Chapter 7

-- No, se voi olla yhden tekevää -- arveli hyväsydäminen Nikodemus, -- emme kuitenkaan voi ajaa häntä ulos lumeen ja viluun, olkoon hän sitten kuka hyvänsä.

-- Kernaasti minun puolestani -- sanoi vaimo, -- minä tulen tänne häntä hoitamaan, jos tahdotte, vaan talooni en ota häntä, sen vaan sanon teille!

-- Ei ole tarpeellista -- kyllä me häntä pidämme itsekin! -- vastasi Leander suuttuneena, ja kun Wappu taas sopersi jotakin itseksensä, kallistui hän hellästi alas: -- Mitä tahdot, mitä toivot?

Vanhemmat sisarukset katselivat toisiansa.

-- Kuuleppas sinä, -- sanoi Nikodemus, -- minä sanon sinulle jotakin. Nyt sinä teet niin hyvin ja olet pistämättä nenääsi tähän huoneesen siksi kuin tiedetään kuka tämä ihminen on. -- _Tuohon_ on salvomies tehnyt aukon, mene sinä ulos sen kautta, äläkä enää tule sisään, jos et tahdo että minun pitää ajaa tyttö tiehensä, kipeä kun on! Ymmärrätkös?

-- No kyllä kai saa katsella tyttöä? -- mutisi Leander. -- En totta tosiaan ymmärrä mitä hirvittävää se on sinun mielestäsi.

-- Laita itses pois täältä; minä en ai'o kärsiä sitä niin kauan kun olen herra talossani ja sinun holhojasi. -- Sen sanottuansa sysäsi hän veljensä ovesta ulos ja jäi sisaren kanssa yksinään sairaan luo.

Wappu ei selvinnyt, hän makasi kuumeen horroksissa. Kurkku oli paisunut, jäsenet kankeat ja kipeät. Sisarukset huomasivat pian että vieras oli pahasti vilustunut ja uupunut ja hoitivat sitä niin hyvin kuin voivat. Täll'aikaa Leander toimettomana ja levottomana kuljeskeli talossa. Niin pian kun joku tuli sairashuoneesta oli hän aina vastassa ja kysyi kuinka oli sairaan laita. Hän oli julmistunut myöskin siitä ett'ei saanut hoitaa tyttöä. Kun lumipyry illalla lakkasi, otti hän pyssynsä ja meni ulos.

Vaan oltuansa hetken aikaa ulkona tuli hän sisään jälleen ja kutsui Nikodemus'en ulos sairashuoneesta.

-- Tuolla ulkona katolla istuu kotka, oiva kotka ja katselee ihmiseen niin tyynesti ja tuttavasti kuin jos olisi kotona täällä! -- lausui hän innoissansa.

-- Ah -- sanoi Nikodemus, -- sepä olisi kummallista!

-- Tule itse katsomaan! huusi Leander ja veti veljen ulos mukaansa.

-- Siellä -- siellä se istuu eikä liikahda paikasta. Mikä komea lintu -- ja sitä ei saa ampua -- se voi tehdä ihmisen hulluksi!

-- Miksi et voi sitä ampua? -- sanoi Nikodemus.

-- Ah enhän minä voi pamahuttaa, kun tyttö parka tuolla sisällä makaa! -- sanoi Leander ja potki jalkaa.

-- Aja se pois sitten, -- neuvoi Nikodemus -- ja laita niin että saat sitä ampua kaukana, josta se ei kuulu.

Leander rupesi heittämään lumipalloja ylös katolle peloittaaksensa lintua. Mutta kotka vaan pystytti höyheniänsä, tirskui ja lensi vihdoinkin ylös. Vaan pois ei se lentänyt, se kierteli ilmassa pari kertaa ja istui sitten katolle jälleen.

-- Ah se on merkillistä! Se ei tahdo pois täältä. Se on juuri niin kuin se olisi kesyt!

Vielä pari kertaa yritti Leander peloittaa sitä -- mutta turhaan.

