Chapter 9

-- Eihän hän voinut käsittää kuinka köyhäksi on käynyt ennenkuin sydän noin lintuun kiintyy! -- sanoi hän itsekseen. Sitten laskeutui hän polvilleen ja irroitti puoleksi paleltunutta kotkaa, joka horjuen kiipesi ylös hänen käsivarrelleen ja niin viisaasti katsoi hänen silmiinsä kuin se olisi tahtonut anteeksi pyytää. -- Niin katsele vaan minua, nyyhkytti Wappu -- oi Hansel, Hansel -- mitä olet minulle tehnyt!

Wappu istui majansa kynnykselle, laski Hanselin maahan ja itki oikein sydämen pohjasta, kunnes väsyi kuulemasta omaa itkuansa. Hän katsoi ylös; hänen takanansa nousi pystysuora lumiseinä, tuolla alhaalla edessänsä oli kuolema vuoriloukoissa kylmän vuoteensa valmistanut, harmaassa etäisyydessä riippuivat pitkät repaleet sadepilvistä taivaasta maahan asti, ja Wappu tunsi taas yht'äkkiä täydellisesti ja katkerasti kuin ensimäisenä olopäivänänsä täällä, että hän oli -- ja jäi yksinänsä erämaahan!

IX.

Ylimystalon emäntä.

Taas oli kulunut vuosi, raskas vuosi Wapulle, sillä kun tuo hiljainen kesä erämaassa oli ohitse ja Stromminger tuotti karjan takaisin, astui Wappu vuoren toiselle puolelle Schnalferthal'iin, jossa oli tykkänään tuntematoin, ja etsi siellä palvelusta. Rosen'iin hän ei tahtonut mennä, sillä täytyihän hänen vastustaa veljesten kosimista. Vaan täällä oli hänen yhtä vaikea saada paikkaa kotkan kanssa, kuin Oetz-laaksossakin oli ollut, ja viimein hän heitti kaikki palkan-vaatimukset, jotta vaan saisi Hanselinkin vastaanotetuksi. Tietysti hänen kohtalonsa, tämän "hulluuden", tähden -- joksi sitä sanottiin -- tuli hyvin kurjaksi. Naiset nauroivat ja halveksivat häntä ja sill'aikaa sai hän kaikin voimin vastustaa miesten raakaa hävyttömyyttä, jotka täällä kuten muuallakin rakastuivat kauniisen tyttöön. Tätä kaikkea hän kärsi äänettömyydellä, sillä hän oli liian ylpeä valittaaksensa takan painoa, jonka vapaaehtoisesti oli ottanut kantaaksensa.

Vaan täll'aikaa tuli hän luonteeltaan yhä kovemmaksi, juuri semmoiseksi, joksi tuo hyvä kirkkoherra oli häntä varoittanut tulemasta. Kaikki murhatut nuoruuden ilot kulkivat aaveina hänen edessänsä ja vaativat kostoa. Elämän lyhyenä kevät-aikana on kolme kadotettua vuotta paljon. Valittivathan muut nuoret tytöt yhtäkin tanssia, joka oli mennyt heiltä hukkaan! Wappu ei surrut kaikkia niitä tuhansia ja tuhansia riemuja, jotka olivat hänen ikänsä mukaiset ja joita hän oli kadottanut, hän suri kadotettua rakkauttansa ja hänen mielensä, jota ei mikään onnen säde kohdannut, kävi katkeraksi ja kovaksi kuin varjossa kypsynyt hedelmä.

Kevään tullessa meni hän taas ylös vuorille. Kevät oli kylmä ja kesä myrskyinen, satoi vettä, lunta ja rakeita ehtimiseen, jotta Wapun vaatteet vuorokausien kuluessa usein olivat kuivamatta, ja hän sai elää viikkokausia keskellä pilviä ja pimeyttä samanlaisessa mullistuksessa kuin ensimäisenä luomisen päivänä, jolloin ei päiviä ottanut koittaakseen.

