Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

KOTKA-WAPPU

Kertomus Tyrolin vuoristosta

Tehnyt

Wilhelmine von Hillern, syntynyt Birch

Suomentanut saksasta ["Die Geier-Wally"] E. [Elisabet Löfgren].

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877. Uuden Suomettaren kustantama.

SISÄLLYS:

I. Karhu-Jooseppi II. Taipumaton III. Hyljätty IV. Murzoll'in lapsi V. Yksi päivä kotona VI. Kovaa ainetta VII. Klotz'it Rosen''issa VIII. Erämaassa IX. Ylimystalon emäntä X. Viimeinkin XI. Yö XII. Isälle takaisin XIII. Armoa

Oetz-laakson pohjassa kulki vieras matkustaja. Pyörryttävän korkealla vuorenrinteellä hänen yllänsä seisoi tyttö, joka tuolta alhaalta ei näyttänyt suuremmalle, kuin alppi-ruusu, vaan kuitenkin selvästi näkyi kirkkaan sinistä taivasta vasten ja vuorien loistavain jää-piikkien välissä. Tyynenä ja huoletonna seisoi hän siinä tuulen raivotessa hänen ympärillään ja katsoi pyörtymättä alas syvyyteen, jossa Ache kuohuen syöksi eteenpäin ahtaassa laaksossa ja auringon säteet loivat hohtavia ilmankaaria sen hyrskystä. Hän näki myöskin matkustajan ja tämän saattajan kun he, hyvin pienille näyttäen, kävivät yli kapean portaan, joka oli korkealla Achen yli, mutta tuolta ylhäältä oli ainoastaan olenkorren näköinen. Hän ei kuullut heidän puhettaan, sillä tuosta syvyydestä ei muuta kuulunut sinne ylös, kuin veden jyrisevä pauhu. Hän ei huomannut että saattaja, pulska vuorivuohen ampuja, uhaten nosti nyrkkinsä häntä vastaan ja osoittaen häntä lausui vieraalle:

-- Se on varmaankin Kotka-Wappu, joka tuolla ylhäällä seisoo, sillä tuommoiselle rinteelle niin likelle syvyyttä ei kukaan toinen tyttö uskalla mennä; katsokaa vaan, näyttää siltä kuin tuulen pitäisi la'asta hänet alas, mutta hän aina tekee toisin, kuin muut kristityt ihmiset.

He astuivat nyt pimeään nuoskeaan ja kylmään havumetsään. Vielä kerran saattaja seisahtui ja katsahti haukantapaisella silmällänsä siihen paikkaan, jossa tyttö seisoi ja pieni kylä somasti levisi kapealla vuori-lakealla aamu-auringon kirkkaassa valossa, vaikka tämä ei vielä uskaltanut luoda salaisintakaan silmäystä tuohon ahtaasen laaksoon, joka oli kolkko kuin hauta.

-- Älä sinä niin ylpeästi katsele tänne alas, tuonne ylös käy myöskin yksi tie! -- Näin hän mutisi ja katosi vieraan kanssa.

Ikäänkuin tätä uhkausta pilkataksensa päästi tyttö kimakan huudon, joka herätti kai'un vuoriloissa ja lähetti sen kepeillä siivillä alas havumetsän syvään hiljaisuuteen. Siellä se laantui vaadintahuutona Oetz-laakson tuimilta haltioilta vuorivuohen-ampujalle.

-- Huuda sinä vaan -- huudan minä kuitenkin kovemmin! -- uhkasi mies taas, ja pitäen molemmat kätensä niskassansa, rupesi hän posti-torven äänellä toitottamaan pilkka-laulua vuorelle päin. -- Kuuliko tyttö sen?

-- Miksi nimitit tuota tyttöä Kotka-Wapuksi? kysyi vieras pimeässä humisevassa metsässä.