-- Se on kuin olisi lumottu! -- arveli Leander tehden ristin-merkkiä lintua vastaan; tämä ei ollut siitä millänsäkään, luultavasti sillä ei ollut kuitenkaan mitään yhteyttä paholaisen kanssa.

-- Minusta näyttää kuin sitä olisi ammuttu niin ett'ei se osaa lentää. Kaikissa tapauksissa ei se enää mitään vahinkoa tee! selitti Nikodemus. -- Anna sen istua rauhassa siksi että putoo alas, jos et tahdo tyttöä peloittaa ampumisella.

-- Niin, se on jo puolikuollut. Luulen että voisi sitä kädelläkin vangita.

Hän otti tikapuut, asetti ne kattoa vasten ja nousi varovasti niitä myöten. Lintu antoi hänen lähestyä aivan likelle. Leander veti liinansa taskusta ja tahtoi heittää sen kotkan pään yli. Vaan silloin lintu hakkasi häntä niin että hänen nopeasti täytyi poistua.

Nikodemus nauroi.

-- Se näytti sinulle tuo kuinka kotkia kädellä vangitaan. Minä olisin voinut sanoa sen sinulle kohta.

-- En ymmärrä mikä lintu tuo lienee, -- sanoi Leander, pudistaen päätänsä. -- Odotappas vaan -- jos minä tapaan sua muualla!

-- Huomenna voit sitä ajella jos ei se yöllä kuole. Kun se taas jaksaa lentää, niin se kyllä lähtee kauemmas ja liian kauas ei se missään tapauksessa pääse.

Jo pimensi ja Marianna tuli ulos ilmoittamaan että hänen nyt täytyi mennä kotia laittamaan illallista miehelleen.

Veljekset astuivat sisään ja Nikodemus otti esiin leipää ja juustoa aamiaiseksi varastohuoneesta.

Sill'aikaa kun hän oli ulkona avasi Leander hiukan ovea, joka tuvasta vei Nikodemus'en makuuhuoneesen ja tirkisteli Wappua raon kautta. Hän makasi nyt hiljaa ja nukkui rauhallisesti Nikodemus'en lämpösellä vuoteella. Eihän hän pitkään aikaan ollut vuoteella maannut; taisi oikein nähdä että se teki hänelle hyvää unessa, niin pehmoista ja hyvää oli siinä maata.

-- Jumala suojelkoon sinua, lapsi raukka, Jumala suojelkoon sinua! -- kuiskasi hänelle Leander ja sulki nopeasti oven, kun kuuli Nikodemus'en lähestyvän. Kun tämä astui sisään ruoan kanssa, istui Leander viattomasti piisin penkillä.

-- Tänään kyllä käy päinsä kun Benedikt on poissa, sillä nyt minä voin maata sinun kanssasi Benedikt'in vuoteella. Vaan kun hän huomenna palaa on meidän vaikea tulla toimeen kahdella vuoteella.

-- Oh, minä en tarvitse mitään vuodetta, -- huusi Leander innostuneena. -- Hänen tähtensä tuolla sisällä minä kyllä makaan piisin penkillä taikka heinä-ladossa, se on minulle juuri yhdentekevä. Jos jonkun pitää kärsiä epämukavuutta hänen tähtensä, niin minä tahdon olla se.

-- Saat varsin mielellään jos se sinua huvittaa; vaan ei heinäladossa eikä piisin penkillä, sillä se on liian likellä sairashuonetta, -- ymmärrätkös?

-- Niin, niin ymmärrän kyllä, -- sanoi Leander ja puri juustoansa, niinkuin se olisi ollut hapan omena.

Nuorempien Klotz'ien makuuhuone oli vastapäätä Nikodemus'en, ja tämä pani nyt maata poissa olevan vuoteelle. Pari kertaa yöllä hän nousi ja meni Wapun ovelle kuuntelemaan kuinka hänen oli laita. Hän puhui ja houraili paljon, ja kerran Nikodemus selvästi kuuli hänen puhuvan kotkasta.

-- Aha, -- arveli hän, -- varmaankin näki hän kotkan kun tuli tänne. Nyt hän vieläkin unessa sitä pelkää.

Varhain seuraavana aamuna ennen aamiaista levottomuus taas ajoi Leander'in ulos.

Vasta päivällis-aikana palasi hän kotia.

-- No, kuinka jaksetaan siellä sisällä? -- kysyi hän astuessansa sisään.

-- Samalla lailla. Hän ei tahdo selvitä. Ja paitsi sitä on hänellä kauhea tuska ihmisistä, jotka tahtovat vangita häntä.

Leander raappasi korvan taustaa:

-- Siis minä en voi vieläkään ampua! Aatteleppas vaan, kotka istuu yhä vielä katolla.

-- Miks'ei!

-- Niin, kun minä aamulla tulin ulos en ollenkaan sitä nähnyt. Luulin että se oli lentänyt matkoihinsa ja kuljeskelin kolmen tunnin aikaa sitä tapaamassa. Kun tulen kotia, istuu se taas ihan levollisna katolla.

-- Jos ihminen olisi taika-uskoinen, niin voisi kyllä pelästyä tämmöisestä!

-- No niin! voisi melkein uskoa että vuoren "onnelliset neidot" tekevät minulle koiran kuria.

-- Jumalan rauhaa! -- lausui samassa karhea syvä ääni, ja Benedikt, toinen veli, joka oli ollut matkoilla, astui sisään.

-- Ah! Jumalan rauhaa, oletko jo kotona! huusivat veljekset hänelle vastaan. Mitä uutta, mitä olet toimeen saanut?

-- Oh, ei paljo mitään, he ovat taas lähettäneet meitä Pontiuksen luota Pilatuksen luo ja syöttäneet minulle lupauksia. Minä sanon sentähden että kaikki Oetz-laakson asukkaat, niin ihmiset kuin elukat, ehtivät taittaa niskansa ennenkuin saamme ajotietä tänne. -- Puhuja heitti suuttuneena laukun selästänsä ja istui piisin penkille. -- Saammeko pian jotain syödäksemme?

-- Kohta! -- sanoi Nikodemus, joka itse oli kokkina ja toi sisään lihalientä.

Pienen maito-maljan toi hän myöskin ja vei sen sisään sairaalle. Leander'in silmäykset seurasivat häntä kateudella.

Benedikt oli nälkäinen ja rupesi heti liemeen käsiksi, huomaamatta mitä veli teki tai oli tekemättä. Nikodemus palasi pian, ja ääneti söivät kaikki kolme sitten talonpojan juhlallisella tavalla, jonka mukaan lusikat käyvät määrätyssä tahdissa, niin ett'ei kukaan saanut liian paljon eikä liian vähän.

Lopetettuansa syömisen, sytytti Benedikt piippuaan ja ojensi itseänsä mukavasti piisinpenkille.

-- Mitä uutta muuten maailmasta kuuluu? Kerro nyt jotakin! pyysi Leander, joka tunsi veljen harva-puheisuutta.

Tämä pisti piipun toiseen suupieleensä ja haukotteli.

-- Minä en tiedä mitään! Vaan hetken kuluttua sanoi hän kuitenkin: -- Rikkaan Stromminger'in tytär, -- tuon, joka asuu Sonneplatte'lla -- Kotka-Wappu, te tiedätte -- on sytyttänyt isänsä taloa tuleen ja juoksee nyt kerjäten ympäri maata.

-- Ah, mikä juttu se on? -- kysyivät veljekset kummastellen.

-- Se taitaa olla kappale tytöksi! jatkoi Benedikt. -- Isänsä täytyi lähettää hänet Hochjoch'ille, kun ei voinut häntä hallita -- nyt hän palaa ja hänen ensimäinen tekonsa on että puoleksi tappaa Gellner-Vincentz'in ja sytyttää tuleen isän talon.

-- Jesus Maria!

