Part 2
Kotvasen he vielä siinä astuessaan rakensivat uutta tupaa kammareineen, tasoittelivat ja täyttivät pihamaata, tekivät kasvitarhaa ja panivat aitaa, kunnes saapuivat kirkkomäen alle, josta Matti ei enää lähtenyt ylös astumaan.
Kätellee erottuaan Matista, jatkoi Liena iloisesti hyräillen astuntaansa ylös pitäjäntuvalle. Iloinen hänen mielensä nyt todellakin ole. Vähän tosin kammotti tuo Vaaran kotielämä, mutta "tottapahan sitte yksin neuvoin selvitellään”, ajatteli hän.
"Mutta olenhan itsekin aivan samanlainen!" johtui hänelle sitte mieleen. "Enkö ottanut vastaan salatavaraa Vaarassa ja nyt uudestaan puodissa! Vaan vaikeahan on syrjästä päin sekautua heidän asioihinsa. Pidänpähän vasta paremmin varani ja säilytän omantuntoni puhtaana. Jospa vain Matti saisi lupauksensa toteutumaan!"
Matti puolestansa riensi hyvää vauhtia takaisin myllylle ja läksi, saatuaan elot jauhoina rekeen, hyvällä mielellä ajamaan kotiinsa.
Huudettuaan kotipihassa Mikon tuvasta korjaamaan hevosta, kun näet ei jauhorekeä käynyt jättää ahnasten sikojen haltuun, sekä kannettuaan säkit aittaan ja tyhjennettyään salvoon, astui Matti, ajokalut käsivarrella, tupaan, jossa koko perhe istui iltapuhde-töissään.
Isäntä veisteli kaplasta rekeen, joka oli leikkautunut ja seisoi syrjällään penkin vieressä sulamassa.
Emäntä kehräsi villalepeitä vasusta, johon piika Tiina koetti niitä kartata toisia sijaan.
Anna Maija neuloi sukkaa, Mikko koetti muka kiskoa päreitä ja Jussi käpelehti isänsä vestolastujen parissa.
Kaikki istuivat piirissä päretulen ympärillä, joka paloi pihtiin pistettynä uunin ulkonurkassa.
Matilla ei nyt ollut käsillä muuta työtä kuin Mikon kanssa yhteinen. Siinä hänellä kyllä oli lomaa alkaa puhetta. Odotettuaan, kunnes Tiina läksi karjaa illastamaan, sanoi hän äkisti:
"Kuulehan, isä, etkö rupeisi maksamaan minulle palkkaa, elossa tai rahassa, sama se?"
Isäntä ja emäntä ällistyivät. Kotvanen kului ennen kuin isäntä virkkoi:
"Jopa nyt hulluttelet, poika. Vai pitäisi tässä ruveta palkan maksuun omille lapsilleen!"
"Oikein minä totta puhun. Enkä minä paljoa tahtoisikaan. Kunhan edes vähänkään lupaisit, niin minun ei tarvitsisi omin luvin ottaa, kuten tänäkin päivänä." Ja Matti huokasi syvään.
Isännältä pysähtyi työ. Hän luuli Matin laskevan leikkiä. Vaan katsoessaan kyyrysistään häntä silmiin ja nähdessään tavallisen leikin olevan niistä tällä kertaa kaukana nousi hän suoraksi istumaan ja muuttui vakavaksi.
"Vai alat jo sinäkin niillä jäljillä kävellä? Akkaväen tehtäväähän se toki tähän asti on ollut."
"Joko taas on akkaväki hampaissasi!" ärähti emäntä. "Mitenpä tässä muuten työt teetettäisiin?"
Anna Maijalla ei näyttänyt olevan hyvää rauhaa. Hän oli ryhtynyt Tiinan työtä jatkamaan, vaan siirtyi nyt punastuen edemmäksi tulen valosta.
"Tahdotko ehkä sinäkin palkkaa? Jopa sitte pitäisi olla suuri kukkaro."
