Chapter 13

-- Wappu, Wappu! -- sanoi kirkkoherra ja löi kauhistuneena kätensä yhteen. -- Mitä sinä puhut! Onnelliset neidot! Taivaan tähden elämmekö siis pimeässä pakanuudessa, jolloin ihmiset vielä luulivat että pahat henget pitivät peliänsä heidän kanssaan? Minä tahdon sinulle ilmoittaa, mitkä ovat onnelliset neidot -- ne ovat omat himosi! Jos olisit oppinut hillitsemään rajua luontoasi, niin Jooseppi ei olisi joutunut surman suuhun. On varsin mukava syyttää pahoja henkiä omista vioistansa. Sentähden Jumala on ilmautunut, että hän opettaisi meitä ymmärtämään, että pahuus asuu meissä itsessämme ja että se on siinä voitettava. Jos me voitamme itsemme, niin voitamme myös ne salaiset voimat, jotka surmasivat muinaisuuden jättiläisiäkin, sillä kaikkine voimineen niillä ei ollut siveellistä voimaa. Ja kaikkine voiminesi olet sinäkin ainoastaan kurja raukka, kun et voi tehdä samaa, kuin yksinkertainen Herran palvelijatar, joka ankarassa luostari-elämässä joka päivä uhraa rakkahimmat toiveensa Jumalan alttarilla ja siinä kiittää itseänsä autuaaksi! Jos sinussa olisi rahtuakaan sitä suuruutta, niin et enää pelkäisi onnellisia neitoja, ja tyhjät unelmasi eivät silloin määräisi kohtaloasi, vaan oma selvä tahtosi! Ajatteleppas vähän eiköhän se olisi suurempaa -- jalompaa?

Wappu nojautui ovenpieltä vastaan, oli niinkuin äskenherännyt suuri aatos olisi häntä kohottanut.

-- Niin! sanoi hän lyhyesti ja vakaasti ja laski käsivartensa ristiin rinnan yli. -- Teidän korkea-arvoisuutenne on oikeassa. -- Minä ymmärrän tarkoituksenne ja tahdon koettaa.

-- Minä tahdon koettaa, -- kertoi vanha herra, -- sen olet ennenkin kerran sanonut mulle, mutta et ole pitänyt sanaasi.

-- Tällä kertaa sen pidän, korkea-arvoisuutenne! -- sanoi Wappu, ja hengellinen ihmetteli itsekseen hänen katsantoaan kuin lausui näitä muutamia sanoja.

-- Mitä takeita minulla on siitä? kysyi hän.

Wappu laski kätensä Joosepin haavoitetulle rinnalle ja silmistänsä putosi kaksi suurta vesi-helmeä. -- Ei mikään sanoilla sanottu lupaus olisi voinut enempää sanoa. Viisas pappi oli ääneti, hän tiesi ett'ei enempää tarvittu!

Haavoitettu kääntyi vuoteella ja lausui muutamia epäselviä sanoja.

Wappu pani kylmemmän kääreen hänen päähänsä, hän avasi puoleksi silmänsä, mutta sulki ne pian jälleen ja vaipui kuoleman kaltaiseen uneen. -- Jos nyt lääkäri vihdoinkin tulisi! -- sanoi Wappu ja istui jakkaralle sängyn viereen? -- Paljonko kello lienee? -- Pappi katseli kelloansa:

-- Koska lähetit häntä hakemaan?

-- Varhain k:lo viisi.

-- Siis hän ei vielä voi olla täällä. Kello on vasta kymmenen ja Sölden'ille on ainakin kolmen tunnin matka.

-- Vasta kymmenen! -- kertoi Wappu itsekseen ja hengellinen sääli häntä kun istui siinä niin hiljaa, kädet ristissä helmassaan, sill'aikaa kuin tuskastunut sydämensä sykki niin, että melkein kuului.

Pappi kumartui kipeän yli ja koetti hänen päätään ja käsiään. -- Minusta sinä voisit rauhoittua, Wappu, tämä ei ole kuolevaisen näköinen.

Wappu istui liikkumatonna ja katseli eteensä: -- Kun lääkäri tulee ja sanoo, että hän voi jäädä elohon, niin en muuta enää maailmassa toivo.

-- Se on oikein ajateltu, Wappu, sen minä mielelläni kuulen! -- kiitti pappi. Ja nyt kerro minulle myöskin, kuinka Joosepin pelastuminen on tapahtunut -- se lyhentää meille ajan siksi että lääkäri tulee.

-- Siitä ei ole paljon kertomista! -- vastasi Wappu lyhyesti.

-- Onhan se aina kaunis työ, joka tuottaa suurta kunniaa Sonneplattenin miehille! -- arveli hengellinen; -- etkö sinä siis ollut läsnä?

-- Olin tietysti!

-- No, älä siis ole niin harvapuheinen. Tänne tullessani en puhunut kenenkään kanssa, enkä tiedä asiasta mitään. Kuka on hänet siis ylös tuonut?

-- Minä!

-- Jumala auttakoon! sinä Wappu, sinä itse? -- huusi vanha herra ja töllisteli kummastuneena Wappuun.

-- Niin -- minä!

-- Mutta millä lailla sait sen toimeen?

-- He laskivat minut nuoralla alas ja siellä minä hänet löysin kallion ja yhden puun väliltä. Jos tuota puuta ei olisi ollut, niin hän olisi pudonnut Acheen, eikä kukaan ihminen enään olisi saanut häntä elävänä sieltä.

-- Mutta lapsi, onhan tuo suuri työ! -- sanoi vanha herra innoissaan.

-- No niin -- sanoi Wappu tyynesti, mutta katkerasti. -- Koska olin syöksyttänyt hänet sinne, sain tietysti tuoda hänet sieltä myöskin.

-- Sinä olet oikeassa, se on ainoastaan kohtuullista -- sanoi pappi, joka tuskin sai liikutuksensa salatuksi. -- Mutta se on kuitenkin hyvityksen työ, joka poistaa osan rangaistuksesta kurjalta sielultasi.

-- Se ei merkitse mitään! -- sanoi Wappu pudistaen päätänsä. Jos hän kuolee, niin minä olen hänet tappanut.

-- Se on totta, mutta sinä olet antanut elämän elämästä -- sinä olet pannut oman henkesi alttiiksi pelastaaksesi hänen -- sinä olet, voimiesi mukaan, parantanut mitä rikkonut olet -- lopun meidän täytyy jättää Jumalan käteen!

Syvä huokaus tunkeusi Wapun rinnasta, hän ei tuntenut sitä lohdutusta, jonka papin sanat sisälsivät. -- Lopun meidän täytyy jättää Jumalan käteen! -- kertoi hän raskaalla sydämellä.

Hengellinen katseli häntä mielihyvällä. Jumala ei voinut hyljätä tätä sielua, vaikka hänen syntinsä oli suuri. Vanha kuin oli -- ei hän ollut nähnyt hänen vertaistansa hyvässä eikä pahassa. Hän katseli sairasta, joka horroksissaan uhkaavaisesti puristi nyrkiksi kättään. Se melkein suututti häntä, että tämä halveksi ihaninta mitä maailma voi miehelle tarjota: semmoista rakkautta, että se kovuudellansa teki kovaksi sydämen, joka oli niin jaloksi luotu ja oli mahdollinen niin suureen alttiiksi antamiseen. -- Sinä tuhma talonpoika! -- mutisi hän hampaittensa välissä.

Wappu katseli häntä kummastellen, hän ei ollut sitä ymmärtänyt.

Koputettiin ovea ja lääkäri astui sisään.

Wappu vapisi niin, että hänen täytyi pitää sängyn laidasta kiinni. Tämä oli se mies, jonka huulilta hän saisi kuulla tuomionsa. Joukko ihmisiä tunki myös sisään saadaksensa kuulla mitä hän sanoisi, mutta hän näytti heitä lyhyesti pois. -- Täällä ei ole paikkaa uteliaille, sairas tarvitsee syvintä rauhaa! -- sanoi hän ankarasti ja lukitsi oven. Ylimalkaan hän ei paljoa puhunut. Kun hän otti pois kääreen sairaan päästä mörisi hän vaan hampaissaan: -- Tässä on taas rikos kysymyksessä!

Wappu seisoi vieressä kalpeana ja jäykkänä kuin pylväs, pappi tahallansa ei häntä katsellut, hän pelkäsi, että Wappu jollakin lailla antaisi itsensä ilmi. Tutkiminen alkoi, pelkääväinen hiljaisuus vallitsi huoneessa. Wappu seisoi ikkunalla, kasvot pois käännetyt, sill'aikaa kuin lääkäri tutki haavoitettua ruumista. Wappu oli nostanut jotakin lattialta ja piti sitä yhteen painetuissa käsissään, hän painoi huulensa siihen ikäänkuin suutelemaan, se oli pää ristiin-naulitun Vapahtajan kuvasta, jonka oli yöllä rikki paiskannut.

-- Anteeksi -- anteeksi rukoili hän kalpeana kuolemantuskassa. -- Armahda minua -- en sitä ansaitse -- mutta anna armosi olla rikostani suurempi!

-- Ei mikään haava kuolettava, -- sanoi lääkäri nyt kuivalla tavallaan -- tuolla miehellä mahtaa olla Mammuth'in tapainen luu-rakennus.

Wapun voima oli lopussa, kauan jännitetty jousi katkesi ja nyyhkyttäen syöksi hän polvilleen sängyn viereen, kätkien kasvonsa Joosepin tyynyihin, --- O kiitos Jumalalle! -- kiitos Jumalalle!

-- Mikä häntä vaivaa -- kysyi lääkäri. Kirkkoherra antoi hänelle viittauksen, jonka ymmärsi.

-- Rauhoittukaa, emäntä, ja auttakaa minua siteitä tekemään -- sanoi hän.

Wappu nousi heti ylös, pyyhki kyyneleet silmistänsä ja rupesi auttamaan. Pappi katseli salaisella ilolla kuinka hän auttoi lääkäriä niin tarkasti ja varovasti kuin laupiuden-sisar. Hän ei vavissut, ei itkenyt enää, se oli rauhallinen toiminta, todellinen rakkauden työ. Sitä tehdessä oli katsantonsa niin kirkastettu, kirkastettu surumielisyydessä, -- pappi tunsi hänet tuskin samaksi.

-- Siitä _tulee_ vielä -- siitä tulee! -- sanoi hän onnellisna itselleen, niin kuin puutarhuri, joka näkee kuihtumaisillaan olevan lemmikki-kasvin saavan uusia vesoja. Kun side oli päälle pantu ja lääkäri oli antanut määräyksiänsä meni hän ulos kirkkoherran kanssa ja Wappu jäi yksinään Joosepin luo. Hän istui jakkaralle vuoteen viereen ja nojasi käsivarret polviinsa. Jooseppi hengitti nyt tyynesti ja tasaisesti, hänen kätensä lepäsi peitteellä aivan likellä Wappua, hän olisi voinut sitä suudella liikahtamatta paikaltaan. Vaan hän ei enää saisi koskea Joosepin sormeenkaan. Jos hän olisi maannut siinä kuolleena eli kuolevana, olisi Wappu peitellyt häntä suudelmilla, niinkuin äsken kun luuli hänen kuolleeksi -- kuolleena Jooseppi olisi ollut hänen omansa, vaan elävään Jooseppiin hänellä ei ollut mitään oikeutta. Siten oli hän Wapulle kuollut samalla hetkellä kuin lääkäri oli ilmoittanut, että hän tulisi elämään ja hän hautasi Joosepin silloin, kuolon tuska sydämessään, vaikka hän vastaanotti ilmoituksen hänen ylösnousemisestaan kuin vapahtamisen sanoman! Näin istui hän kauan, katsellen Joosepin kauniita kalpeita kasvoja -- hän kärsi niin paljon kuin ihmissydän voi kärsiä, mutta kärsivällisyydellä. Hän ei huokaillut, hän ei valittanut, hän ei puristanut nyrkkiin kättänsä niin kuin varhemmin murhe-raivossa -- hän oli tällä hetkellä vaikeinta oppinut: hän oli oppinut kärsimään. Mikä oikeus hänellä syyllisellä vielä olisi ollut valittaa -- mitä parempaa oli hän ansainnut? Kuinka hän olisi uskaltanut vieläkin pyytää Jooseppia itselleen -- hän, joka melkein oli hänen murhaajansa -- kuinka hän enää olisi uskaltanut nostaa silmänsä Jooseppiin? Ei, hän ei tahtonut enää valittaa: Hyvä Jumala anna minun kärsiä niin paljon kuin vaadit, -- sillä ei mikään rangaistus ole liian suuri minun kaltaiselleni! rukoili hän ja laski nöyrästi kasvonsa käsihin.

Silloin ovi heitettiin auki ja huutaen Jooseppi, mun Jooseppini! -- syöksi eräs tyttö sisälle Wapun ohitse ja heitti itsensä itkien Joosepin yli. Se oli Asra. Wappu hyppäsi ylös niinkuin käärme olisi häntä pistänyt -- hetken aikaa kesti sisällinen taistelu viimeinen, vaikein. Hän tarttui käsillään kiinni itseensä ikäänkuin hän olisi tahtonut pidättää itseensä juoksemasta tytön päälle repimään sitä pois vuoteelta ja Joosepilta. Näin seisoi hän vähän aikaa, Asran itkiessä Joosepin rinnalla, sitten putosivat käsivartensa niinkuin hermottomina alas ja otsallansa oli kylmää hikeä. Mitä hän siis tahtoi? Olihan Asralla oikeus siihen!

-- Asra, -- sanoi hän hiljaa, -- jos Jooseppi on sulle rakas, niin rauhoitu ja ole ääneti äläkä tee niin paljon melua -- tohtori on sanonut että hän tarvitsee rauhaa!

-- Kuka voi olla ääneti, jolla on sydän rinnassa ja näkee pojan tuommoisena tuossa makaavan? -- valitti Asra. -- Sinun on hyvä puhua ja rauhoittua, sinä et rakasta häntä niinkuin minä. Jooseppi on kaikki mulle -- jos hän kuolee, olen ihan yksinäni maailmassa. O Jooseppi, armas Jooseppi, herää, katsele minua -- yhden kerran vaan -- sano ainoastaan yksi ainoa sana -- ja hän ravisteli Jooseppia.

Joosepin suusta kuului epäselvää ääntä, hän puhui muutamia ymmärtämättömiä sanoja.

Silloin Wappu astui likemmäksi ja otti Asrasta kiinni, hän oli tyyni ja hänen kalpeissa kasvoissaan ei huomattu mitään liikutusta.

-- Nyt tahdon sinulle jotakin sanoa Asra! Jooseppi makaa täällä minun hoidettavanani ja minä olen edesvastauksessa siitä, että kaikki tapahtuu niinkuin tohtori määräsi ja se on _minun_ talossani missä sinä olet ja jos et tee niinkuin minä sanon, jätät Joosepin rauhaan, niinkuin tohtori tahtoo, niin minä käytän emännyys-oikeuttani ja lähetän sinut pois kunnes olet tullut sen verran järjelliseksi, että voit jatkaa Joosepin hoitamista -- silloin -- hänen äänensä vapisi -- silloin jätän hänet sinulle!

-- Oi kuinka paha sinä olet -- huusi Asra innoissansa -- sinä tahdot näyttää minulle ovea sentähden, että Joosepin tähden itken? Luuletko kaikilla ihmisillä olevan yhtä kovan sydämen kuin sinulla, että voisivat katsella tätä kurjuutta niinkuin pölkky? Päästä irti käsivarteni! Minulla on suurempi oikeus Jooseppiin kuin sinulla ja jos et tahdo kuulla minun itkuani, niin otan Jooseppini pois ja annan kantaa hänet kotiin luokseni, siellä saan ainakin itkeä niin paljon kuin tahdon! Minä olen ainoastaan köyhä palvelus-tyttö, mutta vaikka sitten koko elinaikani saisin ilmaiseksi palvella, niin mieluisammin hoidan häntä omassa pienessä huoneessani kuin annan sinun näyttää ovea minulle -- sinä ylpeä ylimystalon-emäntä!

Wappu laski Asran käden irti ja seisoi hänen edessänsä kalpeilla kasvoillansa, mykkä suu osoitti hänen syvää sisällistä tuskaansa ja Asra loi silmänsä alas häpeissään, niinkuin hän olisi arvannut, että teki vääryyttä Wapulle.

-- Asra -- sanoi Wappu, -- sinun ei tarvitsisi vihata minua, en sitä sinulta ansaitse, sillä sinulle olen tuonut hänet syvyydestä ylös -- enkä minulle, ja sinun edestäsi on hän elävä eikä minun! Katsos Asra, vielä hetki sitten olisin ennemmin sinut kuristanut kuin olisin sallinut sinun jäädä hänen sänkynsä viereen, -- mutta nyt on kaikki muserrettu; joka oli kovaa minusta -- rohkeuteni, ylpeyteni -- ja sydämeni! -- kuiskasi hän hiljaa itsekseen. -- Ja sentähden jätän vapaaehtoisesti sijaa sinulle, sillä hän rakastaa sinua ja minusta hän ei tahdo tietää. Sinun ei tarvitse kantaa pois sairasta poikaa täältä. Jää sinä rauhassa hänen luokseen -- minä menen ennemmin itse! Kaikissa tapauksissa olisin mennyt! Te voitte jäädä tänne ylimystaloon niin kauan kuin te tahdotte -- kyllä minä kaikki sovitan asianomaisten kanssa. Minä _tahdon_ pitää huolta teistä, sillä te olette molemmat köyhät, ettekä voi mennä naimiseen ilman mitään. Silloin on Jooseppi ehkä kerran siunaava Kotka-Wappua.

-- Wappu -- Wappu -- huusi Asra, -- Jesus, mitä sinä ajattelet? Minä pyydän sinua -- o Jooseppi -- Jooseppi! jos minä vaan saisin puhua!

-- Älä huoli, -- sanoi Wappu kieltäen -- ole ääneti Joosepin tähden -- ole ääneti! anna minun rauhassa mennä matkaani -- äläkä kiusaa minua. Minun täytyy pois, älä minua pidätä! Yhtä vaan minä pyydän siitä, mitä minä sinun edestäsi teen: hoida häntä hyvin. Tottahan sinä lupaat minulle sen, että rauhassa voin mennä?

-- Wappu, -- pyysi Asra, älä mene! Jesus, mitä Jooseppi on sanova kun hän kuulee, että me olemme karkoittaneet sinut omasta talostasi?!

-- Säästä kaikkia sanoja, Asra, sanoi Wappu ankarasti, -- kun kerran olen jotakin sanonut niin se on sanottu, tulkoon mitä tahansa!

Hän meni kirstulle ja otti siitä liinasia ja muita vaatteita, sitoi ne kokoon ja heitti selkäänsä. Sitten otti hän laatikosta palttina-pakan.

-- Kas tässä Asra, -- sanoi hän -- on vanhaa hienoa palttinaa, jota tarvitset kääreitä varten ja tässä paksumpaa nöyhtäksi. Tohtori tarvitsee sitä illalla kun palaa. Kas tässä on saksit, leikkaa sormen levyisiä palstoja. Tee se tarkasti, kuuletko? Ja joka neljännestunti sinun pitää panna uusia kääreitä hänen päähänsä, että kuumuus häviää. Eikö totta, voinhan luottaa siihen, ett'et mitään laiminlyö? Ajatteleppas jos minä olisin tuonut hänet ylös syvyydestä ja sinä -- sinä laiminlöisit hänen hoitonsa -- täällä vuoteensa vieressä! Muista että hänellä pitää olla korkea pään-alus, ett'ei veri saa nousta päähän -- pöyhi vähän päästä hänen tyynyjänsä. Nyt luulen kaikki sanoneeni -- en tiedä muuta. Oi hyvä Jumala, sinä et voi häntä niin kääntää ja nostaa, kuin minä -- sinulla ei ole voimia siihen! Ota Klettermaier avuksi -- hän on hyvä. Ja siis minä uskon hänet sinulle, -- polvensa vapisivat, äänensä värisi, hän taisi tuskin pitää nyyttiä kiinni, jota hän kantoi, vielä viimeisen silmäyksen loi hän sairaasen: -- Jumalan haltuun! -- Ja hän oli ulkona ovesta.

Siellä ulkona puhui kirkkoherra Klettermaier'in kanssa.

Wappu astui heidän luoksensa. -- Klettermaier -- huusi hän tämän korvaan, -- mene ja auta Asraa Jooseppia hoitamaan. Asra on siellä minun sijassani. Jooseppi jää ylimystaloon ja minä lähden pois. Teidän pitää kaikki katsoa Jooseppia ylimystalon isännäksi ja totella häntä niinkuin minua, kunnes palaan, ja voi teitä jos hänen täytyy teistä valittaa! Anna kaikille palvelijoille tieto tästä!

Klettermaier oli häntä ymmärtänyt ja pudisti päätänsä, mutta kysyä ei hän uskaltanut.

-- Jääkää hyvästi emäntä -- sanoi hän, -- tulkaa pian takaisin!

-- En koskaan! sanoi Wappu hiljaa.

Klettermaier meni sisään. Wappu jäi seisomaan kirkkoherran eteen ja kesti hänen tutkivia silmäyksiänsä.

-- Nyt minulla ei enää ole mitään, johon sydämeni on kiintynyt, paitsi kotkaa, -- sanoi hän väsyneenä, -- mutta sitä en anna pois, -- sen pitää seurata minua. Tule Hansel, -- kutsui hän lintua, joka pörrösenä ja laiskana istui aidalla. Se lensi haparoi hänen luo:

-- Nyt sinun täytyy oppia lentämään jälleen, Hansel, nyt aloitamme taas matkaamme.

-- Wappu -- sanoi pappi huolistuneena -- Mitä sinä aiot.

-- Teidän korkea-arvoisuutenne -- minun täytyy pois -- _Asra_ on siellä! Tottahan te ymmärrätte etten voi jäädä tänne? Tahdonhan tehdä mitä hyvänsä, vaikka koko elämäni -- köyhänä kulkea mieron tietä ja hänelle jättää kaikki, kaikki -- mutta nähdä kuinka hän Asraa hyvänä pitää -- ainoastaan sitä -- sitä _en voi_! Hän puri hampaita yhteen, pidättääksensä kyyneleitään.

-- Ja sinä tahdot todellakin hänelle jättää talot ja tilukset? Tiedätkö myös mitä teet, lapseni?

-- Ylimystalo ei enää ole minun, korkea-arvoisuutenne -- eilisestä minä tiedän, että se on Vincenz'in, jos hän sitä vaatii. Mutta minun omaisuuteni, mitä minulla on paitsi sitä, on oleva Joosepin. Jos Jooseppi minun kauttani tulee rammaksi tai vaivaiseksi eikä enää voi ansaita leipäänsä -- niin se minun velvollisuuteni pitää huolta hänestä.

-- Kuinka, onko se mahdollista, että isäsi on tehnyt sinut perinnöttömäksi?

-- Mitä minä huolin talosta ja kodista? Se koto, joka on minun, on aina valmiina! -- sanoi Wappu.

-- Lapseni -- sanoi pappi huolissaan, -- minä toivon ettet tee mitään pahaa itsellesi.

-- En, korkea-arvoisuutenne -- en nyt enää! Nyt ymmärrän kuinka oikeassa te olette kaikissa olleet ja ett'ei ylpeydellä saa mitään Herralta Jumalalta. Ehkä Jumala, nähdessään minun rehelisen katumukseni, armahtaa minua ja kerran antaa kurjalle sielulleni rauhan!

-- No siunattu olkoon se hetki, kuinka katkera lieneekin ollut, joka musersi kovuutesi! Nyt, Wappu, olet todellisesti suuri! Mutta mihinkä menet, lapseni? Jos tahdot johonkin laupiuden luostariin niin minä vien sinut Carmelitinunnille?

-- Ei, korkea-arvoisuutenne, se ei sovellu Kotka-Wapulle. En voi sulkeutua muurien sisäpuolelle ja luostarikammioihin -- vapaana Jumalan avaran taivaan alla tahdon kuolla, niinkuin olen elänytkin. -- Voisin melkein saada päähäni, ett'ei Jumala pääsisi paksujen muurien sisäpuolelle. Rukoilla tahdon yhtä hyvin kuin kirkossa ja katua, mutta minä tahdon vuoria ja pilviä ympärilläni ja tuulen suhinaa, muuten en kestä! Eikö niin, te ymmärrätte sitä?

-- Ymmärrän, Wappu; olisi hullutusta pakoittaa sinua johonkin. Mutta mihinkä kuljet?

-- Minä palaan isä Murzoll'in luo -- se on kuitenkin ainoa kotini!

-- Tee se, jota et voi olla tekemättä, sanoi pappi. -- Jumalan nimessä, lapseni! Huoletoinna näen sinun lähtevän, sillä mihin hyvänänsä nyt kuljet -- kuljet takaisin isäsi luo!

XIV.

Armoa.

Korkealla yksinäisellä vuorella kivi-isän luona istuu taas hylätty yksinäinen ihmislapsi ikäänkuin hän olisi sidottu tähän, niinkuin se osa kalliosta, missä hän katseli pientä maailmaa tuolla alhaalla, jossa ei ollut mitään sijaa tälle suurelle, vieraalle, erämaassa kypsyneelle sydämelle. Ihmiset ovat sen karkoittaneet ja hylänneet ja se on käynyt toteen, mitä unelma lupasi, että vuori otti sen lapsekseen. -- Vuorien oma se on; kivestä ja jäästä on sen koto, eikä se kuitenkaan itse voi kivettyä, -- tuo kurja, lämmin ihmissydän vuotaa hiljaa verta täällä ylhäälläkin kivien ja jään välissä!

Kaksi kertaa on loistava kuu kasvanut ja vähentynyt siitä päivästä, jolloin vappu täältä etsi viimeistä turvapaikkaansa. Häntä ei ole nähnyt kukaan laaksosta. Ainoastaan kirkkoherra on pari kertaa vaivalla noussut tänne ylös heikolla ruumiillaan ja kertonut hänelle, että Jooseppi on parantumaisillaan, sekä että se tieto on tullut Italiasta, että Vincenz, kun oli pukeutunut luostaripukuun, oli ampunut itsensä ja jättänyt testamentin kautta koko omaisuutensa Wapulle. Sitä kuullessa Wappu oli pannut kätensä ristiin polvilleen ja sanonut hiljaa: Hänen on hyvä -- hän lopetti sen kohta, -- niinkuin hän olisi Vincenz'ia kadehtinut.

-- Mutta mitä sinä teet sillä rahan paljoudella? -- oli pappi kysynyt, -- kenenkä pitää hoitaa ääretöintä omaisuuttasi? Et sinä kuitenkaan saa heittää sitä hukkaan.

-- Tavara ja kulta kuin multaa -- mitä ne auttavat minua -- en ole voinut itselleni ostaa ainoatakaan onnellista hetkeä. -- Jonkun ajan kuluttua, kun jaksan jotakin ajatella, tahdon mennä alas Imst'ille ja laillisesti jättää omaisuuteni Joosepille. Itse tahdon vaan pitää sen verran, että voin rakentaa itselleni pienen talon talveksi vuoren turvissa, mutta nyt minä tarvitsen lepoa -- en nyt voi pitää huolta mistään. Hoitakaa te omaisuuttani, korkea-arvoisuus, ja katsokaa että palvelusväki tekee tehtävänsä -- antakaa köyhille mitä tarvitsevat; tästä päivästä ei saa enää köyhiä löytyä Sonneplatte'lla.

Näin oli hän lyhyesti niinkuin haudan partaalla määrännyt maallisista asioistaan! Nyt hänen vaan oli odottaminen kunnes hetki joutuisi -- vapauden hetki.

Oli ikäänkuin Jumala papin kautta olisi hänelle sanonut: -- et saa tulla minun luokseni ennenkuin itse tulen sinua noutamaan. Ja nyt hän odotti vaan, että Jumala häntä kutsuisi, mutta kuinka kauan -- kuinka kauhean kauan saattoi se viipyä! Hän katseli voimakasta ruumistaan -- se ei näyttänyt olevan luotu pian kuolemaan, ja kuitenkin kuolema oli hänen ainoa toivonsa. Hän ymmärsi, ett'ei ollut oikein väkivallalla lopettaa elämää, joka oli katumukselle pyhitetty -- mutta -- ajatteli hän -- auttaa hän kuitenkin saisi hyvää Jumalaa sitä lopettamaan, jos Hän sitä sallisi -- ja sen johdosta teki hän kaikkia, joka voisi parhaintakin terveyttä masentaa. Eihän se ollut itsemurhaa, jos hän söi juuri sen verran, ett'ei hän nälkään nääntynyt -- kuuluihan paastoominen katumukseen -- ja että hän heitti itsensä myrskyn ja sateen alaiseksi kun itse kotkakin pyrki johonkin kallio-rotkoon; -- eihän se ollut itsemurhaa, jos hän antoi sateen ja pakkaisen ja kaikenlaisten kärsimysten tehdä loppua terveydestänsä! Eihän se ollut itsemurhaa, jos hän nousi vuorten huipuille, jossa ihmisjalka ei ennen ollut astunut, ainoastaan siitä syystä, että Jumala olisi tilaisuudessa syöstä hänet alas, jos tahtoisi! Ja hurjalla ilolla hän huomasi kuinka hänen kaunis vartalonsa riutui -- kuinka voimansa väheni. -- Hän vaipui usein alas väsymyksestä kulkiessansa vuorilla ja kun hän huipuille nousi vapisivat polvensa ja hengittäminen kävi raskaaksi. Noin istui hän eräällä Murzoll'in korkeimmilla huipuilla. Hänen ympärillänsä nousivat valkoiset huiput ja jääkalliot toinen toistansa ylemmäksi. Näytti talviselle kalmistolle, jossa lumiset hautapatsaat seisovat riveissä kaikkia seppeleitä ja kukkia vailla. Aivan hänen jalkojensa juurella oli vihriäiseen vivahtava jäämeri jäätyneillä aalloillaan, jotka näyttivät vyörivän alas Joch'in polulle asti. Syvin kalmistorauha vallitsi tässä liikkumattomassa, jäätyneessä maailmassa. Mahtavat vuoriharjanteet uneksivat etäällä helteen luomissa utuhunnuissa. Similaun'ia, tuota ruskeata jättiläistä täällä likellä, hyväili pieni valkoinen pilvi, joka lensi liiteli ystävällisesti vuoren luo, nousi ja laskeusi jälleen, kunnes viimein revittiin rikki hirmuisen kallion terävissä syrjissä. Wappu makasi nojaten kyynäs-päälleen, ja ajattelematta mitään seurasi hän silmillään pienen pilven liikuntoja. Puolipäivän aurinko paahtoi hänen päällensä, kotka ei istunut kaukana hänestä, nyppi ikävissään höyheniänsä ja pudisti laiskana siipiänsä. Yht'äkkiä se tuli levottomaksi, käänsi kuunnellen päätään, kurkisti ympärilleen ja lensi ylös.