Part 8

"Älä välitä minusta, Juhoseni! Älä vielä pitkään aikaan! Surin tuota aiottua avioliittoa siitä syystä, että muistelin Mayn ja Edvardin nuorta rakkautta ja tiesin Mayn sydämen olevan kaukana Tackletonista. Uskothan sen nyt. Uskothan, Juho?"

Juho yritti uudestaan syleillä; mutta Pirkko pysähdytti hänet taasen.

"Ei, pysy paikoillasi, Juhoseni! Kun minä välistä nauran sinulle, Juho, ja sanon sinua kömpelöksi taikka jääräpääksi tai muuksi semmoiseksi, niin teen sen siitä syystä, että minä sydämestäni rakastan sinua, Juho, ja pidän sinun tavoistasi, enkä tahtoisi sinua toiseksi, vaikka huomenna pääsisit kuninkaaksi."

"Hurraa!" huusi Kaleb ylen innoissaan. "Se on minunkin ajatukseni."

"Ja kun sanon meitä vakaaksi, keski-ikäiseksi väeksi, Juho, ja vanhaksi aviopariksi, joka hiljoilleen kulkee tietänsä, tapahtuu se sen vuoksi, että minä olen semmoinen hullunkurinen kappale, jonka jolloinkulloin tekee mieli lyödä leikkiä ja olla uskovinansa se todeksi."

Hän näki ajurin taas lähestyvän, mutta hän esti hänet vielä, vaikka melkein liian myöhään.

"Ei, älä vielä pidä minusta, odota vieläkin hetki tai pari, armas Juhoseni! Tärkeimmän olen jättänyt viimeiseksi. Minun rakas, hyvä, jalo Juhoni, kun toissa iltana puhelimme sirkasta, olin juuri sanomaisillani, että ensi alussa en sinua rakastanutkaan niin hellästi kuin nyt; kun ensin tulin tähän kotiin, niin pelkäsin vähän, etten oppisikaan rakastamaan sinua niinkuin olisin suonut voivani ja niinkuin Jumalalta rukoilin -- olin niin ylen nuori, Juho. Mutta, armas Juhoseni, päivä päivältä, hetki hetkeltä opin rakastamaan sinua enemmän. Ja jos voisin rakastaa sinua syvemmin kuin jo rakastan, niin olisivat sinun jalot sanasi tänä aamuna vaikuttaneet sen minussa. Mutta en voi. Kaikki rakkauteni (paljon kyllä, Juho) olen antanut sinulle, koska sen hyvin ansaitsit jo kauan, kauan sitten, eikä minulla ole enempää antaa. Nyt, rakas mieheni, ota minut jälleen sydämeesi! Siinä on minun kotini, Juho; älä koskaan ajattelekaan lähettää minua muualle!"

Tuskin syntyi teissä koskaan semmoinen riemastus nähdessänne ihanan naisen miehen sylissä, kuin olisi syntynyt, jos olisitte nähneet Pirkon rientävän ajurin syliin. Se oli täydellisin, sydämellisin, henkevin vilpittömyyden pienoiskuva, minkä eläissänne saatte nähdä.

Ajuri oli ihastuksissaan, voitte olla varma siitä, ja niin oli Pirkkokin; ihastuksissaan olivat kaikki, ja neiti Slowboykin, joka huusi ja itki ilosta ja tahtoi pienelle suosikillensa osaa yleisistä onnentoivotuksista, tarjoili poikaa jokaiselle vuorostansa, ikäänkuin se olisi ollut jotakin juotavaa.

Mutta silloin kuului taas kärryjen ratinaa ulkoa ja joku huusi, että Gruff ja Tackleton palaa takaisin. Samassa ilmaantuikin mainittu arvoisa herra näyttäen hiestyneeltä ja suuttuneelta.

"No mitä pirun koukkuja tämä on, Juho Peerybingle!" sanoi Tackleton. "Tässä on joku erehdys. Rouva Tackletonin oli määrä tavata minua kirkossa, ja vannon ajaneeni hänen sivuitsensa tiellä ja näin että hän ajoi tänne. Kas, tuossa hän onkin! Pyydän anteeksi, hyvä herra; minulla ei ole kunnia tuntea teitä, mutta jos on mahdollista, tehkää niin hyvin ja antakaa tämä nuori neiti minun hoitooni, sillä hänellä on erittäin tähdellinen tehtävä tänä aamuna."

"Mutta minä en voi antaa häntä", vastasi Edvard. "Ei siitä puhettakaan."

"Mitä tarkoitatte, heittiö?" lausui Tackleton.

"Tarkoitan että hyvin käsitän teidän vihanne", vastasi toinen hymyillen. "Olen tänään yhtä kuuro koville sanoille kuin eilen kaikelle puheelle."

Kuinka Tackleton häneen tuijottikaan ja joutui hämmästyksiinsä!

"Surkuttelen teitä", virkkoi Edvard ja näytti hänelle Mayn vasempaa kättä ja erittäinkin sen kolmatta sormea, "ettei tämä rouvasihminen voi seurata teitä kirkkoon, mutta ehkä annatte hänelle anteeksi, koska hän on jo kerran tänä aamuna käynyt siellä."

Tackleton katseli kiinteästi kolmatta sormea ja otti palasen hopeapaperia, joka nähtävästi sisälsi sormuksen, liivinsä taskusta.

"Neiti Slowboy", sanoi Tackleton. "Oletteko niin hyvä ja viskaatte tämän tuleen? Kiitoksia."

"Vakuutan teille, aikaisempi lupaus esti vaimoni seuraamasta teitä", lausui Edvard.

"Kenties herra Tackleton hyväntahtoisesti myöntää, että minä kyllä ilmaisin sen lupauksen ja vakuutin usein, etten koskaan ole sitä unohtava", virkkoi May punehtuen.

"Niinpä todellakin", vastasi Tackleton. "Oikein. Toden totta. Aivan oikein. Edvard Plummerin rouva, luullakseni?"

"Se on hänen nimensä", vastasi sulhasmies.

"Ah! En olisi tuntenut teitä, hyvä herra", sanoi Tackleton, tarkasti tähystellen hänen kasvojansa ja kumartuen syvään. "Toivotan teille onnea!"

"Kiitoksia!"

"Rouva Peerybingle", lausui Tackleton kääntyen äkisti Pirkkoon, joka seisoi miehensä vieressä, "olen pahoillani. Te ette ole toden totta tehnyt minulle juuri ystävän työtä, mutta sittenkin olen pahoillani. Te olette parempi kuin minä ajattelinkaan. Juho Peerybingle, olen pahoillani. Te ymmärrätte minut; hyvä. Kaikki on hyvin, hyvät rouvat ja herrat, eikä paremmasta apua. Hyvästi!"

Tämän sanottuaan hän lähti, mutta seisahtui ulkopuolelle ovea ja repi kaikki kukat ja nauhat hevosen päästä ja survaisi luontokappaletta kylkeen antaaksensa sen tietää yritystensä menneen päin hongikkoa.

Tietysti oli nyt tärkeä velvollisuus viettää juhlien tämä päivä, tehdä siitä semmoinen, joka tästälähin vastaisuudessa oli pidettävä suurena juhla- ja riemupäivänä Juho Peerybinglen almanakassa. Senvuoksi rupesi Pirkko heti toimittamaan vieraanvaraa, joka tuottaisi ikuisen kunnian talolle ja jokaiselle läsnäolevalle; ja vähäistä myöhemmin hän oli jauhoissa kyynäspäittensä kuoppiin saakka ja teki valkoisia pilkkuja ajurin takkiin, joka kerta kun tämä lähestyi ja kun hän työnsä lomasta antoi hänelle suudelman. Tämä kunnon mies virutti kaaliksia ja kuori nauriita, särki lautasia, työnteli vedellä täytettyjä pannuja kumoon liedellä ja oli kaikin tavoin avuksi, sillaikaa kun kaksi apulaista, jotka virkansa puolesta olivat keittäjiä ja jotka kiireen kauppaa oli jostakin lähipaikasta kutsuttu, töykkivät toinen toistaan joka ovessa ja nurkassa: kaikki kompastuivat kaikkialla Tilly Slowboyhin ja poikaan. Eikä Tilly koskaan ollut niin hyvin näyttänyt taitoansa. Hänen läsnäolonsa joka paikassa nosti yleistä ihastusta. Hän oli loukkauskivenä käytävässä kello viisikolmatta minuuttia yli kaksi, jalkahautana kyökissä ummelleen puoli kolme, paulana ylähuoneessa juuri viisikolmatta minuuttia vailla kolme. Lapsen pää oli niin sanoakseni koetuskivenä jokaiselle aineelle, olipa se sitten saatu eläin-, kasvi- tahi kivikunnasta. Eikä tänä päivänä liikutettu mitään, joka ei tavalla tai toisella joutunut kosketuksiin sen kanssa.

Sitten lähetettiin suuri valiokunta hakemaan Fieldingin rouvaa; heidän piti astua surkeasti katuvaisina sen kelpo rouvasihmisen eteen ja tuoda hänet mielisuosiolla tai väkisin antamaan anteeksi ja olemaan onnellinen. Kun valiokunta vihdoin pääsi puheille, ei hän tahtonut kuullakaan koko asiasta, toistaen vain lukemattomia kertoja: "Kas semmoinen päivä minun vielä piti nähdä!" Eikä hän sen lisäksi virkkanut muuta kuin: "viekää minut hautaan", joka kuului hyvin luonnottomalta, koska hän vielä oli hengissä eikä nähtävästi lähelläkään kuolemaa. Hetken perästä hän tuli pelottavan rauhalliseksi, sanoen jo silloin, kun odottamattomat sattumukset hävittivät indigo-sinivärikaupan, aavistaneensa joutuvansa iäksensä kaikenlaisen halveksimisen ja loukkauksen esineeksi; sanoi iloitsevansa, että niin oli tapahtunut, ja käski heidän jättää hänet rauhaan -- sillä mitä hän olikaan? oh, Jumala varjelkoon! ei mitään! -- hän käski heidän unohtaa, että hän olikaan elossa, ja käyskennellä elämänpolkunsa huolimatta hänestä. Tästä kiukkuisesta, pisteliäästä mielialasta hän syttyi ilmivihaan ja sähisi: "Mato pistää, kun sitä poljetaan"; mutta sitten hän rauhoittui ja lausui: "Mitä kaikkia neuvoja olisin voinutkaan antaa, jos he olisivat turvautuneet minuun!" Käyttäen tätä muutosta eduksensa syleili valiokunta häntä. Pian olivat hansikkaat käsissä ja hän oli tiellä Peerybinglen luo nuhteettoman arvokkaana kupeellansa paperikäärö, joka sisälsi hänen valtamyssynsä, melkein yhtä korkean ja aivan varmaan yhtä kankean kuin piispan hiippa.

Sitten piti Pirkon isän ja äidin tuleman toisissa pienissä kärryissä; mutta he viipyivät ja seura kävi levottomaksi; sitten tähysteltiin akkunoista tielle ja Fieldingin rouva tirkisteli aina ihan väärään ja aivan päinvastaiseen suuntaan, mutta hän sanoi, kun häntä siitä huomautettiin, toki toivovansa että hänellä oli oikeus katsoa mihinkä tahtoi. Vihdoin he tulivat, palleroinen pikku pariskunta, jolla oli se hupainen ja ystävällinen käytöstapa, joka näytti Pirkon perheen yhteiseltä ominaisuudelta. Pirkkoa ja hänen äitiänsä oli hauska nähdä yhdessä, he olivat niin toistensa näköisiä.

Nyt olisi Pirkon äidin ollut uudistettava tuttavuutensa Mayn äidin kanssa, mutta Mayn äiti pysyi yhä vain ylpeänä ja Pirkon äiti taas seisoi aina vain ketterillä pienillä jaloillaan. Pirkko-ukko -- tarkoitan Pirkon isää, unohdin hänen oikean nimensä, mutta se ei haittaa -- rohkeni puristaa ystävällisen vanhan rouvan kättä, vaikka näki hänet ensi kerran eläissänsä eikä käsittänyt hänen myssyänsä sen ihmeellisemmäksi kappaleeksi kuin silitetyksi kangas- ja pitsikokoelmaksi, eikä ollenkaan osannut antaa arvoa indigo-sinivärikaupalle, vaan sanoi sen olevan nykyisin kerrassaan auttamattoman; sanalla sanoen, hän oli Fieldingin rouvan arvioimisen mukaan sangen hyväntahtoinen mies -- mutta sivistymätön, ystäväni, hyvin sivistymätön!

En millään lailla olisi tahtonut olla näkemättä Pirkkoa, kun hän emännöitsi hääpuvussaan. Jumala siunatkoon hänen iloisia silmiänsä! En! enkä hyvää ajuria, kun hän istui iloisena ja punaposkisena pöydän alipäässä. Enkä päivettynyttä, verevää merimiestä ja hänen kaunista vaimoansa. En, en ketään. Päivällinen oli varsin maukas ja hauska ateria, niin että olisi ollut vahinko jäädä sitä ilman; mutta täydet maljat, jotka tyhjennettiin hääpäivän kunniaksi, niistä olisi ollut suurin vahinko.

Syötyään lauloi Kaleb laulunsa vaahtoavasta maljasta. Ja niin totta kuin elän ja vielä toivon eläväni vuoden tai pari, hän lauloi sen loppuun saakka.

Juuri kun hän oli viimeistä säettä lopettamaisillansa, tapahtui jotakin äkkiarvaamatonta.

Ovelle kolkutettiin, ja sisään astui mies, virkkamatta: "saanko luvan?" tahi: "suvaitkaa." Mutta hän kantoi jotakin päälaellansa ja laski sen keskelle pöytää, kauniisti keskelle pähkinä- ja omenalautasia, lausuen:

"Herra Tackleton lähettää terveisiä ja pyytää että, kun ei hän itse tarvitse kakkua, te söisitte sen."

Tämän sanottuaan hän lähti pois.

Äkkiarvaamatonta se oli koko seuralle, niinkuin hyvin ymmärtänette. Fieldingin rouva, joka näytti olevan erittäin tervejärkinen, arveli kakkua myrkytetyksi ja kertoi tapauksen muutamasta kakusta, jolla myrkytettiin kokonainen tyttökoulu. Mutta riemuhuudot saivat hänet vaikenemaan ja May leikkasi kakun palasiksi suurella juhlallisuudella ja ilolla.

Tuskin oli kukaan vielä maistanut kakkua, niin jopa jälleen kolkutettiin ovelle. Sama mies ilmestyi taasen, suuri ruskeakääreinen mytty kainalossa.

"Herra Tackleton tervehtii ja lähettää vähän leluja pojalle. Ne eivät ole rumia."

Sen perästä hän meni taas matkoihinsa. Läsnäolevien olisi ollut vaikea löytää sopivia sanoja ilmaistakseen kummastustansa, vaikkapa heillä olisi ollut riittävästi aikaa siihen. Mutta niin ei ollutkaan, sillä heti kun lähetti oli mennyt, kolkutettiin taas, ja Tackleton itse astui sisään.

"Rouva Peerybingle!" lausui lelukauppias, hattu kädessä. "Mieleni on paha. Pahempi kuin aamulla. Olen miettinyt asiata. Juho Peerybingle! olen kiukkuinen luonnostani, mutta en voi olla muuttumatta ystävälliseksi, jos saan seurustella semmoisen miehen kanssa kuin te olette. Kaleb! Tämä itsetiedoton pikku opettaja antoi minun eilen aavistaa jotakin, joka nyt on selvinnyt. Punastun ajatellessani, kuinka vähällä olisin voinut kiinnittää teidät ja tyttärenne ystävikseni, ja mikä kurja tomppeli minä itse olin, kun sanoin teidän tytärtänne heikkomieliseksi. Ystävät, kotini on niin kolkko tänä iltana. Minulla ei ole sirkkaakaan lieteni ääressä. Olen pelottanut kaikki pakosalle. Olkaa hyvät ja antakaa minunkin yhtyä tähän iloiseen seuraan!"

Hän oli viidessä minuutissa aivan perehtynyt. Tuskin lienette koskaan nähneet niin hupaista seuramiestä. Mitä hän olikaan tehnyt koko elinaikansa, kun ei ollut oppinut tuntemaan suuria seurustelijan lahjojansa! Vai olivatko keijukaiset aikaansaaneet tämänkin muutoksen!

"Juho! ethän lähetä minua kotiin tänä iltana; ethän toki?" kuiskutti Pirkko.

Eikä ollut paljon puuttunutkaan, ettei Juho olisi sitä tehnyt.

Ainoastaan yksi elävä olento puuttui seurasta; ja silmänräpäyksen kuluttua sekin oli saapuvilla; sillä oli hyvin jano kovan juoksun jälkeen, ja se yritti turhaan pistää päätänsä vesiruukkuun. Se oli seurannut kärryjä koko päivämatkan, hyvin pahoillaan isäntänsä poissaolosta ja erittäin kapinallisena hänen sijaisellensa. Juoksenneltuansa jonkun aikaa turhaan ympäri tallia ja tyhjään koeteltuansa vietellä vanhaa hevosta karkaamaan ja palaamaan kotiin itsevaltaisesti, se pistäytyi ruokahuoneeseen ja laskeutui makaamaan takkavalkean ääreen. Mutta pian se huomasi ajurin sijaisen olevan sulaa petosta, josta on luovuttava, ja se karkasi taasen ylös ja suoraa tietä kotiin.

Illalla siellä oli tanssit. Olisin vain aivan ylimalkaisesti maininnut näistä huveista, ellei minulla olisi syytä otaksua niiden olleen tavallisuudesta poikkeavat, harvinaiset tanssit. Ne tapahtuivat näet seuraavalla tavalla: Edvard, merimies -- ujostelematon kelpo poika -- oli kertonut paljon ihmeellisistä papukaijoista, vuorikaivoksista, meksikolaisista ja kultahiedasta, kun yht'äkkiä hänen päähänsä pisti saada tanssit toimeen; sillä Berthan harppu oli saapuvilla ja hän soitti tavattoman kauniisti. Pirkko (se pieni näppärä juonittelija, milloin sattui siltä paikalta mieleen vilahtamaan) sanoi tanssiaikansa olleen ja menneen; mutta minä arvelen sen tapahtuneen vain siksi, että ajuri poltteli piippuansa ja Pirkko halusi mieluummin istua hänen vieressänsä. No, eipä rouva Fieldingkään osannut muuta kuin sanoa tanssiaikansa olevan jo ohitse; ja niin sanoivat kaikki -- paitsi May; May oli valmis.

Silloin astuivat May ja Edvard muiden suureksi riemuksi yhdessä lattialle alkaaksensa tanssit, ja Bertha helähytti soittimestaan vilkkaimman tanssisäveleen. No, niin! Arvatkaapas mitä tapahtui. He eivät olleet tanssineet viittä minuuttiakaan, ennenkuin ajuri nakkasi piippunsa nurkkaan, otti Pirkkoa vyötäisistä ja pyörähti lattialla ensin kantapäillään, sitten varpaillaan, aivan taiturin tavoin. Tuskin oli Tackleton nähnyt tämän, ennenkuin hän riensi Fieldingin rouvan luokse, kiersi oikean käsivartensa hänen ympärilleen ja läksi ajurin perästä. Tuskin näkee Pirkon isä tämän, niin hän lähtee täydessä innossa pyörittämään vanhaa Pirkkoa ja ehtii pian ensimäiseksi. Tuskin taasen näkee Kaleb tämän, niin hän sieppaa neiti Slowboyn molemmin käsin ja vie hänet mukanansa kuin tuuliaispää. Neiti Slowboy, joka lujasti uskoo, että tanssitaidossa on pääasiana hyökätä rohkeasti toisten parien sekaan ja sysiä ja survia heitä minkä ehtii -- seuraa häntä vähääkään pelkäämättä.

Kuulkaa, kuinka sirkka yhtyy soittoon, sirkuttaen sirr, sirr, sirr, ja kuinka kattila humisee!

* * * * *

Mutta mitä tämä on? Juuri kun minä iloisena kuuntelin näitä ääniä ja käännyin Pirkkoon päin, vielä kerran nähdäkseni tuon pienen olennon, johon olen suuresti mieltynyt, ovat hän ja muutkin kadonneet ja minä olen yksin. Sirkka sirkuttaa liedellä, särkynyt lelu on lattialla, eikä mitään muuta ole jäljellä.