-- Sen tehtyänsä pötki hän tietysti pakoon ja kuljeskelee nyt ympäri maata. Eilen oli hän Vent'issä ja kulki ovelta ovelle, etsien palveluspaikkaa -- vaan kuka ottaisi semmoisen taloonsa? Vielä päälliseksi kulettaa hän mukanansa kotkaa, jonka hän kerran vangitsi, ja se pitäisi ihmisten myöskin ottaa hänen kanssansa. Luonnollista on että jokainen kiittää kunniasta!

Nikodemus katseli Leanderia, joka kävi tulipunaiseksi.

-- Kaunis juttu! sanoi Nikodemus -- nyt minä tiedän kuka tuolla sisällä makaa! -- Kotka, joka ei tahdo katolta poistua -- ja hän on koko yön kotkasta houraillut -- ei hullumpaa! -- Kotka-Wappu on meidän talossa!

Benedikt hypähti ylös.

-- Mitä?

-- No, älä toki huuda niin kauheasti, -- sanoi Leander, -- pitääkö tuon sairaan tyttöparan välttämättömästi kaikkea kuulla? Nikodemus kertoi nyt kuinka Leander oli löytänyt hänen puolikuolleena ulkona lumessa ja että oli mahdotoin tehdä muuta kuin pitää häntä talossa ainakin siksi kun jaksaisi käydä. Vaan Benedikt oli ankara mies ja arveli että koko sairaus ainoastaan oli vale sekä että veljet olivat olleet hupsuja ja antaneet vetää itseään nenästä. Kyllä hän pian pääsi irti tytöstä.

-- Murha-polttajille ei meillä ole turvapaikkaa, -- huusi hän ja terävät silmänsä iskivät tulta paksujen kulmakarvojen alta.

-- Jos sinä olisit nähnyt tätä tyttöä, niin sinäkin olisit ottanut hänet taloon, se ei olisi ollut ihminen, joka olisi voinut ajaa häntä ulos lumeen ja myrskyyn!

-- Vai niin? Ja sillä lailla me pian saisimme kaikki seudun roistot ja rosvot taloomme -- jotta pian sanottaisiin että Rosen on roistokansan turva-paikka! Se olisi juuri makupala herroille tuolla maanoikeudessa! Jos te annatte ulos-ajetun mieronkulkijan houkutella itsiänne, niin minun täytyy ylläpitää järjestystä Rosen'issa.

Hän lähestyi ovea. Nikodemus asettihe seisomaan oven eteen ja sanoi tyynesti, mutta vakavasti:

-- Benedikt, minä olen vanhin ja olen yhtä pallon kuin sinä herra Rosen'issa, tiedän myös yhtähyvin kuin sinä mitä me Rosenilaiset olemme velkaa itsellemme! Minä annan sinulle kunniasanani että tämä tyttö ei tule jäämään tuntiakaan kauemmin taloon kuin inhimillinen ja kristillinen oikeus vaatii, vaan nyt hän on kipeä, enkä minä salli että häntä rääkätään. Niin kauan kuin minä istun Rosen'issa, ei kellekään ihmiselle vääryyttä tehdä sen katon alla.

Silloin Leander katkaisi hänen puheensa:

-- Nikodemus! sanoi hän luottavaisesti ja loistavin silmin, -- anna hänen vaan mennä sisään, kun hän on tytön nähnyt, ei hän koskaan enää tahdo lähettää häntä pois!

-- Sinä saatat olla oikeassa, keltanokka! -- hymyili Nikodemus ja avasi hiljaa oven.

Benedikt astui suutuksissaan melulla sisään. Tällä kertaa Leanderkin sai luikahtaa mukaan eikä Nikodemus'ella ollut mitään sitä vastaan että hän piti Benedikt'iä silmällä ja esti häntä raivoomasta.

