Chapter 5

-- Hahaa! -- nauroi piika -- korjaa sitten nopeasti luusi kyökistä. Stromminger on kieltänyt sinua astumasta hänen huoneesensa. Sinä et kuulu tähän, paikkas' on tuolla ulkona, ymmärrätkös?

Wappu kävi kuolon kalpeaksi. Tälläkö tavalla häntä vastaan-otettiin isän talossa? Wallhurga Stromminger oli siis talon alhaisimman palveluspiian käskettävänä? Tarkoitus ei siis ollut ainoastaan karkoittaa häntä isän läheisyydestä, vaan myöskin kukistaa häntä tällä häpeällisellä tavalla? Ja tämä tapahtui Wapulle -- Kotka-Wapulle, josta hänen isänsä kerran suurella ylpeydellä oli lausunut, että tyttö semmoinen kuin hän oli suuremmasta arvosta kuin kymmenen poikaa!

-- Anna minulle avaimet! -- käski hän ankaralla äänellä.

-- Hahaa -- tämä tulee yhä hauskemmaksi! Stromminger on sanonut että sinä olet pidettävä karjapiikana -- avaimet eivät voi tulla kysymykseen, minä olen talon hoitaja enkä anna mitään ulos ilman isännän käskyä.

-- Avaimet! -- huusi Wappu yhä kiihtyvällä vihalla. Minä _käsken_ sinua!

-- Sinulla ei ole mitään käskemisen valtaa -- tiedätkös sen? Minä olen Stromminger'in enkä sinun palveluksessa. Ja kyökissä minä olen käskijä, ymmärrätkös sen? Se on Stromminger'in tahto. Jos hän pitää lapsensa huonompana meitä palveluspiikoja -- niin hän luultavasti tietää miksi!

Wappu astui aivan likelle piikaa, silmänsä leimusivat, huulensa vapisivat -- palvelustyttö hämmästyi. Mutta ainoastaan hetken aikaa epäili Wappu, sitten hänen ylpeytensä otti voiton, -- hänellä ei ollut mitään tekemistä tuon kurjan palveluspiian kanssa. -- Hän meni ulos. Hänen suonensa tykyttivät, silmät säkenöivät, rintansa nousi ja laskeusi hengästyksestä -- se oli liikaa, mitä hän tänä päivänä sai koettaa. Niinkuin unessa-kulkija hän kävi pihan yli, otti kirveen vanhuksen kädestä, joka väsymyksestä vapisi ja talutti häntä eräälle penkille lepäämään. Klettermaier vastusti rehellisesti tätä tuumaa, eihän hän saanut jättää työtänsä, mutta Wappu viittasi hänelle että hän tahtoi sitä tehdä hänen sijassansa.

-- Jumala siunatkoon sinua, sinulla on hyvä sydän, sanoi vanha mies ja vaipui uupuneena penkille. Wappu astui vajaan ja hakkasi noita kovia puita reippaasti. Niin suuttuneena hän kirvestä heilutti että se joka lyönnillä tunki syvästi puuhun.

Klettermaier katseli häntä ihaellen; työ kävi häneltä paremmin kuin mieheltä! Hän iloitsi siitä, hän oli nähnyt Wappua pienestä asti ja rakasti häntä tavallansa. Silloin näki Wappu kaukana Bincentzin inhotun haamun ja pysähtyi äkkiä työssänsä. Bincentz ei häntä huomannut. Hän astui Klettermaier'in takaa tämän säikähtyneen miehen etehen. Wappu katseli häntä vajasta, jossa hän seisoi. Hän tarttui miehen kaulukseen, veti hänen pystyyn ja huusi hänen korvaansa:

-- Hoi mies! -- tämäkö on työn tekoa? Laiskuri -- koska hyvänänsä minä tulen, istut sinä aina kädet ristissä -- nyt olen saanut tarpeeksi! Kyllä minä autan sinua jaloille, minä! -- Ja polvellansa antoi hän vanhalle vapisevalle miehelle semmoisen kolauksen, että hän kaatui kiviselle pihalle.

-- Oi, isäntä, auttakaa minua ylös, -- rukoili renki; mutta Bincentz oli tarttunut keppiin ja löi häntä:

-- Odotappas vaan -- kohta saat nähdä kuinka laiskoja renkiä autetaan ylös. Samassa tunsi Bincentz lyönnin päässänsä, niin että hän kiljahti kovasti ja kaatui taaksepäin.

-- Jesus, mitä se oli, änkkäsi hän ja vaipui alas penkille.

Se oli Kotka-Wappu! -- vastasi hänelle vihasta vapiseva ääni, ja Wappu seisoi hänen edessänsä kirves kädessä kalpeilla huulilla, tuijoittavilla silmillä, hengästyneenä, niinkuin hurjasti sykkivä sydämmensä olisi tahtonut halaista hänen rintaansa. -- Oletko sitä tuntenut? -- sai hän viimein vaivalla sanotuksi pitkällä välillä -- oletko tuntenut miltä lyönti tuntuu? Rääkkääppäs nyt vanhaa otollista palvelijaani! Luckard'in olet saanut maan mustaan multaan ja tahtoisit lähettää Klettermaier raukkaa samaa tietä? Vaan ei, ennenkuin semmoista kärsin, sytytän kotitaloni tuleen ja savutan sinut ulos, niinkuin kettujen kanssa tehdään! -- Puhuessaan oli hän auttanut Klettermaier'in ylös ja taluttanut häntä vajaan: -- Mene sisään Klettermaier ja levähdä -- käski hän. -- Minä tahdon sen!

Klettermaier totteli, hän tunsi että Wappu tällä hetkellä oli hallitsija. Vaan ovessa irroitti hän itsensä hänestä ja sanoi, pudistaen päätään:

-- Mene, Wappu -- sinun ei olisi pitänyt tehdä tuota -- mene katsomaan kuinka Bincentz'in on laita -- minä luulen että satutit häntä pahasti.

Wappu jätti vanhuksen ja meni taas ulos. Bincentz oli liikkumatoin. Wappu loi häneen aran silmäyksen. Hän makasi tainnuksissa penkillä. Verta tippui hiekalle hänen päästänsä. Tehden nopean päätöksen, meni Wappu kyökkiin ja huusi: -- Tule ulos, ota käsiliina sekä ätikkää ja auta minua.

-- Joko sinulla taas on jotakin käskettävää -- nauraa hohotti piika paikasta liikkumatta.

-- Se ei ole minua varten, -- sanoi Wappu synkällä katsannolla ja otti itse ätikkä-pullon hyllyltä -- Bincentz makaa tuolla ulkona -- minä olen lyönyt häntä.

-- Jesus Maria! -- huusi piika -- ja sen sijaan että olisi ruvennut auttamaan Wappua, syöksi hän talon läpi ja yli pihan, huutaen: apua apua! Wappu on tappanut Bincentz'in!

Pian alkoi tämä huuto kaikilta haaroilta aina kylästä asti ja ihmisiä riensi paikalle.

Wappu oli sill'aikaa saanut Klettermaier'in avukseen ja hautoi nyt pyörtynyttä ätikällä ja vedellä. Hän ei ymmärtänyt miksi haava oli niin pahan-laatuinen. Hän ei ollut lyönyt kirveen terällä, vaan vasaralla, mutta hän oli tehnyt sen voimalla semmoisella ett'ei hän itse sitä aavistanutkaan. Kauan pidätetty viha oli tässä lyönnissä ilmautunut, samaten kuin silloin kun hän puita halkaisi.

-- Mitä on tapahtunut? -- ärjäisi Wapun korvaan ääni, joka saattoi hänen verensä hyytymään.

Hänen isänsä oli vetänyt itsensä ulos kainalo-sauvansa avulla.

-- Mitä on tapahtunut? -- kuului kymmenkunnista kurkuista yht'aikaa huudettavan ja piha oli pian väkeä täynnä.

Wappu oli äänetön.

Kumiseva kohina syntyi hänen ympärillään, kaikki pyrkivät esiin koettamaan ja katsomaan pyörtynyttä.

-- Onko hän kuollut? -- pitääkö hänen kuolla?

-- Kuinka se on tapahtunut? -- kuului toiselta tai toiselta puolelta.

Wappu seisoi siinä niinkuin hän ei olisi kuullut eikä nähnyt ja hoiti sairasta.

-- Etkö enää osaa puhua? -- ärjäisi isä taas hänelle. -- Wappu mitä olet tehnyt?

-- Näettehän sen! -- oli hänen lyhyt vastauksensa.

-- Hän tunnustaa sitä! huusivat kaikki hurjasti: Jesus Maria, mikä hävyttömyys!

-- Sinä hirtehinen! -- huusi Stromminger. -- Tuommoisenako sinä palaat sieltä ylhäältä isäsi taloon?

Kuullessansa sanat "isäsi taloon" nauroi Wappu katkerasti ja loi terävän silmäyksen häneen.

-- Ja sinä naurat vielä kaupan päälliseksi! -- huusi Stromminger. Minä luulin että sinä tekisit parannusta tuolla ylhäällä, vaan tuskin olet ehtinyt olla neljänneksen tuntia kotona, niin olet jo saanut tämän onnettomuuden aikaan.

-- Nyt hän liikkuu, -- huusi yksi vaimoista -- hän elää vielä!

-- Kantakaa hänet sisään ja pankaa hänet minun vuoteelleni! -- käski Stromminger, jättäen sijaa kyökin ovessa, jonka pieleen hän nojautui, kaksi miestä nosti Bincentz'in ja kantoi hänet sisään.

-- Jos täällä vaan olisi lääkäri? parkuivat naiset, seuraten sairasta tupaan.

-- Jos meillä ainoastaan olisi Luckard täällä, niin ei olisi hätää lääkäristä -- arvelivat muutamat miehet -- hän tiesi aina neuvoa.

-- Hän on siis tuotava tänne -- käski Stromminger -- hänen pitää tulla heti paikalla!

Wappu nauroi taas:

-- Nyt hän olisi hyvä olemassa, vai kuinka Stromminger? Mene nyt ja ha'e häntä hautausmaalta!

Ihmiset katselivat häntä hämmästyneinä.

-- Onko hän kuollut? -- kysyi Stromminger.

-- Niin on, kolme päivää sitten. Hän kuoli siihen suruun, johonka te olette syypää. Se on sinulle oikein Stromminger -- ja jos hän tuolla sisällä kuolee lääkärin puutteesen, niin se on hänellekin oikein -- sen hänen hyvät työnsä Luckardia kohtaan ansaitsevat!

Nurisemista kuului ympärillä seisovilta -- tämä oli liikaa.

-- Semmoisen ilki-työn jälkeen vielä puhua tuolla lailla katumuksen sijassa! Sillä lailla ei kukaan ihminen ollut varma hengestään! Ja Stromminger seisoo vieressä sanaakaan sanomatta? Sepä kaunis isä!

Näin kuului sieltä täältä puhuttavan. Sill'aikaa seisoi Wappu kyökin ovessa uhkaavaisesti Stromminger'ia katsellen, johonka Wapun nuhde oli koskenut vasten hänen tahtoansa. Vaan sitten hän hurjistui ja ojentaen itseänsä kainalosauvan avulla huusi hän ihmis-joukolle:

-- Tahdon näyttää teille minkälainen isä minä olen. Vangitkaa ja sitokaa häntä!

Niin oikein -- huusivat ihmiset toinen toisensa jälkeen -- sitokaa häntä, semmoinen kuin hän on pidettävä lukon takana -- oikeuden eteen pitää hänen mennä -- se murhaaja!

Wappu päästi kamalan huudon kun kuuli sanan "murhaaja" ja meni kyökkiin.

-- Seisokaa! -- huusi Stromminger -- oikeuteen en salli että tytärtäni viedään -- luuletteko että sallisin semmoista häpeätä itselleni tapahtuvan että sanottaisiin ylimystalollisen lapsen olevan vankihuoneessa? Ettekö paremmin tunne Stromminger'ia? Tarvitseeko minun kutsua oikeutta avukseni, kurittaakseni pahaa lasta? Stromminger on mies ja omalla alallansa on hän oma "oikeutensa"! Minä tahdon näyttää teille mitä Stromminger on, vaikka olen halvautunut. Kelleriin minä suljen hänet enkä päästä häntä ulos ennenkuin ylpeytensä on masennettu ja hän, teidän kaiken nähden, on ollut polvillansa minun edessäni! Te olette kaikki sen kuulleet ja jos minä syön sanani, saatte sanoa minua raukaksi!

-- Pyhä Jumala, etkö siis enää pidä väliä mistään? -- huudahti Wappu. -- Ei, ei isä, ei mitään sisäänsulkemista! Jumalan tähden ei mitään sisäänsulkemista! -- Lähetä minut pois -- -- lähetä minut ylös Murzoll'ille ja anna minun jäätyä siellä! -- Minä tahdon kärsiä nälkää -- vilua -- vaan Jumalan avaran taivaan alla; -- jos suljette minut sisään, niin tapahtuu joku onnettomuus!

-- Ahaa, sinä tahtoisit taas ulos maan-kulkijana elämään, se mielytti siis sinua enemmän. Eipä niinkään. Tähän asti olen ollut liian hyvä sinua kohtaan. Nyt jäät lukon taakse kunnes olet kerjännyt armoa minulta ja Bincentz'ilta.

-- Isä, se ei sovellu minulle -- ennenkuin sen teen, mätänen minä kellerissa, se sinun pitäisi tietää. Päästä minut ulos, isä, taikka -- minä sanon sen vielä kerran -- tästä syntyy onnettomuus.

-- Nyt olen saanut lörpötyksistä tarpeeksi -- mitä te seisotte siinä? Mitä te odotatte? Pitääkö minun itse juosta hänen perässään halvautuneella jalallani? -- Ottakaa hänet kiinni -- mutta varovasti -- sillä se, joka on Stromminger'in sukua, voittaa kymmenen teistä. Muistakaa se!

Nuoret miehet, joita tämä pilkka oli loukannut, pyrkivät kyökkiin; -- kyllä me autamme häntä -- sanoivat he.

Mutta Wappu seisoi yhdellä hyppäyksellä piisin vieressä ja tempasi siitä palavia kekäleitä:

-- Joka uskaltaa koskea minuun, sen poltan minä suolineen sorkkineen! huusi hän ja seisoi siinä, niinkuin yli-enkeli leimuvalla miekallaan.

Kaikki vetäytyivät taaksepäin. -- Hävetkää! -- huusi Stromminger -- teidän kaiken pitäisi toki voittaman yhtä tyttöä. Lyökää kekäleet seipäillä hänen kädestänsä, -- käski hän, vihasta hehkuen, sillä nyt oli tullut hänelle kunnian asiaksi kurittaa tytärtänsä koko kylän nähden. Muutamat juoksivat seipäitä hakemaan -- oli kuin peto-eläin olisi ollut kaadettava, ja Wappu olikin nyt muuttunut hurjistuneeksi eläimeksi. Verehtynein silmin, tuskan hiki otsalla, valkoiset hampaat yhteen purtuna taisteli hän päällekarkaavaa joukkoa vastaan miettimättä, ajattelematta, niinkuin erämaan peto, sillä hän taisteli vapautensa eli elämänsä edestä. Nyt he löivät seipäillä kekäleet hänen käsistään -- hänen ainoat aseensa -- silloin heitti hän ne joukkoon, jotta tämä huutaen hajosi, ja yhä ottaen uusia kekäleitä piisistä heitti Wappu tuliset aseensa päälle-karkaajia vastaan. Meteli kiihtyi.

-- Tänne vettä! -- huusi Stromminger, -- tuokaa tänne vettä, sammuttakaa valkea häneltä!

Jos tämä viimeinen keino tapahtui, olisi Wappu hukassa. Hetki vielä, ja vesi olisi siellä -- hän joutui epätoivon alaiseksi. Silloin pisti hänen päähänsä aatos -- kauhea epätoivon synnyttämä aatos -- eikä ollut miettimisen aikaa, aatos oli todellisuus ennenkuin se oli lopuksikaan ajateltu -- ja heiluttaen palavaa kekälettä kädessään syöksi hän nuolen nopeudella joukon läpi ulos pihalle ja heitti voimakkaalla kädellä kekäleen heinälatoon heinien ja olkien keskelle!

Kauhistuksen huuto.

-- Sammuttakaa nyt, huusi Wappu ja lensi pihan yli portista ulos yhä kauemmaksi pois, sill'aikaa kun kaikki kiljuen ja huutaen riensivät sammuttamaan, sillä liekit nousivat jo katosta ylös.

Nousevasta savu-pylväästä lensi rääkyen outo esine ylös katolta, niinkuin liekistä syntynyt, pari kertaa lensi se korkealla ilmassa paikan ympäri, vaan sitten samaan suuntaan, johon Wappu oli lähtenyt.

Wappu, joka kuuli suhisevan äänen jälestänsä -- luuli että ajettiin takaa ja riensi umpimähkään eteenpäin. Yö oli käsissä, vaan pimeys ei tahtonut tulla -- mielestään oli semmoinen valo hänen ympärillään että häntä välttämättömästi täytyi nähdä jo kaukaa. Hän nousi korkealle kalliolle, nähdäksensä tietä myöten -- ja näki sieltä että hänen takaa-ajajansa tuli ilmassa. -- Wappu oli saavuttanut tarkoituksensa, ei kukaan enää ajatellut häntä: talon pelastaminen oli vaikea työ ja kaikki kädet olivat siinä työssä. Nyt kotka oli häntä saavuttanut ja lensi niin jyrkästi alas hänen päällensä että se melkein oli syöstä Wappua katolta alas. Wappu painoi uskollisen eläimen rintaansa vasten ja vaipui uupuneena maahan. Sammuvan silmäyksen loi hän vielä tuleen, joka etäältä loisti ja lainasi hohteensa vuorien huipuille. Ankarasti, polttavasti katseli häntä hänen oma tekonsa uhkaavana mahtavana. Kaikkialta soivat kirkon-kellot ja niiden kolkko ääni lausui aivan selvästi: Murhapolttaja, murhapolttaja! Vaan tuo kauhea laulu tuuti hänen tuntonsa uneen -- hänen kiihtynyt sielunsa vaipui lauhkeaan rauhaan -- hän meni tainnoksiin.

VI.

Kovaa ainetta.

Oli pimeä yö, kun Wappu avasi silmänsä jälleen; valkea oli sammunut, kellon-soitto vaiennut, alhaalta syvyydestä kuului Achen yksitoikkoinen kohina ja korkealla taivahalla loisti yksinäinen tähti. Kauan makasi hän liikkumatonna katsellen tähteä, sen ystävällinen valo puhui hänelle anteeksi saamisesta. Oudon lohdutuksen toi hänelle lauhkea yö-tuuli. Se jäähdytti hänen kuumaa otsaansa, hän nousi istumaan ja ajatuksiansa kokoelemaan. Aivan myöhää ei voinut olla, sillä kuu ei vielä ollut nousnut. Siis oli valkea nopeasti sammutettu. Luonnollistahan se olikin kun kaikki olivat läsnä ja kohta valmiit sammuttamaan; kuinka se olisikaan voinut päästä valloilleen! Hän ei tietänyt mitenkä asian laita oli -- hän tutkisteli itseänsä sisimmässä sielussaan, vaan ei voinut tuomita itseänsä syylliseksi. Olihan hän sitä tehnyt ainoastaan pakosta suojellaksensa itseään siten että hankki vihollisilleen muuta tekemistä! Hän tiesi kyllä että hän tästälähin saisi pitää "murha-polttajan" nimen -- vaan ansaitsiko hän sitä todellakin? Hän loi silmänsä tähteen tuolla ylhäällä. Oli kuin hän nyt vasta ensi kerran olisi puhunut hyvän Jumalan kanssa; mitä hänelle puhuttiin, se oli sovitusta. Rauhaa täynnä katseli kirkas ilta-taivas alas häneen, olihan hän tehnyt tekonsa rakkaudesta tähän taivaasen! Ainoastaan tämän korkean tähtitaivaan alla oli hänellä tarpeeksi ilmaa hengittääksensä; makaaminen vankina ahtaassa kellerissä ilmatta, valotta viikkokausia, kuukausia, kunnes lähtisi pakoon inhotun kosijansa taloon ja pilkan alaisena julkisesti matelisi isänsä edessä polvillaan, pyytäen anteeksi -- se olisi ollut pahempi kuin kuolema, se oli mahdotointa!

Tämä tyttö, joka aivan yksinänsä oli ollut vieraana jäitten kovassa kodissa, joka myrskyn ja jääsateen kodissa oli valvonut yö-kausia kuunnellen niiden pauhinaa, jonka otsaa taivaan tuli oli suudellut ennen maahan iskettyänsä, tämä tyttö, joka päivä päivältä kuoleman uhalla oli hypännyt pohjattomien syvyyksien yli, pelastaaksensa eksynyttä lammasta -- tämä tyttö ei kauemmin voinut olla ahdasmielisyyden orjana, ei voinut antaa sitoa itseänsä, niinkuin eläin, hänen täytyi elämän ja kuoleman vaiheella itseänsä varjella. Ihmisillä ei enää ollut mitään oikeutta häneen -- he olivat hylänneet hänet ja tehneet hänet luonnonvoimain toveriksi, ihmekö sitten että hän kutsui avuksensa yhden noista tovereista -- tulen -- taisteluhun ihmisiä vastaan?

Wappu ei voinut selvittää tätä kaikkea itselleen, hän ei ollut oppinut ajattelemaan itseänsä, hän ei tietänyt _miksi_? Vaan hän tunsi ett'ei Jumala häntä tuominnut, että Hän korkeudessansa mittasi toisellaisella mitalla kuin ihmiset. Kun Wappu oli vuoriloilla, näyttihän silloin kaikki täällä alhaalla niin pienelle ja mitättömälle, jota hän ennen oli suureksi arvellut -- näyttäisikö se toisin _Hänelle_ taivaan korkeudessa! Jumala yksin häntä ymmärsi -- vähän siitä jos täällä maan päällä arvelivat häntä murha-polttajaksi -- Jumala häntä vapautti!

Silloin nousi hän ja heitti pois sen painon, joka hänen mieltänsä oli ahdistanut, ja oli taas tuo entinen rohkea toivova Wappu, väkevä ja vakaa.

-- No Hansel, -- mitä nyt teemme? -- kysyi hän kotkalta, jolle oli tottunut puhumaan ääneen paremman seuran puutteessa. Hansel ajeli par'aikaa jotakin itikkaa, jonka sai suuhunsa. -- Aivan oikein. Hansel, meidän täytyy etsiä leipäämme. Sinä miekkoinen löydät sitä kaikkialla, mutta minä.

Äkkiä Hansel tuli levottomaksi ja lensi ylös ikäänkuin tiedustelemaan.

Nyt juohtui Wapun mieleen että, kun valkea oli sammutettu, häntä kentiesi etsittäisiin ja että hänen täytyi paeta. Mutta mihin? Sölden oli hänen ensimäinen ajatuksensa! Vaan samassa puna lensi hänen poskilleen -- Jooseppi voisi kentiesi luulla että hän juoksi hänen jälkeensä? Ja pitäisikö Joosepin nähdä häntä tässä häpeässä ja alennuksessa, köyhänä, kodista karannunna, kammottuna ja "murha-polttajaksi" julistettuna?

Ei, tämmöisenä Jooseppi ei saisi häntä nähdä, kaikista ihmisistä hän viimeiseksi! Ennemmin kulkea niin kauas kuin taivas sinertää!

Kauemmin miettimättä otti hän kotkan olkapäälleen -- hänen ainoa tavaransa -- ja meni samaan suuntaan, mistä hän aamulla oli tullut -- Heiligkreuz'iin päin.

Kaksi tuntia oli hän kulkenut, hänen jalkansa olivat revityt, hän oli uupumaisillaan, kun Heiligkreuz'in kirkontorni pimeästä ilmestyi hänen eteensä: niinkuin valo tulitornista loisti nouseva kuu sen aukkojen läpi, osoittaen äänettömälle vaeltajalle tietä.

Menehtyen väsymyksestä veti hän itsensä kirkolle nukkuvan kylän kautta. Siellä täällä rupesi koira haukkumaan, kun hän hiljaa kulki ohitse. Se, joka nyt sattuisi näkemään häntä, pitäisi häntä tietysti varkaana. Hän vapisi niinkuin hän todellakin olisi ollut varas. Mitä oli tullutkaan tuosta ylpeästä Strommingerin Wapusta!

Kirkon takana oli pappila. Oven vieressä oli puupenkki ja pienien ikkunoiden ulkopuolella riippuivat kuihtuneet kukkasvarret alas puulaatikoistaan. Täällä tahtoi Wappu odottaa päivän nousua, pappi suojelisi häntä ainakin rääkkäyksistä. Hän pani maata penkille, Hansel istui puitteilla jalkapuolella, muutamain minuuttien kuluttua täytti luonto vaatimuksensa ja Wappu nukkui.

-- Herra Jumalani, mikä löytö-lapsi täällä on! -- kuuli Wappu lausuttavan, ja kun hän avasi silmänsä, oli jo kirkas päivä eikä kukaan muu kuin kirkkoherra itse seisonut hänen edessään.

-- Kiitetty olkoon Jesus Kristus, -- sanoi Wappu ujosti ja laski jalkansa alas penkiltä.

-- Ijankaikkisesti amen! Lapseni, kuinka sinä tulet tänne, kuka sinä olet -- ja mikä kummallinen toveri sinulla on? -- Voisi melkein pelästyä -- sanoi pappi ystävällisesti hymyillen.

-- Teidän korkea-arvoisuutenne, -- sanoi Wappu yksinkertaisesti, -- omatuntoni on raskautettu ja minä tahtoisin mielelläni tehdä tunnustuksen teille! Nimeni on Wallburga ja minä olen ylimys-talollisen Stromminger'in tytär Sonnenplattesta. Minä olen karannut kotoa. Tietäkää: minä jouduin riitaan Gellner Bincentz'in kanssa ja löin haavan hänen päähänsä, ja sitten olen minä sytyttänyt tuleen ladon isäni talossa! --

Kirkkoherra löi kätensä kokoon: -- Jumala auttakoon meitä -- minkälaisia juttuja! Niin nuori ja niin paha!

-- Teidän korkea-arvoisuutenne -- en minä muuten ole paha, en suinkaan -- en tahtoisi kärpästäkään vahingoittaa -- mutta he ovat tehneet minut tämmöiseksi! -- sanoi Wappu ja katseli kirkkoherraa suurilla rehellisillä silmillään, jotta hänen täytyi uskoa häntä, vaikk'ei olisi tahtonutkaan.

-- Astu sisään, -- sanoi hän, -- ja kerro minulle kaikki, mutta jätä tuo otus tänne, hän tarkoitti, kotkaa. Wappu heitti kotkan ylös ilmaan, niin että se lensi katolle, ja seurasi sitten pappia pieneen taloon.

Pappi antoi hänen astua sisään kamariinsa.

Siinä oli niin hiljaista ja rauhallista. Uudukossa seisoi karhea sänky, johon kaksi palavaa sydäntä oli maalattu; kirkkoherralle ne merkitsivät Vapahtajan ja neitsyt Maarian sydämet. Sängyn ylipuolella oli vihki-vesiastia porslinistä ynnä pieni hylly, jolla oli hengellisiä kirjoja. Huoneessa oli vielä useita hyllyjä toisia kirjoja varten, ja vanha kirjoituspöytä, ruskea penkki suuren raskaan pöydän takana, muutamia puutuolia, rukous-palli suuren Kristus-ristin alla, jonka päältä riippui Edelweiss-seppele, sekä seinällä siellä täällä kirjavia kuvia paavista ja pyhimyksistä. Katossa riippui linnunhäkki, jossa asui kiero-nokka. Muinais-aikuinen piironki, varustettu messinkisillä jalopeuran päillä renkaat suussa, joidenka avulla noita raskaita laatikkoja avattiin, oli ainoa korukapine. Tällä piirongilla seisoi kaikenlaista kaunista. Pyhänjäännös-arkkunen veistetyllä pyhimyksen kuvalla, lasi-laatikko, jossa seisoi punanen silkki-kehto, missä vahasta tehty Kristus-lapsi makasi, pieni lasinen rukki, ja keltaisessa maljakossa kellastunut kukkasvihko, jommoisia luostarissa tehdään, myös lasi-kupukan alla. Pieni rasia kirjavia näkinkenkiä. Pienistä pienin vuori-kaivos, jonka keski-paikka oli sommiteltu seimeksi sammaleista ja kimeltävistä kiilukoista, ja sen ympärillä näkyi vielä hienosti veistetyitä ihmisten ja eläinten kuvia. Kauniita vaskikannuja ei puuttunut, ja molemmin puolin Kristuksen seimeä oli kaksi kristallista suolakkoa. Ja tämä kaikki oli niin puhdasta ja somaa kuin ei maailmassa tomua löytyisikään, tämä piironki kaluineen oli se lapsellinen alttari, jonka tämä yksinäinen pappi oli pystyttänyt kauneuden jumalattarelle kuusituhatta jalkaa yli meren pinnan ja kaukana uuden-aikuisesta sivistyksestä. Täällä seisoi hän usein, kun lumi-tuisku kävi tuolla ulkona ja myrsky tärisytti hänen pientä puurakennustansa, katsellen pientä taide-maailmaansa sisäpuolella, ja sanoi hymyten ja päätänsä pudistaen -- mitä kaikkia ihmiset osaavat tehdä!

Juuri samaa Wappukin aatteli kun hän ohitsemennen ujosti silmäili kauniita kaluja. Vaikka hänen isänsä oli rikas, eivät semmoiset kalleudet koskaan olleet eksyneet hänen taloonsa, ja mitä raa'at talonpojat sitten niillä tekisivätkään. Koko elin-aikanansa hän ei ollut semmoista nähnyt, mielestänsä rukki jo oli ollut hyvinkin hienonlainen kapine hänen viikatteittensa ja haravainsa rinnalla. Oli hänestä kuin ei hän uskaltaisi liikkua tässä pienessä huoneessa jotakin musertamatta, ja että hänen siis täytyi olla kauhean siivo. Hän tahtoi välttämättömästi ovella ottaa pois raskaat raudoitetut ett'ei valkoiseksi pesty lattia likaantuisi, vaan pappi ei sitä sallinut, ja hän astui siis niin hiljaa kuin mahdollista ja istui sen penkin viimeiseen päähän, jota pappi hänelle osoitti. Pappi tarkasteli häntä ystävällisellä silmäyksellä ja näki ett'ei hän voinut la'ata ihailemasta piirongin kalleuksia. Vanha herra oli ihmistuntija.

-- Sinä tahdot ehkä ensin katsella minun kauniita kapineitani? Tee niin lapseni -- muuten ei sinun ajatuksesi pysy niissä tärkeissä asioissa, joita meidän tulee keskustella.

Ja hän vei Wapun tuon salakähmäisen piirongin luo ja selitti hänelle mitä siellä oli ja mistä hän oli ne saanut.

Wappu ei uskaltanut puhua, katseli ja kuunteli vaan kunnioitusta täynnä. Kun viimein kysymys oli seimestä, niinkuin parhaimmasta, sanoi kirkkoherra: