Chapter 6

-- Näetkös, tuolla on Jerusalemi ja kolme kuningasta, jotka vaeltavat Kristus-lapsen luo -- katso tuossa on tähti, joka heitä johtaa ja tuolla -- tuolla lapsi makaa seimessä eikä tiedä että on maailmaan syntynyt maailman syntien edestä kärsimään, sillä se ei osaa vielä ajatella eikä ole muistoja tuonut mukanansa taivaallisesta kodistaan, sillä Jumalan pojan täytyi tulla juuri semmoiseksi ihmis-lapseksi, kuin muutkin, -- olisivathan ihmiset muuten voineet sanoa ett'ei ollut vaikea olla hyvä ja kärsivällinen kun jumalallista voimaa omisti, sekä sekä ett'ei tavallinen kuolevainen ihminen voinut ottaa seurataksensa semmoista esikuvaa. Niin väitetään usein vielä, Jumala paratkoon, ja syntiä tehdään sen johdosta!

Wappu katseli kaunista pientä paljasta lasta, jolla oli säteikkö kultapaperista päässä, joka niin kärsivällisesti makasi siinä ja kuunteli kirkkoherran sanoja, ja aatellessansa ankaraa, synkkää Herraa Kristusta ristillä tuommoisena köyhänä turvattomana ihmis-lapsena. -- tunsi hän sääliä, ja hänen oli paha mieli siitä että eilen Luckard'in kuolinvuoteella oli ollut niin "paha", tuolle ristillä kärsivälle.

-- Mutta miksi hän myöskin kärsi kaikkea semmoista? -- lausui hän vasten tahtoansa enemmän itsekseen kuin kunnian-arvoiselle papille.

-- Sillä hän tahtoi opettaa ihmisiä olemaan palkitsematta pahaa pahalla, olemaan kostamatta, sillä Jumala on sanonut "kosto on minun!"

Wappu punastui ja loi silmänsä alas.

-- Ja tule nyt tekemään tunnustuksesi, lapseni -- sanoi viisas mies.

-- Se on pian tehty, teidän korkea-arvoisuutenne, -- sanoi Wappu. Rehellinen kun oli, kertoi hän kaikki kaunistelematta, vaikkapa ujosti ja matalalla äänellä, ja kirkkoherra käsitti pian selvästi asian laitaa. Suurenmoinen elämän kuva oli näin, rohkeilla viivauksilla hänelle kuvattu, ja hän sääli sydämen pohjasta jaloa nuorta tyttöä, joka oli villistynyt karheain vuorihuippujen ja raakain ihmisten keskellä.

Kauan istui hän syvästi miettien, kun Wappu oli lopettanut. Silmäyksensä kiintyi vanhaan kuluneesen kirjaan eräällä hyllyllä; eräs vieras, jolle hän oli osoittanut hyväntahtoisuutta, oli sen hänelle lahjoittanut. Kansilla seisoi kultakirjaimilla: "das Nibelungen Lied".

-- Herra kirkkoherra -- sanoi Wappu, joka tuon miettiväisen katsannon luuli moittivaiseksi, -- sinä päivänä olikin kaikki satanut minun päälleni, suuttumus vielä kiehui minussa Luckard'in tähden ja silloin hän päälliseksi tuli lyömään Klettermaier'ia! Katso, minä en voinut nähdä kuinka hän löi tuota vanhaa miestä, ei kaiken maailman edestä, ja jos se vielä kerran tapahtuisi, niin tekisin juuri samalla tavalla! Ja murhapolttaja en ole, vaikkapa sanovatkin minua siksi. Eikö niin? Jos kirkkaalla päivällä, kun koko maailma on läsnä, pistää jotakin tuleen, ei paljon voi palaa. En tietänyt mitään neuvoa ja aattelin: jos heidän täytyy ruveta sammuttamaan, niin eivät ehdi juosta minun jälkeeni! Ja _jos_ se on synti, niin en todellakaan tiedä kuinka tässä maailmassa toimeen tullaan, kun ihmiset ovat niin pahat, että tekevät toisilleen kaikenlaista kiusaa.