Marianna istui vuoteen vieressä ja neuloi uusia vaatteita sairaalle, sillä vanhat olivat niin ryysyiset ett'ei hänellä olisi ollut mitään panna päällensä, kun taas saisi nousta ylös. Marianna viittasi että heidän piti olla hiljaa, kun Benedikt astui melulla sisään. Vaan tämä oli tuskin sairasta nähnyt ennenkuin hän käveli hiljemmin ja hitaasti lähestyi vuodetta. Tyttö nukkui raskaasti. Hän makasi selällään ja oli pannut kauniin pyöreän käsivartensa pään yli. Tuuheat tummat hiukset valuivat alas valkoiselle rinnalle, joka ei ollut ruskeaksi tullut karhean talonpoikaisen nutun alla ja jota tuo väljä paita nyt osaksi paljasti. Nukkuva oli ikäänkuin hymyten puoleksi avannut huulensa ja kaksi riviä valkosia helmihampaita tuli näkyviin punaisten huulien väliltä -- vaan nukkuvan otsa puhui kauniimmin kuin sanoilla voi lausua puhtaudesta ja jaloudesta. -- Benedikt oli vaiennut -- hän oli ihan ääneti. Hän katseli kauan niinkuin hämmästyneenä tuota ihastuttavaa ja kuitenkin puhdasta kuvaa. Hänen ruskeat kasvonsa rupesivat vähitellen hohtamaan niin kuin Leander'in. Sitten puri hän hampaansa yhteen ja kääntyi pois:

-- Hän on todellakin kipeä, sanoi hän, kuin olisi ajatellut: -- tähän ei voi mitään -- ja meni sitten varpaisillaan ulos huoneesta.

VIII.

Erämaassa.

Taas kevättuuli kävi yli maan. Kuohuvissa vuoripuroissa virtaili sulannut lumi alas; ujosti, melkein epäilevästi pistivät ensimäiset alppikasvit esiin ja kurkistivat aurinkoon päin, ikäänkuin kysyäksensä, loistiko se vaan leikillään vai oliko se todentekoa, jotta uskaltaisivat astua esiin lumesta. Siellä täällä oli vielä valkoisia kinoksia, ikäänkuin lakanoita, joita oli jälkeen unohdettu.

Iäti vihriöivissä hongistoissa ja kuusistoissa nostivat linnut siipiään, pitivät liverrellen keskusteluitaan ja virittivät pieniä kurkkujansa yhteiseen riemulauluun.

Vuori-huipuilta syöksivät lumivyörteet pauhulla alas laaksoihin, ja nuo kauheat liikkuvat lumijoukot mursivat muuria ja hirsiä, puita ja pensaita. Nyt oli taistelua ja elämää -- pauhua ja kauhua, pelkoa ja toivoa vuorilla ja laaksoissa; ja tuo alituisesti ylpeä tyhmän-rohkea ihminen rupesi taas liikkeelle menemään pitkän talvisen torkkumisensa jälkeen, aloitti koetella vuoria alppi-sauvallansa, missä uskaltaisi jalkaansa asetella haterassa lumessa.

Ainoastaan Rosen makasi vielä taivaankorkuisten vuoriseinien varjossa ikäänkuin uneksien valkosen lumi-vaipan alla. Oven ulkopuolella seisoi Leander ja syötti Hanselille suurta hiirtä, jonka oli pyytänyt sille. Hansel oli tullut Leander'in lemmikiksi siitä asti kun hän sai tietää että se oli Wapun oma, ja uskollinen eläin ei kärsinyt mitään puutetta Rosen'issa.

Nyt Benedikt vuorisauva kädessä palasi eräältä matkalta. Hän oli tutkiskellut tietä Murzoll'ille ja useita kertoja ollut elämän ja kuoleman vaiheella. Hän katseli sinne tänne, koko hänen olentonsa oli synkkä ja liikutuksen alainen.

-- No'o, -- kysyi Leander jännitetyllä mielin -- kuinka on laita?

-- Tietä voi töin tuskin kulkea! Jos minä menen hänelle saattajaksi, niin hän ehkä uskaltaisi sitä käydä.

-- Kuule Benedikt, älä mene, älä laske häntä sinne ylös -- minä pyydän sinua.

-- Mitä hän tahtoo -- sen hän tahtoo! -- sanoi Benedikt synkästi.

-- Sano hänelle että vuorelle on mahdotoin päästä, niin hän kyllä jääpi tänne.