"No, isä, koetetaan nyt selvittää asiat suuttumatta. Mikä menee talon tarpeihin, samahan se, meneekö se rahassa vaiko muussa tavarassa, vaikka tavarassa maksaminen taitaa sentään käydä helpommaksi kuin rahassa. Eikä minun mielestäni tarvitsisi salatakaan kehruuttamisia ja ompeluttamisia ja muuta sellaista, mitä ei kotona ehditä eikä osata tehdä. Vaikka parempi olisi ollut käyttää Anna Maijaa kansakoulussa, niin osaisihan nyt edes ommella kotitarpeet, ja hänellähän siihen olisi aikaa. Tottapa se muukin oppi edestä löytyisi elämän matkan varrelta."
Tämän puheen aikana olivat isännän kasvot osoittaneet milloin tyytymättömyyttä, milloin mieltymystä. Nyt hän vastasi:
"Enhän minä ole kieltänytkään töitä teettämästä. Tuo elon ja voin kantaminen puotiin kaikenlaisesta joutavasta räämästä, se se minua suututtaa, kun sitä lisäksi vielä tehdään salaa ja varkain.
"Siinäpä se on juuri. Liika on tietysti aina liika, ja koreus ja ylpeys käy lankeemuksen edellä. Mutta olisinpa tänään tarvinnut muutamia markkoja, ja kun en rahaa kotoa saa, täytyi minun ottaa, mitä sain; vein rukiita puotiin. Teenhän tässä työtä minäkin ja uskollisemmin kuin mikään renki.
"No, mihinkä sinä nyt olisit niin rahaa tarvinnut? Etkö saattanut pyytää?
"Metsässäpä olit, ja turha tuo on ennenkin ollut pyytö.
"Poika, poika, älä puolustele varkautta!" torui isä syvästi huoaten. "Ei se sellainen menesty.
"Kylläpä sitte pian salvot tyhjenevät, jos pojat niitä rupeavat puotiin vetämään oikein hevosella!” ihmetteli emäntä.
"Ikään kuin eivät salvoja muut puolentelisi kuin minä. — Mutta varkaudelta se itsestäni tuntui tänään, ja hyvin koetin katsoa, että saisin pussin salaa rekeen, vaikka toisa päin ajattelinkin, että omaanihan siinä kannan.
"Näin minä ja näki suntion Lienakin, toimitti Anna Maija, unhottaen omat jälkensä.
"Etkä virkkanut mitään, kun Jussi puhui pussista!” nuhteli emäntä.
"Mitenpä hän virkkoi, kun hänellä itselläänkin oli muuta mielessä. Asialla se Liena täällä kävi."
"Kyllä tässä ihmeissä käsin ollaan! Kaikki vain taloa varastavat ja vielä julkeavat noin ilmi puhua. Onhan tässä koetettu neuvoa ja kurittaa; missä sitte lienee vika? Sinäkin, Matti, teet tuolla lailla, vaikka olen sinuun aina luottanut. Etkö luule sen tuntuvan karvaalta isäsi mielestä?"
"Isä, älähän nyt sentään minua ihan umpimähkään tuomitse!"
"Mihin sinä sitte tarvitsit rahaa? Vastaa siihen ensin ja puolustaudu vasta sitte, jos osaat."
"Sitä en nyt tahtoisi sanoa tällä kertaa. Uskokaa, kun vakuutan, että turhuuteen en pannut. Tuonempana kyllä kerron, ja silloin sen itsekin hyväksytte."
"No, samahan tuo sitte oli, jos sait rahaa tai ruista; enkä minä niin kovin moiti omin luvin otostakaan.
"Mutta minun omatuntoni moittii. Minä juuri tahtoisin päästä salaamasta ja sen tähden minä pyysin palkkaa. Lupaa vaikka viisi- tai vain neljäkin kymmentä markkaa. Jos elot riittää, myödään silloin, kuin saadaan hintaa; jos eivät riitä myötäväksi, niin vähempihän ainakin tarvitaan ostaa. Ei siitä talolle vahinkoa ole, vaan minulle rauhallinen mieli; omaanihan saisin käyttää. Jos en kaikkea tarvitsisi, niin talteenpahan jäisi minunkin taakseni."
Isäntä oli paikkakuntansa miehiä ja pysyi mielellään vanhoissa tavoissa, mutta ei kuitenkaan ollut niin itsepäinen eikä ymmärtämätön, että ei olisi taipunut järkevistä syistä: eihän hän ollut keltään vaatinut tähänkään asti sokeaa tottelemista, vaan päin vastoin hän olisi mielellään neuvotellut kaikista talon asioista jokaisen kanssa, jos vain toiset olisivat siihen taipuneet. Mutta kun varsinkin emäntä teki kaikki asiansa salaa ja ne kuitenkin aina tulivat perästä päin tavalla tai toisella ilmi, tuli isäntä siitä usein muistuttaneeksi. Tästä oli yksin suoravaisen Matinkin ja tietysti vielä enemmin Anna Maijan mieleen kasvanut jonkinlaista kammoa, joka heitä pakotti seuraamaan äitinsä esimerkkiä silloinkin, kuin ei ollut tarviskaan salaella.
Nyt isäntä vähän aikaa mietiskeltyään virkkoi leppeästi:
"Et sinä, poika, näy tyhmimpiä olevan. Oudolta tuo tuntuu palkan maksu omalle pojalleen, vaan parempi kuitenkin on maksaa sinulle kuin rengille, joka saattaisi olla petollinen silmän palvelija."
"Sitähän juuri minäkin ajattelin. Ei minun nyt siis tarvitse miettiä muuanne rengiksi lähtöä, kuten on välistä mieleeni jolahtanut."
"Ei sinun toki olisi tarvinnut edes ajatellakaan sellaisen häpeän tekoa omalle kodillesi."
Näin oli Matin suhde sovitettu. Mutta ikään kuin korvatakseen poikkeamistansa yleisestä tavasta kysyi isäntä vähän ivan sekaisella äänellä, pitikö muillekin määrätä palkka.
Emäntä yritti suuttumaan ja Anna Maija jo salaa iloitsi, että ehkä hänkin saa oman kukkaron.
Matti, tietäen sen toivon turhaksi ja katsoen itsekin niin moneen palaan osittelemisen tarpeettomaksi, osasi selvittää asian kaikkein mieliksi siten, että talon työt päätettiin teettää entiseen tapaan, vaan salaamatta, ja että kukin sai välttämättömiin omiin tarpeihinsa pyytää rahaa tai tavaraa isännältä, joka kuitenkin jo edeltä päin jyrkkään eitti mitään antavansa mihinkään koreilemiseen, koska talon varat sitä eivät kannattaneet.
Näin uskoivat kaikki nyt salailemisen ja petoksen olevan kotiväen kesken kerrassaan haudatun, ja isäntä toivoi samassa suhteessa myöskin kasvavan rehellisyyden ja suoruuden muita kohtaan.
Keskustelun päätyttyä Mikko isänsä käskystä etsi virsikirjan ja luki iltarukouksen sekä Herran rukouksen ja siunauksen, kuten tavallista oli Vaarassa, milloin isäntä itse ei päivää päättänyt siunauksella.
* * * * *
Pahempi oli rakennus- ja siitä riippuva siivoasia selvitellä, jonka Matti vasta toisena iltana otti puheeksi.
Tuvansijan muuttoa ja karjapihan aitaamista erilleen pihamaasta ensin kaikki jyrkästi vastustivat. Kuka tuota viitsi ruveta aitain ylitse joka kerran kapuamaan karjan asioille mennessä ja kuka muisti pitää porttia kiinni, jos sellainen korukalu tehtäisiinkin. Ja kun viimein ehdittiin jo vähän tottua näiden hankaluuksien ajatukseen, ilmestyi muita vastuksia; milloin oli katto, milloin uunit esteenä.
Tätä neuvottelua kesti monta viikkoa. Sen verran Matti kuitenkin sai aikaan, että vedettiin metsästä varalle enempi hirsiä ja kiviäkin koottiin runsaammin.
Hauskalta nyt työ tuntui Matista. Hän raatoi kuin karhu, vahvemmin kuin isänsä, vaikka hänkin vielä oli voimissaan. No, Matillahan olikin mieleinen toivo tavoitettavana.
Moneen kertaan Matti mietiskeli ja jo ulkonakin lumeen piirrustellen aprikoitsi, miten saisi kaikki kotiväen lukemattomat estelyt kumotuksi.
Viimein hän eräänä sunnuntaina jäi kirkosta suntioon ja ryhtyi Lienan kanssa asiaa perin pohjin harkitsemaan.
Liena oli koulussa oppinut piirrustelemaan kuvia monenkin laisia, vaikka juuri ei rakennusten pohjapiirroksia. Se taito tuli nyt hyvään tarpeesen. Illempana kotiin lähtiessään Matti pisti uuden asuinkartanon pohjakuvan taskuunsa.
Siinä Lienan mestariteoksessa oli kaikki muut vastukset saatu poistetuksi paitsi paikoilleen jäävän tuvan katon kääntäminen, joka jäi tarpeettomaksi liikatyöksi. Oli siihen myöskin uuden tuvan jatkoksi piirretty kaksi kammaria, jotka sentään voitiin jättää poiskin, jos Vaaran isäntä hyvin jyrkästi pani vastaan.
Kotiin ehdittyänsä ja riisuuduttuansa levitti Matti paperin pöydälle isänsä eteen, sanoen:
"Tuossa se nyt on uusi tuparakennus."
Siihenpä heti kaikki muutkin kokoutuivat ja Matin piti juurta jaksain selittää kaikki tyyni, missä oli ovet, ikkunat ja uunit, rappuset ja muut sellaiset.
"No, kylmiksikö ne nuo kammarit jätetäänkin?" kysyi emäntä. "Kuka sairas niissä sitte voi elää?"
"Mitäpä niihin uuneista, kun ei ole tietoa seinäinkään teosta."
"Sen minä sanon, että jos kerran kartanon sijaa muutetaan, niin kyllä ne pitää tehdä kammaritkin", päätti emäntä.
"No, no, vai sinä tässä rapeatkin rakentajaksi!" virkkoi isäntä.
Asia muuttui leikiksi ja samalla se oli päätetty.
Huomeisaamuna oli Matti vielä varemmin jalkeella. Kun isäntä astui vaatteissaan ulos, olivat jo hevoset hirsirekien eteen valjastetut ja Matti reessä istuen odottamassa.
III.
Seuraavana syksynä seisoi jo Vaaran tuparakennus uutuudesta hohtavana, poikittain käännettynä ja muutenkin Lienan piirrustuksen mukaan tehtynä, kammareinensa kaikkinensa valmiina.
Tietysti oli myöskin varsinaisia kirvesmiehiä ollut rakennustyössä, mutta hyvää apuapa oli Matistakin ollut, milloin hän suinkin talon töiltä jouti. Varsinkin kevätaikana oli Matti melkein nukahtamatta yöt päivät kaivanut kivijalan sijaa veistellyt hirsiä ja tehnyt kaikkea muuta, mihin vain yksin pystyi ja mihin hänen taitonsa riitti.
Suntion Lienalle oli hän jo kevätkorvalla tarkoilleen kertonut, miten hänen oli ainakin aluksi onnistunut täyttää Lienan ehdot.
Kun vanha tupa lämpimämpäin ilmain tultua purettiin ja uusi kivijalka seisoi valmiina sekä yhdet pohjahirret saatiin eräänä lauantai-iltana kivien päälle paikoilleen, toi Matti pyhänä Lienan Vaaraan ja kertoi kotiväelle, mitä varten hän oli rukiita puotiin vienyt, vieläpä jäänyt vähän velkaankin, vaikka sen sittemmin jo oli kuitiksi suorittanut.
Sattumalta, kenties salaisesta kutsustakin, kokoutui Vaaraan muutakin nuorisoa ja suntion vanhukset, niin että voitiin vierasten puolesta ryhtyä tupakaisten pitoon, ja ne silloin pitemmittä mutkitta ja verukkeitta vietettiinkin nyt asuttavana olevassa ainoassa tuvassa.
Kuuliaiset jätettiin kesemmäksi, vaan usein Liena kävi Vaarassa katsomassa, miten seinät kohoamistaan kohosivat, ja tinkimässä kasvitarhan alaa sekä kylvämässä siksi erotetun hyvämaisen peltokaistaleen ulkolaitaan, loitommaksi työmiesten jaloista, kukan siemeniä.
Häät vietettiin jo uudessa tuvassa, vaikka siitä vielä silloin puuttui uuni ja lattiakin oli vain hätävaraksi paikoilleen asetettu eikä ikkunoita ollut hituakaan. Tarkenihan siinä kesäiltana ja yönä tanssiessa niinkin.
Näissä häissä eräs siistipukuinen, vähän herrasmieheen vivahtava nuorukainen hyvin ahkerasti piti tanssia vireillä, enimmäkseen, melkeinpä yksinomaan tanssien vain talon tyttären Anna Maijan kanssa ja hyvin ihastuneesti hänen silmiinsä katsellen.
Tämä nuorukainen oli Salonmökin Janne, joka äskettäin oli kaupungissa päättänyt oppiaikansa ja valmiina nikkarimiehenä palannut kotiseudulleen vähän levähtämään ja harrastelemaan. Tosin hän oli aikonut parin viikon kuluttua lähteä suurempiin työpaikkoihin, mutta Anna Maija hänet tänä iltana niin lumosi, että hän vastustelematta suostui Vaaran isännän pyynnöstä jäämään ikkunain ja ovien tekoon uuteen tupaan, vaikka hänelle siitä työstä ei luvattukaan niin suurta palkkaa, kuin kaupunkipaikoista olisi saanut. Niinpä hän seuraavana päivänä kävi salolta noutamassa työkalunsa ja vanhan äitinsä ja asettui toistaiseksi riiheen asumaan ja nikkaroimaan.
Syksymmällä ei enää muita ansiopaikkoja kuulunut etäämmälläkään. Olihan siinä kyllin syytä pyytää Vaaran isännältä, uuden tuvan valmistuttua, toista tupaa nikkarin työhuoneeksi ja, isännän viimein vaikka vähän vastahakoisestikin suostuttua, asettua siihen talvikaudeksi korjailemaa pitäjän herrasväen rikkinäisiä huonekaluja, jopa tekemään uusiakin.
Liena, päästyään Vaaraan miniäksi, ryhtyi heti panemaan toimeen parempaa järjestystä ensinnä maitokammarissa, jonka hoidon emäntä mielellään jätti hänelle. Pääsihän hän siten siitä huolesta, arveli emäntä itsekseen. Niinpä hävisivät sieltä kerrassaan kaikki tomukasat.
Asuintuvan lattia ei vielä ollut ehtinyt varsin pahaksi mustua, ja Liena nyt tietysti piti huolta, että se edelleen mustumaan ei päässytkään. Tämä tosin tuntui välistä vähän liialliselta emännän mielestä, niin että hän jo yritteli sanomaan: "mitä tuosta nyt joka pyhäksi viitsit hangata? likautuuhan se kuitenkin." Mutta kun Liena säveästi vastasi: "no, hyvä äiti, emmehän nyt rupea liassa elämään", ei emäntä sentään lujemmin huolinut vastustaa, ajattelihan vain: "kun ehtii ja viitsii, niin pesköön vaikka joka päivä."
Pitkään aikaan ei emännällä nyt ollut mitään salailemisen syitä. Sisar Marin mies oli parannut, niin että he nyt kesäiseen aikaan tulivat toimeen avuttakin. Isäntä toi kylliksi kahvia rukiitten sekaan, sokuria ja muita talon tarpeita, eikä nyt myöskään enää tarvittu teettää kylässä joka kohtaa, kuten ennen Lienan tuloa, sillä hän osasi ja ehti itse paljon, opettipa vielä Anna Maijaakin.
Huomattuaan Lienan taitavaksi alkoi emäntä vähitellen kysellä häneltä neuvoa, ensin tosin aristellen, että ei liiaksi luopuisi emännän arvostaan, vaan sitte yhä useammin ja suorempaan, ja jos Anna Maija jotakin kysyi äidiltään, neuvoi äiti häntä Lienan luo.
Kun tätä paitsi Matti aina ja usein isäntäkin neuvotteli Lienan kanssa, kohosi hän tahtomattansa koko talon hallitsijaksi, ja hyvin näytti kaikki käyvän, paremmin kuin Matti ja Liena olivat uskaltaneet toivoakaan. Ei kellään ollut mitään valittamisen aihetta muusta kuin että Mikko pyrki, milloin vain soveltui, sieppaamaan sokuripalaa tai muuta mieluista.
Alkoipa siitä syksy lähestyä tai oikeastaan syyskuun alku ja Liena tahtoi kaikin mokomin toimittaa Mikkoa kouluun. Hyvin isäntä ensin vastusteli moista ajan ja tavaran tuhlausta, ei juuri itse opin tähden, vaan varain riittämättömyyden pelosta. Mutta taipui hän sentään, kun Liena huomautti tuota Mikossa jo näkemäänsä, isännälle ennestäänkin tiettyä näpistelemiseen taipumusta ja lausui toivovansa sen siellä koulussa katoavan.
Niinpä Mikko vietiin lähikaupungin kansakouluun ja pantiin evästä mukaan muutamiksi viikoiksi sekä luvattiin kyllä ajoissa tuoda lisää.
Liianpa aikaisin Liena sentään alkoi riemuita työnsä menestyksestä.
Nikkari Janne oli ensi hetkestä asti saavuttanut emännän suosion. Olihan hän pulska poiki ja sitä paitsi mestarimies. Eipä siis ihme, että emännän mielessä alkoi häilyä "nikkarin matamin" nimitys sointuvampana kuin "talon emäntä", eikä hän malttanut olla sitä huomauttamatta Anna Maijalle. Samaan aikaan hänestä rupesi näyttämään Jannen äidin voipytty niin omaisen tutulta, että siihen välistä livahti talon pytystä neljännes- tai puolinaulainen "siru". Maitoa osui myöskin "tilkka" salatietä saman mummon haltuun. Ja Jannen äiti puolestaan oli hyvin halukas ottamaan vastaan ilmaiseksi annettua; siihenhän hän oli koko ikänsä tottunutkin köyhyydessä eläessään.
Liena tätä välistä huomasi, mutta ei ryhtynyt emäntää opettamaan; sehän toki olisi ollut sopimatonta. Matillensa hän kahden kesken asian mainitsi ja pahoitteli, että arvattavasti Anna Maijakin eksyy samalle tielle.
Joulun tullessa oli Matin lähdettävä noutamaan Mikkoa luvalle kotiin luvun alottelusta.
Liena pyysi häntä tuomaan samalla kaupungista paperia, että saisi ruveta kirjanpitoon tuloista ja menoista, jollaista hänelle ennen koulussa oli vaikka hyvin niukastikin muutaman kerran vain näyttämällä opetettu.
"Pääsenkö minä kanssasi?" kysyi Anna Maija, tullen juuri keskeyttämään toisten tilisalaisuutta.
"Mitäpä sinulla on kaupungissa asiaa? Suotta vain lähtisit hevosen vedettäväksi."
Seuraavana aamuna aikasin Anna Maija kuitenkin oli vaatteissaan ja istahti Matin rekeen, johon emäntä sill'aikaa, kuin Matti vielä ennen lähtöään pistihe tupaan piippuansa sytyttämään, toi salaa muilta paitsi Anna Maijalta isonlaisen sijan reisikappaleen kaupungissa tavaraan vaihdettavaksi.
Illan suussa palasi kaupunkimatkue.
Anna Maija juoksi hyvin tyytymättömänä ennen muita tupaan, josta äitinsä heti vastaan tullen yritti käännyttämään häntä takaisin porstuaan. Mutta Anna Maija vain äreästi alkoi riisuutua.
Korjattuaan hevosen saapui vähän ajan perästä Mattikin, kantaen sijankinkkua kintusta, ja Mikko ilvehtien riensi jälestä.
"Katsokaas, millaisen lihakimpaleen minä siellä kaupungissa löysin meidän reestä! Eikä sitä kukaan omistanut, vaikka minä kyllä ilmoittelin."
"Eiköhän vain liene omia lihavaroja. Hyvinhän näyttikin lihakorvossa suuri kolo olevan, kuin kävin siitä ottamassa paistipalasta."
Liena se näin suoraan lausui arvelujansa, luullen vain Anna Maijaa yksin syylliseksi, hän kun oli puoli väkisin sulloutunut lähtemään kaupunkiin.
"Mikäs sen sinne kaupunkiin toi?" ilvensi Mikko.
"Eikö tuo lie hevonen vetänyt", tarttui nyt isäntä puheesen ja katsoi terävästi Anna Maijaan, luullen hänkin tytärtänsä yksin syypääksi.
"No, hevonen sen tietysti vei, kun se täältä pantiin menemään. Mutta miks'et sitä myönyt, Anna Maija?"
Tällä selityksellään emäntä tahtoi pelastaa tytärtänsä pulasta.
Anna Maija ryntäsi itku kurkussa ulos.
"Eikö sinulla ole muita kaupungin tuomisia?" kysyi isäntä Matilta, ikään kuin ei olisi huomannutkaan emännän ilmoitusta. "Vai ihastuitko sinä niin lihan löydöstä, että unhotit kaikki ostokset sikseen?"
Matti pistäysi noutamaan ison kontin ja kaivoi siitä esiin pussin toisensa perästä.
"En toki jättänyt; on niitä kontissa. Tässä on herrasryyniä, tässä vehnäjauhoja, tässä kahvia ja tässä koko pikku pää sokuria. Onpa tuossa teetäkin. Ja neuloja koko ropakko, kun kuulin äidin niitä kaipaavan. No, Jussi, tulepas tänne osalle. Kas, tästä saat koko kahmalosi täyteen oikeita sokurikakkuja. Mutta menepäs nyt tarjoamaan isälle ja äidille; Lienan ja Anna Maijan pitää myöskin saada, ja tehneehän se Mikonkin mieli, vaikka hänelle olisi parahiksi, jos jäisikin ilman, kun jo kävi omin lupinsa pussissa."
"No, Anni, eikö näistä sinulle riitä?" kysyi isäntä.
"Kukapa tuota arvasi teidän niitä ostelevan."
"Senkö tähden piti niitä salaa muka hommata? Ikään kuin minä en vanhastaan tietäisi, että vehnäsiä kuitenkin tavalla tai toisella laitat jouluksi. Heitä sinä pois se salaamisen puuha. Nyt meillä on kuitenkin monet silmät näkemässä.”
"Näkyypä olevan ja varsinkin Lienalla”, tuli emäntä äkeissään lausuneeksi, ehtimättä ajatella, että ne sanat olisivat saattaneet pahentaa hänen ja miniänsä väliä.
"Älä syytä Lienaa, kun on syy itsessäsi. Sano, että parempaa miniää et olisi mistään saanut. Vai eikö pysty töihin taikka tekeekö mitään salaa?"
Emännän täytyi mielessään väkisinkin tunnustaa isännän sana todeksi, mutta julki hän ei sitä lausunut, eikä isäntäkään häntä enää huolinut pahemmin ahdistaa, kun jo näytti vähän häpeissään olevan muutenkin.
Liena puolestaan ei huolinut takertua emännän syytökseen, varsinkaan kuin isännän puolustus tuli sille vastapainoksi.
Tällä välin olivat Matti ja Mikko riisuutuneet alusvaatteisilleen, kuten niillä seuduin oli tapana tuvassa oleskellessa, ja Mikko ripustanut tamineensa aivan Matin vaatteiden viereen. Siellä hän, vielä Matin poistuttuakin jotakin käsityötä itsellensä katselemaan, käpisi ikään kuin omia taskujaan kaivelemassa. Yht'äkkiä kuului pieni naksaus ja samalla Mikko riensi pois vaatteiden luota tuomaan isälleen todistusta.
"Liena, luepas sinä tämä kaikkein kuullen, sinähän paremmin osaat", virkkoi isäntä.
Lienan lukiessa todistusta ääneen kääri Mikko jotakin paperiin ja pisti sen kiireimmiten seinän rakoon.
"Hyvähän tämä sinun paperisi on", sanoi Liena äkisti Mikolle, jonka puuhia hän oli koko ajan pitänyt silmällä.
Mikko säpsähtäen tuli pois seinän luota ja oli hyvän mielen näköinen kiitoksesta.
"Hyväksihän ne sitä siellä koulussakin kiittivät. Mutta eipä ne tätä miestä itseään asuinpaikassa niinkään ylistäneet; sanoivat täytyvän häneltä pitää silmällä pikku tavaroita."
"Mikko, Mikko, mitä ne sillä tarkoittivat?" kysyi isäntä hyvin huolestuneen näköisenä. "Selitäpäs nyt itse suoraan koko asia!"
"Enhän minä muuta kuin kerran löysin sieltä pöydältä pienen suutarin markan ja sillä ostin makeisia."
"Sinunko se omasi sitte oli, koska sen itsellesi korjasit?"
Mikon ei tehnyt mieli vastata tähän kysymykseen. Hän vain selitti edelleen:
"Ja sitte möin karamellit koulussa pojille."
"Sellaistako siellä koulussa opetetaan! Vai rupeat sinä varastelemaan ja sitte varastetulla tavaralla kauppaa käymään! Tottahan tiedät, että se sellainen on suuri synti. Ajattele nyt tarkkaan asiaa lupa-aikana. Jos et jätä kerrassaan sellaisia tapoja, on paras sinun jäädä kotiin. Panekin se nyt mieleesi ja lujasti!"
Siihen loppui se keskustelu suuremmatta vaaratta Vaaran Mikon seljälle, vaikka jo kovin pelotti. Mikko vain häpeissään katsoa nolotti pitkin nenäänsä lattiaan.
Nämä ikävyydet yrittivät jo unhottumaan, kun Matti ennen maata menoa muisti kukkaronsa ja otti sen seinällä riippuvan nuttunsa taskusta, pannakseen parempaan talteen. Sattumalta hän kuitenkin katsahti sen sisäänkin.
"Mihinkähän se markka joutui, jonka sain Kauppilan puodista? Kah kummaa, ihan varmaan se oli tässä."
"Hyvinhän Mikko käpelehti siellä sinun nuttusi luona. Kun ei vain liene hänen tallessaan."
Liena se näin nyt selitti äskeisiä havainnoitaan.
"Ei, en minä ole kukkaroon koskenut."
"Otapas se paperi seinän raosta, jonka sinne pistit."
Nyt ei Mikon enää auttanut teeskenteleminen eikä valheella puolustautuminen. Markka löytyi kätköstä ja kätkijä sai palkakseen hyvin ansaitun selkäsaunan isän kädestä.
Isännän, Matin ja Lienan yhteisistä neuvoista ja vakavan elämän esimerkistä Mikko sitte lupa-aikana vähän malttoi mieltänsä, niin että hän koetteeksi vielä pääsi jatkamaan lukuansa.