Part 3

"Hyvää yötä, ystäväni", sanoi Tackleton säälivästi, "minä menen. Olemme totisesti yhtäläisiä, sen näen. Ettekö tahdo tulla luokseni huomis-iltana? No! Ylihuomenna käytte kyläilemässä, tiedän sen. Silloin tahdon morsiameni kanssa tavata teidät. Se on hänen mieleensä. Te myönnytte siihen? kiitoksia! -- mikä se oli?"

Se oli kova huuto, jonka sai aikaan ajurin vaimo, oli kova, kimakka ja äkillinen huuto, joka pani huoneen raikumaan kuin lasiastian. Hän oli noussut paikoiltansa ja seisoi kivettyneenä pelosta ja kummastuksesta. Vieras oli lähestynyt tulta lämmitelläksensä ja seisoi ainoastaan askelen päässä hänen tuolistansa, ihan huoletonna.

"Pirkko!" huusi ajuri, "Brigitta, rakkaani, mikä sinua vaivaa?"

Samassa olivat kaikki hänen ympärillänsä. Kaleb, joka oli nukahtanut kakkuvakkaan nojaten, haraisi kädellänsä, ennenkuin oli ehtinyt koota uupuneet sielunvoimansa, neiti Slowboyn tukkaa, jota hän kuitenkin heti pyysi anteeksi.

"Brigitta!" huusi ajuri sulkien hänet syliinsä. "Mikä sinua vaivaa? Sano, sano, kultani!"

Pirkko vastasi ainoastaan taputtamalla käsiänsä ja purskahtamalla vallattomaan nauruun. Sitten hän sojahti hänen sylistänsä lattialle, peitti kasvonsa esiliinaansa ja itki katkerasti. Ja sitten hän taas nauroi ja sitten hän taas huusi, ja sitten hän sanoi vilustavan ja antoi viedä itsensä takan ääreen, jonka viereen hän istui kuin ennenkin. Vanha mies seisoi siinä vielä, ihan huoletonna.

"Nyt voin paremmin, Juho", lausui Pirkko. "Voin aivan hyvin minä --"

Juho! Mutta Juho seisoi toisella puolella. Miksi Pirkko käänsi päänsä vieraaseen, vanhaan herraan päin, ikäänkuin tämä olisi puhunut hänelle! Olivatko hänen ajatuksensa sekaisin?

"Ei muuta kuin hullutusta, Juhoseni: joku tuli yht'äkkiä silmieni eteen -- en tiedä mikä se oli. -- Se on nyt poissa, ihan poissa."

"Olen iloinen, että se on poistunut", mutisi Tackleton katsellen virkulla silmällänsä ympäri huonetta. "Ihmettelenpä minne se on mennyt ja mikä se lienee ollut. Hum! -- Kaleb, tulepas tänne. Kuka on tuo harmaapäinen?"

"En tiedä, herra", kuiskasi Kaleb. "Iässäni en ole häntä ennen nähnyt. Ihana haamu pähkinänsärkijäksi, ihan uutta mallia! Leuka ruuvattava syvälle liiveihin; siitä tulisi oiva kalu."

"Ei kyllin ruma", lausui Tackleton.

"Tahi tulitikkukoteloksi", sanoi Kaleb syvissä mietteissään, "sepä olisi malli! Pää ruuvataan auki, kun tulitikut pistetään sisään, jalat käännetään ylös kynttilän torviksi -- sepä tulitikkukotelo sopisi herrojen yöpöydälle juuri semmoisena kuin hän nyt tuossa seisoo!"

"Ei puoleksikaan niin ruma kuin hänen pitäisi olla", virkkoi Tackleton, "hänestä ei ole mihinkään. Tule, ota vakka. -- Kaikki on nyt hyvin, toivon ma?"

"Hyvin, aivan hyvin", sanoi pikku emäntä viitaten hänet kiireesti menemään. "Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä", lausui Tackleton. "Hyvää yötä, Juho Peerybingle. Varo vakkaa, Kaleb; pudotapas se, niin väännän niskasi nurin! Yö on sysimusta ja ilma pahempi kuin koskaan! Hyvää yötä!"