-- Meidän tulee tehdä niinkuin Jesus Kristus: kärsiä! -- vastasi pappi.

-- Kuulkaa, teidän korkea-arvoisuutenne, -- sanoi Wappu, -- jos Herra Jesus Kristus salli kaiken tuon tapahtua itselleen, niin hän tiesi, miksi -- hän tahtoi opettaa ihmisille jotakin! Mutta miksi minä kärsisin, en totta tosiaan ymmärrä, sillä ei kukaan ihminen koko Oetz-laaksossa tahtoisi minulta mitään oppia! Ja vaikka minä kuinka kärsivällisesti olisin antanut pistää itseni kelleriin, niin se ei olisi ketäkään hyödyttänyt, sillä ei kukaan minun esimerkkiäni seuraisi, mutta minä kenties olisin sen saanut hengelläni maksaa!

Hetken aikaa kirkkoherra mietiskeli, siten katseli hän ystävällisesti Wappuun viisailla silmillään.

-- Sinä vallaton lapsi, tahdotko minunkin kanssani riidellä? He ovat varmaankin sinua pahasti ärsyttäneet ja rääkänneet, koska sinä joka paikassa olet näkevinäsi vihollisia ja vastustajia. Malta nyt mieltäsi ja huomaa missä olet -- sinä olet Jumalan palvelijan luona ja Jumala sanoo: minä olen rakkaus, eikä tämä saa olla vaan tyhjä sana, minä tahdon näyttää sinulle että se on totuutta! Minä sanon sinulle että vaikka koko maailma sinua vainoisi ja tuomitsisi, niin armas Jumala sinua rakastaa ja antaa sinulle anteeksi! Semmoiseksi kuin olet, ovat sinun tehneet kovat ihmiset, jylhät vuoret ja myrskyiset ilmat, ja tämän hyvä Jumala varsin hyvin tietää. Hän katsoo sydämeen ja näkee että sinun sydämesi on hyvä ja rehellinen, vaikka oletkin rikkonut. Hän tietää myöskin ett'ei ryytimaan kasvit erämaassa kasva sekä ett'ei kirveettä hienoa veisto-työtä tehdä. Vaan huomaa! Jos Herramme ja mestarimme katsoo tuota karheasti tehtyä kapinetta niin hyväksi aineeksi että maksaa vaivaa tehdä siitä jotakin parempaa, niin tapahtuupa silloin että hän tarttuu veitseen ja rupee tuohon huonoon ihmistyöhön ja veistää sitä kauniiksi. Nyt minä neuvoisin sinua ottamaan tarkasti vaaria ett'et paaduta sydäntäsi, sillä jos Jumala rupee veistotyöhön ja huomaa aineen liian kovaksi, niin hän katuu vaivaansa ja heittää koko työn. Katso siis lapseni että sydämesi on hellä ja antaa Jumalan käden itseänsä muodostaa. Jos asia sinua niin rasittaa että se sinusta on kärsimätöintä, niin ole nöyrä ja ajattele että se kentiesi on Jumalan käsi, joka sydäntä veistää. Ja jos joku suru oikein sieluasi leikkaa, niin ajattele että se on Jumalan veitsi, joka leikkaa pois joitakuita epätasaisuuksia. Ymmärrätkö minua?

Wappu nyykäytti päätänsä vähän epäillen.

-- No hyvä, -- sanoi vanha herra -- tahdon tehdä sen sinulle vielä selvemmäksi. Kumpaako mieluummin tahtoisit olla: karhea ryhmy-sauvako, jolla voi ihmisiä tappaa ja joka, kun se on lahonnut, taitetaan ja poltetaan, vaiko tuommoinen hieno pyhimyksen-kuva kuin tuo tuolla, joka pannaan komeroon ja jota hartaasti kunnioitetaan.

Nyt Wappu oli ymmärtänyt ja vastasi vilkkaasti:

-- Niin, niin -- ennemmin tuommoinen pyhimyksen kuva!

-- No katso! Kovat kädet ovat hakanneet sinua ryhmy-sauvaksi, mutta Jumalan käsi voi sinusta tehdä pyhimyksen kuvan jos teet niin kuin olen sinulle neuvonut.

Wappu katseli pappia suurilla hämmästyneillä silmillä, hänestä tuntui niin oudolle -- hän oli iloinen ja kuitenkin oli hän itkeä. Pitkän äänettömyyden jälkeen sanoi hän ujosti:

-- En tiedä mitenkä lienee, mutta teidän luonanne, herra kirkkoherra, kaikki on toisenlaista kuin muualla. Näin ei kukaan ihminen vielä ole minulle puhunut! Kirkkoherra Sölden'issä torui minua aina, puhuen perkeleestä ja meidän synnistämme, enkä minä käsittänyt häntä ensinkään, kun en ollut silloin vielä mitään pahaa tehnyt. Mutta te puhutte niin että toinen voi ymmärtää; jos minä saisin jäädä teidän luoksenne, olisi se minulle parasta! Kyllä tekisin työtä yöt päivät ansaitakseni leipääni.

Kirkkoherra mietti kauan ja pudisti sitten päätänsä surumielisesti.

-- Se ei sovi, lapseni. Vaikka kuinka ajattelisin, niin se ei käy laatuun. Jos kohta _Jumalan_ puolesta voinkin antaa sinulle anteeksi, niin en voi sitä tehdä _ihmisten_ puolesta. Sillä Jumala katsoo _tarkoitukseen_, ihmiset vaan _tekoon_. Pappi on ripitys-tuolissa toinen -- seurakunnassa toinen. Ripitys-tuolissa edistää hän _armoa_ -- seurakunnassa _lakia_. Hänen täytyy sanoissa ja teoissa kehoittaa ihmisiä lakia kunnioittamaan ja pyhänä pitämään. Aatteleppas mitä ihmiset sanoisivat siitä, jos kirkkoherra pitäisi luonansa tunnetun valkeavaaran-tekijän? Luuletko että he ymmärtäisivät miksi sen tekisin? Ei suinkaan, siitä he vaan päättäisivät että minä suojelen murha-polttajaa, ja sen johdosta syntiä tekisivät. Ja kun me toinen kerta saisimme kuulla murha-poltosta, niin minä saisin katkerasti katua käytöstäni sinua kohtaan ja luulla että ihmiset sen kautta ehkä olivat tulleet rohkeiksi! Voitko ymmärtää tätä ja nurisematta ottaa sitä vastaan tekosi seurauksena?

-- Kyllä! -- vastasi Wappu kolkosti, ja silmät tulivat punaisiksi pidätetystä itkusta. Sitten hän nousi nopeasti ja sanoi kovasti:

-- Suuri kiitos, herra kirkkoherra, ja hyvää huomenta!

-- He he! -- sanoi kirkkoherra -- kohta tulessa ja liekissä? Eikö sinusta olisi suorempi tie seinän kuin oven kautta? Sinun sijassasi minä mieluummin menisin seinän kautta!

Wappu seisahtui ujosti ja katseli äänetönnä lattiaan. Vanha herra katseli häntä lystillisellä hymyllä.

Paljoko maksanee ennenkuin tuo kuohuva veri sinussa asettuu! Pötkitäänkö kohta tiehensä tuolla lailla? Sanoinko ett'en millään lailla sinua auttaisi sentähden ett'en voi sinua pitää kotonani? Ensiksikin pitää sinun syödä aamiaista luonani, sillä syödä täytyy ihmisen, ja Jumala tietää kuinka kauan on siitä kun sen teit. Jatketaan sitten puhettamme.

Hän astui erään luukun luo, joka vei kyökkiin ja huusi vanhalle palvelijalle että hänen piti kattaa pöytä kolmelle hengelle. Sen jälkeen istui hän yksinkertaisen kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti Wapulle muutamain talonpoikien nimet, joita tiesi hyviksi ihmisiksi.