Tämä mullistus kuvautui Wapun sydämessä -- harmaata harmaassa. Maailma oli hänestä synkkä, kolkko uni, kylmä kuin sumut hänen ympärillänsä -- eikä näkynyt se Jumala, joka olisi lausunut: "Olkoon päivä!"

Vaan eräänä päivänä, pitkien viikkojen päästä lausui Hän kuitenkin tämän mahtavan luomis-sanan, ja ensimäinen auringonsäde tunki pilvien läpi, ja vähitellen ilmestyi tästä mullistuksesta ihana järjestetty maailma vuorineen laaksoineen, peltoineen, järvineen ja metsineen. Kaikki tämä ilmauntui niin äkkiä Wapulle, jotta hänkin virkistyi uuteen elämään, kuin kerran ihmissuvun isä, ja iloitsi tästä maailmasta, jonka Jumala oli niin ihanaksi luonut, ett'ei Hän tahtonut yksistään siitä iloita, vaan loi muita olentoja, jotka myöskin saivat siitä iloita.

Eikö todellakaan löytyisi mitään onnea tässä ihanassa maailmassa? Ja miksi oli Jumala pannut tämän Eva paran tänne erämaahan, jossa se, jota varten hän oli luotu, ei voinut häntä löytää?

-- Oi, sinne, sinne, minä olen saanut tarpeeksi olostani täällä ylhäällä! -- sanoi hänessä sisällinen ääni, ja rajusti halusi hän nyt saada elää, rakastaa, nauttia, ja kaipauksella ojensi hän kätensä valoisalle hymyilevälle maailmalle tuolla alhaalla!

-- Wappu, sinun täytyy paikalla tulla pois -- isäsi on kuollut.

Paimenpoika seisoi hänen edessänsä.

Wappu tuijotti poikaan kuin unessa kävijä.

Oliko tuo vale, jonka oli luonut hänen oma sydämensä, mikä niin hartaasti vaati onnea? Hän tarttui pojan olkapäihin, tullaksensa vakuutetuksi siitä, että se oli todellisuutta eikä valekuva!

Poika kertoi asiansa:

-- Isäsi jalka tuli yhä pahemmaksi. Viimein siihen tuli kylmän vihat, ja tänä aamuna hän kuoli. Nyt sinä olet ylimystalon emäntä ja Klettermaier lähettää sulle terveisiä.

Se oli siis totta! Rauhan, vapauden sanansaattaja seisoi ihka elävänä hänen edessänsä. Sentähden oli Jumala näyttänyt hänelle maailman ihanuutta ikäänkuin olisi Hän tahtonut hälle sanoa: -- kas, nyt se on sun! Tule alas ja ota lahjani vastaan!

Hän meni äänetönnä majaansa ja sulki oven. -- Hän laskeutui polvilleen, kiitti ja rukoili -- rukoili pitkän ajan perästä taas sydämen pohjasta, vuodattaen kuumia kyyneleitä isänsä tähden, joka oli mennyt pois eikä koskaan uskaltanut tai voinut häntä rakastaa; vaan nyt kyyneleet tulivat Wapun vapautetusta, hellästä sydämestä!

Sitten astui hän ales kotia kohden, joka taas oli koto hänelle ja jossa hänen jalkansa astui omalla pohjalla ja maalla. Klettermaier seisoi oven ulkopuolella ja heilutti riemuten lakkiansa Wapun lähestyessä. Se piika, joka kaksi vuotta sitten oli ollut niin hävytön Wappua kohtaan, toi nyt itkien ja nöyrästi avaimet hänelle, ja ovella vastaan-otti Bincenz häntä.

-- Wappu, -- aloitti hän, -- sinä olet menetellyt hyvin pahasti minua kohtaan, mutta -- --

Wappu katkaisi tyynesti, mutta vakaasti hänen puheensa:

-- Bincenz, jos olen tehnyt sinulle vääryyttä, niin Jumala minua rangaiskoon niinkuin hän parhaaksi näkee. Minä en voi sitä katua enkä parantaa, en myöskään pyydä että antaisit minulle anteeksi! Nyt tunnet minun ajatukseni ja nyt pyydän sinua jättämään minut yksikseni!

Ja katsomatta Bincenz'iin sen enemmän meni Wappu huoneesen isänsä ruumiin luo ja sulki oven. Ilman kyyneleitä seisoi hän siinä. Hän oli itkenyt ajatellessansa kirkastettua isäänsä, joka oli vapautettu tästä maallisesta kuoresta; vaan tuon saman ruumiin vieressä, joka raskaalla kädellään oli hänen elämänsä autioksi tehnyt, joka oli häntä lyönyt ja jalkojensa alla polkenut, tämän ruumiin vieressä hän ei voinut itkeä, hän oli kuin kivettynyt!

Hän rukoili tyynesti "isämeidän", vaan hän ei polvilleen laskeunut. Samanlaisna kuin oli seisonut elävän isänsä edessä, jäykkänä ja tyynenä, samanlaisna seisoi hän kuolleenkin edessä, vaan nyt ilman vihatta, kuoleman sovittamana.

Sitten meni hän kyökkiin valmistuksia tekemään siksi kun naapurit tulisivat, tavan mukaan, rukoilemaan ja valvomaan kuolleen luo. Siellä oli hänellä työtä yltä kyllin ja keski-yön paikoilla oli tupa niin täynnä rukoilevaisia että Wappu tuskin sai niille kaikille ruokaa ja juomaa; sillä mitä rikkaampi talollis-vainaja on ollut, sitä enemmän naapuria saapuu paikalle valvomaan ja rukoelemaan.

Wappu katseli tätä sisällisellä iletyksellä. Siinä kuollut mies -- ja täällä joivat ja söivät vieressä kuin kärpäset. Tämä surina ja melu oli hänelle niin outoa, tottunut kun oli vuoriinsa ja niiden juhlalliseen äänettömyyteen; kaikki näytti hänestä niin joutavalle ja pienemmoiselle että hän olisi suonut olevansa siellä jälleen.

Mykkänä ja kylmänä kulki hän ihmisten välillä, jotka itkivät, söivät ja joivat, ja hänestä arveltiin että hän oli hyvin isävainajansa näköinen. Kolmantena päivänä olivat hautajaiset. Kaikkialta, likeltä ja kaukaa riensi ihmisiä paikalle osoittamaan peloittavalle ja arvoisalle ylimystalolliselle viimeistä kunniaa taikka imartelemaan tuota pahaa Kotka-Wappua, joka nyt kaikissa tapauksissa oli Strommingerin avarain tilusten haltija. Vaikka hän aina tähän asti oli ollut "murhapolttaja" ja "kelvotoin", -- oli hän nyt kuitenkin rikkahin perillinen vuori-piirissä ja se oli toista!

Wappu tunsi aivan hyvin tämän muutoksen ja tiesi hyvin mikä siihen oli syynä. Kun samat ihmiset, jotka vuosi sitten olivat ajaneet hänet ulos häpeällä ja pilkalla, kun hän palvelusta haki, nyt kumarruksella ja teeskennellyllä hymyllä seisoivat hänen edessänsä -- niin hän kääntyi inhoten pois -- ja tästä hetkestä asti hän ylenkatsoi ihmisiä!

Kirkkoherra Heiligkreuz'istä ja veljekset Rosen'ista olivat myöskin tulleet. Nyt oli se hetki, jolloin hän ainakin ulkonaisesti voisi palkita heidän hyvyytensä häntä kohtaan kun hän oli ollut köyhä ja turvatoin, ja hän kunnioitti heitä ennen kaikkia muita ja oleskeli ainoastaan heidän seurassaan.

Kun peijaiset olivat ohitse ja vieraat olivat hävinneet, viipyi Heiligkreuz'in kirkkoherra vielä hetken aikaa Wapun luona ja puhui hänelle monta hyvää sanaa.

-- Sinä olet nyt monen palvelijan käskijä, -- sanoi hän, -- vaan muista että se, joka ei voi itseänsä hallita, ei myöskään voi hallita muita! Vanha sananlasku sanoo: "joka ei voi totella, se ei myöskään voi käskeä". Opi tottelemaan, lapseni, että osaisit käskeä!

-- Vaan, teidän korkea-arvoisuutenne, ketä minun pitää totella, eihän nyt kelläkään ole mitään käskemistä minun suhteeni?

-- Jumalaa!

Wappu vaikeni.

-- Tämän, -- sanoi kirkkoherra ja otti jotakin kauhtanansa väljästä taskusta, -- tämän olen jo aikoja sitten sinulle määrännyt, siitä asti kun kävit minun luonani, mutta matkoillasi et kuitenkaan olisi voinut viedä sitä mukaasi.

Ja eräästä laatikosta otti hän hienosti veistetyn pyhimys-kuvan puisella jalasteella.

-- Kas, tämä on suojelijattaresi, pyhä Wallburga. Vieläkö muistat mitä sinulle sanoin kovasta ja pehmeästä aineesta ja hyvästä Jumalasta, joka oksa-sauvasta voi veistää pyhimys-kuvan?

-- Muistan, -- sanoi Wappu.

-- No näetkös, ettet sitä unhoittaisi, olen Sölden'istä tuottanut sinulle tuommoisen kuvan. Ripusta se sänkysi yli ja rukoile sen edessä ahkerasti, se tulee tekemään sinulle hyvää.

-- Suuri kiitos, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi Wappu nähtävästi iloisena ja otti varovasti tuon heikon kapineen koviin käsiinsä. -- Sitä nähdessäni tulen aina ajattelemaan teidän oivaa selitystä! Tämän kaltaiselta pyhä Wallburga siis näytti! -- Oi mikä hyvä ja suloinen ihminen hän lienee ollut! Se joka olisi hurskas ja hyvä kuin hän!

Ja kun Klettermaier tuli hänen luo, näytti hän kuvan hänelle ja huusi:

-- Katso, Klettermaier, mitä minä olen saanut: pyhän Wallburgan, suojelus-pyhäni! Mutta siitäpä lähetämmekin kirkkoherralle ensimäisen kauniin lampaan, jonka saamme.

Tuo hyvä kirkkoherra vastusti hartaasti tätä vaihtokauppaa, mutta Wappu ei iloissaan ottanut sitä korviinsa.

Kun pappi oli lähtenyt, meni Wappu huoneesensa ja ripusti kuvan seinään vuoteensa yli, ja sen ympäri naulasi hän vanhan Luckard'in kortit seppeleeksi. -- Sitten meni hän ulos katsomaan mitä olisi tehtävää kyökissä tai kartanossa.

-- Hansel, -- huusi hän ohitse mennessä kotkalle, joka istui puupinolla, -- nyt me olemme herroina täällä! -- Ja tuo herruuden tunto oli hänelle pitkän orjuuden jälkeen kuin janoovaiselle hurmaava viini, joka nääntyvän suonia virvoittaa!

Pihalla oli Bincenz'in pestaama palvelus-väki kokoontunut, ja Bincenz niiden parissa. Hän oli tullut laihaksi ja keltaiseksi iholtaan; keskellä mustia, paksuja hiuksiaan oli hänen päässänsä paljas paikka, ikäänkuin muukin ajeltu päälaki. Palavat silmät olivat vaipuneet syvälle päähän ja näyttivät suden silmille, jotka vuoriloukosta saalista katselevat.

-- Mikä nyt on? -- kysyi Wappu ja seisahtui.

Tuo muinoin niin ylpeä talonpoika lähestyi pelkääväisellä nöyryydellä.

-- Me tahdomme ainoastaan kysyä sinulta josko nyt kohta aiot meitä pois käskeä -- kun olimme niin pahoja sinua kohtaan Stromminger'in eläessä? Vaan sinä tiedät että meidän täytyi noudattaa hänen tahtoansa.

-- Te teitte velvollisuutenne, --- sanoi Wappu tyynesti. En eroita ketään ennenkuin huomaan että hän on kunnotoin palvelluksessaan, ja jos ette niin pahasti matelisi edessäni, niin te mielyttäisitte minua enemmän! Menkää työhönne, että saan nähdä mitä te toimitatte -- se on parempi kuin kaikki nämät temput!

Väki meni pois. Bincenz jäi jälelle ja hänen silmänsä olivat Wappuun kiinnitetyt. Tämä kääntyi ja ojensi kätensä hänelle.

-- Ainoastaan yhden minä kiellän tulemasta kartanooni ja maalleni, sinun, Bincenz! -- sanoi Wappu.

-- Wappu! -- huusi Bincenz, tämänkö -- tämänkö kaikesta siitä, mitä olen isällesi tehnyt?

-- Sinun pitää tulla palkituksi siitä, että isäni kivulloisuuden aikana tiluksien hoitajana olet häntä auttanut -- minä lahjoitan sinulle ne niityt, jotka ovat talosi rajalla, ja arvelen että työsi ja vaivasi siten ovat palkitut -- jos ei, niin ilmoita se vaan, minä en tahdo olla sinulle velkaa -- pyydä mitä tahdot -- vaan älä enää näytä itseäsi minulle.

-- Minä en tahdo mitään muuta kuin sinua, Wappu -- ilman sinua kaikki on minulle yhtä arvotointa. Sinä olet melkein tappanut minut, olet rääkännyt minua niin usein kuin olet minua nähnyt -- ja -- paholainen minut periköön -- en sittenkään voi sinusta luopua! Katso sinun tähtesi olisin valmis mihin hyvänsä. Sinun tähtesi voisin tehdä vaikka murhaa -- sinun tähtesi voisin myydä sieluni autuuden -- ja sinä tahdot maksaa minua muutamilla niityillä? Luuletko noin pääseväsi minusta? Tarjoo minulle koko omaisuutesi ja koko Oetz-laakso lisäksi -- minä syljen siihen jos et anna minulle omaa itseäsi -- katsele minua: rakkauteni sinuun on minua kalvannut -- en tiedä kuinka lienee, vaan yhdestä ainoasta suudelmasta sinulta minä lahjoittaisin minun kaikki tavarani ja kultani ja sitten itse vaikka nälkää kärsisin koko elinaikanani! Lähetä nyt luokseni luvun-laskija ja anna hänen vielä kerran tuumia kuinka monella ruohonkorrella ja pennillä sinä voit minua maksaa.

Ja hurjimmalla, katkerimmalla pilkan silmäyksellä jätti Bincenz hämmästyneen Wapun seisomaan ja lähti pois kartanosta.

Hän saattoi Wapun värisemään. Tuommoisena hän ei ennen ollut häntä nähnyt -- hän oli luonut silmäyksen semmoiseen himojen syvyyteen, jonka vaikutukset olivat epätietoiset, ja tunsi sekä inhoa että sääliä.

-- Mitähän minussa lieneekään, joka tekee kaikki miehet niin hulluiksi? -- ajatteli Wappu. Oi, ainoastaan yksi ei tullut; se ainoa, jota hän piti hyvänä -- se halveksi häntä. Ja mitä -- hyvä Jumala, jos hän ajan kuluessa olisi mennyt naimiseen? Tätä ajatellessaan lakkasi Wapun sydän tykyttämästä. Hän ajatteli taas tuota vierasta tyttöä, jonka Jooseppi oli vienyt seurassaan Hochjoch'in yli. Vaan ei -- olihan se palvelus-tyttö!

Mutta pian jotakin oli tapahtuva! Nyt hän oli rikas ja kunniassa pidetty, ja nyt hän voisi Jooseppia lähestyä yhtä askeletta! Hänen naisellinen ylpeytensä vastusti kuitenkin tätä ajatusta, ja odottaa -- aina odottaa oli kaikki, mitä hän taisi tehdä.

Rauhatoinna kuljeskeli Wappu ympäri talossa ja ulkona. Viikko toisensa perästä kului, eikä hän voinut tottua tähän elämään. -- Pian kyllä huomattiin ett'ei hän enää kelvannut tämmöiseen hiljaiseen elämään. Hän oli ja jäi Murzoll'in lapseksi, kesyttömäksi Wapuksi. Hän pilkkasi armottomasti sitä, joka hänestä oli turhaa ja naurettavaa. Hän ei järjestänyt päivätöitä, eikä huolinut maan tavoista. Hän ei ketäkään pelännyt. Mitä pelko oli, sen oli hän unohtanut ylhäällä vuoriloilla; samalla rohkeudella kuin hän siellä oli seisonut keskellä raivoovia luonnonvoimia, seisoi hän joka-päiväisessä elämässä täällä alhaalla. Voimakkaana niin sielun kuin ruumiinkin puolesta seisoi hän kylän asukkaitten parissa, ikäänkuin olento toisesta maailmasta. Kun ei hän kyläläisten toimia tuntenut, oli hän heidän epäluulonsa esineenä, vaikk'ei kenkään uskaltanut astua liian likelle tuota mahtavaa ylimystalon emäntää. Mutta Wappu tiesi varsin hyvin tämän vihollisuuden ja myöskin sen pelkurimaisuuden, joka selän takana häntä vainosi ja kantoi ystävällisyyden naamaa hänen edessänsä. "En tarvitse huolia kestään", oli hänen ylpeä sananpartensa, ja sentähden teki hän sitä, mihin hurja mielensä häntä johdatti. Jos se pisti hänen päähänsä, työskenteli hän päiväkaudet kuin orja, kiihoittaaksensa laiskoja palvelijoita ahkeruuteen; jos joku heistä ei osannut työtänsä tehdä, tempasi hän sen kärsimättömästi palvelijan käsistä ja teki sen itse. -- Toisinaan hän taas surumielisyydessä uneksi päiväkaudet tai kuljeskeli vuoriloilla, jotta ihmiset arvelivat ett'ei hänen laitansa ollut oikea. Täll'aikaa rengit ja piiat tekivät mitä tahtoivat ja talonpojat kuiskasivat ilkkuen keskenänsä että Wappu sillä lailla pian menettäisi sekä talon että maan.

Ja vaikka hän näin loukkasi maan tapoja, oli hän toisissa asioissa, joista talonpojat eivät niin paljon väliä pitäneet, kovin ankara. Jos hän havaitsi epärehellisyyttä tai väärää peliä jossakin rengissä, haastatti hän sen maan-oikeuteen. Jos joku eläintä rääkkäsi, tarttui Wappu hänen kaulukseensa ja pudisti häntä aika lailla vihansa vimmassa. Jos joku tuli illalla juopuneena kotiin, antoi hän sen häpeäksi ja häväistykseksi sulkea siltä oven, satoipa sitten vettä taikka lunta. Jos sai piikojansa kiinni irstaisuudesta, ajoi hän paikalla ne pois talosta. Sillä hänen sielunsa oli säilynyt puhtaana, saastuttamattomana kuin ne jäätiöt, joilla hän niin kauan oli elänyt yksinäisyydessä. Kuiskutteleminen ja muiskutteleminen ovissa ja ikkunoissa ja juokseminen iletti häntä aina.

Tämä kaikki pani kuitenkin sen huhun liikkeelle, että hän oli kova ja armoton ja saattoi hänen yhtä kammotuksi, kuin isänsä oli ollut.

Kaiken tämän ohessa näytti kuin hän olisi lumonut miespuolista nuorisoa. He eivät halunneet hänen rikkauttansa, vaan häntä itseänsä, kaikessa hänen omituisuudessaan. Kun hän seisoi heidän edessänsä niin korkeana, niin hoikka-vartaloisna ja kuitenkin niin voimakkaana ja pulskana, että korkea rinta melkein uhkasi halaista ahtaita liiviä, kun hän uhaten nosti jäntevää käsivarttansa, jäntevää kuin nuorukaisen, heitä vastaan ja pilkallinen leimaus salamoi hänen mustista silmistänsä, silloin nuoret miehet joutuivat rakkaudesta ja taistelunhalusta raivoon, he taistelivat elämän ja kuoleman uhalla hänen kanssansa, saadaksensa häneltä yhden ainoan suudelman. Mutta voi heitä! He eivät olleet tarpeeksi väkeviä voittamaan tätä naista; häpeällä täytyi niiden vetäytyä takaisin eikä hänen vertaisensa vielä ollut tullut -- tulisiko hän koskaan? Yhtä kaikki, Wappu häntä odotti!

-- Se, joka voi sanoa että olen antanut hänelle suudelman, sen kanssa minä menen naimiseen -- vaan siitä ei ole mieheksi ylimystalon emännälle, joka ei voi ottaa minulta suudelmaa! -- sanoi hän eräänä päivänä ylpeydessään. Pian tämä sana oli koko seudussa tunnettu ja nuorukaisia tuli läheltä ja kaukaa onneansa koettamaan ja hänen sanoistansa kiinni pitämään. Viimein tuli oikein kunnian asiaksi kosia Wappua, niinkuin rohkea teko ainakin uljaalle miehelle.

Pian ei löytynyt koko Oetz-, Gurgler- ja Schnalferthal'issa ainoatakaan naimaijässä olevaa talonpoikaa, joka ei ollut koettanut valloittaa Wappua ja pakoittaa häntä antamaan suudelmaa, jota ei kukaan saanut. Ja hän iloitsi tästä hurjasta leikistä ja voimastansa; hän tiesi että hänestä tällä tavoin puhuttaisiin; että Jooseppi välttämättömästi saisi kuulla hänestä, ja arveli että hänen pitäisi katsoa vaivan maksavaksi tulla voittamaan, jos kohta vaan voimansa näyttämään, samaten kuin karhua kaataessa. Ja jos hän kerran tulisi, aatteli Wappu -- miksi hän ei samaten kuin muutkin rupeisi häntä rakastamaan, jos Wappu vaan olisi oikein "siivo" häntä kohtaan? Vaan hän ei tullut. Hänen asemesta tuli kerran eräs matkustaja Vent'istä ja kävi istumaan "Hirven" edustalle, joka oli Stromminger'in kyökki-tarhan rajalla. Wappu, joka juuri istui siinä kitkemässä ja kuuli Joosepin nimeä mainittavan, kuunteli pensas-aidan takana sanansaattajan kertomusta.

Äitin kuoleman jälkeen poikkesi Jooseppi Hagenbacher usein "Lammas" nimiseen ravintolaan Zwiefelstein'issa, kertoi matkustaja, ja huhu tiesi kertoa jostakin rakkauden kaupasta Joosepin ja kauniin Asran välillä, joka oli ravintola-neitsyenä "Lampaassa". Eilen oli hän tapansa mukaan taas ollut siellä ja oli istunut yksinään Asran kanssa pöydän ääressä sill'aikaa kuin emäntä kävi kyökissä. Silloin oli sonni äkkiä päässyt irti ja tuulen nopeudella juossut kylän läpi. Ampiainen oli nimittäin mennyt sen korvaan. Kaikki pakenivat huoneisinsa ja "Lampaan" isäntä aikoi tehdä samaten, kun hän äkkiä huomasi nuorimman lapsensa, viidenvuotiaan tytön makaavan kadulla. Hän ei päässyt pakoon, sillä lapset olivat juuri leikkineet postikuletusta ja pienokainen oli valjastettu raskaitten työntö-kärryjen eteen, kun kauhistava huuto kuului että sonni tulee. Toiset lapset juoksivat pois, vaan Liisan ei ollut niin helppo päästä raskaitten kärryjensä kanssa; hän kaatui ja takeltui nuoriin kiinni -- näin hän makasi, kun sonni, sarvet alaspäin kuorsaten syöksi eteenpäin. Ei ollut enää aikaa irroittaa lasta taikka vetää sitä pois kärryineen päivineen, sillä sonni oli siinä, -- "Lampaan" isäntä ja Asra huusivat niin että kuului läpi koko kylän -- vaan silloin -- silloin oli Jooseppikin siinä ja pisti heinä-hangon hirviön kylkeen -- nyt kaikki ihmiset ikkunoissa huusivat apua, vaan ei kukaan häntä auttanut. Jooseppi tarttui sonnin sarviin ja sysäsi sen jättiläis-voimalla pari kolme askelta taaksepäin. Täll'aikaa oli "Lampaan" isäntä ehtinyt saada pois pienokaisen, vaan nyt kysymys oli Joosepista, jonka kaikki jättivät oman onnensa nojaan. Asra väänteli käsiänsä ja huusi apua, sonni heitti Joosepin maahan ja tahtoi häntä musertaa, vaan Jooseppi pisti altapäin veitsen sen kurkkuun, niin että veri vuosi hänen ylitsensä. Nyt nousi eläin pystyyn ja nosti Joosepinkin mukanansa, sillä Jooseppi piti sarvista kiinni; sonni syöksi taas eteenpäin kappaleen matkaa hänen kanssansa, milloin nostaen häntä ilmaan, milloin laahaten häntä maata myöten. Jooseppi ei päästänyt sitä irti; hän tahtoi pakoittaa sitä seisahtumaan. Sonni vuodatti verta viidestä haavasta; se heikontui vähitellen. Pari kertaa Jooseppi asettui jaloilleen, vaan sitten sonni taas sai voiton ja veti häntä mukanansa tuskissaan sinne tänne.

Nyt talonpojat vihdoin olivat saaneet niin paljon rohkeutta että tulivat Joosepin avuksi ja riensivät esille heinä-hangoilla ja veitsillä. Mutta kuullessansa melua takanansa, ojensi sonni taas sarvensa puskeakseen ja heittäytyi Joosepin kanssa erään liiterin ovea vasten, jotta näytti kuin Joosepin pitäisi musertua; ovi heltyi ja avautui tuosta kauheasta puuskasta, sonni syöksi liiteriin ja viertelihe kiertelihe siinä tikapuiden, vaunujen ja aurojen välissä, niin että kaikki meni mullin mallin. Vaan Jooseppi oli noussut ylös orsille ja heitti oven kiinni, ett'ei tuo raivoisa eläin vielä kerran pääsisi ulos. Kuultiin hänen salpaavan oven sisäpuolelta. Hän oli suljettu raivoovan eläimen kanssa tuohon ahtaasen huoneesen, ja ulkopuolella olevat eivät voineet mitään tehdä. Sieltä kuului semmoinen jyske ja jyrinä ja mylvinä, että ihmiset kauhistuivat sitä kuullessansakin. Viimein oli kaikki hiljaa. Hetken levottoman odottamisen jälkeen avattiin ovi ja Jooseppi astui ulos hoiperrellen märkänä verestä ja hi'estä. Luultiin että sonni oli kuollut, mutta Jooseppi arveli, että olisi ollut sääli kaunista eläintä; haavoja voisi vielä parantaa, ne eivät olleet kuolettavia. Liiterissä näytti oudolle, kaikki ylösalasin, muserrettuna ja pirstaleina, vaan sonni makasi sidottuna lattialla. Se makasi liikkumattomana ja puhkaili kuin vasikka teurastus-penkillä. Jooseppi oli voittanut sen elävänä ja ihan yksinään! Semmoista ei kukaan mene tekemään paitsi hän!

Näin kertoi sanansaattaja Ventistä, ja sitten taas juteltiin ja kummasteltiin ja ihailtiin Jooseppi Hagenbacher'ia ja ihmeteltiin miks'ei hän koskaan tullut tänne. Ylimystalon emännällä oli niin monta kosijaa, ainoastaan Jooseppi ei näyttänyt hänestä huolivan.

Wappu meni pois pensas-aidalta. Nuo sanat saattoivat hänen punastumaan: siis ihmisetkin jo puhuivat siitä, että Jooseppi häntä halveksi?! Ja Asran jälkeen hän juoksi? Se oli sama tyttö, jonka hän vuosi sitten oli vienyt seurassaan Hochjoch'in yli ja jonka tähden hän oli ollut niin huolissaan.