kuin palttina, veri paennut huuliltakin, ja silmät olivat ummessa, samalla kuin hän lakkaamatta puhui sekavia, katkonaisia sanoja.

-- Jeesus ja kaksi _muuta_ pahantekijää... He ottivat kiviä ja tahtoivat sinua heittää... Herra, minä en voinut sinua suojella. He osuivat sinuun ja osuivat minuun myöskin. Kiitos, että minäkin sain osani...

-- Eno, eno kulta, -- kuiskasi Helmi.

-- En minä tahtonut hänen sydäntänsä satuttaa, sinä sen tiedät. Hän oli hyvin hento... Hento sydän särkyy, jos siihen koskee...

-- Missä hän on? Herra, saanko minä nähdä hänet? Saanko nyt nähdä ja jäädä hänen luoksensa? Herra, älä lähetä minua Ameriikkaan! On kauheata, julmaa mennä Ameriikkaan!

-- Eno, täällä sinä olet. Et sinä enää lähde Ameriikkaan, -- lohdutti Helmi. Hän ei tietänyt mitä tehdä, hän vaan silitti houraavan otsaa ja suuteli hänen käsiänsä kyynelten virratessa.

Kotka avasi silmänsä, katsoen terävästi Helmiä.

-- Et sinä ole hän. Hän oli Lilja. Kuka sinä olet?

-- Oi eno rakas, Helmihän minä olen, Kaarinan Kaste Helmi!

-- Niin, Helmi. Minä kävin suolla ja tarvitsin apua. Hän jätti minut yksin. Hänellä oli paljo punaisia kukkia. Tuossahan ne ovat, -- hän kohotti sormensa. -- Ne veivät Helmin.

-- Eno, eno! -- huudahti Helmi suuressa tuskassa. Sanat olivat kuin puukonpistoja hänen sydämeensä.

-- Herra Jeesus, minkätähden Helmillä on kukkia päässä? Sinulla ja minulla on orjantappuroita ja verta!

Silloin Helmi nousi, riisti neilikat hiuksistansa ja rinnaltansa, heitti ne kaikki ympäri vuodetta ja huudahti syvän mielenliikutuksen vallassa:

-- Ei ole enää Helmillä kukkasia. Eno, nyt Helmi tulee suolle sinun kanssasi! Jos sinä elät tai kuolet, niin Helmi tulee!

Sairaan katse näytti kummastuneelta, ja siinä välähti taju, kuten unesta heräävän.

-- Kuinka sinä sanoit, Helmi?

Helmi tarttui molemmin käsin Kotkan käteen.

-- Sanoin, että minä kuljen sinun kanssasi. Eno, Jumalan kiitos, sinä elät! Minäkin tahdon elää -- en itselleni, vaan hänelle, joka on sinun elämäsi voima.

Kotka ei jaksanut vastata. Pää painui patjalle, silmät sulkeutuivat, mutta kalpeille huulille levisi kirkas hymy. Hän oli ymmärtänyt Helmin lupauksen ja ottanut sen vastaan.

VIII.

Suolle.

Paavali Kotka toipui nopeasti. Lääkäri sanoi, että hänen ruumiinrakenteensa oli tavattoman vahva ja sen vastustuskyky harvinaisen joustava. Sen lisäksi hoito oli taitavaa ja huolellista -- siinä Helmi sai hyväksyvän katseen. -- Neiti on aivan kuin luotu sairaanhoitajattareksi. --

-- Se kaikista kauhein toimi, -- ajatteli Helmi itseksensä hymyillen. Ei se silloin vastenmieliseltä tuntunut, ei edes vaikealta, kun rakkaan omaisen pelastus oli kysymyksessä.

Helmin oli täytynyt paljon laiminlyödä musiikkiopistoa. Flyygeli oli väliaikaisesti siirretty ruokasaliin, jotta sairas ei häiriintyisi, mutta sittekin soittoharjoitukset jäivät puolta vähemmälle. Opettaja ei ollut tyytyväinen. -- Onko tämä todellakin välttämätöntä? Muistakaa, että lukukausi lähenee loppuansa. Minä odotan ja vaadin, että te loistatte tutkinnossa ja näytteessä! Jos _teiltä_ käy huonosti, saa koko laitos häpeän, minä ennen muita. Teidän pitäisi pikemmin lisätä kuin vähentää tavallista harjoitusmääräänne. -- Helmi oli alakuloinen, kulkiessaan sinä päivänä opistolta kotiin. Jos milloinkaan, hän tunsi sen sanan totuuden: "Ei kenkään voi palvella kahta herraa."

Hän tiesi tahtovansa palvella yhtä ainoata. Hän tiesi myöskin, mitä se hänelle merkitsi. Joko hänen tuli alistua huonontuneeseen todistukseen, opettajiensa epäsuosioon ja sanomalehtien ankaraan arvosteluun, tai hänen tuli jättää enon hoito toisiin käsiin, Kotkan suosarka ainiaaksi, itse käydäkseen kukkatietä, omaan onneen, ihmisten kiitokseen, taiteilijan kunniaseppeleitä kohti.

"Herra Jeesus, miksi Helmi hakee kukkaseppeleitä? Sinulla ja minulla on orjantappuroita ja verta!"

Se kaikui ja soi hänen sydämessänsä. Se ahdisti kuin ankarain aaltojen pauhina. Hän tunsi tulleensa siihen hetkeen, jolloin toden takaa oli pantava kyseeseen suuren lupauksen täyttäminen.

"Helmillä ei ole enää kukkasia. Nyt Helmi tulee suolle sinun kanssasi, Kotka-eno. Jos elät tai kuolet, niin Helmi tulee!" Sen hän oli luvannut.

Ja kehoituksena kaikuivat rippikoulukirjeen sanat enon kynästä: "Maksakoon mitä tahansa, ole ehjä ja kokonainen! Ole kotkatyttö, joka ei pelkää!"

-- Minä eroan musiikkiopistosta! -- Se ajatus tuli rohkeana kuin kotkan siipien suhahdus. Se hämmästytti häntä itseänsäkin, mutta samalla hän tunsi koko olentonsa terästyvän uljasta päätöstä toteuttamaan. Niin, se oli ainoa keino. Hän oli tarjoutuva Herran viinimäen työntekijättäreksi, ja Kotka-eno oli ratkaiseva, millä paikalla häntä parhaiten tarvittiin. Siinä oli hänen uhrinsa, ehjän elämän hinta.

Kotiin tultuansa hän meni suoraan enon huoneeseen. Kotka makasi tyynyjen nojassa, raamattu käsissään, "opetellen jälleen lukemaan", kuten hän leikillisesti sanoi. Hän näytti hyvin iloiselta. Tyytyväisyys hohti hänen katseestansa, ja rakkaus enti Helmiä vastaan.

-- Tule tänne, Helmi tyttöseni. Sydämeni on taas täynnä kiitosta. Tiedätkö, sairaus on usein suloinen asia. Tämä on ollut minulle oikea Jumalan lahja.

-- Onko? -- sanoi Helmi hajamielisesti. Hänen ajatuksensa oli kokonaan kiintynyt siihen tärkeään kysymykseen, josta hän oli tullut puhumaan.

-- Niin, etkö ymmärrä? Tiedäthän, että lepo on työmiehelle tarpeen, ja hiljaisuus Jumalan kasvojen edessä. Emme itse uskalla _ottaa_ lepoa, meidän täytyy tehdä työtä niin kauvan kuin päivä on, mutta rakas Isä antaa lahjansa oikealla hetkellä.

-- Niin, -- sanoi Helmi, yhä omissa ajatuksissaan.

-- Olen juuri lukenut Nehemian kirjaa. Se on hyvin ihmeellinen. Rukous ja työ, aina vaan ne kaksi voimaa. Niillä Herran temppeli rakennetaan.

Helmi tuli tarkkaavaisemmaksi. Hän kysyi:

-- Eikö Nehemian kirjassa myöskin ole tämä lause: "Puolet minun nuorista miehistäni tekivät työtä, ja toinen puoli piti keihäitä ja kilpiä?"

-- On, se on juuri tässä neljännessä luvussa. Olipa niitäkin, jotka toisella kädellä tekivät työtä, toisessa pitivät aseen. Sellainen oli asema vihollisen uhatessa. Se sopii hyvin meidän aikaamme.

-- Joka sotii, saa haavoja, -- sanoi Helmi miettiväisesti. -- Sinä, eno, olet Herran sotilas, minä olen pieni työmuurahainen.

-- Voi olla sotilas, saamatta kiveä päähänsä, -- virkkoi Kotka samaan iloiseen tapaan kuin pitkin aikaa. -- Kysymys on pelottomuudesta ja kokonaisesta uhrautumisesta.

-- Eikö sitä tarvitse sekin, joka tekee hiljaista työtä? -- Helmi katsoi häntä silmiin. Ei eno aavista, mitä hän on tullut ilmoittamaan!

-- Kyllä, Helmi, tavallaan. Mutta hän tarvitsee vielä runsaammin kärsivällistä rakkautta. "Ei enkelien siipiä ja kultakruunuja, vaan enkelien palvelevaista mieltä." Olen hyvin iloinen siitä, että sinä olet sellainen enkeli.

-- Eno, sehän on liikaa, -- arveli Helmi hämillänsä.

-- Ei se ole liikaa. Äsken kerroin, miksi sairauteni on ollut minulle suloinen. Aioin muutakin lisätä, mutta johduimme aineesta pois. Nyt minä sen sanon sinulle: sairaana oppii tuntemaan kultaisia sydämiä! Tässä on yksi, kaikkein kultaisin.

Helmi oli kiitollinen enon antamasta tunnustuksesta. Kuitenkaan ei eno käsittänyt hänen uhrinsa suuruutta, siitä hän oli varma. Ei hän itsekään ollut käsittänyt, ennenkuin tänään.

-- Riitta täti on toinen, -- jatkoi Kotka. -- Hän on keittänyt marjamehuteetänsä, paistanut munakkaitansa ja ostanut vasikanpaisteja, niin että minä kohta tulen perin pilatuksi. Nämä pehmeät patjat täytyy jo pian karkoittaa, muuten minä opin niihin. Muistatko, kuinka Hudson Taylor teki? Hän makasi paljailla sängynpohjilla, ennenkuin lähti Kiinaan, ja seuraus oli, että hän makeasti voi nukkua epäjumalantemppeleitten kivirappusillakin.

-- Mutta sinä, eno kulta, et lähde Kiinaan etkä enää edes Ameriikkaan, -- sanoi Helmi. Hänen sydämensä heltyi, hän muisti sitä tuskaa, millä eno houreissaan oli puhunut Ameriikkaan lähdöstä. -- No niin, entäs muita kultasydämiä?

-- Et ole vielä huomannut, mitä minun kirjoituspöydälläni on.

-- Ruusuja! Keltä, eno?

Helmi katseli ihastellen. Niitä oli kapeassa lasissa kolme: tummanpunainen, vaaleanpunainen ja valkoinen.

-- Sinun ystävältäsi Hertta Toiviolta. Kyllä hän on herttainen, oikein nimensä mukaan. Minä tunsin Lehtisen perheen, kun Helsingissä opiskelin, ja nyt olen saanut uudistaa tuttavuuden. En olisi luullut, että pieni Hertta sellaisella rakkaudella muisti minua.

Helmi näki kyyneleitä Kotkan silmissä. Itse hän äkkiä tuli niin iloiseksi, ettei tietänyt miten sen selittäisi.

-- Vai tunsitko sinä heidät? Siitähän minusta näytti, kun olit Aimon seurassa. Miksi et ennen kertonut minulle? Niin, eno, he ovat todellakin parhaat ihmiset, mitä voi ajatella. Ihan tekisi mieleni heti juosta sinun puolestasi kiittämään. En olekaan käynyt siellä pitkään aikaan, kerran vaan sitte kuin sairastuit. En ole ehtinyt. Saanko mennä, ethän tarvitse minua nyt?

-- Hertta oli täällä, minä jo kiitin häntä.

Se oli melkein pettymys Helmille; mutta kun hän kerran oli ystäviänsä muistanut, ei hän voinut niin pian kääntää heistä ajatuksiansa.

-- Menen hetkeksi kuitenkin, -- sanoi hän. -- Olipa ikävä, etten ollut kotona, kun Hertta taas kerran tuli tervehtimään.

Helmi tuli omaan huoneeseensa. Se oli jäänyt sanomatta, mitä hän aikoi. Hän oli tahtonut sanoa Kotkalle: -- Nyt, eno, valitse minun kulmani suurella suolla! Kauvan olen _haaveillut_ Jeesuksesta; nyt tahdon seurata Karitsaa, mihin ikänä hän menee. Tässä minä olen, valmiina minne lähetetään. -- Miksi hän taas empi, miksi sanat kielelle kuolivat?

Ei, päätös kyllä oli peruuttamaton. Hän vaan tahtoi nähdä rakkaat ystävänsä, hän tahtoi sen saman sanoa heillekin -- _ennen_ kuin Kotka-enolle...

Pöytänsä ääreen hän pysähtyi hämmästyneenä. Siinäkin oli maljakko kukkineen, ei ruusuja, vaan tummanpunaisia neilikoita. Pieni kortti kuoressaan ilmaisi antajan.

Aimo kirjoitti:

Helmi!

En ole nähnyt sinua sitte kuin lahjoitit minulle sydämeltäsi punaneilikan, jota pyysin. Ota vastatervehdykseni! Uskollinen sairaanhoitaja, älä kokonaan unohda lääkäri-ystävääsi

Aimoa.

Kaikki himmeni Helmille sinä hetkenä, himmeni ja valkeni. Huone tulvahti kuin päivänpaistetta täyteen. Hänen sydämessään soi kevätlintujen säveleitä tuhatkielin, niin, hän itse oli lintunen, povi lauluja tulvillaan.

Helmi oli lapsikin. Helmi hyppeli, riemuitsi, painoi korttia vasten rintaansa, tunnusteli kukkain tuoksua, suuteli niitä, ja lopuksi ihan pyörällä päin istui sinipunervaan sohvaan, kukkamaljakko edessään.

Aimo rakasti häntä! Varmaan, varmaan, varmaan!

Mitä silloin merkitsi musiikkiopiston jättäminen? Kerran hän kumminkin oli sen jättävä. Mitä merkitsi koko maailma tämän onnen rinnalla?

"Uskollinen sairaanhoitaja". Ne sanat yhtäkkiä iskivät häneen. Enon lääkäri oli sanonut, että hän oli kuin sairaanhoitajaksi luotu. Sitä apua eno parhaiten tarvitsi köyhiensä kurjissa kodeissa -- sitä Aimokin tulevalta puolisoltansa, jos he kerran yhdessä kulkisivat Pursimiehenkadun mataliin majoihin ja Hermannin kaukaisiin hökkeleihin.

Tarvitsiko hänen epäillä? Tarvitsiko laskea ratkaisua enon käsiin? Ei, hän menee suorana ja uljaana Kotkan luo ja lausuu: -- Eno, päätökseni on tehty. Huomenna ilmoitan eroavani musiikkiopistosta. Toukokuun ensi päivänä, samana päivänä, jona sinäkin virkaasi astut, alkaa kirurgisessa sairashuoneessa hoitajattarien kurssi. Siihen minä menen -- ja sitte käytä minua! Näetkö, sinun kotkatyttösi ei pelkää!

Ja hän astui varmoin askelin enonsa eteen, ja hän sanoi ne sanat silmää räpäyttämättä.

Oliko Paavali Kotka iloinen? Hänen olisi pitänyt olla. Miksi kumminkin tuntui, ikäänkuin sille, joka onnellisesti on pyydystänyt laululinnun ja saanut sen suljetuksi häkkiin? Samassa silmänräpäyksessä Helmin sielussa välähti rinnakkaiskuva: ilmojen kotka, suljettu eläintarhaan, taivaana rautalankaverkko, uljaat siivet katkottuina, jotta ihmislapset saisivat kuivan hyötynsä sen kärsimyksistä ja ikävöimisestä!

Kauhun väre kävi läpi Helmin olennon, ja Kotka tunsi kiitollisen riemun sijaan omituista lamautumista. Heidän täytyi rukoilla, heti, palavasti! Vihollinen kiusaa, ja voiton ratkaisuhetkellä hän on vaarallisin.

Paavali Kotka pani kätensä Helmin pään päälle, ja Helmi polvistui.

-- "Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua..."

Noustuaan Helmi oli tyyni, mutta kalpea. Ei -- unta se ei ollut, se oli totta nyt. Jumalan kasvojen edessä se oli vahvistettu.

-- Tässä minä olen. Jumala minua auttakoon!

-- -- --

Kaikki panivat vastaan, mutta Helmi pysyi lujana. Riitta täti puhui oikein vakavasti: -- Kun nyt olet soittanut vuosikaudet, niin ei kesken jättäminen kelpaa. Semmoinen vaihemielisyys on pelkäksi vahingoksi. Kyllä se on totta, että isäsi ja minä panimme sinut talouskouluun, mutta silloinhan sinä otit yksityistunteja ja soitit kaiken aikaa kumminkin. Emme me sinusta tahtoneet emännöitsijää emmekä karjakkoa vasten luontoasi, ymmärräthän sen! Ei kukasta kapustaksi. Sairaanhoito nyt on vihoviimeistä sinulle.

-- Niin minäkin aina ajattelin, -- vastasi Helmi. -- Nyt minä ajattelen toisin.

-- Paavali Kotkan konsteja kaikki, -- mutisi täti pahalla mielellä. -- Kyllä saatte nähdä, mikä siitä tulee.

Musiikkiopistossa pianonsoiton opettaja suuttui ja sydäntyi. -- Minä en salli teidän erota! -- hän suorastaan ilmoitti. Helmi käyttäytyi nöyrästi, mutta täydellisellä varmuudella: -- Minulla on oikeus, ei kukaan voi minua pidättää. Olen hyvin pahoillani, että tuotan teille vaikeutta. Oi, uskokaa, se ei ole helppoa minullekaan... Silloin opettaja koetti houkutella ja taivuttaa, maalaili taiteen ihanata uraa, loistavaa tulevaisuutta ja Helmin lupaavia lahjoja. -- Teette väärin, syntiä te teette, kun heitätte menemään sen kaiken, mikä teillä jo vallan on käsissänne. Mieletön te olette! Ei meillä kasva taiteilijoita, niinkuin sieniä sateen jälkeen -- niin, tusinataiteilijoita kyllä kasvaa, mutta niistä taivas varjelkoon! -- ja siis ei ole meillä varaa heittää hukkaan yhtään ainoata todellista. En minä suostu antamaan todistustakaan, jos juoksette pois ennen näytettä.

Sitä ei voinut auttaa. Helmi jätti jäähyväiset, ja opettaja kääntyi jyrkästi pois. Helmi sai sen vaikutuksen, että hän oli hyvin vihastunut. Tuntui niin haikealta, että sydän oli pakahtua. Vaan kun Helmi oli ovessa lähtemässä, tuli opettaja vielä hänen perässään. Suuret kyyneleet olivat pusertuneet vanhan miehen silmiin, hän ojensi tytölle molemmat kätensä ja sanoi syvässä mielenliikutuksessa: -- Teidän kuutamosonaattinne!

Niissä kahdessa sanassa väreili vanhan taiteilijasydämen koko rakkaus nuoreen taimeen, jota hän oli ihmisten iloksi kasvattanut. Niihin sisältyi hänen pettymyksensä ja valituksensa, hellä nuhde ja harras, tunteisiin vetoava pyyntö.

Helmi ei voinut sitä kestää. Hän purskahti ääneen itkemään ja riensi alas portaita, kuin omaa sisintänsä paeten.

Kaikkein vaikeinta kumminkin oli ystävien luona yläkerroksessa. Helmi ei uskaltanut heille mitään kertoa, ennenkuin ero musiikkiopistosta oli tapahtunut ja kurssi-ilmoitus tehty. Toisin hän oli aikonut, mutta sitte hän vaistomaisesti oli alkanut pelätä Aimoa. Entä jos hänkään ei ihastu, vaan on pahoillaan kuten kaikki muut?

Toiviot joutuivat suuresti hämmästyksiinsä; Aimo ei mielentilaansa näyttänyt.

Hertta torui ja hymyili vuorotellen. Hän ei oikein ollut selvillä, tahtoiko Helmi sairaanhoitajaksi Kotkan vai Aimon tähden. Arvi kiusotteli Helmiä tapansa mukaan. -- Kuuleppas, sehän oli semmoinen asia, josta tälle neitoselle ei ennen saanut puhuakaan. Nyt sinä saat itse nähdä, kuinka ihmisiä leikellään. Minä olin kerran erään tohtorin luona -- ei se tämä Aimo ollut sentään -- kun telefooni siellä soi. Joku kuului sairashuoneelta kysyvän, mitä piti tehdä potilaalle. "No ottakaa pois pari kylkiluuta ja nyrkinkokoinen kappale lihaa", käski tohtori. Semmoista sairashuoneessa tehdään.

-- Hyi! -- sanoi Hertta. -- Ole nyt sinäkin Arvi vaiti, älä kaikkea kerro. Ei se kumminkaan taida olla edes totta. Helmi jo pyörtyy vähemmästäkin.

-- Anna hänen puhua, -- sanoi Helmi hyvin kalpeana.

-- Entäs kun ihmisiä nukutetaan, -- jatkoi Arvi. -- Siinä ne makaavat, silmät muljollaan; suu auki ja kieli velttona. Kieli putoo usein kurkkuun, eikö niin, Aimo? Silloin otetaan pitkät pihdit ja kiskaistaan se ulos, jotta ruskahtaa. Hoitaja niillä pihdeillä vetelee, tai jollei vetele, niin pitää leuvoista kiinni. Onko lystiä, Helmi?