Part 9

Kasperi astui ja riensi. Hän sovitti matkansa siten, että saapui lehtokujalle sydänyön tienoissa. Vapisten koko ruumiissaan asteli hän kulmakamaria kohden, jossa tiesi Sohvin makaavan. Löi hiljaa ikkunanlasiin, odotti pari silmänräpäystä, ja löi sitten toisen kerran hieman kovemmin. Kului minuutti tai pari, niin jo uudinta työnnettiin syrjään ja Sohvin kukoistavat kasvot ilmaantuivat ikkunaan. Kasperi viittasi kädellään... ja häntä ymmärrettiin. Uudin työnnettiin jälleen paikalleen, hetkisen kuluttua avautui kyökin ovi ja Sohvi seisoi rappusilla.

-- Jumala nimessä! Sinäkö se olet, Kasperi?

Sohvi oli kovin hämmästynyt eikä hän astunut askeltakaan edemmäksi. Kasperilla ei myöskään ollut rohkeutta mennä antamaan kättä, hän jäi seisomaan parin sylen päähän rappusista.

-- Minä se olen, älä suutu, hyvä Sohvi, vaikka...

-- En minä suutu, mutta en minä ymmärrä, mitä varten enää tänne tulit.

-- Näetkö, hyvä Sohvi, minä ajattelin, että jos sinä vielä antaisit minulle anteeksi. Minä olen kuullut, että jossakin kaukana merien takana on maa, jonne paljo kovan onnen sortamia ihmisiä muuttaa. Alottavat siellä uutta elämää ja... minäkin ajattelin, jos sinä...

-- Poika raukka, minä säälin sinua, mutta minkäänlaisissa tekemisissä en enää tahdo olla kanssasi. Et aavistakaan, miten paljo minä sain kärsiä, kun sanomalehdissä tuli niin kauniita viestejä sinusta.

-- Hyvä Sohvi, sen asian laita oli vähän näin ja noin.

Ja Kasperi kertoi lyhyesti koko varkausjutun. Kysyi sitte:

-- Epäiletkö että valehtelen?

-- En suinkaan epäile, mutta kun mies elää siististi, ei hän milloinkaan sekaannu semmoisiin juttuihin. Rupesit juomaan ja rentustelemaan. Tuo pukusikin jo puhuu kyllin selvää kieltä. Olet nuori mies ja kehtaatkin käydä tuommoisissa rääsyissä.

Kasperin laihat kasvot muuttuivat tulipunaisiksi. Kurjaa vaatetustaan ei hän tullut lainkaan ajatelleeksi matkalle lähteissä, ja nyt hän häpesi että oli vaipua maahan.

-- Unhoita minut ja...

-- Sekö viimeinen sanasi?

-- Ja paranna elämäsi.

Sohvin sievä vartalo katosi kyökin rappusilta. Kasperi seisoi kuin kivettynyt pari silmänräpäystä paikallaan. Lähti sitten hiljaisin askelin käymään lehtokujaa alas. Kasarmin polun haarassa hän seisahti ja mietti josko mennä äitiä ja Mikkoa katsomaan.

-- Mitäpä niissä katsomista... pysyvät ne selkäsaunat muutenkin tuoreessa muistissa.

Ja Kasperi astui takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin. Kaupunkiin saavuttuaan luki hän pienet rahavaransa, ja rahojen kanssa astui hän joutuin kapakkaan, lievittämään sydänkipujaan.

III.

Kartanon herra oli myynyt metsää useamman tuhannen markan edestä ja lukinnut rahat kirjoituspöytänsä laatikkoon. Metsänostajille sitten pidettiin pienet kekkerit, joten vasa puoliyön tienoissa käytiin nukkumaan. Syysyö oli pilkkopimeä. Tuuli ärjyi voimakkaasti, metsä kohisi, järven laineet löivät korkeina kuohupäinä rantakallioita vastaan.

Lehtokujan mutkassa kuiskaili kaksi miestä, odotellen tulien sammumista kartanossa. Toinen mies oli Markkanen, toinen oli Leenan Kasperi.

-- Jo nyt on aika, virkkoi viimemainittu, kiristäen vyöhihnaansa lujemmalle... tulet ovat jo pari tuntia olleet sammuksissa.

-- No mennään sitte.