-- Sentähden, Herra, että hän jo lapsena kerran oli käynyt erään korppikotkan pesän kimppuun, -- vastasi tyrolilainen. Hän on kauniin ja voimakkain tyttö koko Tyrolissa sekä julmasti rikas, ja pojat ottavat vastaan rukkasia häneltä niin, että on oikein häpeä. Ei ainoakaan heistä vielä ole uskaltanut näyttää itsensä olevan hänen voittajansa! Notkee hän on kuin metsäkissa ja niin väkevä että sanotaan häntä voittamattomaksi; -- jos joku häntä lähestyy enemmin kuin häntä mielyttää, niin hän lyö sen maahan. Mutta -- jos minä kerran sinne lähtisin, niin kyllä häntä opettaisin, tai itse repisin höyhentupsun hatustani!

-- Miksi et ole jo koettanut onneasi hänen luonaan, koska hän on niin rikas ja kaunis? -- kysyi vieras.

-- Ah, tiedättekö -- en kärsi tuommoisia tyttöjä, jotka ovat puoleksi poikia. Hän on kyllä syytön siihen: -- Vanhus -- Stromminger on hänen nimensä -- on ilkeä, paha ihminen. Hän oli aikanansa suurin tappelija ja kamppailija koko vuoristossa ja sama veri vielä tänä päivänä hänessä kuohuu. Hän on häpeemättömästi rääkännyt tuota tyttöä ja kasvattanut häntä niinkuin poikaa; äiditöin on hän myöskin ollut, sillä hän oli niin iso ja vahva lapsi, että vaimo ei voinut jäädä eloon hänet synnytettyänsä, vaan kohta kuoli. Sillä tavoin on tyttö varmaankin tullut noin villityksi.

Näin kertoeli tyrolilainen vieraalle laaksossa, eikä hän erehtynyt. Tyttö, joka seisoi tuolla korkealla, syvyyden ääressä, oli Walburga Stromminger, mahtavan "talollis-kuninkaan" lapsi, jota myös sanottiin Kotka-Wapuksi; hän puhui totta, tyttö ansaitsi tämän nimen. Voimakas ja uskalias oli hän kuin kotka; luontonsa oli niin karkea ja lähestymätöin, kuin nuo kallio-piikit, joille korppi-kotkat pesiänsä rakentavat ja jotka repivät repaleiksi taivaan pilvet.

Semmoisissa asioissa, joissa rohkeutta kysyttiin, oli Wappu lapsuudesta asti ollut osallisna ja voittanut kaikki pojat. Kun Wappu tuskin oli neljätoista vuotta täyttänyt, oli eräs talonpoika jyrkällä kallion-seinällä havainnut korppi-kotkan pesän, poikanen pesässä, vaan ei kukaan kylässä uskaltanut mennä sinne sitä hävittämään. Silloin ilmoitti ylimys-talollinen, pilkataksensa kylän miespuolista nuorisoa, että hän antaisi Walburgansa toimittaa sen työn. Aivan oikein, Wappu oli valmis siihen, naisten kauhistukseksi ja miesten harmiksi. -- Stromminger'in tahto oli tapahtuva, koko mailman piti tietämän että Stromminger'in suku lapsissa ja lasten lapsissakin oli verraton.

-- Saatte nähdä että yksi tyttö Stromminger'in suvusta maksaa enemmän kuin kymmenen teidän poikia, -- huusi hän nauraen talonpojille, jotka olivat kokoontuneet näkemään uskomatonta. Moni sääli tuota kaunista komeata tyttöä, joka tulisi isänsä ylpeyden uhriksi. Mutta nähdä sitä he kumminkin tahtoivat. Se kallioseinä, johonka pesä oli rakennettu, oli pystysuora, jotta oli mahdotointa päästä sinne käymällä; sentähden köytettiin nuora Wapun vartalon ympäri. Neljä miestä, hänen isänsä etupäässä, piti kyllä siitä kiinni, vaan kamalaa oli kuitenkin nähdä kuinka uljas lapsi rohkealla hyppäyksellä heittäysi syvyyteen. Köyden solmut voisivat heltyä, korppi-kotka voisi repiä häntä palasiksi, hänen päänsä voisi sattua johonkin kallioon ja musertua! -- Oli jumalaton teko Stromminger'ilta noin leikkiä lapsensa hengen kanssa. Vaan Wappu purjehti pelkäämättä ilmojen läpi alas syvyyden keskipaikoille, jossa hän iloiten tervehti pientä korppi-kotkaa, jonka höyhenet nousivat pystyyn, kun se näki outoa vierasta ja kitisten avasi muodotonta nokkaansa häntä vastaan. Ilman pitkää miettimistä tarttui hän vasemmalla kädellään lintuun, joka päästi surkean äänen, ja pisti sen kainaloonsa. Samassa kuului suhina ilmassa, hänen ympärillään pimeni päivä, tuntui niinkuin rakeita tuiskuttaisi hänen päällensä. Hänen ainoa ajatuksensa oli: -- silmät, pelasta silmät! -- ja pitäen kasvot likellä kallioseinää, taisteli hän, veitsi oikeassa kädessä, raivoavan eläimen kanssa, joka terävällä nokallaan, kynsillä ja siivillä syöksi hänen päällensä. Vielä hetken matkaa ilmassa ylöspäin -- silloin korppi-kotka yht'äkkiä lähti alaspäin; Wapun veitsi oli varmaan sitä haavoittanut. Wappu tuli ylös verisillä kasvoilla, kotkan poikanen sylissä, -- hän ei millään lailla olisi tahtonut jättää sitä.

-- Miksi et päästänyt tuota linnunpoikaista, Wappu, -- huusi väki hänelle vastaan -- olisithan samassa päässyt emälinnustakin.

-- No -- vastasi tämä yksinkertaisesti -- eihän se raukka vielä osannut lentää; jos minä olisin sen päästänyt, olisi se saanut surmansa syvyydessä.

Nyt hänen isänsä ensimmäisen ja ainoan kerran elämässään häntä suuteli, ei hänen jalomielisyydestään turvatointa eläintä kohtaan, se ei häntä liikuttanut, vaan siitä, että Wappu oli tehnyt uljaan teon, ja tehnyt kunniaa Stromminger'in vanhalle urhoolliselle suvulle.

Se oli sama tyttö, joka seisoi tuolla tuskin jalan leveällä kalliokielellä ja uneksien katsoi alas syvyyteen, jonka partaalla hän seisoi. Keskellä vallattomuuttansa joutui hän outoon mielentilaan, hän kävi hiljaiseksi ja tyyneksi sekä katseli eteensä surumielisesti, ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin, jota hän halasi eikä kuitenkaan voinut saavuttaa. Se oli muuttumatoin kuva, ja yhdentekevä oli, katseliko hän sitä aamuhämärässä, kultaisessa päivänpaisteessa, iltaruskossa tai kalpeassa kuutamossa. Vuoden aikaa se kuva oli häntä seurannut joka paikassa, istuessa ja astuessa, laaksossa ja vuoriloilla. Kun hän seisoi tuolla niin yksinänsä ja suurilla levottomilla gaselli-silmillään katseli milloin valkoista, hohtavaa jäätiö-merta, milloin hämärää syvyyttä, jossa Ache kuohuen syöksi eteenpäin, silloin etsi hän sitä, joka oli tuon kuvan muotoinen. Kun joku vaeltaja kulki ohitse tuolla alhaalla laaksossa, niin hän aatteli: on mahdollista että se on _hän_, ja huimaava ilon tunne valloitti sydämmensä sitä aatellessa, jos kohta hän ei voinut eroittaa muuta, kuin tuon ihmis-olennon, joka tuskin oli näyttelykaapin pieniä kuvia isompi. Nytkin luuli hän taas näkevänsä tuota lemmittyä kuvaa, kun matkustaja ja tyrolilainen, joka häntä pilkkasi, kulkivat ohitse. Hän tunsi ensin kummallisen ahdistuksen, mutta sitten nousi ilon kaikuva riemu-ääni vapautettuna peipposena taivasta kohden. Ja samaten kuin metsämies kuuli heikon kaiun tästä riemuhuudosta hiljaisessa metsässä, samaten vei kaiku myöskin hänen vastauksensa tytölle, joka kuunteli sitä ihastuneena -- voisihan se olla hänen äänensä! Ja lempeä tunne levitti ruusujansa noille tuimille, ynseille kasvoille. Hän ei ollut kuullut että se oli pilkkalaulu. Jos hän olisi sen kuullut, niin hän arvattavasti olisi puristanut nyrkkiänsä ja koettanut käsivartensa vahvuutta, hänen kasvonsa olisivat synkistyneet ja vaalistuneet kuin jäätiöt jälkeen auringon laskun. Hän istui alas kalliokielelle ja heilutti jalkojansa yli syvyyden. Hän painoi hienon päänsä käsihinsä ja mielensä kuvaeli uudelleen sitä hetkeä, jolloin ensi kerran oli ihanteensa nähnyt.

I.

Karhu-Jooseppi.

Oli Helluntai-päivä juuri ummelleen vuosi sitten, kun hänen isänsä vei hänet ripille ensi kerran Sölden'iin; piispa tuli sinne joka toinen vuosi, sillä ajotie kävi ihan tälle paikalle asti. Hän ujosteli vähäisen kun oli kuusitoista vuotias ja niin iso. Hänen isänsä ei tahtonut laskea häntä ennemmin ripille, sillä hän arveli että silloin rakkaudet ja kosimiset kohta alkaisivat -- ja siihen oli vielä tarpeeksi aikaa! Nyt hän pelkäsi että toiset hänelle nauraisi. Kylässä oli kauhea hälinä heidän tullessaan; Jooseppi Hagenbach Sölden'istä oli nimittäin kaatanut karhun, joka oli näyttäynyt tuolla kaukana Vintschgau'issa ja jota kaikki paikkakunnan nuorukaiset turhaan olivat ajaneet. Jooseppi oli sitten lähtenyt matkalle ja jo viime perjantaina oli hän kaatanut karhun. Hänen maineensa oli rientänyt edeltä, ja nyt piti Joosepin kohta itse saapua paikalle. Sölden'in talonpojat, jotka odottivat ulkopuolella kirkkoa, olivat varsin ylpeät siitä, että Söldeniläinen oli toimittanut tuon urostyön, eivätkä puhuneet muusta, kuin Joosepista, joka kieltämättä oli väkevin ja parhain nuorukainen koko vuoristossa sekä verratoin pyssymies. Tytöt kuuntelivat ihaellen mitä kaikkea suurta Joosepista kerrottiin, kuinka hänelle ei ollut mikään vuori liian korkea, ei mikään tie liian pitkä, ei mikään vuorenloukko liian leveä eikä mikään vaara liian suuri. Erään kalpean ja heikon näköisen vaimon lähestyessä kaikki kiirehtivät häntä vastaan ja toivottivat hänelle onnea siihen suureen kunniaan, jonka hänen poikansa taas oli voittanut.

-- Kas sinun Jooseppis, se on mies se, joka voi olla esikuvana meille kaikille -- sanoivat miehet hyväntahtoisesti.

-- Kuinka iloinen sinun miesvainaja olisi ollut jos olisi elossa tänä päivänä! -- sanoivat naiset. -- Tuskin voisi uskoakaan, -- huudahti joku kohteliaasti, -- tuskin voisi uskoakaan että tuo roteva mies on sinun poikasi -- varsinkin kun näkee minkä näköinen sinä olet.

Äiti hymyili ylpeästi. -- Niin, se on kookas poika ja hyvä lapsi, parempaa ei voi löytää. Mutta uskokaa pois, minä elän alituisessa pelossa ja vavistuksessa tuon uskalikon tähden; ei päivääkään kulu ilman että ajattelen: tänä päivänä hän ehkä kannetaan kotia muserretuilla jäsenillä. Se aatos on risti!

Nyt korkea-arvoinen papisto ilmauntui paikalle ja teki lopun keskustelusta. Ihmiset tunkeusivat pieneen kirkkoon, taluttaen kukkasilla koristetut, valkosiin esi-liinoihin puetut rippi-lapset, ja pyhä toimi alkoi.

Mutta Wappu ei koko aikana muuta ajatellut kuin karhun kaatajaa ja kaikkia hänen toimittamiansa ihmetöitä -- kuinka ihanata olisi olla noin väkevä ja uljas ja olla niin kunnioitettu ett'ei kukaan voinut hänestä mitään pahaa puhua. -- Jospa Jooseppi vaan tulisi niin kauan kuin hän olisi Sölden'issä, että saisi häntä nähdä; se oli nyt hänen tulisin toivonsa!

Viimein oli jumalan-palvelus ohitse ja lapset vastaan-ottivat siunauksen; silloin kuului kirkon ulkopuolelta rivakkaita hurraa-huutoja. -- Se on hänellä muassa, karhu on äänellä! -- Pappi tuskin oli ehtinyt lopettaa siunauksen ennenkuin väki syöksi ulos ja riemuten kokoontui nuoren vuorivuohen-ampujan ympäri, joka tuli pulskan nuorukaisjoukon seurassa Schnalferthal'ista ja Vintschgau'ista. Mutta vaikkapa toiset nuorukaiset olivat kyllä pulskat, ei kukaan voinut Joosepille vertoja vetää. Hän oli pitempi kaikkia muita ja niin kaunis hän oli -- niin mainion kaunis! Hän ikäänkuin loisti jo kaukaa. Hän oli pyhän Yrjänän näköinen tuolla sisällä kirkossa. Olkapäällä kantoi hän karhun nahan, jonka julmat kynnet heiluivat edestakaisin hänen leveällä rinnallansa. Hän kulki jalon näköisenä kuin keisari, aina astuen yhden askeleen, kun toiset astuivat kaksi. Ja hänestä tehtiinkin semmoista melua ikään kuin olisi hän ollut keisari puettu vuorivuohen-ampujaksi. Toinen kantoi hänen pyssyänsä, toinen äänen takkiansa, kaikki olivat vähän päihtyneet, huusivat ja lauleskelivat; hän yksin oli selvä ja tyyni. Hän astui ujosti papin eteen, joka tuli kirkosta, ja otti seppelöityn hattunsa päästään. Vieras piispa teki ristin-merkin hänen päällensä ja sanoi:

-- Herra oli väkevä sinussa, poikani! Hänen avullansa olet toimeen saanut mitä ei kukaan muu osannut. Ihmiset kiittäkööt sinua -- vaan kiitä sinä Herraa!

Kaikki naiset itkivät liikutettuina: Wapunkin silmiin nousivat kyyneleet. Oli ikäänkuin se mielenhartaus, jota hän kirkossa kaipasi, nyt olisi valloittanut hänet, nähdessään tuon ko'okkaan metsästäjän laskevan jalon päänsä papin siunaavan käden alla. Papit vetäysivät sen jälkeen takaisin. Joosepin ensimmäinen kysymys oli:

-- Missä on mun äitini? Eikö hän ole täällä?

-- On! -- vastasi tämä ja vaipui poikansa syliin. -- Täällä minä olen.

Jooseppi sulki hänet hellästi syliinsä ja sanoi: -- Katsos äiti, sinua minun olisi ollut sääli jos en koskaan olisi palannut, -- mitä tekisit ilman minutta, rakas äiti, enkä myöskään olisi tahtonut kuolla sinua vielä kerran suutelematta.

Oi kuinka kauniille kuului kun hän lausui nuo sanat. Wappu tunsi aivan omituisen tunteen, jotakin kateuden tapaista äitiä kohtaan, joka niin rauhallisna lepäsi pojan hellässä syleilyksessä ja ikäänkuin hiipi hänen voimakkaan vartalonsa turviin. Kaikkein silmät mielihyvällä katselivat tätä -- Wappu oli niin oudossa mielentilassa.

-- Mutta kerro nyt kuinka se kävi! -- pyysivät talonpojat.

-- Kyllä, kyllä kerron kaikki, -- sanoi hän nauraen ja heitti karhun nahan maahan kaikkein nähtäväksi. Hän ympäröittiin ja isäntä antoi kantaa ulos yhden astian parasta viiniä, sillä messun jälkeen piti juoda, varsinkin tällaisessa erinomaisessa tilaisuudessa oli se tehtävä aika lailla, eivätkä kaikki mahtuneet pieneen ravintola-tupaan. Miehet ja naiset koettivat päästä likelle kertojaa, rippilapset nousivat penkille ja puihin, voidaksensa katsoa ympäri. Wappu oli ensimmäinen erään petäjän latvassa, josta taisi nähdä kertojaa ihan silmiin, vaan toiset kadehtivat tätä hyvää sijaa ja kun Wappu ei tahtonut luopua siitä, niin syntyi sen johdosta suurta melua.

Nyt pyhä Yrjänä katseli heitä, hänen säkenöivät silmänsä kohtasivat Wapun kasvoja ja katselivat hetken aikaa hymyillen niitä. Silloin Wapusta tuntui ikäänkuin kaikki hänen verensä olisi noussut kasvoihin; hän säikähtyi niin että kuuli sydämensä sykkivän. Ei hän vielä eläissään koskaan ollut niin säikähtynyt, eikä hän kummakseen tietänyt miksi! Hän kuuli ainoastaan puoleksi, mitä Jooseppi kertoi, hänen korvissaan suhisi eikä hän voinut muuta ajatella kuin: -- Jos hän taas katsahtaisi ylös! -- Hän ei tietänyt toivoiko hän sitä vai pelkäsikö? Kun se vielä kerran tapahtui kertomuksen aikana, loi Wappu äkkiä silmänsä alas, ikäänkuin häntä olisi havaittu jossakin pahassa työssä. Oliko paha että hän noin oli Jooseppia katsellut? Varmaankin. Eikä hän kuitenkaan voinut sitä estää, vaikka hän vapisi pelosta että Jooseppi sitä huomaisi. Vaan hän ei sitä huomannut. Mitä rippilapsi tuolla puun latvassa häneen koski. Pari kertaa oli hän katsellut Wappua niinkuin jotakin oravaa katsellaan, ei muuta mitään. Näin ajatteli hän itsekseen ja kummallinen ahdistus valloitti hänet. Hän ei koskaan ollut tuntenut mitään tämänkaltaista ennen; -- hän oli hyvillään siitä, ett'ei hän mitään viiniä juonut matkalla, muuten hän olisi luullut olevansa humalassa. Hämmästyksissään hän leikki rukousnauhansa kanssa. Se oli kaunis uusi rukousnauha pienoisista koralleista hopearistineen. Hän oli saanut sen isältänsä ensimmäisen ripillä-käyntinsä muistoksi. Nyt nauha katkesi hänen kääntäessään ja vääntäessään sitä, ja punaset helmet putosivat kuin veripisarat alas puusta. Se tietää pahaa, kuiskasi hänelle sisällinen ääni; Luckard sanoo että tietää pahaa kun jotain menee rikki sill'aikaa kun jotakin ajattelee. -- Jotakin ajattelee! -- Niin, mitä hän sitten ajatteli? -- Hän mietti tätä, vaan ei saanut siitä selkoa. Ei hän oikeastaan ollut mitään erinomaista ajatellut. Miksi häneen niin kipeästi koski että nauha juuri nyt katkesi? Oli ikäänkuin päivä olisi vaaleunut ja raaka tuulenpuuska koskenut häneen. Vaan ei ainoatakaan ruohonkortta liikkunut ja tuo kylmä maailma hänen ympärillänsä hohti loistavassa päivänvalossa. Synkkä varjo oli käynyt hänen ohitsensa -- hänessäkö -- vai hänen ulkopuolellansako? Mitä hän tiesi? Jooseppi oli täll'aikaa lopettanut karhu-juttunsa ja näyttänyt sen 40 guldenia sisältävän kukkaron, jonka Tyrolin hallitus oli maksanut tapporahaksi, eikä kiitokset ja kädenpuserrukset tahtoneet ikinä loppua. Ainoastaan Wapun isä pysyi kaukana suuttuneen näköisenä. Häntä aina harmitti kun joku oli saanut urostyön aikaan; ei kukaan maailmassa olisi saanut olla väkevä, -- paitsi hän ja hänen tyttärensä. Kolmenkymmenen vuoden kuluessa oli häntä kieltämättä tunnustettu väkevimmäksi mieheksi vuoristossa, eikä hän kärsinyt tulla vanhaksi ja jättää sijaa nuorille. Mutta kun eräs mies innostuksissaan niin pitkälle meni että sanoi olevan luonnollista että Jooseppi oli tullut aika mieheksi -- se oli hänen perintönsä isältä, joka myöskin oli ollut paras pyssymies ja painin-lyöjä seudussa -- silloin vanhus ei enää voinut itseänsä hillitä, vaan astui esiin lausuen:

-- Kuuleppas, ei saa laskea ihmistä hautaan ennenkuin se on kuollut!

Kaikki hämmästyivät kuullessansa tätä uhkaavaa ääntä ja sanoivat melkein peljästyneinä: -- Stromminger!

-- Niin, Stromminger elää vielä, eikä koskaan ole tietänyt Hagenbach'in olleen parhaan painin-lyöjän! Suulla kyllä -- vaan ei työssä!

Nyt Jooseppi kääntyi niinkuin haavoitettu villikissa ja katseli Strommingeria säkenöitsevin silmin: Kuka sanoo että minun isäni oli lörpöttäjä ja kerskuri?

-- Minä sen sanon, minä, ylimys-talollinen Sonneplatten'ista, ja minä tiedän mitä sanon, sillä kymmenkunta kertoja olen minä lyönyt hänet maahan niinkuin säkin.

-- Se ei ole totta! -- huusi Jooseppi -- Minä en salli että isääni soimataan!

-- Ole ääneti Jooseppi, se on ylimys-talollinen, eikä hänen kanssansa ole väittelemistä, -- kuiskattiin hänelle.

-- Mutta, ylimys-talollinen sinne, ylimys-talollinen tänne -- jos Herra itse astuisi alas taivahasta soimaamaan isääni -- niin en kärsisi sitä. Tiedän kyllä että minun isäni ja Stromminger elivät alituisessa kiistassa, sillä isä oli ainoa, joka uskalsi mennä Stromminger'in kimppuun. Hän on juuri ummelleen yhtä monta kertaa lyönyt Stromminger'in maahan kuin tämä hänet.

-- Se ei ole totta, huusi Stromminger. -- Sinun isäsi oli haitukka minuun verrattuna. Jos siellä on joku kunnallinen mies teidän vanhain joukossa, niin hän voi sitä vakuuttaa -- vaan jos ei se sittenkään pysty sinuun, saanpa sitten koettaa piiskan vakuutusvoimaa!

Kuullessaan sanaa haitukka, oli Jooseppi vimmattuna syössyt Stromminger'ia vastaan:

-- Sinä otat tuon sanan takaisin taikka --

-- Jesus Maria! -- parkuivat naiset.

-- Jätä hänet rauhaan, -- sanoi äiti, -- hän on vanha mies, häneen ei saa ruveta!

-- Ohoo! huusi Stromminger, punoittaen harmista. -- Vai tahdotte tehdä minua vanhaksi raukaksi? Ei ole Stromminger vielä niin heikko vanhuudesta ett'ei hän uskaltaisi ruveta tuommoiseen keltanokkaan! Tule vaan tänne, kylläpä näytän sulle että minulla vielä on ydintä luissa, sekä ett'en vielä pitkään aikaan ai'o pelätä sinua, vaikkapa sitten olisit kaatanut kymmenen karhua.

Hurjistuneena karkasi roteva mies nuoren metsästäjän päälle, jotta tämä vasten tahtoansa horjahti taaksepäin ankarassa ottelussa. Mutta tämä horjuminen kesti yhden ainoan silmänräpäyksen, sillä Joosepin hoikka vartalo oli jäntevä ja taipuisa -- taivuttuaan nousi se taasen pystyyn, niinkuin hongat näillä paikoin, jotka olivat ikäänkuin rautalangoilla kallioiseen maahan juurtuneet, kestäen kaikkia tuulia ja vuorentapaisia lumivyörteitä. Stromminger olisi yhtä hyvin voinut irrottaa tuommoisen puun, kuin nostaa Joosepin maasta. Lyhyen taistelun jälleen Jooseppi löi käsivartensa kovasti Stromminger'in ympäri, kiersi ne yhä kiinteämmin ja kiinteämmin hänen ruumiinsa ympäri, jotta hän melkein oli tukehtua, viimein pääsi kova voivotus Stromminger'in ahdistetusta rinnasta, eikä hän enään voinut irroittaa kumpaistakaan kättä. Nyt nuori jättiläinen rupesi ravistamaan ja vääntelemään vanhaa miestä sinne tänne, hitaasti ja perinpohjaisesti, nostaen häntä milloin toiselle, milloin toiselle jalalle, ikäänkuin hän olisi tahtonut musertaa vanhusta pala palaselta. Ympärillä seisovaiset tuskin uskalsivat hengittääkään katsellessaan outoa näytelmää; oli kuin eivät olisi uskaltaneet katsella vanhan puun kaatumista maahan. Nyt -- nyt oli Stromminger kadottanut jalan pidäkkeen -- nyt hänen täytyi kaatua, -- vaan ei, -- Jooseppi kannatti häntä, ja kantoi hänet väkevillä käsivarsillaan lähimmäiselle penkille ja laski hänet alas siihen. Sitten otti hän aivan tyynesti liinansa esille ja pyyhkäsi hikipisarat Stromminger'in otsasta:

-- Kas niin, ylimys-talollinen, nyt olen voittanut teidät, minä olisin voinut lyödä teidät maahan, mutta Jumala varjelkoon minua saattamasta vanhaa miestä semmoiseen häpeään! Ja nyt olkaamme hyvät ystävät taas -- tarkoitus ei ollut paha, Stromminger!

Hän nauroi hyväntahtoisesti ja ojensi kätensä Stromminger'ille -- mutta tämä ei ottanut sitä, vaan huusi vihaisella silmäyksellä: -- Perkele sen sinulle palkitkoon, sinä konna. -- Ja te kaikki, Sölden'in miehet, jotka olette ilolla nähneet kuinka Stromminger on tehty lasten narriksi, te saatte vielä havaita kuka Stromminger on. Nyt hän ei enää tahdo mitään tekemistä teidän kanssanne, eikä mene enää takaukseen, vaikka koko Sölden kuolisi nälkään. -- Hän meni sen puun juurelle, jossa Wappu istui kuin kuumehourauksissa, ja veti häntä hameesta, sanoen: -- Tule alas sinä! Täällä ei tule mitään päivällistä. Minulta ei kukaan Söldeniläinen saa kreuzeriäkään nähdä!

Mutta Wappu, joka enemmän oli pudonnut kuin astunut alas puusta, seisoi niinkuin lumottuna, ja hänen silmänsä katselivat rukoillen Jooseppia. Wapun mielestä Joosepin täytyi niin selvästi nähdä kuinka katkerata oli mennä pois, että hänen olisi pitänyt tarttua Wapun käteen ja sanoa: -- jää vaan luokseni -- olethan sinä minun omani ja minä sinun -- eikä kenenkään muun! -- Vaan hän seisoi hämmästyneitten miesten joukossa, jotka kuiskailivat keskenään, sillä kylässä moni oli velkaa Stromminger'ille; hänen rikkautensa juoksi koko seudun suonissa.