Luoden tarkan silmäyksen ympäri huonetta hän meni ulos ovesta, Kaleb jäljessä, hääkakku pään päällä.

Ajuri oli säikähtänyt pikku vaimonsa huudosta ja oli niin kiintynyt lohdutus- sekä rauhoitustoimeensa, että tuskin muisti vieraan läsnäoloa, ennenkuin tämä seisoi hänen ainoana vieraanansa.

"Hän ei kuulu heihin, Pirkko", lausui Juho, "minun täytyy muistuttaa hänelle, että on aika lähteä."

"Pyydän anteeksi, ystäväni", virkkoi vanha herra lähestyen Juhoa, "varsinkin kun pelkään vaimonne voivan pahoin; mutta koska saattajani, jonka kuulovikani" (tässä hän koski korvaansa ja pudisti päätänsä) "tekee minulle välttämättömän tarpeelliseksi, ei ole tullut, niin aavistelen jonkun erehdyksen tapahtuneen. Yöllinen rajusää, joka teki mukavain kärryjenne suojan (älköön minulle koskaan sen huonompaa tulko!) niin suotuisaksi, ei ole vieläkään tauonnut. Ettekö senvuoksi, kun kerran olette niin ystävällisiä, antaisi minulle maksusta vielä yösijaakin?"

"Annamme", huusi Pirkko, "annamme kyllä!"

"Noh!" sanoi ajuri, hämmästyneenä tästä kiireellisestä suostumuksesta. "Ei minulla ole mitään sitä vastaan; mutta en varmaan tiedä --"

"Hiljaa!" katkaisi Pirkko hänen puheensa, "hiljaa, Juho kulta!"

"Miksi niin? onhan hän umpikuuro", muistutti Juho.

"Tiedän sen, mutta. -- Kyllä, herra, kyllä! Menen tekemään hänelle heti vuodetta, Juho?"

Kun hän kiirehti tähän toimeen, oli hänen levottomuutensa ja äkeytensä niin silmin nähtävä, että ajuri katsoi kummastellen hänen jälkeensä.

"Tekivätkö äidit vuoteita?" leperteli neiti Slowboy lapselle; "ja olivatko heidän hiuksensa ruskeat ja kiharaiset, kun lakit otettiin päistä, ja pelästyivätkö takan ääressä istuvat emännät?"

Selittämätön kiintyminen pikku seikkoihin, joka on usein eroamattomassa yhteydessä epäilevän ja sekaantuneen mielentilan kanssa, sai ajurin matkimaan kauan aikaa näitä sisällyksettömiä sanoja kävellessään edestakaisin lattialla. Hän teki sitä niin kauan, että ne koskivat hänen sydämeensä ja että hän osasi ne ulkoa ja kertoi läksynä, sillaikaa kun Tilly, niinkuin lastenhoitajien on tapana, kädellänsä hivutteli lapsen pientä paljasta päätä, kunnes katsoi tarpeelliseksi sitoa myssyn taas kiinni.

"Pelästyivätkö takan ääressä istuvat emännät? Minua ihmetyttää, mikä on Pirkkoa säikähdyttänyt!" mietiskeli ajuri kävellen edestakaisin.

Hän karkoitti itsestänsä lelukauppiaan yllytykset, ja kuitenkin ne täyttivät hänen mielensä epävakaisella, kummalla ikävyydellä; sillä Tackleton oli älykäs ja sukkela, mutta ajuri tunsi ikäväkseen olevansa kankealla ymmärryksen lahjalla varustettu: sekava viittaus oli senvuoksi hänestä aina kiusallinen. Hän ei kuitenkaan tahtonut tunnustaa Tackletonin puheella ja vaimonsa oudolla käytöksellä olevan mitään yhteyttä; mutta nämä molemmat miettimisen aiheet astuivat samalla kertaa hänen sielunsa eteen, eikä hän voinut erottaa toista toisesta.

Vuode oli pian tehty, ja juotuansa ainoastaan yhden kupillisen teetä kävi vieras levolle.

Silloin tuli Pirkko, aivan terveenä taas, tai niinkuin sanoi: jälleen aivan entisellään, siirsi miehellensä nojatuolin takan ääreen, pisti piippuun ja antoi sen hänen käteensä; itse hän otti tavallisen pikku tuolinsa ja istuutui ajurin viereen. Hän halusi aina istua tällä pikku tuolilla; luullakseni lienee hänellä ollut joku aavistus siitä, että siinä oli jotakin lapsellisen ihanaa ja hupaista.

Kieltämättä hän olikin paras piipuntäyttäjä kaikissa neljässä maailman osassa. Ihanaa oli nähdä kuinka hän pisti pienen pyöreän etusormensa piipunpesään ja sitten puhalsi piippuun, vartta puhdistaakseen, ja kuinka hän tehtyään sen kymmenkunta kertaa luuli siinä olevan vielä jotakin ja piti sitä silmäinsä edessä kuin kiikaria ja, ummistaaksensa toisen silmänsä täydelleen, väänteli pieniä kasvojansa mitä hullunkurisimmin. Mitä tupakanpanemiseen tulee, niin siihen hän olikin erittäin sukkela; ja piipun sytyttäminen, niinkuin hän sen teki paperipalasella, kun piippu oli ajurin suussa -- niin likellä hänen nenäänsä, mutta kuitenkin yhtään polttamatta -- olikin taito, todellinen taito, hyvät herrat.

Sirkka ja kattilakin, jotka taas alottivat laulunsa, sen tunnustivat! Kirkas uudestaan leimahtava tuli sen tunnusti! Pikku niittomies kellon päällä tunnusti sen taukoamattomalla työllään! Ajuri sen kuitenkin kaikista kernaimmin tunnusti kirkastuvin otsin ja poskipäin!

Ja kun hän rauhallisena ja miettivänä polttaa tupruutteli vanhaa piippuansa, kun hollantilainen kello raksutti, punainen valkea räiskyi ja sirkka sirkutti -- ilmestyi tämä kodin ja takan haltia (sillä semmoinen sirkka oli) keijukaisen haamussa loihtien esiin monta kuvaelmaa kodista ympärillänsä. Kaikenikäisiä ja -kokoisia Pirkkoja tuli huone täyteen. Pirkkoja, iloisia lapsia, jotka juoksentelivat hänen edellänsä ja poimivat kukkia kedolta; kainoja, kujeilevia Pirkkoja, jotka puoleksi poiskääntyneinä kuuntelivat hänen kankeita puheitansa; Pirkko-nuorikoita, jotka laskeutuivat oven edessä kärryistä, ryhtyivät toimiinsa ja ottivat talousavaimet haltuunsa; äidillisiä pikku Pirkkoja, joiden jäljestä kulki Slowboyta kuin varjoja ja jotka kantoivat kapalolapsia ristittäväksi; mummomaisia, mutta vielä vereviä ja lempeitä Pirkkoja, jotka katselivat kylätansseissa liiteleviä Pirkko-tyttäriänsä; eukko-Pirkkoja, rusottavia lapsenlapsia ympärillään; iäkkäitä Pirkkoja, jotka horjuivat sauvain nojassa. Näkyi vanhoja ajureitakin ja sokeita vanhoja Harmeja heidän jalkainsa juuressa makaamassa; uusia rattaita, joita ohjasivat nuoret ajajat (rattaissa oli luettavana sanat "Veljekset Peerybingle"), ja sairaita vanhoja ajureita hellien käsien hoitamina; ja vihantia, kukkivia ajurivainajien hautoja kirkkomaalla. Kun sirkka näytti hänelle kaiken tämän (hän näki kaikki selvästi, vaikka silmänsä tuijottivatkin tuleen), ilostui ajurin mieli ja tuli onnelliseksi ja hän kiitti kotinsa haltioita kaikesta sydämestään, mutta Gruff ja Tackletonista hän ei välittänyt sen enempää kuin sinäkään, rakas lukijani.

Mutta mikä oli tuo nuorukaisen haamu, jonka samainen ihmeellinen sirkan ääni toi Pirkon eteen, niin likelle hänen tuoliansa, ja joka seisoi siinä niin vakavana ja yksinäisenä? -- Miksi hän vielä viipyy niin likellä Pirkkoa, nojaten kättänsä takan syrjään ja kertoen aina: "naimisissa! vaan ei minun kanssani!"

Oi Pirkko! heikko Pirkko! hänellä ei ole sijaa kumppanisi unelmissa, miksi on hänen varjonsa langennut sinun miehesi takalle!

TOINEN SIRKUTUS.

Kaleb Plummer ja hänen sokea tyttärensä asuivat kahdenkesken yksiksensä, niinkuin satukirjoissa kerrotaan -- ja Jumala siunatkoon heitä (toivon teidän ajattelevan samoin) ja Jumala siunatkoon satukirjoja, jotka vielä kertovat jotakin tässä arkipäiväisessä maailmassa! -- Kaleb Plummer ja hänen sokea tyttärensä asuivat ihan yksin itseksensä pikkuisessa puuhuoneessa, joka oli niinkuin ohut pähkinänkuori, ja vain niinkuin syylä Gruff ja Tackletonin korkealle kohoovalla tiilikivinenällä. Gruff ja Tackletonin kivitalo oli kadun juhlallisena koristeena; mutta Kaleb Plummerin kodin olisitte voineet särkeä palasiksi parilla vasaraniskulla ja korjata pirstat rattailla pois. Jos joku semmoisen hävityksen perästä olisi kaipauksellaan kunnioittanut Kaleb Plummerin asuntoa, niin hän olisi epäilemättä tehnyt sen kiittäen sen hävittämistä suureksi parannukseksi. Mökki oli kiinni Gruff ja Tackletonin kivitalossa juurikuin raakku laivan pohjalaudassa, kuin etana ovessa tahi kääpä puussa. Mutta se oli se sinapin siemen, josta suuri Gruff ja Tackletonin suku oli saanut alkunsa; sen ränsistyneen katon alla oli Gruff-vainaja aivan huomaamatonna leikellyt leluja koko sukupolvelle, vihdoin vanhentuneita poikia ja tyttöjä, jotka olivat leikkineet niillä, rikkoneet ne ja -- muuttaneet nurmen alle nukkumaan.

Sanoin Kalebin ja hänen sokean tyttö raukkansa asuneen tässä mökissä; mutta minun olisi pitänyt sanoa, että he asuivat Kalebin rakentamassa taikalinnassa, jossa ei nähty köyhyyttä eikä puutetta ja jonka ovelle eivät huolet osanneet. Kaleb ei suinkaan ollut mikään taikuri, hänellä oli vain se taikavoima, joka saattaa olla meillä kaikilla: hellän, äärettömän rakkauden taikavoima. Luonto oli ollut hänen opettajansa, ja sen opetuksista kaikki nämä ihmeet tulivat.

Sokea tyttö ei tietänyt katon olevan ruman, seinien värittömiä eikä rappauksen paikoittain karisseen; hän ei tietänyt, että seinässä oli suuria tukkimattomia rakoja, jotka päivä päivältä suurenivat senvuoksi, että hirret lahosivat ja laskeutuivat. Sokea tyttö ei tietänyt raudan ruostuvan, puun lahoavan eikä paperin repeytyvän; hän ei tietänyt, että huoneen ulkomuoto ja suhteet rappeutuivat ja muuttuivat. Sokea tyttö ei tietänyt, että pöydällä seisoi rumia saviastioita, että murhetta ja alakuloisuutta oli hänen vieressänsä, että Kalebin harvat hiukset harmaantuivat harmaantumistaan hänen näkemättömien silmiensä edessä. Sokea tyttö ei tietänyt, että heillä oli tyly, vaativa ja jäykkä isäntä hän ei tietänyt Tackletonia siksi Tackletoniksi, joksi me hänet tunnemme; hänen luulossaan Tackleton oli erinomainen leikinlaskija, joka halusi laskea pilaa heidän kanssansa ja joka, vaikka olikin heidän elämänsä varjeleva enkeli, ei kuitenkaan tahtonut kuulla sanaakaan kiitollisuudesta.

Tämä kaikki oli Kalebin aikaansaamaa, sokean tytön isä paran aikaansaamaa. Mutta hänen takkansa vieressä asuikin sirkka, ja kerran kun hän sokean, äidittömän tytön lasna ollessa kuunteli suruisin mielin sirkan sirritystä, johdatti tämä kodinhaltia sen ajatuksen hänen päähänsä, että hän voisi muuttaa juuri tytön suuren onnettomuuden siunaukseksi ja tehdä hänet vähällä onnelliseksi. Sillä sirkat ovatkin mahtavia haltioita, vaikkeivät ihmiset, jotka heidän kanssansa seurustelevat, siitä mitään tiedä (niinkuin useimmiten on laita); eikä näkymättömässä maailmassa ole suloisempia eikä uskollisempia ääniä -- ääniä, joihin niin täydellisesti voi luottaa, jotka niin varmasti antavat ainoastaan hyviä neuvoja, kuin ne äänet, joilla kodin ja kotoisen takan haltiat puhuvat ihmisille.

Kaleb ja hänen tyttärensä työskentelivät yhdessä tavallisessa työhuoneessaan, joka samalla oli heidän jokapäiväinen asuntonsakin; ja ihmeellinen huone se olikin. Siinä nähtiin pikku taloja, valmiita ja puolivalmiita, täynnä kaikensäätyisiä nukkeja. Etukaupunkirakennuksia täynnä vähävaraisia nukkeja; keittiöitä ja yksinäisiä huoneita alhaisemman säädyn nukeille; loistorakennuksia suurisukuisille nukeille. Muutamat näistä huoneista olivat jo sisustetut semmoisten nukkein käytettäviksi, joiden varat olivat pienet, toiset sitävastoin voitiin tarpeen vaatiessa kalustaa mitä komeimmin, sillä hyllyt olivat täynnä tuoleja, pöytiä, sohvia, sänkyjä ja sänkyvaatteita. Korkea aatelisto, herrassääty ja kaikenlainen alhaisempi kansa, joiden tarpeeksi nämä rakennukset olivat aiotut, makasivat siellä täällä koreissa tuijottaen suoraan kattoon; mutta nukkein yhteiskunnallista asemaa, heidän säätyänsä ja arvoluokkaansa merkittäessä (joka oikeassa maailmassa valitettavasti osoittautuu sangen vaikeaksi) olivat nämä lelusepät menetelleet paljoa paremmin kuin luonto, joka usein käyttäytyy oikullisesti ja sopimattomasti, sillä he eivät suinkaan tyytyneet niin mielivaltaisiin eron merkkeihin kuin silkki, karttuuni ja puuvillainen vaate, vaan he lisäsivät toisia yksilöllisempiä tuntomerkkejä, joista ei saattanut erehtyä. Niin oli korkeasti vapaasukuisella naisella vahajäsenet erinomaisen täsmällisessä suhteessa keskenänsä; mutta niin oli vain hänellä ja hänen heimolaisillansa; seuraava arvoluokka yhteiskunnallisessa asteikossa oli nahasta; sen perästä seuraava karkeasta piikkokankaasta. Rahvaalla oli käsivarret ja jalat pelkistä tulitikuista, ja heidät kiinnitettiin paikallensa niin etteivät voineet siitä liikahtaa.

Paitsi näitä nukkeja nähtiin Kaleb Plummerin huoneessa toisiakin näytteitä hänen käsitöistänsä. Siinä oli Noakin arkkeja, joissa kaikenlaatuiset linnut ja eläimet tulivat erinomaisen hyvin toimeen yhdessä, sen voin vakuuttaa, vaikka ne pudotettiin sisään kuinka hyvänsä katosta, ja vaikka ne pudisteltiin ja sullottiin yhteen kauhean pieneen tilaan. Rohkealla, runollisella vapaudella oli useimpiin Noakin arkkeihin tehty portinkolkutin oveen, kenties sopimaton lisäys, joka vain toi mieleen aamuvierailut ja kirjeenkantajat, mutta oli muuten sopiva koriste rakennuksen ulkopuolella. Siellä oli tusinoittain pieniä, alakuloisia rattaita, joiden pyörät liikkuessaan synnyttivät mitä surullisimpia säveliä. Monta pikku viulua, rumpua ja muuta soittokalua korvan kiusaksi; suunnaton joukko tykkejä, kilpiä, miekkoja, keihäitä ja kiväärejä. Siellä oli pikkuisia punalahkeisia llvehtijöitä, jotka alinomaan kiipeilivät korkeilla, punaisesta langasta tehdyillä telineillä ja laskeutuivat alas toiselle puolen, pää edellä; samaten paljon vanhoja herroja, näöltänsä arvokkaita, miltei kunnioitettavia, jotka hyppivät kuin hullut vartavasten ovien eteen pantujen seipäitten yli. Siellä oli kaikenlaatuisia eläimiä, varsinkin hevosia, alkaen täplikkäästä ajohevosesta, jolla oli neljä tikkua jalkoina ja pieni rohdintukko harjana, aina puhdasrotuiseen keinuhevoseen, joka oli paraikaa laukkaamassa. Samoinkuin olisi ollut vaikea luetella ne monet kymmenet kummat kuvat, jotka olivat aina valmiit tekemään jotakin hulluutta, jos vain painettiin jotakuta ponninta, niin ei myöskään olisi ollut helppo mainita semmoista inhimillistä eriskummaisuutta, vikaa tahi heikkoutta, joka ei olisi ollut tarkemmin tahi huonommin kuvattuna Kaleb Plummerin kamarissa. Eikä saata sanoa, että nämä pilkkakuvat olisivat olleet aivan luonnottomia, sillä hyvin vähällä kehotuksella voidaan saada miehiä ja naisia tekemään yhtä kummallisia tekoja kuin mitä lelut konsanaan suorittavat.

Keskellä kaikkia näitä kaluja istuivat Kaleb ja hänen sokea tyttärensä työskennellen. Sokea tyttö puki yhtä nukkea, ja Kaleb maalasi sekä kiillotti neljättä ikkunaa sievän perheasunnon etuseinälle.

Kalebin kasvoihin uurtuneet huolet ja hänen miettivä, uneksiva olentonsa, joka olisi sopinut alkemian tai filosofian tutkijalle, näyttivät ensi silmäyksellä olevan jyrkässä ristiriidassa hänen työnsä ja häntä ympäröivien lastenlelujen kanssa. Mutta leivän hankkimiseksi keksityt ja tehdyt lapsellisuudet ovat kyllä totisia ja tärkeitä, enkä minä siihenkään katsomatta todella voi sanoa, tokko Kaleb, jos hän olisi ollut ylikamariherra tahi parlamentin jäsen tai asianajaja taikkapa suuri liikemies, olisi joutunut sen tärkeämpiin tehtäviin; vaikka hyvin suuresti epäilen, että hänen toimensa olisivat silloin olleet yhtä viatonta laatua.

"Isä, te olitte siis ulkona sateessa eilis-iltana puettuna uuteen, kauniiseen päällystakkiinne?" lausui Kalebin tytär.

"Niin uuteen, kauniiseen päällystakkiini", vastasi Kaleb katsahtaen vaatenuoraan, jolle hän oli huolellisesti ripustanut ennenmainitun piikkotakkinsa kuivamaan.

"Voi, kuinka minun on hyvä mieli, että olette sen ostanut, isä!"

"Ja semmoiselta räätäliltä sitten", sanoi Kaleb, "oikein uudenaikaiselta räätäliltä. Liian hyvä se on minulle."

Sokea tyttö keskeytti työnsä ja nauroi iloisesti. "Liian hyvä teille, isä! Mikään ei ole teille liian hyvä!"

"Tuskin kehtaan käydä siihen puettuna", lausui Kaleb katsoen tarkkaan minkä vaikutuksen sanat tekisivät tytön kirkastuviin kasvoihin. "Tosiaan kun kuulen poikien ja ihmisten takanani sanovan: 'kah! tuossa kulkee komea herra!' silloin en tiedä mihin kääntyä. Ja eilisiltana kun kerjäläinen ei tahtonut erota minusta, vaikka sanoin olevani köyhä mies, ja hän vastasi: 'ohoo, armollisin herra, älkää niin sanoko!' niin oikein hämmästyin. Minusta tuntuu, että minulla tuskin oli oikeutta käydä semmoisiin vaatteihin puettuna."

Onnellinen sokea tyttö! kuinka iloinen hän oli näkemättömyydessään!

"Minä näen teidät, isä!" lausui tyttö taputtaen käsiänsä yhteen, "niin selvään kuin olisi minulla näköni, jota en koskaan kaipaa teidän seurassanne. Sininen takki!" --

"Vaaleansininen", keskeytti Kaleb.

"Niin, niin! vaaleansininen!" huudahti tyttö kääntäen loistavat kasvonsa häneen, "se väri, jonka myös muistan olevan armaan, selkeän taivaan värin. Sanoitte sen olevan sinisen! Vaaleansininen takki" --

"Hyvin väljä", lisäsi Kaleb.

"Niin! väljä!" huusi sokea tyttö sydämestään nauraen, "ja te, isä kulta, kävelette siihen puettuna keveästi, silmät ilosta säteillen, suu naurussa -- ja mustat hiukset sitten. Olettepa näöltänne nuori ja kaunis!"

"Hiljaa, hiljaa, nyt saatat minut turhamaiseksi", lausui Kaleb.

"Luulenpa teidän jo olevan vähän turhamainen", vastasi tyttö uhaten häntä iloisesti etusormellaan. "Minä tunnen teidät! isä! ha-ha-ha! -- olen saanut teistä selon, näettekös!"

Kuinka erilainen oli luuloteltu kuva hänen mielessään ja se Kaleb, joka istui hänen edessänsä! Keveästä käynnistä oli tyttö puhunut. Siinä hän oli oikeassa. Moneen monituiseen vuoteen ei Kaleb ollut koskaan astunut tämän kynnyksen yli tavallisin hitain ja raskain askelin, vaan tepastellut vilkkaasti, tyttärensä korvaa pettääkseen; eikä hän ollut koskaan, sydämensä raskaimmillaankaan ollessa, unohtanut tätä keveää käyntiä, joka ilahutti hänen tytärtänsä suuresti.

Jumala tiesi! mutta luulen Kalebin uneksivan hajamielisyyden johtuneen osaksi siitä, että hän tällä tavoin, rakkaudesta sokeaan tyttäreensä, tekeytyi itse ja muutti koko ympäristönsä toiseksi. Kuinka taisikaan pikku mies muuta kuin joutua sekaannuksiin, kun hän niin monta vuotta oli harrastanut vain sitä, että saisi itsensä ja kaikki ympärillä olevat esineet muutetuksi toisenlaisiksi kuin ne todellisuudessa olivat.

"Siihen sitä on tultu", lausui Kaleb astuen pari askelta takaperin, työtänsä paremmin katsoakseen, "niin lähellä todellisuutta kuin viisi pennin rahaa pääsee lähestymään viiden pennin rahaa. Vahinko vain, että huoneen koko etupuoli aukeaa yhdellä kertaa! Jos siinä edes olisi portaat ja oikea sisäänkäytävä. Mutta sepä onkin vaikeinta työssäni, että minä petyn ja sekaannun alinomaa."

"Te puhutte niin hiljaa, lienettekö väsynyt, isä?"

"Väsynyt", toisti Kaleb hyvin vilkkaasti. "Mistä olisin väsynyt, Bertha? En ole koskaan väsynyt. Mitä se on?"

Antaakseen sanoillensa enemmän pontta hän keskeytti väkisinkin näkyviin pyrkivän haukotuksen ja venyttelyn -- joka teki hänet aivan samannäköiseksi kuin nuo takan reunalla seisovat kuvat, joiden yläruumis näytti aivan siltä kuin olisivat olleet alituisesti väsyksissä -- ja rupesi hyräilemään laulua. Se oli juomalaulu, jossa kerrottiin jotakin kiiltävästä maljasta, ja hän yritti laulaa huolettomalla, keveällä äänellä, joka muutti hänen muotonsa tuhansin kerroin kuivemman ja surullisemman näköiseksi.

"Vai niin! vai täällä lauletaan, tekö laulatte?" lausui Tackleton, pistäen päänsä ovesta sisään. "Vai niin! Minä en osaa laulaa."

Ei kukaan olisi hänestä sitä luullutkaan. Hänellä ei ollut niinsanottua laulunlahjaa, ei alunkaan.

"Minulla ei olekaan varaa laulaa. Mieltäni ilahuttaa että te laulatte. Toivon että teillä on aikaa työhönkin. Tuskin, luulen ma, ihminen samalla kertaa molempiin joutaa."

"Jos nyt näkisit hänet, Bertha, kuinka hän iskee minulle silmää", kuiskasi Kaleb. "Hauska mies! jos et tuntisi häntä, niin luulisit hänen puhuvan totta, etkö luulisikin?"

Sokea tyttö nyökäytti hymysuin. "Lintu, joka osaa laulaa, mutta ei tahdo, on saatava laulamaan, niin sanotaan", murisi Tackleton. "Mutta kun tarhapöllö, joka ei taida ja jonka ei tarvitse, kuitenkin tahtoo laulaa, mikä saapi hänet siihen?"

"Näkisitpä kuinka hän iskee silmää!" jupisi Kaleb tyttärellensä. "Voi, armollista!"

"Aina hupaisella ja iloisella mielellä meidän kanssamme!" lausui Bertha hymyhuulin.

"Kah, oletkos sinäkin täällä!" huusi Tackleton. "Vaivainen heikkomielinen!"

Hän luuli tyttöä todella heikkomieliseksi ja perusti luulonsa -- en voi varmaan sanoa tapahtuiko se tietämättömyydestä vai eikö -- siihen, että tyttö piti hänestä. "Noh! koska olet täällä, kuinka sinä voit?" kysyi Tackleton äreällä tavallaan.

"Oi, hyvin! aivan hyvin! Olen niin onnellinen kuin ikänä voitte toivoa minun olevan, niin onnellinen kuin miksi te tekisitte koko maailman, jos voisitte!"

"Vaivainen heikkomielinen!" mutisi Tackleton. "Järkeä ei vähän vähääkään."

Sokea tyttö otti hänen kätensä ja suuteli sitä; hän piti sitä vähän aikaa käsissänsä ja nojasi hellästi poskensa sitä vastaan, ennenkuin laski sen irti. Tuossa kohtelussa oli niin sanomattoman paljon rakkautta ja hellää kiitollisuutta, että itse Tackleton leppyi kysyäkseen tavallista lempeämmällä äänellä:

"Mikä nyt on?"

"Panin sen päänalaiseni viereen eilen illalla maata mennessäni ja näin sen unissani. Ja kun päivä koitti ja ihana punainen aurinko -- punainenko aurinko, isä?"

"Punainen illoin ja aamuin, Bertha", lausui Kaleb raukka katsoen surullisesti isäntäänsä.

"Kun aurinko nousi ja kirkas päivä, johon liikkuessani melkein pelkään loukkaavani itseäni, tulin huoneeseen, käänsin sen pienen puun aurinkoa kohti ja kiitin Jumalaa, joka on luonut maailman niin ihanaksi, ja kiitin teitä, kun sen lähetitte huvikseni!"

"Hän on hullu!" lausui Tackleton itsekseen. "Pian tarvitaan tässä pakkoröijyä ja köysiä. Pian!"