-- Katso tänne, tässä on sinulla koko luettelo rehellisistä ihmisistä Oetz- ja Gurglerlaaksoissa, -- sanoi hän Wapulle; hae itsellesi paikka niiden luona. Täällä vuorien takana ei vielä tunneta sinun pahantekoasi, ja kun se tulee tunnetuksi, olet sinä myöskin tunnettu hyvänä palvelijana, niin että he kyllä ovat siitä huolimatta. Ei saa sekoittaa minua asiaan, mutta sinä olet iso ja väkevä kuin mies, niin että kyllä mielellään ottavat sinua palvelukseen. Jos tahdot, niin voit hyvästi työtä tehdä ja tulla hyödylliseksi. Mutta sinun täytyy oppia tottelemaan ja elää maassa maan tavalla, muuten ei käy! Minä en vaadi sinulta että palaat isäsi luo ja annat heittää itsesi kelleriin, sillä se olisi väärä rangaistus, joka tekisi sinua kovemmaksi eikä paremmaksi. En myöskään vaadi että tottelisit isääsi ja menisit Bincentz'ille, tullaksesi onnettomaksi koko elämäksi. Mutta minä vaadin sinulta, että hyvien ihmisten palveluksessa järjellisessä ja järjestetyssä työssä koetat hallita vallatonta luontoasi ja taas tulla hyödylliseksi jäseneksi ihmiskunnassa. Lupaatko minulle sen?

-- Minä tahdon koettaa! -- sanoi Wappu järkähtämättömässä rehellisyydessään.

-- No, siinä kaikki, mitä aluksi pyydän sinulta, sillä tiedän ett'et hyvällä omallatunnolla voi enempää luvata. Mutta koeta rehellisesti parastas ja muista aina että Jumala heittää pois liian kovat puut! -- Vielä tänä päivänä tahdon lähteä isäsi luo ja puhua hänen omalletunnollensa, jotta hän antaa sinulle anteeksi ja rakentaa sovintoa sinun kanssasi, tai että hän ainakin on sinua vainoamatta. Anna minun pian tietää missä olet, että voin sinulle kirjoittaa kuinka on asian laita.

Marianne toi aamiaisen sisään ja pappi luki aamurukouksen. Wappukin pani kätensä ristiin ja rukoili sydämen pohjasta hyvää Jumalaa että Hän auttaisi häntä tulemaan hyväksi; hartahin toivonsa oli tulla hyväksi, vaan hän ei tietänyt miten menetellä.

Rukouksen jälkeen kaikki kolme istuivat aamiaiselle, hän, kirkkoherra ja Marianne. Vaan tuskin olivat koskeneetkaan siihen ennenkuin melua kuului ulkopuolelta:

-- Kotka! -- katsokaa katolla on kotka! Ampukaa se, pyssyjä tänne!

-- Jesus, mun Hansel'ini -- huusi Wappu, hypähti seisomaan ja tahtoi lähteä ulos.

-- Tahdotko suotta joutua vaaran alaiseksi, kun isäsi lähettiläät voivat olla täällä milloin hyvänsä sinua vangitsemassa?

-- En jätä kotkaani, tapahtukoon mitä hyvänsä! huusi Wappu ja oli silmänräpäyksessä rientänyt ulos.

Kirkkoherra seurasi häntä, pudistaen päätänsä.

-- Kotka on kesyt, -- huusi hän vä'elle -- se on minun omani, antakaa sen olla.

-- Vaan tuommoisen eläimen ei niinkään anneta olla, -- nurisi ihmisjoukko.

-- Onko se ryöstänyt teiltä lampaan taikka lapsen? kysyi Wappu ylpeästi.

-- Ei!

-- No jättäkää minut sitten rauhaan lintuineni päivineni, -- sanoi tyttö ja seisoi siinä niin ylpeänä ja uhkaavana että ihmiset hämmästyneinä tuijoittivat häneen.

-- Wappu, Wappu, -- varoitti pappi hiljaa -- muista tuota kovaa ainetta!

-- Minä ajattelin sitä juuri, kirkkoherra -- ja hän viittasi kädellään kotkalle: Hansel tule: nyt mennään edemmäksi! Lintu lensi katolta alas, niin että ihmiset pelästyneinä poistuivat. -- Jumala teitä suojelkoon kirkkoherra, -- sanoi Wappu hiljaa, -- minä kiitän teitä kaikesta!

-- Etkö tahdo tulla sisään lopettamaan aamiaista? kysyi hän.

-- En, en jätä koskaan tuota lintua yksinänsä -- täytyyhän minun kuitenkin lähteä pois, mitä minä odottaisin?

-- Olkoot sitten Jumala ja kaikki pyhät sinun kanssasi -- sanoi kirkkoherra huolistuneena, sill'aikaa kuin vanha Marianne kaikessa hiljaisuudessa pisti joitakuita hyviä palasia Wapun taskuun.

Hetken aikaa viipyi Wapun jalka tuolla kynnyksellä, joka oli tullut hänelle rakkaaksi -- sen jälkeen kävi hän hiljaa eteenpäin läpi ihmis-joukon, joka kummastellen katseli hänen jälkeensä.

-- Kukahan tuo oli?

-- Se oli noita! -- kuuli hän kuiskuttavan takanansa.

-- Se on vieras, -- lausui kirkkoherra, -- joka on tehnyt tunnustuksensa minulle!

VII.

Klotz'it Rosen'issa.

Monta päivää Wappu kulki ympäri etsien palvelusta, vaan ei kukaan tahtonut häntä ottaa kotkan kanssa, ja kotkaa hän ei jättänyt. Jos hän olisikin luopunut siitä, olisi se kuitenkin aina palannut hänen luo, ja että hän voisi tappaa tuota uskollista eläintä, se aatos ei hänen päähänsä pistänyt, tapahtui mitä tahansa. Nyt hän todellakin oli Kotka-Wappu, sillä hänen kohtalonsa oli nyt sidottu Kotkan kohtaloon. Luckard'in vanha serkku olisi mielellään pitänyt Wappua luonansa, kun Wappu hetkeksi poikkesi hänen asuntoonsa, mutta siellä eli hän liian likellä kotoansa -- siellä hän tykkänään olisi ollut isänsä vallassa. Hänen täytyi mennä kauas, niin kauas kuin jalat kantoivat. Vuoden aika tuli yhä ankarammaksi, lunta rupesi satamaan ja yöt, joiden kuluessa Wappu tavallisesti oleskeli heinä-ladoissa, olivat kylmät. Hänen vaatteensa tulivat kuluneiksi ja hän rupesi näyttämään mieron-kulkijalle; yhä jyrkemmin kiellettiin sisäänpääsy häneltä, kun hän seuralaisensa kanssa kolkutti jotakin ovea. Hän näytti jo niin oudolle ett'ei mikään rehellinen talonpoikaisvaimo tahtonut antaa hänelle työtä muutamaksi tunniksikaan eikä ruokaa pöydältänsä. Armosta pistettiin hänelle leipäpala joskus ulos ovesta. Ja Wappu, tuo ylpeä Strommingerin Wappu istui kynnykselle sitä syömään! Sillä kuolla hän ei tahtonut. Elämä, tämä ahdistettu, vainottu, kurja, paljas elämä oli sentään ihana niinkauan kuin hän toivoi että Jooseppi kuitenkin joskus rupeisi häntä rakastamaan. Tämä toivo antoi hänelle voimaa kaikkia kärsimään, nälkää, vilua, pilkkaa. Mutta hänen muuten niin voimakas ruumiinsa rupesi horjumaan alituisesta kalvavasta surusta ja mielenjännityksestä, hänen silmänsä kävivät himmeiksi, jalat eivät tahtoneet häntä totella enään ja missä tahansa hän pani maata, hänen ajatuksensa kävivät sekaviksi ja hän makasi kuumeentapaisessa unenhorroksessa. Hän joutui tuskallisen ahdistuksen alaiseksi, ajatellessansa että hän kentiesi sairastuisi. Se vielä! Jos hän jäisi tainnoksissa makaamaan johonkin heinälatoon, niin hän kannettaisiin isänsä luo ja hän olisi taas hänen vallassansa. Hän oli kävellyt ympäri Gurgler-laaksossa ja, etsittyänsä turhaan palvelusta siellä, oli hän aloittanut vaivaloista matkaa Oetz-laaksoon. Vent oli houkuttelevainen hänelle, se oli, isä Murzoll'in rauhoitetulla alalla, se oli hänelle ikäänkuin kappale kotoa. Vaan mitä kovempi ilman-piiri oli, sitä kovemmat myös ihmisten sydämet -- ja ennenkuin Wappu oli sinne ehtinyt oli huhu hänen te'ostansa ehtinyt sinne, ja kauhistus ja inhoitus häntä kohtasi kaikkialla. Hän ei vetonut Heiligkreuz'in kirkkoherraan, sillä olihan tämä kieltänyt sitä, ja hyvällä syyllä, sen Wappu ymmärsi. Sentähden hän ei mennytkään enää pappien luo; eihän kukaan saanut ottaa häntä suojelukseensa.

Vent'in kylän viimeinen talo oli juuri sulkenut ovensa Wapulta. Hänen eteensä nousivat nyt Platteykugel'in taivaankorkuiset seinät ynnä Wildspitze ja Hochvernagtferner, jotka sulkivat laakson ja joidenka yli ei ollut mitään tietä. Täällä maailma sulkeutui umpi-latuun ja hän seisoi sen lopussa. Hän seisoi ja katseli ylös vuorille, jotka jyrkkinä nousivat ylt'ympäri. Oli harmaa aamuhämärä; yöllä oli satanut lunta, jotta koko laakso näytti suurelle lumikinokselle. Jok'ainoa tien jälki oli hävinnyt. Wappu istui lumeen ja ajatteli: Jos minä nyt nukun ja palellun, niin se on helppo kuolema. -- Mutta niin kylmä ei vielä ollut, lumi suli hänen altansa ja pian oli hän läpimärkä. Silloin hyppäsi hän ylös ja nousi sille kukkulalle, joka on Vent'in takana ja vie ylös Hochjoch'ille. Sieltä näki hän kauas ympärille. Huomasipa sieltä vanan, joka kävi kylän takana Thalleitspitz'in juurella ja ikäänkuin vuoren sydämen läpi. Se voisi olla polku, vaan mihinkä se vei? Hän astui vielä korkeemmalle, voidaksensa nähdä kauemmas, ja silloin putosi ikäänkuin side hänen silmiensä edestä, -- olihan tämä se tie, joka Ventistä vei Rosen'in taloille. Rosen, korkein asuttu paikka koko Tyrolissa, viimeinen Oetz-laaksossa, missä ihmiset vielä asuivat kuin kotkat, vaan ainoastaan kaksi perhettä: Klotz'it ja Gestrein'it. Rosen, rauhallinen kätketty Rosen, kauhean Vernagt-jäätiön juurella, jääjärven reunalla, minne ei vuosien kuluessa ihmisjalka eksynyt ja joka, vanhana satuna, lepäsi salakähmäisen hunnun alla. Tämä oli sopiva paikka Wapulle, tämä oli hänen viimeinen turvansa, viimeinen paikka, josta hän toivoi apua tai ainakin kuolemaa, niinkuin erämaan pedot. Sinne hän tahtoi mennä Klotz'ien luo Rosen'iin! He olivat Tyrolin mainioimmat oppaat, he olivat niin tutustuneet vuorten kanssa kuin vuori-haltijat, _he_ voisivat ymmärtää että Wappu ennemmin sytytti ladon tuleen, ennemmin kuolisi kuin antoi itseltään ryöstää oikeuden vapaasti hengittää, ja he voisivat suojella Wappua koko maailmaa vastaan, sillä Rosen'in taloilla oli turvapaikan oikeus. Herttua Fredrik oli suonut heille sen, kiitollisuuden osoitteeksi siitä, että kerran Rosen'issa oli löytänyt turvapaikan vihollisiansa vastaan. Viime vuosisadalla oli Josef toinen ottanut pois heiltä mainitun oikeuden, vaan talonpoika riippuu kiinni tavoissansa ja Oetz-laakson asukkaat kunnioittivat vapaa-ehtoisesti tuota oikeutta vieläkin. Se, joka Rosenissa sai suojelusta, oli hyvässä turvassa, sillä Rosenilaiset eivät ottaneet vastaan ketäkään, joka ei sitä ansainnut, ja heitä pidettiin samassa arvossa kuin heidän esi-isänsäkin. Heidän talo-oikeutensa loukkaaminen olisi ollut yhtä kuin pyhyyden häväistys. Wappu nosti kätensä taivasta kohtaan sydämestänsä kiitollisna siitä että Jumala oli näyttänyt hänelle tämän tien, ja pyörryksissä, horjuen kävi hän tälle viimeiselle matkalleen, viimeisen voimansa avulla.

Tunnin aikaa, joka mielestänsä oli ijankaikkisuuden pituinen, oli hän kulkenut lumisella polulla. Siinä makasivat hänen edessänsä nuo hiljaiset kunnialliset Rosen'in talot ikäänkuin lumessa uneksien. Niitä oli hän usein Murzoll'ista nähnyt, niinkuin kotkan pesät kallioseinällä. Sydämensä tykytti niin että hän kuuli sen tykytystä, polvensa vapisivat. Jos häntä täältäkin pois näytettäisiin? Lumipyry alkoi taas, kiertäen kaikki valkoiseen huntuunsa. Wappua pyörrytti, kylmänä liehui valkoinen huntu hänen päänsä ympäri, vaan hänen kuumeenkuumalla otsalla se suli ja vuosi vetenä alas hiuksia ja kasvoja myöten ja hän värisi vilusta. Viimeinkin seisoi hän Nikodemus Klotz'in oven edessä ja haparoi oven-kolkutinta, vaan tätä tehdessä kävi kaikki niin oudon vaaleaksi hänen silmissään, hän kaatui ovea vasten ja vaipui sitten maahan.

Kauas, kauas lentelivät valkoiset lumihiuteet alas ahtaasen laaksoon ja muodostivat rauhallisen valkoisen kummun Nikodemus Klotz'in salvatun oven eteen tuon liikkumattoman olennon yli, joka siinä oli vaipunut maahan.

Nikodemus Klotz istui lämpösellä piisinpenkillä, poltti pientä piippuansa ja katsoi hyvillään ulos ikkunasta ulkona raivoavaa pyry-ilmaa. Niin kului neljännestunti toisen perästä; nuorin veli Leander, pulska metsästäjä, istui tutkistellen erästä viikkolehteä.

-- Pyryttää taas kauniisti, -- sanoi Nikodemus yhä polttaen.

-- Niin, -- sanoi Leander katsellen pyryä ja tuiskua pienen ikkunan toisella puolella. Silloin musta siipi yht'äkkiä löi ikkunaa vastaan valkoisessa pyörteessä, ja lentää liehutteli sitten ylös katolle.

-- Oli jotakin! -- sanoi Leander ja nousi.

-- Mitä se olisi ollut, -- mörisi vanhin veli, -- eihän kukaan ihminen mene ulos tällaisella ilmalla.

-- Oh, se oli lintu, kertoi Leander, ottaen pyssyn naulasta, sillä metsästäjänä hän pystytti kohta korvansa kun kuuli siiven suhinata. Hänen täytyi tarkastella mitä se oli. Hän meni ja avasi varovasti oven ett'ei peloittaisi lintua pois. Nyt tuli joukko lunta sisään ja hän havaitsi kinoksen rapulla. Hän ei päässyt ulos, vaan meni ensin hakemaan lapiota, jolla poistaisi lumen. Harmistuneena pani hän pyssyn pois ja rupesi luomaan lunta.

-- Jesus, mitä tämä on? -- huusi hän äkkiä. -- Nikodemus, tule tänne, täällä makaa jotakin oven edessä lumessa, auta minua!

Veli joutui paikalle, yks kaks oli kinos kaivettu läpi, ja käsivarsi, kaunis ympyriäinen käsivarsi tuli ilmi. Pian vetivät he pehmosen lumen alta hengettömän olennon.