Miehet menivät suoraan lasikuistia kohden, pujottautuivat pensaiden läpi konttoorihuoneen ikkunan taakse. Kuului vaan heikkoja risahduksia, kun kaksi vahvaa lasia painettiin tervatulla kankaalla rikki. Sitte tuiki pieni saha katkasi pystysuorassa olevan välipuun poikki kahdesta kohden.

-- Nyt tämä kohta on hyvässä reilassa.

Kasperi ryömi ensin itse konttoorihuoneesen ja auttoi sitten Markkasenkin sinne. Tällä oli useammanlaatuisia tiirikoita, joilla koetettiin avata kirjoituspöydän laatikkoa. Kasperi veti vähä väliin tikulla tulta, vaikka hän muutenkin oli perin tuttu huoneessa. Oli ollut kartanossa päiväläisenä ja saanut useat kerrat laatikosta rahoja.

Viimein eräs tiirikka sopi ja laatikon lukko napsahti auki. Kasperi veti tulitikulla valkiata.

-- Hyi piru, miten paljo kruunun mynttiä.

-- Ihan kokonainen aarre. Minä olin oikeassa, kun arvelin, että metsänhinta vielä on kotona.

Kasperi tyhjensi taskuistaan mitättömät paperinlaput lattialle ja sulloi laatikosta setelejä sijaan. Kun kaikki oli tyhjennetty, ryömittiin jälleen ikkunasta pois ja hyvää hyppyä sitte mentiin lehtokujaa alas. Kasperi, joka tunsi tarkoin seudut, johti kulkua poikki niittyjen, metsien ja peltojen. Hiki virtasi kovasti kasvoilla ja väliin oltiin puolittain tukehtua, mutta jalat olivat ponnekkaat, vahvat. Eikä mielikään ollut pelokas tai alakuloinen. Koko temppu oli käynyt niin hiton sievästi ja sukkelasti. Ei mitään vaikeuksia eikä odottamattomuuksia, vaan kaikki oli mennyt laskujen mukaan.

Oli vielä pimeä, kun Kasperi ja Markkanen saapuivat rautatien asemalle. He ostivat piletit ja astuivat yöjunaan, joka tulla huristi lyhyen hetken päästä asemalle. Ajoivat sitte eräälle suurelle keskusasemalle ja odottivat siinä, kunnes tuli juna, jolla pääsivät laukkaamaan muuatta sisämaan kaupunkia kohden.

Alkoi sitte herraselämä. Päivät myötänään asusteltiin kapakoissa, kaikki himot tyydytettiin, kaikki hyvät nautittiin. Kyllähän Kasperilla oli vahva aie seilata Amerikaan, mutta nautinnoiltaan ei joutunut aietta toteuttamaan. Markkanen sitä paitse lupasi yhtyä matkaan, mutta se tahtoi vielä viimeisen kerran pitää oikein kuohuvaa iloa Suomen niemellä, ja siten jäi lähtö aina tuota tuonnemmaksi.

Sanomalehtiin ehti jo tieto varkaudesta. Kun Kasperi ja Markkanen istui eräänä aamuna kapakassa, rupesi joku vieras lukemaan seuraavaa uutista kaupungin sanomalehdestä:

-- _Suuri varkaus_. Viime viikolla varastettiin -- -- -- kartanosta toistakymmentä tuhatta markkaa. Varas on eräs "Leenan Kasperi", kuten varkauspaikalle pudonnut vanha nimismiehen passi osoittaa. Apulaisena hänellä luultavasti on ollut eräs entinen kuritushuonelainen, Markkanen nimeltä, sillä pihan hietikossa näkyi kahden mieshenkilön jäljet, ja mainitut varkaat ovat ainakin jo kerran ennen olleet yhdessä komplotissa. Leenan Kasperi on lyhytkasvuinen ja kierosilmäinen, Markkanen taasen pitkä, käytökseltään ja olennoltaan oikein herrasmiehen tapainen. Poliisi on ryhtynyt ponteviin toimiin --

Kasperille ja Markkaselle tuli kovin vilu olla kapakassa. He joivat lasinsa tyhjiksi ja korjasivat luunsa salavihkaa ulos. Juutalaisen luo sitten menivät ja Kasperille valittiin vaatteet, jotka venyttivät häntä pitemmän näköiseksi. Siniset silmälasit vielä hankittiin, jotta pahin tuntomerkki peittyi näkymättömiin. Markkanen ei ollut moneen aikaan ajellut partaansa, joten hän oli ulkomuodoltaan muuttunut niin perin pohjin, ettei tuttavat työmiehetkään, joita hänellä oli joka maanlaidalla, vastaan tullessa osanneet häntä tuntea. Komea puku vielä lisäksi eksytti täydellisesti katsojan silmät.

Junassa sitte ajettiin erääsen maamme suurimpaan rantakaupunkiin, ja siellä taas alkoi entinen herrakas elämä. Amerikan matka sai siirtyä yhä tuonnemmaksi, sillä Kasperiakin alkoi moinen komea elämä lumota siihen määrään, ettei enää muuta ajatellutkaan kuin nautintoja ja himojen tyydyttämistä. Usein hänen täytyi purra hammasta, pidättääkseen naurun, joka väkisinkin pyrki tulemaan, kun ihmiset häntä nimittelivät herraksi ja kohtelivat arvokkaasti kuin mitäkin kunnian kukkoa.

Rantakaupunkin syrjässä oli kapakka, johon Kasperi ja Markkanen erittäin mieltyivät. Siellä he vakituisesti viettivät päivänsä umpeen. Joskus ikäänkuin huvikkeeksi ja muutteelliseksi kävivät tosissa kapakoissa ja palasivat taas syrjäkadun kapakkaan niinkuin oinaan kotiinsa. Eräs puolivillainen herrasmies kävi myöskin ahkeraan samassa kapakassa ja joko sattumalta tai muuten, sovitti hän aina itsensä Kasperin ja Markkasen lähelle. Lueskeli sanomalehteä ja nautti viiniä, mutta niin niukasti, että lasillinen kesti tuntikauden. Muissa kapakoissakin kyläillessä ilmaantui herrasmies aina samaan huoneesen, lukemaan sanomalehteä ja pisaroittain nauttimaan viiniä. Kerran, Markkasen ollessa puhvetin puolella juomatilauksia toimimassa, läheni herrasmies Kasperia ja kysyi:

-- Mistä kaukaa ollaan?

-- Oulust... Oulust... Oulust ollaan kotoisin ja Turkin maalle mennään, vastasi Kasperi, joka jo oli kunnon humalassa.

Enempiä ei herrasmies sillä kertaa kysellyt, mutta seuraavana iltana puuttui hän syrjäkadun kapakassa pitempiin puheisin Kasperin kanssa. Markkanen sattui taasen olemaan muissa huoneissa.

-- Näettekö silmälaseillanne hyvin? kysyi herrasmies.

-- Näen, vastasi Kasperi, mitään hoksaamatta.

-- Minulla on myöskin heikot silmät... näytättekö lasejanne, jos sen lajiset sopisivat minullekin.

-- Kyllä.

Kasperi antoi silmälasinsa herralle, tämä asetti ne nenälleen ja tarkasti niiden takaa tyystin Kasperia.

-- Hyvät on, minäkin näen niillä erinomaisen tarkasti. Juotteko lasin viiniä?

-- Kyllä.

Herra pistäysi puhvetin puolelle, mutta viinilaseja tilatessa kuiskutti hän jotakin ravintolan isännän korvaan. Palasi sitte lasien kera Kasperin tykö ja kilahutteli hänen kanssaan. Markkanen tuli hänkin samaan huoneesen.

-- Tämä herra koetteli minun lasejani... hänellä on huonot silmät. Kasperi loruili kuten humalainen ainakin.

Noin neljännestunnin lienevät siinä istuneet, kun jo ilmaantui kolme poliisia ovelle. Herrasmies nousi äkkiä ylös ja tarttui Kasperia kaulukseen, ja kolme poliisia ryntäsi Markkasen kimppuun. Mutta tämäpä ei antanutkaan itseään kiinni. Revolverin veti käsille, laukasi kahdeksan laukausta ja ruudin savun seassa syöksi ikkunasta ulos pimeälle kadulle -- ja sinne katosi.

Kasperi ei yrittänytkään tekemään vastarintaa, Hän sovinnolla seurasi poliisia vankilaan ja siellä hän lyötiin koviin rautoihin. Sitte häntä kuletettiin käräjiin vartiain saattamana. Oikeuden edessä tunnusti hän kaikki, mutta ei osoittanut pienintäkään katumusta. Ilkkuva hymy oli vain huulilla, niska suorana, ryhti ylpeänä.

Leena tuli käräjätaloon, saadakseen tavata onnetonta lastaan. Etehisessä kohtasivat äiti ja poika toisensa.

-- Kasperi... poikani -- kova itkun tyrskinä kuului sanojen välissä,

-- Kas, Leenahan se onkin. Vie Mikolle terveisiä ja sano hänelle, että minä vapaaksi päästyäni tulen ja hirtän hänet pajuvitsalla.. sen käyrän männyn oksaan siellä kasarmin lähellä.

-- Kasperi, poikani...

-- Ämmä, mene kotiisi parkumaan.

Paluumatkalla löi Kasperi, vaikka oli niin kovissa raudoissa, vartijansa pyörryksiin, helisti raudat rattaille ja pötki karkuteille. Sitte hänen elämänsä oli pitkä sarja rikoksia. Kautta maan levisi maine hänestä, ja suuri palkinto oli luvattu sille, joka hänet saisi kiinni.

Hänestä tuli uhkarohkea varas, ja paljon hänellä oli erinomaisia seikkailuja. Rohkeuteen yhdistyi tavaton kavaluus; kerrassaan hämmästyttäviä olivat hänen retkensä ja työnsä. Juuri kuin luultiin hänen olevan vallan toisella maanlaidalla, teki hän tekojaan luulijain keskellä. Monta kertaa tuli hän oikeudenpalvelijain nenän eteen, saadakseen yhä suurempaa mainetta. Ja kasvoihan se maine. "Leenan Kasperi" oli nimi, jolla oli surkean suuri kaiku koko Suomenmaassa.

Köyhän omaa ei hän milloinkaan koskenut eikä hän mielisti verellä tahrannut käsiään, mutta rahoja hän vei pankeista, kauppahuoneista ja rikkaiden pöytälaatikoista.

Pienet summat eivät hänelle kelvanneet, piti olla tuhansia ja kymmentuhansia, ennenkuin Kasperi kehtasi itseään vaivata.

Markkinoilla hänet sitte vihdoinkin saatiin kiinni. Ankara kahakka syntyi. Kasperi laukoili revolverilla ja peräytyi erääsen pihaan, jota ympäröi korkea lankkuaitaus. Hän jo onnellisesti pääsi aitauksen päälle, ja siellä hän jo heilutteli hattuaan oikeudenpalvelijoille hyvästeiksi, mutta alas kadulle hypätessä taittui hänen toinen jalkansa poikki... ja sitte hänen oli pakko antautua.

Varkausjutut kestivät käsitellä kokonaisia vuosia, niitä kuin oli kymmenittäin ja eri maanpaikoilla. Kasperia kuljetettiin käräjistä käräjiin ja surkean komeata oli hänen kulkunsa. Siinä oli liikkeellä monet vartijat, asianomaiset nimismiehet ja siltavoudit ja kaikilla niillä oli kovat aseet mukana.

Niin sitä kuljettiin, kunnes oli jokaisesta varkaudesta saatu tuomio. Elinkautinen vankeus tuli kulkujen päätökseksi.

Viimeinen matka, jonka Leenan Kasperi synnyinmaansa mantereilla teki, johti kohden Siperiata. Markkanen ja useita muita pahantekijöitä oli seurueessa, mutta kellään heistä ei ollut niin suurta mainetta kuin Leenan Kasperilla. Kun hän, huvittaakseen seuruetta ja hauskuuttaakseen matkan ikävyyttä, otti sanan vuoron ja kertoili entisistä seikkailuistaan, kuuntelivat toiset hiljaa ja äänettöminä. Tuo lyhytkasvuinen, kierosilmäinen kumppani oli heidän mielestään suuri, melkeinpä yliluonnollinen olento, jonka rinnalla he kaikki olivat pahaisia poikanulikoita... Kasperi nautti tuosta kunnioituksesta. Hän oikein iloitsi siitä ettei ollut noita mitättömiä, tavallisia pahantekijöitä.

Niiden työt olivat kuin hiiren nakerrusta hänen töihinsä verraten. Ei ketään heistä voitu verrata häneen, Leenan Kasperiin. Hänellä oli oma suuri historiansa, oma suuri loistonsa.

Ja hän oli siitä ylpeä!