-- Miksi valetta! Ei hän kuitenkaan mieltänsä muuta, vaikka hän jäisi tänne kuinka kauan, ja sinulla ei ole rahtuakaan toivoa, sen hän on sanonut monta kertaa. Semmoinen keltanokka kuin sinä et kelpaa Wapun tapaiselle tytölle. Pysy nyt alallasi!

Hän meni huoneesen. Suuttumuksen ja tuskan kyynelet nousivat Leander'in silmiin. Wappu tuli heinätanko kädessä tallista Benedikt'iä vastaan.

-- Wappu, -- sanoi tämä, -- jos on välttämätöintä, niin tahdon sinua viedä tuonne ylös, minä olen saanut selkoa tiestä, mutta vaarallinen se vielä on.

-- Sydämellinen kiitos, Benedikt -- sanoi Wappu, menkäämme huomenna.

Hän ripusti heinätangon seinään ja meni kyökkiin. Benedikt löi lumen jaloistaan ja asetti vuorisauvan erääsen nurkkaan. Hän mietiskeli hetken aikaa, vaan sitten hän ei voinut enää itseänsä pidättää -- hän seurasi tyttöä.

Wappu oli juuri sitonut helmat ylös, ruvetaksensa kuuraus-työhön.

-- Wappu, jätä tuo, minä tahtoisin puhua kanssas.

-- Minä en voi, Benedikt, minun täytyy siivota kyökkiä. Kun minä huomenna lähden, niin koko talo täytyy olla siisti. En tahdo jättää mitään epäjärjestystä jälkeeni.

-- Olethan sinä meidän luona tehnyt työtä enemmän kuin olet syönyt ja juonut. Anna nyt olla, täällä on hyvä järjestys kyllä -- ja kun sinä olet poissa, -- on kaikki kuitenkin yhtäläistä. -- Hän pureskeli puunkappaletta ja sylki pois tikut, jotka siitä lähtivät. Wappu näki kuinka kauheasti liikutettu Benedikt oli. Hän jätti työnsä kuunnellaksensa häntä.

-- Wappu, sanoi Benedikt, mieti vielä kerran etkö tahdo kumpaakaan meistä. Katso, sinun ei pitäisi olla ylpeä, kun olet niin pahassa huudossa että todellakin täytyy suuresti rakastaa sua tahtoakseen sinua vaimoksi.

Wappu kallisti päätänsä myöntäen.

-- No, näetkös, me täällä Rosen'issa olemme miehiä, jotka voivat kosia missä hyvänsä, ja mikä tyttö hyvänsä olisi iloinen meitä saadessaan. Sinä voit valita jommankumman meistä veljistä ja heität semmoisen onnen luotas. Katsos Wappu, sitä sinä ehkä kerran kadut!

-- Benedikt, sinulla on hyviä tarkoituksia minua kohtaan ja minä pidän niin paljon sinusta ja Leanderista kuin suinkin voi pitää miehistä, joiden kanssa ei tahdo mennä naimisiin. Minä en totta tosiaan mene vaimoksi kellekään, jota en voisi miehenäni rakastaa, ja tahdon paitsi sitä sinulle ilmoittaa -- että kerran olen nähnyt miehen, jota en voi unohtaa, ja ett'en ota toista niin kauan kuin hän on mielessäni.

Benedikt vaaleni.

-- Näetkös, minä sanon sen sentähden sinulle, että tyyntyisit etkä mua enää ajattelisi. Usko minua, Benedikt, minä tiedän mitä olet minun hyväkseni tehnyt, sinä ja te kaikki. Te olette minut pelastaneet kuolemasta, te olette minua suojelleet, kun isäni tahtoi minua ottaa väkivallalla, ja sangen kaunista oli katsella kuinka sinä puolustit minua ja talosi oikeutta. Minä olisin onnellinen tyttö jos voisin rakastaa sinua ja unohtaa tuon toisen -- minä olen sinulle sydämen pohjasta kiitollinen, ja jos se voisi sinua hyödyttää, niin mielelläni uhraisin elämäni puolestas, -- vaan sano itse, mikä ilo sinulla olisi vaimosta, joka rakastaisi toista? Se olisi todellakin huono kiitos sinunkaltaiselle miehelle!

