Chapter 4

Kun paimen-poika kahdeksan päivän kuluttua tuli sinne karjan kanssa, hän melkein pelästyi Wapusta, niin kamalalle tämä näytti, mutta kun hän sanoi Wapulle: isäsi käski sinulta kysyä josko olet saanut tarpeeksi olostasi täällä ja josko nyt tahdot täyttää velvollisuutesi? -- silloin puri hän hampaansa yhteen ja vastasi: sano isälle että minä ennemmin annan kotkan syödä itseäni palanen palaselta, ennenkuin teen jotakin rakkaudesta häntä kohtaan, joka on minua ajanut tänne! Tämä sanoma oli ainoa, joka toimitettiin hänen ja isän välillä.

Kun Wapulla oli pieni karja ympärillänsä, lampaita ja vuohia, sillä isommille elukoille täällä ei ollut tarpeeksi ruokaa, niin entinen rohkeutensa palasi ja erämaan vaarallisuus hänen mielestänsä katosi. Elukoitten keskellä hän ei enää ollut aivan yksinänsä, hänellä oli jotakin, joka vaati hänen työnsä, hänen huolenpitonsa. Sillä jos kohta kotka oli ollut hänelle uskollinen toveri, ei se kuitenkaan voinut poistaa työttömyyden, joka melkein saattoi hänet epätoivoon ja jätti hänet kaikkein pahojen ajatusten valtaan.

Niin hän vähitellen tottui yksinäisyyteen, se tuli hänelle rakkaaksi ja tutuksi. Elämän pienet vaatimukset ahdistavat ja rajoittavat jokaista suurta luonnetta; täällä ylhäällä Wapun valloittamatoin luonto sai ehdottomasti kehetä, täällä ylhäällä hänellä oli täydellinen vapaus, täällä ei ollut mitään ihmistä, ei mitään vierasta tahtoa hänen tahtoansa vastustamassa, ja ainoana ajattelevana olentona likellä ja kaukaa, hänestä pian tuntui niinkuin hän olisi kuningatar tällä yksinäisellä, korkealla istuimella, vallitsijatar tässä äärettömässä hiljaisessa valtakunnassa, jota silmänsä näki. Viimein katseli hän korkealta asemaltansa surkuttelevalla ylönkatseella sitä kurjaa sukua, joka orjaeli ja mateli, tinki ja luki tuolla alhaalla ja salainen iletys astui entisen koti-ikävän sijaan. Siellä alhaalla oli taistelua, tuskaa ja pahuutta. Murzoll oli puhunut totta unessa, -- täällä ylhäällä, puhtaassa jää- ja lumi-piirissä, tässä puhtaassa ilmassa, jota ei mikään savu eikä mikään rutto-tauti turmeltuneesta elämästä saastuttanut, täällä asui rauha ja viattomuus; mahtavien, tyynien vuorien välistä, jotka aluksi olivat häntä peloittaneet, oli hänelle koittanut aavistus ylevyydestä, ja hänen sielunsa oli sen kautta kasvanut paljon yli tavallisen määrän. Ainoastaan yksi noista halvoista maan-asukkaista jäi hänelle rakkaaksi, ihanaksi, jaloksi niinkuin ennen. Se oli Jooseppi, karhunkaataja, hänen unelmiensa pyhä Yrjänä. Hänkin eli enemmän kukkuloilla kuin laaksossa, olihan hän noussut kaikille noille taivasta tavoittaville huipuille, sillä hän ampui vuori-vuohia jyrkimmiltä kallioilta eikä hänelle löytynyt mitään vaaraa korkeudessa eikä syvyydessä. Hän oli väkevin, uljain mies, niinkuin Wappu itse oli väkevin, uljain tyttö. Koko Tyrolissa ei ollut hänen vertaista tyttöä -- eikä miestä Joosepin vertaista. He kuuluivat toinen toiseensa, he olivat kaksi vuorijättiläistä -- heillä ei ollut mitään yhteistä tuon matelevan sukukunnan kanssa tuolla alhaalla.

Näin hän eli yksinäisyydessään ainoastaan Joosepille ja odotti sitä päivää, jolloin toivonsa toteutuisi. Tämä päivä täytyi tulla -- ja varma kun oli siitä, ei hän kärsivällisyyttänsä kadottanut.

Niin kesä kului ja talvi astui alas laaksoon; Wapun tuli pian talven hurjain sanansaattajain, myrskyn ja lumen kanssa mennä alas hänelle vieraantuneesen kotihin. Tätä aatellessaan hän vapisi. Hän olisi mieluummin hakenut turvaa täällä ylhäällä syvimmässä jääloukossa sekä elättänyt itseänsä niinkuin emä-karhu, kuin hän olisi tahtonut palata umpinaiseen kehräys-tupaan, elääksensä sisäänsuljettuna ahtaissa huoneissa kiukkuisen isän, inhotun kosijan ja ilkkuvan palvelusväen kanssa, vangittuna viikkokausia sylenkorkuisten lumikinosten takana, joidenka ulkopuolelle oli mahdotoin päästä.

Mitä enemmän se aika lähestyi, sitä raskaammaksi kävi hänen mielensä, sitä hurjemmin hän sydämessään vastusti vankeuden ajatustakin; vaan aika kului eikä kuulunut ketään häntä kotia noutamaan. Näytti siltä kuin olisivat unohtaneet hänen siellä kotona. Ilma muuttui yhä kylmemmäksi, päivät lyhenivät, yöt pitenivät, kaksi lammasta hukkui jo lumipyryyn, eläin-raukat eivät enää löytäneet mitään syötävää ja tavallinen kotiinlähtö-aika elukoille olikin jo ohitse. -- Aikovat antaa meidän nälkään nääntyä täällä ylhäällä, -- sanoi Wappu kotkalle, kun jakoi viimeistä juustopalaista hänen kanssansa, ja hän värisi salaa sitä aatellessaan; nuori raitis elämän-voima hänessä vastusti tätä kauheaa ajatusta. Mitä oli äänen tekeminen? Jättää karja oman onnensa nojalle, yksinään etsiä tietä kotia ja antaa eläin-raukkain surkeasti hukkua? Ei, semmoista ei meidän Wappumme tehnyt, hän seisoi ja kaatui niinkuin hyvä sotapäällikkö joukkonsa kanssa! Tai oliko hänen lähteminen matkalle karjoineen päivineen ja, tietämätöin kun oli tiestä, kuljeskella lumi-kentillä, viimein nähdäksensä eläimen toisensa perästä hukkuvan lumeen ja jäähän tai syöksyvän alas vuori-loukkoihin? Sekin oli mahdotointa. Hän ei voinut muuta kuin odottaa!

Silloin vihdoin viimeinkin eräänä kolkkona syys-aamuna, kun tuskin näki kättäkään silmänsä edessä paksussa sumussa, pieni karja oli ahdattu läävään ja Wappu istui takan ääressä jäykkänä vilusta, -- silloin ilmautui se juoksupoika, jonka tuli viedä Wappua kotiin. Vaikka hän oli kauhistuksella ajatellut että hänen oli täällä nääntyminen karjansa kanssa, joutui hän nyt hillitsemättömän tuskan alaiseksi, kun hänen tuli palata kotia jälleen -- eikä hän tietänyt mikä onnettomuus suurempi oli, sekö että menehtyisi kovan Murzoll isän luona, vai sekö että palajaisi todellisen isänsä luo.

Nyt poika katkaisi äänettömyyden.

-- Isäsi käski sinulle sanoa että ainoastaan siinä tapauksessa saat astua hänen eteensä että olet järjelliseksi rupeeva, muuten saat jäädä läävään karja-piikojen kanssa -- huoneesen et saa tulla, jos et tee mitä hän vaatii, sen hän on vannonut!

-- Sitä parempi! -- sanoi Wappu, joka hengitti vapaammin, ja poika katseli häntä kummastellen.

Nyt meni hän huokealla mielellä alas, hän oli vapautettu ihmisten inhotusta läsnä-olosta ja sai elää itsekseen ladoissa ja liiterissä, -- se, jota isä oli keksinyt hänelle rangaistukseksi, oli hyvä työ hänen mielestänsä. Hän saisi olla rauhassa ajatustensa kanssa ja kun hänen teki mieli puhua jonkun kanssa, olihan hänellä silloin Luckard, joka oli niin hyväntahtoinen. Niin, vasta yksinäisyydessä täällä ylhäällä oli hän oikein oppinut tuntemaan kuinka kallis-arvoinen tuommoinen uskollinen sydän oli, ja sitä hänen isänsä ei voinut häneltä riistää.

Melkein iloisesti rupesi Wappu valmistaumaan kotimatkalle. Vapautettuna pelosta että hänen tarvitsisi elää isänsä kanssa yhdessä, ajatteli hän hiljaisella ilolla vanhan Luckardin riemua, kun kasvattinsa palajaisi. Olihan siellä alhaalla kuitenkin joku, joka hänestä iloitsi, ja se teki hänelle hyvää.

-- Tule Hans, -- sanoi hän, kun kaikki oli valmiina, kotkalle, joka pörrösenä oli istunut takan edessä -- nyt lähdetään Luckard'in luo!

-- Luckard ei ole enää kotona, -- sanoi poika.

-- Mitä? Missä hän on? -- kysy! Wappu melkein pelästyneenä.

-- Ylimystalollinen on ajanut hänet pois.

-- Ajanut pois Luckard'in! -- kiljaisi Wappu: -- mitä on sitten tapahtunut?

-- Hän ei sopinut Gellner-Vincentz'in kanssa, joka on nyt kaikki kaikissa ylimystalollisen luona, -- kertoi poika huoletonna, sill'aikaa kun hän viheltäen nosti Wapun tavarat selkäänsä.

Wappu oli käynyt kalpeaksi.

-- Ja missä hän nyt on?

-- Vanhan Annemiedel'in luona Winterstall'issa.

-- Koska se tapahtui?

-- Oh, monta viikkoa sitten, -- ja kuinka hän huusi! Klettermaier'in ja Rozzi'n täytyi häntä tukea ett'ei hän lankeisi. Koko kylä seisoi ympärillä ja katseli kuinka hän ajettiin pois.

Wappu oli liikahtamatta kuunnellut tätä, hänen ruskeat kasvonsa olivat kalman kalpeat ja rintansa aaltoeli raivokkaasti. Kun poika oli kertomuksensa lopettanut sieppasi Wappu paimen-sauvan seinältä, heitti kotkan olkapäällensä ja astui ulos.

-- Mene! -- käski hän poikaa ankaralla äänellä, ja kohta oli pieni karja koossa, maito-astiat sisäänpakatut ja matkue liikkeellä. Wappu ei puhunut sanaakaan. Kauhea mielenjännitys näyttihe hänen kasvoissaan: huulet olivat puserretut yhteen, uhkaava viiru, joka muistutti isää, näkyi mustien kulmakarvojen välillä. Näin astui hän karjansa etupäässä pitkillä askeleilla ja väkevä jalkansa jätti syviä jälkiä lumehen. Hän kävi yhä nopeammin mitä alemmaksi tultiin, niin että poika ja karja tuskin taisivat seurata; missä tie oli liian jyrkkä, löi hän paimen-sauvansa rautapiikin kivistöihin ja heitti itsensä suurella hyppäyksellä alaspäin, niin että ainoastaan kotka ilmassa taisi häntä seurata vuoriloukkojen ja halkeamien yli. Paimen ja karja hävisi usein sumuun hänen takanansa. Hän seisahtui ja odotti taas hetken aikaa kunnes ilmautuivat, poika osoitti hänelle tietä ja sitten lähti hän taas pysähtymättä eteenpäin, niinkuin ihmishenki olisi ollut kysymyksessä.

Viimein oli lumi-piiri heidän takanansa ja Vent'in kylä Wapun jalkojen juurella, niinkuin kuusi kuukautta sitten, kun hän astui ylöspäin, mutta nyt se ei ilmautunut kevät-auringon loistossa, vaan kylmässä ja kolkossa syys-ilmassa. Poika vakuutti että Vent'issä oli pysähtyminen. Wappu ei myöntynyt siihen, mutta saattaja sanoi että sekä ihmiset että karja olisi hukassa jos eivät puolen tunnin aikaa saisi levätä.

-- Kernaasti minun puolestani -- sanoi Wappu, -- mutta minä menen edeltäpäin. Nyt en voi enää eksyä tieltä. Jos kysyvät minua kotona, niin sano vaan että minä menen Luckard'in luo.

Ja eteenpäin hän meni, ja uskollinen Hans, joka nyt taisi lentää mihin hyvänänsä, sillä Wappu ei enää hänen siipiänsä leikannut, lensi nytkin hänen kanssansa. Hän saapui juuri sille paikalle, jossa Luckard oli jättänyt hyvästi hänelle.

-- Vanha Luckard! --- Wappu oli vieläkin näkevinänsä kuinka hän astui siinä ja itki esiliinaansa, näki kuinka hänen luiset ruskeat käsivartensa vielä kerran viittasivat Wapulle viimeiset jäähyväiset, näki hänen hopea-kiehkuransa, jotka aina pistivät esiin huivin alta, tuulessa liehuvan. Kunniassa ja uskollisuudessa oli hän tullut harmaaksi Stromminger'in palveluksessa ja nyt oli koottu häpeää ja ylönkatsetta hänen harmaille hapsilleen. Ja Wappu oli niin kevytmielisesti eronnut hänestä, kieltänyt häntä itkemästä ja kärsimättömästi irtautunut hänen syleilyksestään, kun vanhus ei tahtonut päästää häntä luotaan, eikä mikään aavistus hänelle kuiskannut mitä kohtaloa hän, tällä tylyllä jäähyväis-suudelmalla, lähetti tämän turvattoman palvelijan vastaanottamaan, sekä että Luckard hänen tähtensä joutuisi häpeän ja pilkan alaiseksi! Wappu juoksi yhä eteenpäin, niinkuin hän olisi tahtonut Luckard'ia saavuttaa tiellä, jota tämä astui kuusi kuukautta sitten, ja huolimatta kylmästä syys-ilmasta nousivat suuret vesi-helmet Wapun otsalle, hiki, jonka oli pusertanut esiin se tuskallinen kiire, millä hän riensi maksamaan pitkällistä, suurta kiitollisuuden velkaa. -- Ja kuumat kyynelet nousivat hänen silmiinsä, kun yhä näki vanhuksen edessänsä hiljaa itkevän. Hän astui niin hitaasti, Luckard parka, ja Wappu niin nopeasti, ja yhtä kaukana he olivat toisistansa, eikä Wappu voinut häntä saavuttaa.

Hetkeksi Wapun täytyi hengähtää ja levätä. Hän pyyhkäsi hien otsaltansa ja kyyneleet silmistä; sitten hän taas riensi eteenpäin. -- Odota vaan, Luckard -- odota, minä tulen! -- puhui hän itsekseen hengistyneenä, niinkuin rauhoittaaksensa itseään.

Viimeinkin ilmautui Heiligkreuz'in kirkontorni hänen edessään ja sieltä meni pyörryttävän korkealla Achen yli kapea porras yksinäiselle kylälle syvyyden toisella puolella. Se oli pieni kylä Winterstall, josta Luckard oli kotosin. Käyden Heiligkreuz'in talojen ohitse poikkesi Wappu ja meni tuon keveän sillan yli, jonka alla Ache kuohui ikäänkuin se olisi tahtonut heittää viha-hyrskynsä ylös rohkean tytön päälle, joka pelkäämättä katseli alas sen kauhistavaan syvyyteen, niinkuin ei pyörtymistä eikä vaaraa olisi maailmassa ollut. Nyt oli silta hänen takanansa, vielä kappaleen matkaa mäkeä ylös ja sitten -- oli hän vihdoinkin perillä, jota sykkivällä sydämellä oli tavoittanut, hän oli Winterstall'issa -- ja tuolla vasemmalla puolella tietä oli vanhan Annemiedel'in, Luckard'in serkun mökki pienine ikkunoineen kauas esiinpistävän olkikaton alla. Niiden takana vanhus varmaankin nyt istui kehräämässä, niinkuin hänen tapansa oli talvella, ja Wappu hengitti syvästi, hänestä tuntui oikein huokealta. Hän oli nyt saapunut mökille ja katseli hymyillen sisään matalasta ikkunasta, Luckard'ia etsien. Vaan ei kukaan näkynyt tuvassa, se näytti kolkolle ja tyhjälle, käytetty sänky siinä seisoi, huonosti järjestettynä. Savusta mustunut Kristuksen kuva levitti rististä käsiänsä sen yli, ja kappale suru-harsoa ynnä kuihtunut kukkas-seppel riippui sen päällä. Se oli synkkä taulu ja Wapun ilo lensi kohta pakoon. Hän pani kotkan aidalle, avasi oven ja astui sisään ahtaasen porstupaan. Pienen kyökin ovi oli auki, takassa paloi valkea. Joku työskenteli siellä sisällä. Se oli varmaankin Luckard, ja sykkivällä sydämellä Wappu astui sisään.

Serkku seisoi takan ääressä ja leikkasi leipää lihaliemeen. Ei näkynyt ketään toista.

-- Oi Jumalani, Stromminger'in Wappu! -- huudahti hän ja pudotti hämmästyksissään puukon vatiin. -- Oi, Jumalani, mikä vahinko!

-- Missä on Luckard? -- kysyi Wappu.

-- Kuollut on hän! Oi Jumalani ja isäni, jos olisit vaan tullut kolme päivää ennen -- eilen me hautasimme hänet!

Wappu ummisti silmänsä ja nojausi ovenpieltä vasten, ei mikään ilmoittanut mitä hän tunsi.

-- Oi mikä vahinko, -- arveli serkku puheliaasti, -- Luckard arveli että ei hän voisi kuolla ennenkun oli nähnyt sinua -- ja kortissa hän myöskin näki sinua ja hän kuunteli päivällä ja yöllä etkö tulisi. Ja kun tunsi kuoleman lähestyvän, hän sanoi: -- Nyt täytyy minun kuitenkin kuolla näkemättä lastani! -- Ja vielä kerran täytyi minun antaa hänelle kortit, vielä kuollessansa tahtoi hän nähdä sinun onneasi, mutta se ei onnistunut, sillä hänen kätensä vapisivat niin peitteen päällä; silloin hän sanoi: -- en näe enää -- ojensi itsensä ja kuoli.

Wappu kätki kasvonsa käsihin -- vaan vielä ei sanaakaan tullut hänen huuliensa yli.

-- Tule tupaan, sanoi serkku hyväntahtoisesti. -- Minä en ole voinut mennä sinne sitten kun hän kannettiin pois. Minä olin aina niin yksinäni, senpä tähden tulinkin niin iloiseksi kun serkkuni tuli ja sanoi että hän nyt jäisi luokseni. Vaan pian kyllä huomasin ett'ei hän tulisi paljo vanhemmaksi häpeätään. Se rasitti häntä niin koko ajan että hän ei voinut syödä juuri mitään ja yökaudet kuulin hänen itkevän, -- sitten tuli hän yhä heikommaksi -- kunnes kuoli.

Vanha vaimo avasi nyt oven huoneesen, johonka Wappu tullessansa oli tirkistänyt sisään. Koko joukko puoleksi uupuneita kärpäsiä lensi suhisten ylös. Nurkassa seisoi äänetönnä Luckard'in vanha rukki, ja tyhjä, kokoonpantu vuode vaikutti Wappuun niin surullisesti.

Pienestä seinä-kaapista, johon musta pyhä-äidin kuva Altenotting'ilta oli maalattu, otti serkku esiin vanhan saksalaisen korttipakan.

-- Kas siinä, näitä korttia olen minä sinulle säästänyt, koska tiesin sinun tulevan, sillä sen kortit aina ilmoittivat. Ne ovat oikeita noita-korttia ja korttipakka, jota kuolonhiki on kostuttanut, on kallis-arvoinen. En tiedä mikä onnettomuus sinua uhkasi; mutta Luckard aina pudisti päätänsä ja näytti hämmästyneelle. Mitä hän näki, ei hän sanonut, vaan hyvää se ei suinkaan ollut.

Hän antoi kortit Wapulle, joka äänetönnä otti ne vaataan ja pisti taskuunsa. Serkku kummasteli että Luckard'in kuolema koski häneen niin vähän että hän oli aivan tyyni eikä ainoatakaan kyyneltä vuodattanut.

-- Minun täytyy mennä ulos. Liemeni on kiehumassa, -- sanoi hän, -- kyllä kai jäät tänne päivälliselle?

-- Kyllä, -- vastasi Wappu kolkosti, -- mene vaan ja anna minun levätä hetken aikaa.

Vanha serkku meni, pudistaen päätänsä. -- Jos Luckard olisi tietänyt mikä kova-luontoinen kappale tuo on!

Tuskin Wappu oli yksinänsä ennenkun hän salpasi oven ja laskeusi polvilleen tyhjän vuoteen eteen. Hän otti kortit taskustaan ja pani kädet ristiin niiden päälle, niinkuin pyhälle jäännökselle ainakin.

Nyt tulivat surunsa ja tuskansa näkyviin ja hän lausui äkkiä: -- Oi, sinun täytyi kuolla ja minä en ollut luonasi! Koko elin-aikanani et ole tehnyt minulle muuta kuin hyvää -- ja minä -- minä en ole koskaan sinua tästä palkinnut. Luckard, rakas vanha Luckard -- etkö kuule minua? Nyt minä olen täällä -- ja nyt se on myöhäistä! Mutta he minut jättivätkin vuorille kauemmaksi kuin koskaan paimenta on jätetty -- ilkeydestä, että oikein kärsisin vilua ja masentuisin. Ja kaksi lammasta on se minulle maksanut ja vielä sinutkin, armas uskollinen sielu!

Hän hypähti pystyyn ja punaset itkeentyneet silmänsä hohtivat kuumeentapaisesti; hän nyrkitti ruskeat kätensä: -- Vaan odottakaa vaan, te -- te pyövelit kunnes tulen! Minä opetan teitä ajamaan viattomia, turvattomia ihmisiä talosta ja kodista. Niin totta kuin Jumala elää, Luckard, haudassasi saat kuulla kuinka sinun kostan, Luckard!

Hänen silmänsä kohtasivat Kristuksen kuvaa huoneen sängyn yllä. -- Ja sinä, sinä sallit myös kaiken käydä kuinka tahtoo -- etkä ketäkään auta, jollei itseänsä auta -- nurisi hän surunsa raivoisuudessa tyynelle kärsivälliselle Jumalalle, jota hän ei koskaan voinut ymmärtää. Hän oli kauhea oikeutetussa ankaruudessaan. Kaikki, mitä hänessä oli isänsä taipumatonta luontoa, oli rajattomasti erämaassa saanut kehetä, ja suuri jalo sydän, jolla ainoastaan oli puhtaita aikeita, ajeli tietämättänsä vaarallisesti kuohuvaa verta hänen suonissansa.

Hän kokoeli kalleutensa, ne kortit, joihin vainajan kuolonhikiset sormet olivat piirtäneet viimeisen rakkauden tervehdyksen, sitten astui hän ulos ja meni Annemiedel'in luo kyökkiin.

-- Minä jatkan nyt matkaani -- sanoi hän vähän rauhoittuneena. -- Minä pyydän ainoastaan että kerrotte minulle mitä kaikkea tapahtui Luckard'in ja ylimys-talollisen välillä, -- hän ei enää nimittänyt häntä isäksi.

Annemiedel oli juuri kaatanut liemen puu-vatiin ja pakoitti Wappua syömään siitä.

-- No niin, -- sanoi hän sill'aikaa kun Wappu söi, -- Bincentz on oikein ymmärtänyt mielyttää isääsi ja nyt hän tuntee vanhusta perinpohjin. Kesästä alkaen on Stromminger'in jalka kipeä, eikä hän enää voi kulkea ympäri niin, kuin ennen. Sentähden Bincentz aina illoin käy hänen luonansa ja kuluttaa aikaa hänen kanssansa kortinpelillä ja antaa ukon aina voittaa -- hän aattelee kaiketi että saa voitot takaisin kun saa sinut! Vanhus tuskin voi elää enää ilman Bincentz'ia ja on vähitellen jättänyt kaikki hänen haltuunsa, kun hän ei itse kipeällä jalallansa enää pääse kulkemaan. Nyt on Bincentz'in mielestä talo kuin hänen omansa ja hän menettelee sillä mielensä mukaan. Silloin rupesi hän myöskin Luckard'ia vastustamaan, joka tahtoi että kaikki kävisi niinkuin ennen, mutta Bincentz otti kaiken vallan pois häneltä, että hänellä ei ollut mitään sanomista. Vaan kun näki kuinka kipeästi tämä Luckard'iin koski, sanoi hän kerran Luckard'ille että antaisi hänen emäntänä askarrella sekä vieläpä ummistaisi silmänsä, jos Luckard tahtoisikin koota itsellensä, kun Luckard vaan auttaisi häntä saamaan sinut, sillä hän tiesi kyllä että Luckard saisi kaikki toimeen sinun kanssasi. Mutta silloin Luckard suuttui: -- Hän ei koko elämässään ollut varastanut, sanoi hän, eikä aikonut siihen ruveta vanhoilla päivillään -- hän ei muuta tahtonut kuin mitä rehellisesti oli ansainnut, ja sitä miestä, joka semmoista esitteli, hän ei suinkaan voinut Wapulle tarjota, sanoi hän. Mitä se konna silloin tekee? Hän menee Stromminger'in luo ja kantaa Luckard'in päälle. Hän oli nyt vakuutettu siitä, -- sanoi hän, -- että ainoastaan Luckard oli syypää sinun uppiniskaisuuteesi häntä ja isää vastaan. Hän oli syypää tottelemattomuuteesi -- sanoi hän -- sillä Luckard tahtoi muka sinun kauttasi pitää vallan käsissään. Sillä lailla se tapahtui. Ja että hänestä voitiin sellaista uskoa, se musersi hänen sydämensä, sillä siitä ei ainoatakaan sanaa ollut totta. Koskee ihmiseen kun semmoinen vääryys tapahtuu. Kuuleppas: ei suinkaan hän koskaan sinulle sanonut ettet tottelisi isääsi?

-- Ei koskaan, ei koskaan -- päinvastoin hän oli nöyrä, uskollinen palvelija eikä sekaantunut asioihin, jotka eivät häntä koskeneet, -- sanoi Wappu ja kyyneleet nousivat taas hänen kuumiin silmiinsä. Hän käänsi pois kasvonsa ja nousi.

-- Jumala suojelkoon teitä, Annemiedel, kyllä minä kerran vielä tänne palaan! -- Hän otti sauvansa ja hattunsa, kutsui kotkansa ja astui kiireesti kotia.

V.

Yksi päivä kotona.

Kun Wappu palasi portaan yli, niin häntä pyörrytti. Nyt vasta hän tunsi kuinka veri oli noussut hänen päähänsä. Lauhkea ilma täällä alhaalla tuntui hänestä raskaalle ja ahdistavalle verrattuna keveään jää-ilmaan tuolla ylhäällä; niin se varmaan tuntui linnullekin, joka kulkiessa iski Wapun olkapäähän kiinni, -- kaikki oli hänelle tuskallista, kärsimätöintä. Näin saapui hän viimeinkin syntymäsijoilleen. Hänen täytyi käydä kylän läpi, tullaksensa sen viimeiseen taloon, ylimystalollisen. Kaikki kyläläiset, jotka juuri olivat lopettaneet päivällisensä, pistivät päänsä ulos ikkunoista ja osoittivat sormillaan tyttöä.

-- Kas tuolla käy Kotka-Wappu! Oletko vihdoinkin saanut tulla alas? Ja kotka on sinulla mukana, ettekö ole paleltuneet yhdessä? Isälläsi ei ole ollut kiirettä käskeä sinua alas! -- Näytäppäs minkä näköinen olet? No ruskeaksi ja mustaksi olet tullut kuin schnalzer-paimen! -- Eh, eh! Oletko nyt käynyt hyvän-sävyiseksi -- niin, niin, sillä lailla käy kun ei tottele isäänsä!

Näin sateli pilkka-sanoja hänen jälkeensä, niin että hän loi silmänsä maahan ja häpeän sekä vihan puna lensi hänen otsalleen. Häväistynä, pilkattuna -- näin ylimys-talollisen ylpeä tytär palasi kotiinsa, ja miksi kaikki tämä? -- Sammumaton viha leimusi hänestä yhä hurjemmin ja se oli pahempi kuin suuttumus, sillä suuttumusta voi hillitä, mutta viha, katkerasta, rääkätystä sydämestä kasvanut viha juurtuu ihmisen koko olentoon, se on voimattoman koston hiljainen pitkitetty työ.

Äänetönnä Wappu astui sitä mäkeä ylös, mistä ylpeä ylimys-talo näkyi.

Ei kukaan muu kuin kuuro Klettermaier, joka hakkasi puita vajassa, huomannut hänen tuloansa; kaikki muut olivat ulkotöissä.

-- Jumala siunatkoon sinua: -- lausui hän ja otti lakin päästään isäntänsä tyttärelle.

Wappu laski maahan taakkansa, tuon painavan Hans'in, ja antoi kättä vanhukselle.

-- Oletko kuullut Luckard'ista? -- kysyi tämä.

Wappu nyykähytti päätänsä.

-- Niin, niin, -- jatkoi ukko, keskeyttämättä työtään, -- kuu Bincentz vihaa jotakuta, ei hän malta mieltänsä ennenkun on saanut sen pois tieltä! Minua hän myös mielellään tahtoisi pois täältä, sillä hän huomasi että minä pidin Luckard'in puolta, ja hän luulee ettet sinä voisi olla niin uppiniskainen jos ei sinulla talossa olisi apua. Kun hän ei muulla tavoin voi puuttua minuun, niin hän nyt antaa minulle raskaimman työn. Joka päivä pitää minun hakkaaman sylellinen puita. En kestä sitä kauemmin. Sinä tiedät että olen 68 vuotta vanha, ja tämä on jo kolmas päivä. Mutta sitä hän juuri tahtoo, voidaksensa sanoa Stromminger'ille, ett'en enää kelpaa mihinkään, tai pakoittaaksensa minua menemään itsestäni, kun en jaksa enää. Vaan mihinkä minä tällä i'ällä menen? Minun täytyy kestää!

Wappu oli synkän näköisenä kuunnellut vanhuksen puhetta. Nyt meni hän nopeasti talohon, tuodaksensa leipää ja viiniä vanhalle miehelle. Mutta varastohuone oli lukittu, kelleri samaten. Wappu meni kyökkiin. Hänen sydäntänsä kirveli -- kyökki oli ollut Luckard'in oikea koto, tuon vanhuksen _täytyi_ tulla vastaan ja kysyä: -- "kuinka sinun on? -- mitä sinä tahdot -- mitä minä voin tehdä puolestas?" -- mutta se aika oli ollut se. Vieras roteva piika istui piisin vieressä kuorien perunoita.

-- Missä ovat avaimet? -- kysyi Wappu.

-- Mitkä avaimet?

-- Varasto-huoneesen ja kelleriin!

Se, jolle hän puhui, katseli häntä hävyttömästi.

-- Ho, ho! siivosti, siivosti -- kuka sinä olet?

-- Sitä sinun sopisi arvata, -- sanoi Wappu ylpeästi, -- minä olen talon tytär!