Part 4

Pieni Helmi -- oliko hän kotkalintu? Olisiko hänellä voimaa irtautua kaikesta, irtautua omasta itsestänsäkin, voidaksensa vapain siivin liidellä taivaan kirkkautta kohti?

Kotka astui eteenpäin syvissä mietteissä, äkkiä havahtuen, kun kannaksen korvalla vilahti jotakin mustaa hänen edessään. Hän erotti pian, että se oli horjuva olento, mies raukka.

Näky oli valitettavasti laitakaupungin tavallisia. Mitä siihen voi tehdä? Ymmärtääkö juopunut, jos hänelle sanoo vakavan sanan?

Kotka oli vähällä käydä ohitse, kun mies alkoi häntä puhutella.

-- Kuulkaas herra...

Kotka astui lähemmäksi.

-- Pitäkääs tätä pulloa!

Mies kannatti toisella kädellään tuppivyötänsä, joka yritti pudota, mutta ei saanut sitä kiinnitetyksi, kun pullo oli toisessa kädessä.

-- Pankaa se maahan, -- sanoi Kotka. Mutta mies tuijotti häneen tylsästi, niinkuin sellainen nerokas keksintö ei olisi hänen päähänsä mahtunut.

Kotkan täytyi omalle itsellensä hymyillä, ottaessaan käteensä miehen pullon. Mies sai vyönsä kuntoon, koetti astua jonkun askeleen, mutta hoipertui aitaa vasten.

-- Minne tahtoisitte mennä? -- kysyi Kotka yhä pulloa pidellen. Hänestä tuntui arveluttavalta jättää mies siihen yksinään, illan pimeyteen meren partaalle. Ranta oli aivan sulana.

-- Akkani tykö minä --

-- Missä te asutte?

-- Tuota noin, eikö herra tiedä? Vilanterilla.

-- Millä kadulla?

-- Enhän minä kadulla... Mitäs me kaduista! Akka minulla on ja --

Kotka rupesi taluttamaan miestä. He astuivat yhdessä kannasta pitkin.

-- Minä olen vähän mukava mies!

Kotka kulki aivan ääneti.

-- Te olette sentään oikein hyvä. Kuulkaas herra...

Mies horjui yhä enemmän. Puolivälissä Kaisanientä hän alkoi tuntea puistatuksia, jotta hampaat kalisivat.

-- Ettekö te veisi minua johonkin, missä on lämmin?

Kotka aprikoi, mitä hänen tuli tehdä omituisessa asemassansa. Hän ei voinut saada selkoa miehen asunnosta, poliisin putkaan hän ei tahtonut häntä saattaa, eikä majapaikkaan voinut tarjota juopunutta.

Hän teki reippaan päätöksen.

-- Odottakaa tässä, -- sanoi hän, asettaen miehen penkille. -- Minä huudan ajurin.

Hän sanoi oman kotinsa katunumeron. Sähkövaloisen kaupungin läpi, hienojen kävelijäparvien ohi heitä vietiin, pastoria, juopunutta miesrähjää ja pulloa, joka yhä oli Kotkan kädessä.

-- Mutta mihinkäs te minua kuljetatte? -- toisteli mies tuon tuostakin.

-- En minä tässä asu, -- sanoi hän säikähtyneenä, kun pysähdyttiin suuren kivimuurin eteen.

-- Minä asun, -- sanoi Kotka.

-- En minä tänne...

Suurella vaivalla Kotka sai hänet talutetuksi portaita ylös. Hän soitti kelloa. Martta avasi oven, ja Riitta neiti kurkisti ruokasalista.

-- Varjelkoon! -- huudahti vanha neiti, vetäytyen takaisin. -- Mitä sinä nyt tuot?

Martan silmät olivat selällään, mutta suuressa kunnioituksessansa pastoria kohtaan hän ei rohjennut sanoa mitään.

-- En minä tänne, -- toisti mies entistä pontevammin. -- Täällä on herraskaisia.

-- Sytytänkö pastorin lampun? -- kysyi Martta.

-- Pastorin? Onko täällä pappikin? Jumal' auta, pois minä --

Mies puhkesi kiroilemaan julmasti ja karkeasti. Martta peräytyi pelästyneenä, ja Riitta neiti huusi ruokasalista, että Paavali kohta ajaisi mokoman rahjuksen ulos. Mutta Kotka tarttui väkevästi miehen käsivarteen, pakotti hänet sisälle oman huoneensa ovesta ja lukitsi sen.

-- Minä käsken teitä vaikenemaan! Te olette Herran palvelijan kodissa, ei tänne ole lupa kutsua pahoja henkiä.

Juopuneen järki sekaantui yhä himmeämmäksi ja hän kiroili yhä kovemmin. Kotkan mieleen johtui äkillinen ajatus. -- Missä on Helmi?

Helmi tuli juuri kotiin Hertan luota. He olivat keskustelleet keväthatuista ja tulleet siihen päätökseen, että vanhat kelpasivat vielä tämän vuoden. Orvot pikku lapset Pursimiehenkadun varrella tarvitsivat paremmin sekä ruokaa että vaatteita. Muuan täti oli ottanut heidät huostaansa, mutta hän oli köyhä vaimo, jolla oli kyllin raatamista omain lastensa elatukseksi.

-- Soita, Helmi! Saulista paha henki väistyi, kun Daavid soitti harppuansa. Soita pyhiä säveleitä!

Helmi seisoi pianon luona, tuntien ihanan velvoituksen, onnellisena tehtävästä, joka tarjottiin. Enon ja hänen huoneensa olivat vastakkain, eteisen kummallakin puolella. Kotka oli avannut lukitun ovensa, ja Helmin ovi myös oli auki.

Hän ei voinut valita kirkkovirttä eikä hengellistä laulua. Vastakohta tuntui liian kamalalta, kun kiroukset yhä kuuluivat. Mitä hänen piti soittaa?

Sormet kulkivat koskettimilla, kunnes ne tapasivat Tannhäuserin pyhiinvaeltajakuoron säveleet. Ne kaikuivat mahtavina ja juhlallisina, täynnä syvää, ylentävää vakavuutta. Nyt Veenuslaulu kietoutuu mukaan. Synti tulee, kiusaus kutsuu. Se on vaarallista, se kestää liian kauan, se viehättää ja kietoo kukkapaulojen tenholla. Helmin täytyy hypätä yli kuin kauhistusta paeten. Jo alkavat vaeltajakuoron sävelet taas soida. Ne paisuvat, ne voittavat, ne riemuitsevat! Kiusaus on väistynyt, kirkkaus koittaa, taivaan rauha laskeutuu taistelun jälkeen, kuni kilvoituksen seppele, armosta saatu.

Kun Helmi lopetti, oli Kotkan huoneessa kaikki hiljaa. Mies makasi nukkuneena lattialla. Silloin Helmi uudestaan hiipi soittokoneen luo, virittäen laulun yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä lampaasta ja yhdestä, joka katosi.

"-- Sull' on yhdeksänkymmentä yhdeksän, eikö siinä kyllin ois? -- Ei! -- kuultiin paimenen ääntävän, ja hän kiirehti korpeen pois..."

Kotka oli nostanut oman tyynynsä miehen pään alle ja peittänyt hänet omalla vaipallansa. Nyt hän tuli Helmin luo ja laski kätensä hänen olalleen, laulun jatkuessa:

"-- Miksi vuorelle tie on verinen, rakas, kallis Herrani? -- Kas, siihen vuos' veri paimenen, kun hän lammasta etseili..."

-- Helmi, lapseni!

-- Mitä, eno?

-- _Oletko_ sinä hänen lampaansa?

-- Hän tietää, että minä tahtoisin olla, -- sanoi Helmi, hämmästyen odottamatonta kysymystä.

-- Hänen lampaansa seuraavat häntä.

-- Minne minun tulisi seurata?

-- Vuorelle, jonka tie on verinen. Eksyneitä etsimään.

-- Enkö ole saanut auttaa sinua tänä iltana? Olin hyvin onnellinen siitä, että pyysit minua.

-- Pyhiä säveleitä minä pyysin.

-- Rakas eno, eivätkö ne tulleet pyhitetyiksi? Ne vastasivat tunteitani, en voinut toisin.

-- Wagner oli tämän maailman ihminen, jonka jumala oli taide. Luuletko sinä, että taide voi käännyttää syntisen ja pelastaa sielun helvetin pauloista?

-- En... Mutta kiroukset hiljenivät, mies on saanut levon, -- yritti Helmi puolustaa.

-- Niin, Helmi, uneen voit tuudittaa sillä soitolla, mutta sielua et kykene auttamaan. Ei se kurja mies parka mitään saanut omalletunnollensa.

-- Eihän hän olisi mitään ymmärtänytkään! Päihtynyt hän oli.

Kotka oli vaiti hetken.

-- Ehkä olet oikeassa miehen suhteen. Jumala on antava minulle tilaisuuden puhua hänen kanssansa, kun hän herää. Mutta sinulle, Helmi, minun myöskin täytyy sanoa sana. Kaikki tai ei mitään! Jos tahdot olla Herrasi oma, on hänellä kokonainen oikeus sinuun.

-- Mitä tarkoitat, eno?

-- Hän on sentähden puolestasi kuollut, että et eläisi itsellesi, vaan hänelle. Onko sinulla rohkeutta siihen?

-- Millä minä olen hänet kieltänyt?

-- "Sinä päivänä hän sanoo niille, jotka hänen vasemmalla puolellansa ovat: minä isosin, ettekä minua ruokkineet, minä janosin, ettekä minua juottaneet, olin sairas ja vankina, ettekä --"

-- Minä ymmärrän, että tarkoitat eilistä tapausta. Enhän voinut velvollisuuttani laiminlyödä! Mieleni teki tulla kanssanne, minä vakuutan, olisin tullut paljon mieluummin kuin jäänyt pois. Ei se itsekkäisyyttä ollut, minähän olin sidottu.

-- Katkaise siteet!

-- Soittoniko? Tarkoitatko, että soitto on paula -- että säveleet ovat syntiä?

-- Ei sellaisenaan. Tarkoitan vaan, että Herralla on laajat työmaat, ja sinä seisot joutilaana torilla, vaikka kutsumus käy.

-- Enhän voi repiä itselleni enempää aikaa! -- huudahti Helmi melkein epätoivoisena.

-- Uhraa vähempi suuremman tähden! Etkö jo soita kyllin hyvin? Etkö jo ole tarpeeksi paljon saanut itsellesi? _Tahdosta_ on tässä kysymys.

-- Minä _en_ tahdo! -- huudahti Helmi kiihkeästi. -- En tahdo enkä voi lopettaa soittoani!

-- Hyvä että sanot sen selvästi. Sano nyt sekin, miksi eilen olisit mieluummin orpoja vaalinut kuin mennyt lauluja säestämään. Siksi, että Aimo Lehtinen meni orpojen kanssa!

-- Eno!

-- En saa lahjoa totuutta. Tee nyt ratkaisusi.

-- Jätä minut, eno! Sinä olet tyly ja julma, sinä särjet minun sydämeni, sinä --

-- Hyvää yötä, Helmi. Jumala olkoon sinulle armollinen!

-- -- --

Helmi seisoi soittokoneen luona kuin huumaantuneena.

Tämäkö oli se Kotka-eno, jota hän oli ikävöinnyt ja odottanut? Hänkö se oli, joka Helmin mielikuvituksessa oli elänyt täydellisintä Jeesuksen elämää, jonka kasvot hohtivat ja olento säteili, koska hän oli ollut Jeesuksen kanssa? Oliko hän sama, joka kertoi Kaarinan Kaste Helmelle äidin suloisesta muistosta? "Soita, soita, sävellintunen!" Sitähän äiti oli toivonut, että lapsi saisi sydämeensä kaikki lintujen liverrykset ja hänen tunteittensa syvimmät sävelet. Ja nyt eno pyysi, jopa vaati häntä luopumaan Jumalan lahjasta, joka hänelle oli annettu ehkä vastauksena äidin rukouksiin!

Rakkaus syntiä, soitto syntiä, syntiä kaikki, mikä elämässä on ihaninta! Siksi se tuli, vaikka eno ei sitä selvin sanoin myöntänytkään.

Helmi istahti soittokoneensa ääreen. Illan tähti tuikahti ikkunasta. Sydän suli haikeaan kaihomielisyyteen ja helliin, kaukaisiin muistojen unelmiin.

Unta kaunista kerran näin tähtösestä laulavasta, kuinka se kutsui viihdyttäin itkeväistä orpolasta.

"Lapseni", lauloi tähtönen, "kuuletko ihmekieltä? Monilta salattu, harvoille avattu, etsivä herkkää mieltä.

Käännä kaihosi maasta pois, suo mun tietä näyttää! Luojan lahja, aiottu sulle, sävelin henkesi kaipuun täyttää..."

-- Kauniisti sinä soitat, -- sanoi joku.

Riitta täti!

-- Täti, saanhan minä soittaa? -- huudahti Helmi, syleillen vanhaa neitiä. -- Sanokaa, täti, kieltääkö Herra Jeesus minua soittamasta?

-- Mitä ihmeitä sinä nyt puhut? Kuka sinua kieltäisi?

-- Eno tahtoisi, että minä rupeaisin... niin, en oikein tiedä miksi. Enhän minä papiksi pääsisi. Ehkä sairaanhoitajaksi, ehkä lähetyssaarnaajaksi -- en tiedä...

-- Kuules tyttö, -- sanoi Riitta neiti, nyökyttäen harmaata päätänsä, -- minä sanon sinulle yksinkertaisen ajatukseni. En minä ole teitä Kotkia koskaan ymmärtänyt, äidistäsi alkaen. Te olette toisenlaisia ihmisiä, hyviä ja ylenintoisia. _Hän_ oli semmoinen -- eikä Ville raukka, sinun isäsi, voinut häntä koskaan unohtaa, vaikka heillä olikin välistä ollut vaikeata keskenänsä. Minä sanoin Villelle jo ennen hänen naimistaan: älä sinä nokkonen kukkasta ota! Hän otti kuitenkin, enkä minä ihmettele, että kävi niinkuin kävi. Mutta sitä minä ihmettelen, että te Kotkat ette keskenännekään tule toimeen.

-- Ehkä Kotkien täytyy lentää kunkin yksinänsä, -- sanoi Helmi miettiväisenä. -- Ehkä heitä ei ymmärrä kukaan muu kuin Jeesus ystävä.

-- Älä semmoista puhu, se on ylpeyttä. Ihmiset on pantu toisillensa avuksi. Ja nyt minä sanon, mitä äsken oli mielessäni. Kun vaan katsot, että sinäkin olet muille avuksi etkä vastukseksi, niin soita sitte niin paljon kuin tahdot.

-- Entä sukankudin ja puuronkeitto? -- sanoi Helmi hymyillen kesken kaikkea. Hän muisti Riitta tädin ponnistuksia hänen lapsuusaikanansa.

-- Niin, kyllä niitä tarvitaan, et sinä ilman elä. Minä olen vähällä ymmärrykselläni koettanut opettaa sinulle jokapäiväisiä asioita. Pidä sitte itse huolta siitä, ettet rupea miehellesi ristiksi, kun menet naimisiin. Ja jollet menekään, niin koeta ajatella muita enemmän kuin itseäsi. Silloin teet Herran Jeesuksen työtä, jos keität tai soitat, niin minä ajattelen.

-- Kiitos, -- sanoi Helmi liikutettuna. Kyllä hän usein oli väärin arvostellut vanhaa täti rukkaa, pitänyt halpana ja liian jokapäiväisenä. Nyt tuli niin hyvä ja lämmin olla, että täytyi painua tädin povelle.

-- Tule nyt illallista syömään, ettei kaikki jäähdy, -- kehoitti Riitta neiti, kyyneleet silmissä ja hämillään Helmin odottamattomasta luottamuksesta ja hellyydestä. -- Paavali sanoi, että hänen ei ole nälkä. Vein minä kumminkin sinne sisälle maitoa ja voileipää. Ei hän riisuutunutkaan ole eikä luvannut riisua koko yönä. Minä en saa häntä järkiinsä.

-- Varmaan hän hoitelee vierastansa, -- sanoi Helmi. Hänen tuli yhtäkkiä kovin sääli enoa.

-- Kyllä juopunut aamuun asti nukkuu, -- sanoi Riitta täti vähän tuikeasti.

-- -- --

Päivän sarastaessa mies heräsi. Kotka oli vain keveästi uinahtanut väkevässä viinan ja lian löyhkässä, joka miehestä levisi. Kohta hän oli jalkeilla, valmiina mihin tarvittiin.

-- Missä... missä minä olen? -- sopersi mies hämmästyneenä.

Kotka selvitti sen lyhyesti. Miehen ilme osotti häpeätä, ja hänen päänsä oli riipuksissa kuin piiskatun koiran.

-- Sanokaa nyt nimenne. En soisi, että tuttavuutemme tähän päättyisi.

-- Kalle Rahkanen. -- Hyvin väkinäisesti se läksi huulilta.

Kotka kirjoitti muistiin hänen nimensä ja osotteensa. Sitte hän otti pullon, joka oli pöydällä, ja näytti sitä omistajalle.

-- Tämä on vielä puolillansa. Minä pyydän sen palkakseni yösijasta. Se ei ole paljon -- vai kuinka?

Mies katsoi häneen kysyväisesti, ikäänkuin epäillen, tarkoittiko pastori täyttä totta.

Kotka astui ikkunan luo, avasi sen ja heitti pullon katuun yhdellä käden käänteellä.

-- Kas näin. Jumala teitä auttakoon, että toiste tekisitte itse samalla tavalla, kun perkeleen kiusaus kohtaa teitä tässä haamussa. Hyvästi nyt. Me näemme vielä toisemme.

Mies ojensi kätensä, katsoi pastorin silmien ohitse, kääntyi syrjäkaria menemään ja livisti ovesta ulos, portaita alas, katse luihuna ja epäselvänä.

Silloin Kotka huokasi syvään, vaipuen penkillensä istumaan. Suo on petollinen ja työ on kovaa. Jospa olisi edes pieni pehmoinen käsi, joka silittäisi työmiehen otsaa, kun uupumus yllättää.

Helmi, Helmi, vedätkö sinä kätesi pois?

VII.

Ratkaisu.

Muuan parvi ylioppilaslaulajia, joka oli tehnyt kesäisen kiertomatkan maaseudulle, tuumitteli uutta samankaltaista seuraavaksi kesäksi. Päätettiin panna toimeen muisto- ja neuvottelukokous. Ei tuollaista kuivaa tavallista, joka kiireiden kesken vaivalla haalitaan kokoon jonnekin ylioppilastalon joutilaaseen nurkkaan, vaan iloinen ja runollinen juhlahetki kevätkauteensa valmistautuvassa Alppilassa. Ohjelmaa siellä piti olla, laulua ja muuta, ja herttaisia vieraita myöskin, varsinkin neitoja niiltä seuduilta, joilla viime kesänä käytiin. Niitä oli kumminkin liian harvoja Helsingissä. Sentähden täytyi kutsua myöskin sellaisia, jotka kesää viettivät uuden aiotun matkan alueella. Kun ei matkasuunnitelma vielä ollut määrätty, mahtui tähän laajennukseen jokaisen laulajan mielitietty.

Arvi Toivio ja Aimo Lehtinen olivat laulajia kumpainenkin. Aimon ja Hertan kotihuvila oli ollut laulajapoikien suloisin lepopaikka edellisen kesän retkellä. Siellä oli uitu ja poltettu kokkoa, siellä nautittu viilipiimää ja mansikoita, siellä leikitty ja tanssittu ympäristön nuorten kera nurmikolla riippukoivujen alla.

Tietysti Arvin ja Hertan ja Aimon piti ottaa juhlaan osaa, vaikka nuoret miehet eivät tällä kertaa aikoneetkaan laulumatkalle mukaan. Aimo oli kesän ajaksi määrätty virkaatekeväksi kunnanlääkäriksi siihen pitäjään, jossa hänen vanhempansa nykyään suvet talvet asuivat, ja Arvi sanoi, ettei akallista miestä enää saa laulumahdillakaan kesäpesästä liikkeelle.

Aimo oli kutsunut Helmin. He olivat sitäpaitsi luvanneet yhdessä esiintyäkin, Aimo soittaen viuluansa, Helmi säestäen.

Helmi oli pannut pois surupukunsa, jota hän koko talven oli käyttänyt isän kuoleman jälkeen. Hän seisoi valmiina valkoisessa, ilmavassa harsopuvussa, joka hänellä oli ollut yllään morsiusneitosena Hertan häissä. Tukkaansa ja rintaansa hän oli kiinnittänyt tummanpunaisia neilikoita.

Hän oli hyvin onnellinen. Sydän sykki riemusta ja odotuksesta. Kohta Aimo hänet noutaa!

Se joka ensin astui sisälle, ei kumminkaan ollut Aimo, vaan Paavali Kotka. Hän oli päällysvaatteissaan, juuri menemässä ulos. Oven suuhun hän pysähtyi, luoden pitkän silmäyksen Helmiin.

-- Kaarinan kukkatyttö, -- sanoi hän sitte hellyydestä väräjävällä äänellä. -- Kuinka sinä muistutat häntä!

Helmi oli odottanut aivan toisenlaisia sanoja. Sydän täynnä kiitollisuutta hän juoksi suoraan enon syliin.

-- Olenko todellakin äidin näköinen nyt? Ja sinä iloitset siitä, eno, iloitset minun kukkasistanikin! Ota tämä, -- hän irroitti yhden neilikoista, -- se tuoksuu sinulle minun iloani!

Kotka katseli punaista kukkaa, silmissään yhä äskeinen hellä ilme, johon nyt sekottui syvää surumielisyyttä.

-- Kukat kuihtuvat, Helmi lapseni, kaikki maailman kukat -- punaneilikat ja valkoiset liljat. Minulle on olemassa yksi ainoa ruusu, Golgatan veripunainen. Ei se petä sydämen ikävöimistä, ei se kuihdu milloinkaan.

-- Eno, -- huudahti Helmi, mieli palavana säälistä ja rakkaudesta, -- elämä ei ole kalmisto eikä erämaa! Miksi en saisi poimia kukkasia? Miksi et sinä poimi? Eivät ne vaalenna sitä yhtä, joka on sinulle ihanin -- ja minullekin. Niin, eno, minullekin... sillä _ilman_ sitä ne toiset eivät merkitsisi mitään... Hän puhui yhdessä henkäyksessä, silmät säihkyvinä, täysin käsittämättä sanojensa kantavuutta.

-- Ilman sitä toiset eivät merkitsisi mitään, -- toisti Kotka puolittain itsekseen. -- Mutta ilman _toisia_, Helmi, jos ne kadottaisit riittäisikö sinulle tämä ainokainen?

Helmi ei vastannut, kello soi.

-- Nyt tulee Aimo!

Hän astui sisälle juhlapuvussansa ja nouti hymyilevän, säihkysilmäisen tytön, jonka tukassa ja rinnalla punaiset neilikat yhä hehkuivat ja tuoksuivat kevään ihanuutta. Mutta syvällä sydämessä tuntui nyt piikki; Kotka oli sen työntänyt, se pisti hellittämättä.

-- Minun morsiusneitoseni, -- sanoi Aimo hiljaisella ihastuksella.

Helmi loi häneen kauniin katseen, mutta ääni soi vähän väsyneeltä: -- Niin, Aimo, ne olivat elämäni onnellisimmat päivät. Toivoinhan minä tänäänkin juhlailtaa...

Paavali Kotka sanoi nyt hyvästi. Hän kertoi menevänsä työmies Rahkasta etsimään, sitä silloista päihtynyttä, joka oli viettänyt yön hänen huoneessansa, niinkuin Aimokin oli Helmin ja Hertan kautta kuullut.

Helmi ja Aimo olivat myös valmiit. Riitta täti tuli toivottamaan heille paljon hauskuutta. Aimo auttoi Helmin ylle päällystakin, ja he menivät ulos. Kahdet ajoneuvot odottivat, toisissa Arvi ja Hertta. Molemmat ajoivat Kotkan ohi; nuoret iloiset silmät katsoivat häneen ja kädet viittasivat tervehdyksen. Niin hän jäi yksinäistä tietänsä astumaan.

-- -- --

Pihalla leikki joukko meluisia lapsia, monesta eri työläisperheestä. Kotkan kysyessä Rahkasen asuntoa joku huolettomasti näytti sormellaan muuatta ovea, toisten lasten töllistellessä, toisten tuskin kääntäessä päätänsä.

Huone oli perin niukasti ja huonosti kalustettu, puhdistamaton ja epäjärjestyksessä. Kahdenmaattavan sängyn peitto riippui lattiaa viistäen. Himmeällä ikkunalla verenpisara ja myrtti kituivat pölyä ja kuivuutta.

Nuori nainen kääntyi lieden luota, kun koputus kuului ovelle. Hämmästyneenä hän peräytyi, nähdessään pastori Kotkan. Hän tunsi vieraan, sillä viime pyhänä hän oli käynyt rukoushuoneella. Nopeaan hän pyyhki kätensä esiliinaan, sipaisi hihansuulla kasvojansa ja niiasi.

-- Oletteko Rahkasen vaimo? -- kysyi pastori tervehtien.

-- Olen, Elli Rahkanen.

-- Miehenne ei ole kotona?

-- Ei ole. -- Vaimon pää painui alas. Käyttäen taas esiliinaansa pyyhkeenä hän siivosi tuolin ja tarjosi sitä. -- Pastori on hyvä ja käy istumaan.

Kotka ihmetteli, että vaimo tiesi, kuka hän oli. -- Onko miehenne kertonut minusta?

-- Miehenikö? Ei hän käy kirkossa...

-- Hän oli yhden yön vieraanani, viikko takaperin.

-- Pastorin vieraana!

Parilla sanalla Kotka kertoi, mitenkä se tapahtui. -- Ettekö häntä kaivannut? -- kysyi hän tutkivasti.

Vaimo purskahti itkemään.

-- Hän on hyvin usein poissa. Ja kun hän ei ole kotona, on minun helpompi olla.

-- Onko teillä lapsia?

-- Me olemme vasta kolmatta vuotta naimisissa. Kaksi on ollut, ne ovat kuolleet molemmat.

-- Siis on teillä nyt runsaasti aikaa, vai kuinka?

Vaimo huomasi silmäyksen, joka kiersi huonetta. Hämillään hän tarttui esiliinaansa vielä kolmannenkin kerran, pyyhkäisten pöydän kulmaa, kun ei sopinut muuta tehdä.

-- Pastori kai ajattelee, kun täällä on tämmöistä... Minä käyn tehtaassa. Kalle on hyvä kivimies, mutta hän juo palkkansa, niin että minun on pakko. Kuka vuokran maksaisi ja millä minä eläisin? Sitte iltasin ei tahdo olla enää kykyä mihinkään. Se niin väsyttää, alinomainen jyske ja seisominen...

Paavali Kotkan sydäntä pusersi omituisesti. Hän oli tottunut kurjuuden näkemiseen ja kuulemiseen Ameriikan suurkaupungeissa, mutta se ei koskaan muuttunut hänelle niin tavalliseksi, ettei olisi järkyttänyt sydäntä.

Vaimo oli nuori, ehkä vasta Helmin ikäinen, vaikka niin kelmeä ja kasvot kuihtuneet. Nuorempi hän oli kuin Kaarina kuollessansa.

Paavali rupesi puhumaan hänelle lempeästi ja ystävällisesti. Hän kysyi, ja toinen vastasi. Pian oli nuoren vaimon elämäntarina hänen tiedossansa.

Elli oli pienestä tytöstä palvellut herrasväissä, oikein hyvissä paikoissa. Mikä sitte tulikaan, kun teki mieli enemmän vapautta. Toiset tytöt kehuivat, että tehtaalaisilla on joka ilta vapaa, ja hän päätti myöskin pyrkiä tehtaaseen. Kyllä hän pian huomasi olleensa ymmärtämätön, mutta ei kehdannut heti taas erotakaan. Entinen emäntä kysyi, oliko hänen hyvä olla, ja hän vastasi "on", vaikka itku tuppausi kurkkuun. Työ oli aina vaan yhtä ja samaa, kuumakin oli tehdassalissa, niin että pyrki saamaan yskän, kun tuli ulos pakkaseen, eikä sitte ollut kotia missään, yösija vaan erään työmiesperheen huoneen nurkassa. Hänen oli ikävä ihan nääntyäksensä. Sentähden hän rupesi ottamaan korvausta vapaista illoistaan, käveli paljon ulkona ja kävi tanssipaikoissa, tutustui Kalleen ja oli iloinen kun naimisella pääsi pois tehdastytön elämästä. -- Niinhän minä luulin, enkä tietänyt meneväni ojasta allikkoon. Kalle joi, siitähän koko surkeus tuli. Nyt minä olen tehtaassa taas, ja vielä kaikki muu kurjuus kuormanani. Vasta minä nyt olen ruvennut käymään kirkossakin ja rukoushuoneessa, eihän se ennen maistunut... Viime pyhästä minä pastorin tunnen.

-- Niin se on. Työtä tekeväiset ja raskautetut tarvitsevat Jeesusta, ja hän ottaa ne vastaan.

Kotka puhui helliä sanoja, lohduttavia ja rohkaisevia. Nuori vaimo kuunteli, nyyhkien aina välillä. Kun pastori nousi lähteäkseen, kiitteli hän kerta kerralta, ikäänkuin olisi ollut vaikea erota ja irtautua.

-- Nyt minä koetan hakea miehenne. Luulitte hänen poikenneen anniskeluun tuolla kulmassa, niinkö? Minä kyllä pidän huolen, ettei hän rahojansa lopeta tänä iltana. Asettakaa te jotain keittoa pöytään ja koettakaa vähän järjestellä huonetta hauskemmaksi, vaikka olettekin väsyksissä, sen neuvon minä antaisin teille. Nyt Jumalan haltuun! Jos luulen tarpeelliseksi, palajan vielä tänne takaisin miehenne kanssa.

Kotka käveli katua pitkin, ajatellen tehtävää, jonka hän oli ottanut. Herra Jeesus tuli maan päälle syntisiä pelastamaan; oliko liiaksi vaadittua, että hänen palvelijansa astuisi kapakan seinien sisälle?

"He seuraavat Karitsaa, mihin ikänä hän menee."

Päättäväisesti Kotka tempasi oven auki ja tuli anniskelun kauppaan. Kalle Rahkanen ei ollut siellä. Kotka kulki katua eteenpäin; siinä oli varsinainen kapakka, jossa miehiä näkyi istuskelevan. Jo ikkunasta Kotka tunsi etsimänsä kasvot.

Kun pastori ilmestyi oven aukkoon, kääntyivät kaikki silmät sinnepäin. Hän oli niin kookas, että päänsä ulottui kamanaan asti, ja tummat silmät sulkivat läpitunkevaan katseeseensa koko kurjuuden kuvan siinä ympärillä.

-- Minä haen kirvesmies Kalle Rahkasta, -- sanoi Kotka kuuluvalla äänellä.

-- Tuoss' on, -- vastasi yksi mies, osottaen toveria sormellansa.

Rahkanen näytti ensin hämiintyvän, mutta kokosi sitte rohkeutensa, tokaisten terhakasta: -- Mitäs pastori minusta?

-- Ai pappi... Vie sun s--

Miehet olivat jo puolihumalassa ja rähisivät häikäilemättä, kun ensi yllätys oli mennyt ohi. Se vihollinen, jota he palvelivat, yllytti vastarintaan.