-- Niin olisi! -- sanoi Benedikt sortuneella äänellä ja pyyhki otsaansa.

-- No hyvä, nyt sinä ymmärrät että minun täytyy täältä pois, ett'ei tätä tällaista voi jatkaa?

-- Ymmärrän! -- vastasi hän taas ja meni ulos kyökistä.

Wappu katsoi hänen jälkeensä kun hän astui ulos niin liikutettuna, tuo jalo ylpeä mies, joka oli hänelle tarjonnut kaikkea sitä, joka -- hänen lapsellisen käsityksensä mukaan -- olisi tehnyt mitä tyttöä hyvänsä onnelliseksi. Ei Wappu itsekään ymmärtänyt miksi hän ei voinut pitää enemmän tästä, joka oli tehnyt niin paljon hänen edestänsä, kuin tuosta vieraasta miehestä, joka ei edes ajatellut häntä. Vaan niin oli nyt kerran laita! Jooseppi oli kuitenkin hänen mielestänsä ihanin ja jaloin kaikista. Hän näki Jooseppia aina edessään semmoisena kuin hän oli heittäessään karhun nahan selästään ja kertoessaan taistelustansa pedon kanssa; hän muisteli kuinka kaikki ihmiset ympärillä ihaellen kuuntelivat, katselivat häntä, tuota ainoata, ihanata, mahtavaa. Ja hän oli voittanut hänen isänsä, tuon väkevän miehen, jota Wappu siihen asti oli pitänyt niin voittamattomana ja peloittavana. Sitten oli hän kuitenkin puhunut niin ystävällisesti Wapulle, huolimatta isän kiukusta. Ei, ei kukaan ollut Joosepin vertainen. Wappu rupesi taas työhön.

-- Jos Jooseppi tietäisi, mitä kaikkea olen hyljännyt hänen tähtensä! -- ajatteli hän havaitessaan että Benedikt hartaasti koetti selittää asiaa Leander'ille ja että tämä itki.

Vanha Stromminger oli alussa raivossaan kironnut tottelematonta lasta eikä tuo hyvä pappi Heiligkreuz'istäkään voinut häntä hillitä. Kun tuli tunnetuksi että Wappu oli Rosen'issa, lähetti hän väkeä hänet takaisin tuomaan. Vaan ei kukaan niin helposti tuupannut Klotzareja Rosenissa pois tieltä heidän omalla alallansa, he puolustivat ritarillisesti Rosen-kartanoiden vanhoja oikeuksia.

Vaan huomatessaan että veljekset olivat häneen rakastuneet, uskoutui Wappu tuolle tyynelle Nikodemus'elle ja tämä ymmärsi kohta tehtävänsä. Hän meni Stromminger'in luo, ja hänen puhelahjansa sai aikaan sen, että isä heitti vangitsemistuuman sikseen ja tyytyi siihen että hylkäsi tyttärensä. Kesällä hän saisi niinkuin ennenkin paimentaa karjaa Murzoll'illa -- "sillä se oli kuitenkin ainoa työ, mihin hän kelpasi". -- Talveksi hän saisi etsiä itselleen palvelus-paikkaa missä tahtoi, vaan kotia hän ei saisi tulla.

Kun Nikodemus palasi tällä sanomalla, pyysi Wappu kohta saada seurata käskyä ja lähteä Murzoll'ille odottaakseen siellä karjan tuloa, ja ainoastaan Nikodemus'en jyrkkä kielto sai hänen odottamaan siksi että Benedikt olisi tutkistellut josko oli mahdollista päästä vuorelle.

Se hetki oli tullut, jolloin Wapun taas tuli paeta laakson kevät-tuulia ja lähteä vuorille, erämaahan. Raskaalla mielellä jätti hän hyvästi veljille ja hyvälle Mariannalle. Kaikki he olivat oppineet häntä rakastamaan, nämät hyvät ihmiset, jotka olivat tehneet niin paljon hänen edestänsä.