-- Hyvä Jumala, tyttö -- ja mikä kaunis tyttö! -- kuiskasi Leander, kun tuo ihana pää ja muhkea rinta tulivat näkyviin.

-- Kuinka hän lienee tänne eksynyt? -- sanoi Nikodemus ja pudisti päätänsä sill'aikaa kun hän, ei ilman vaivaa, nosti raskaan ruumiin lumesta.

-- Onko hän kuollut? -- kysyi Leander ja koski häneen, katsellen kalpeita ruskeita kasvoja puoleksi hämmästyneenä ja puoleksi ihastuneena.

-- Täällä kysytään hieromista -- käski Nikodemus -- vaan ensin sisään huoneesen hänen kanssansa.

Ja he kantoivat Wapun sisään ja laskivat hänet Nikodemus'en vuoteelle.

-- Kyllä hän jo on maannut tuolla ulkona puolen tunnin aikaa, sillä niin kauan ainakin on siitä kun olin kuulevinani kolkutusta ovella, vaikka luulin että oli lumipallo, joka putosi katolta alas.

Leander toi vadillisen lunta sisään ja tahtoi hyväntahtoisesti olla avullisna nutun riisumisessa nuoren tytön päältä.

-- Ei niin, -- kielsi vanhempi ja viisaampi mies, -- se ei sovi tuommoiselle nuorelle pojalle kuin sinä olet -- jos tyttö saisi tietää siitä, niin saisi hän hävetä! Sinä menet ulos ja koetat saada tänne jonkun Gestrein'istä, -- Katarinan tai Mariannan. Mene!

Leander ei voinut kääntää silmiänsä hengettömästä ruumiista.

-- Mikä kaunis tyttö! -- mutisi hän säälien mennessään.

Tyynellä toimeliaisuudella riisui nyt kokenut mies vaatteet tytön päältä ja hieroi ruumista niin kauan ja niin kovasti lumella, että iho taas rupesi näyttämään elävän ihmisen iholle ja veri vapaasti juoksemaan. Sen jälkeen pyyhki hän tyttöä hyvästi, peitti häntä lämpösesti ja antoi hänelle muutamia pisaroita jotakin väkevätä yrtti-juomaa.

Viimeinkin Wappu tointui, liikkui ja ojensi itseänsä sekä katseli kerran ympäri huonetta. Vaan silmänsä olivat lasintapaiset, hourailevaiset, ja sopertaen muutamia käsittämättömiä sanoja sulki hän silmänsä jälleen. Hän on kipeä, -- sanoi Nikodemus Leander'ille, joka juuri astui sisään, sill'aikaa kuin roteva talonpoikaisnainen seisoi rapulla ja pudisti lumen päältänsä.

-- Marianna, -- sanoi Nikodemus -- tämä oli hänen nainut sisarensa -- nyt sinun täytyy auttaa meitä, sillä minä ja Leander, me molemmat miehet emme kuitenkaan voi tyttöä hoitaa, Leander silmäilee sitä jo vallan ihastuneena.

Hän katsahti moittivasti tuohon nuoreen mieheen, joka taas seisoi vuoteen pää-puolella ja ihastuksissaan katseli sairasta. Punastuen käänsi Leander pois kasvonsa.

Marianna astui nyt vuoteen viereen ja ensimäinen kysymyksensä oli tietysti:

-- Kuka se lienee?

-- Jumala tietää! Arvattavasti joku mieron kulkija, -- arveli Nikodemus.

-- Niin miksi ei? -- mörisi Leander -- jokaisen pitäisi nähdä että hän ei ole mieron kulkija.

-- Niin, niin, -- sanoi Marianna, -- sentähden että hän on kaunis ja mielyttää sinua! Vaan tiedä, että monella on kauniit kasvot ja ruma sielu, -- siitä ei voi päättää. Siivo tyttö ei tähän vuoden aikaan yksinään kuljeskele ympäri maata siksi että hän uupuu. Siihen hänellä kyllä on omat syynsä ja Jumala tietäköön kuka tällä lailla on saatu taloon!