Benedikt saattoi häntä; sitä oikeutta hän ei antanut riistää itseltänsä.

-- Sinä olet ollut niin kauan uskottu meille -- me tahdomme ainakin jättää sinua takaisin raittiina ja terveenä. Mitä sinulle sitten tapahtuu, sitä emme me voi estää, Jumala paratkoon!

Kamala oli se tie, jota heidän oli tällä kertaa kulkeminen, ja Benedikt, joka oli mainio ja rohkea opas, sanoi itse ett'ei hän koskaan ollut tehnyt vaikeampaa vuorimatkaa. He puhuivat vähän, sillä he taistelivat lakkaamatta elämästä eivätkä uskaltaneet katsoa oikealle eikä vasemmalle. Se oli raskas työ. Puolen päivän taisteltuansa lumen, jään ja vuoriloukkojen kanssa, olivat he vihdoinkin perillä.

Siinä se vielä seisoi tuo vanha maja, se oli vaan vähän huonompi kuin ennen, suuria lumikinoksia oli katolla ja ylt'ympärillä.

-- Sinä tahdot siis mieluummin asua täällä kuin kotona meidän luonamme, emäntänä Rosen'issa, jossa voisit elää toimekasta ja kunnioitettua elämää?

-- Minä en voi toisin tehdä, Benedikt! -- sanoi Wappu hiljaa ja katseli surumielisesti lumista, kolkkoa majaa. -- Minä luulen että vuoren haltijat ovat minua lumoneet, jotta minun täytyy palata heidän luo enkä voi perehtyä laaksoon.

-- Sitä melkein voisi uskoa. Jotakin kummallista on sinun tilassasi. Sinä olet aivan toisellainen kuin muut tytöt, ja sinua täytyykin rakastaa aivan omituisella tavalla, paljon, paljon enemmän, ja kuitenkin tuntuu niinkuin sinä et kuuluisi meille, tuntuu ikäänkuin sinua hallitsisi paha henki!

Hän heitti maahan sen tavarajoukon, jonka oli tuonut mukanaan Wapulle, ja rupesi luomaan lunta oven edestä, että Wappu pääsisi sisään tupaan.

-- Benedikt, -- sanoi Wappu hiljaa, ikäänkuin he olisivat voineet sitä kuulla -- uskotko sinä että "vuoren onnellisia neitoja" on olemassa?

Benedikt katsoi miettien maahan ja kohotti olkapäitään.

-- Niin, mitä pitää minun sanoman! En minä ole nähnyt ketään heistä -- vaan ihmisiä on, jotka voisivat panna elämänsä pantiksi siitä.

-- En minäkään usko niitä olevan -- vaan kun minä viime vuonna tulin tänne ylös, näin unta, joka oli niin todennäköinen että sitä tuskin olisi voinut uneksi uskoakaan -- ja nyt minä aina muistan noita onnellisia neitoja kun jotain minulle tapahtuu.

-- Mikä uni se oli?

-- No niin, se jota lemmin, on myöskin vuorivuohen-ampuja ja juuri hänen tähtensä isä lähetti minut tänne, ja kohta kun tulin tänne, näin unta että Murzoll ja hänen onnelliset neitonsa uhkasivat että jos en heittäisi häntä mielestäni, niin he syöksähyttäisivät minut alas syvyyteen!

Ja hän kertoi Benedikt'ille koko unensa. Tämä pudisti päätänsä ja tuli varsin alakuloiseksi.

-- Wappu, sinun sijassasi minua peloittaisi!

Wappu heitti päätään taaksepäin:

-- Kaikkia vielä! sinäkin olet vuorivuohen-ampuja, ja pelkäät noita onnellisia neitoja. Ei saa pelästyä. Sen jälkeen olen minä juossut monen syvyyden yli ja vaikka kyllä olen huomannut että on jotakin, joka minua vetää alaspäin, niin olen kuitenkin pysynyt vakaana ja olen voittanut.

Hän nosti uhaten väkeviä ruskeita käsi varsiansa: