Part 8

Tuommoisen kasvatuksen kautta kertyi poikaan äärettömän kova sisu. Ankarinkaan suomiminen ei enää ottanut kyyneleitä hänen silmistään. Mikon lyödessä hän vaan puri hammastaan, ja kun onnistui pääsemään käsistä karkuun, niin kirouksia ja haukkumasanoja lasketteli suun täydeltä. Äidin lyönnit ne sentään kipeämmin koskivat mieleen, mutta kyyneleitä eivät nekään enää voineet heristää, ei ainakaan muiden nähden. Milloin Kasperi ei voinut itkuaan tukkia, meni hän nurkan taakse tai jonnekin munalle, jossa ei kukaan häntä nähnyt. Siellä hän sitte alaa itki katkeria kyyneleitä ja siellä hän kostoa vannoi Mikolle, äidille ja kaikille vihamiehilleen.

Erinomainen himo kaikkien väkevien ja karvaiden perään heräsi hänessä ihmeteltävän aikaisin. Tärpätille; hokmannille ja kaikille muille sentapaisille aineille oli hän oikein ahvattu. Jos kaappi milloin unhotettiin lukita, saatiin olla varmat että Kasperi oli niellyt rohtopullot tyhjiksi. Kovinkaan kuritus ei siinä suhteessa voinut vaikuttaa häneen. Yhtä ankara oli himo tupakin perään. Kasperi puri, poltti ja piti huulessaankin, jos vaan keitä sai tupakoita. Eräs mällijuttu tuli varsin kuuluisaksi ja sille naurettiin kartanossakin. Mikko loikoi nimittäin eräänä pyhäpäivänä sängyssään ja siinä loikoessaan näki, miten Kasperi varkain pisti ikkunalta poskeensa tuoreen mällin. Mikko karkasi sängystä suoraa päätä pojan korvahiuksiin ja rupesi kaivamaan mälliä suusta ulos. Mutta sitäpä ei siellä löytynytkään, jos vaikka miten tyystin tarkasti suun -- poika oli hädissään niellyt mällin, koettaakseen siten välttää selkäsaunaa.

Kuluivat ne vuodet kurjuudessakin, ja Kasperi oli jo tullut neljäntoista vuoden vanhaksi. Hän oli päättänyt ruveta suutarin ammattilaiseksi, ja oppipaikka oli hänelle jo hankittu kirkonkylään, jonne oli matkaa kasarmista runsas puoli penikulmaa. Pyhäinpäivän maanantaina tuli lähteä. Erojaishetki hiukan värähytteli Kasperin sisukasta luontoa. Kun piti lähteä vieraasen maailmaan kasarmista, jossa jokaisen seinähirren oksakin oli tuttu, poluista, kannoista ja kivistä puhumattakaan. Vaikka tosin siellä selkäänsäkin oli saanut liiemmäksi, mutta kärsittyhän ne olivat, ei niitä kannattanut enää muistella. Eivätkä ne, kumma kyllä luontoa yhtään kirvelleet. Päinvastoin teki mieli pyytää isältä ja äidiltä anteeksi... mutta kun yritti semmoisia sanoja lausumaan, niin aivan siltä tuntui, kuin jos olisi äkkiä laskettu sulkupuu kurkkutorven eteen. Ja niin ne anteeksipyynnöt jäivät tekemättä.

Uudet sukat ja puhtaan paidan antoi äiti lähteissä, antoipa kätensäkin ja käski käyttäytymään siivosti ja tottelevaisesti sekä heittämään kaikki pahat elkeet pois. Silloin Kasperin kova sydän suli ja viljavat kyyneleet syöksivät silmistä poskille. Hän kätteli ja halaili nuoria siskoja ja veljiään, lausui äidille änköttäen hyvästi ja astui sitte ovesta porstuaan. Kasarmissa asui monta perhettä ja kaikkien luona kävi Kasperi hyvästi heittämässä. Ystävällisen sanan ja hyvän kehoituksen hän kaikilta sai... vanhat synnit näkyivät unhottuneen joka taholla.

Viimeksi meni hän siihen tupaan, jossa Sohvi asui. Tyttö oli Kasperin ikäinen, hänen ainoa leikkitoverinsa ja siis semmoisena myöskin hänen paras ystävänsä. Sohvin vanhemmat olivat myöskin Kasperin ystäviä ja monta selkäsaunaa oli heidän välityksellään joko kokonaan vältetty tai ainakin lievennetty puolta pehmeämmäksi.

-- Joko sinä nyt lähdet? kysyi Sohvi, hereten perkaamasta kaunaisia ryyniä, joita oli pöydällä vadissa.

-- Jo, että ehdin ennen pimeän tuloa perille.

-- Onko ikävä lähteä?

-- On vähän, vastasi Kasperi, takin hihalla pyyhkien kosteita silmiään.

-- Tiedätkö, minäkin kohta menen kotoa pois.

-- Minne?

-- Kartanoon lapsenpiiaksi.

-- Vai niin... no hyvästi nyt, Sohvi.

-- Hyvästi, tulethan usein tänne katsomaan.

-- ... Jos sieltä vain pääsee.

Kasperi pyörähti ympäri ja lähti tökertynein askelin ovesta ulos. Polkua astellessaan kuuli hän Sohvin äänen huutavan:

-- Kasperi, odota

-- No, mitä nyt?

Kasperi pysähtyi ja pian seisoi Sohvi hengästyneenä hänen edessään.

-- Katsos, minulla on tässä markka rahaa, jonka olen pitsin kutomisella ansainnut. Minä säästin sen sinua varten... kas tuossa -- ja Sohvi pudotti valkoisen markan Kasperin kouraan, -- jos mikä tarvis sattuu näetsä, niin onhan hyvä, että on rahaa itsellä.

-- Onhan se hyvä.

-- Voi nyt hyvin. Eihän sinulla enää mitään hätää ole, kun olet jo neljäntoista vanha.

-- Ja lukeakin osaan ensimmäiseen pääkappaleesen asti. Eihän pitäisi oleman hätää.

Ja vallan uudeksi ihmiseksi tunsi Kasperi itsensä tietä astellessaan. Jota kauemmaksi kasarmi jäi, sitä rohkeammaksi muuttui mieli. Hänestä tulee suutari, oikein kunnon suutari, joka tekee lujaa työtä helppoon hintaan. Ensimmäisen kenkäparin, jonka hän ominpäin tekee, lahjoittaa Sohville -- ja niihin kenkiin tehdään sievät korot ja pannaan kiiltonahkaa kärkiin!

Onnea lisäsi vielä valkoinen hopeamarkka, jonka äsken Sohvilta sai. Nyt hänellä oli rahaakin, oli omaa rahaa kokonainen markka. -- Mutta minne sen panisi, jottei pääsisi putoamaan. Kukkaroa ei ollut, ja liivin taskuihin ei ollut luottamista, voisi sieltä hypähtää ja tipahtaa tiehensä, ja sehän olisi surkea onnettomuus. Parasta lie jo ajoissa tehdä sille varma säilytyspaikka.

Ja ensimmäiselle sopivalle kivelle, jonka silmät keksivät maantien vieressä, istuutui Kasperi, heitti takin ja liivin pois yltään, otti lakkinsa sisästä parsineulan ja lankaa, repi veitsellä liivin selkämystän auki ja neuloi sinne hopeamarkkansa niin lujaan, ettei ollut pelkoakaan sen hukkaantumisesta. Jatkoi sitten matkaansa rohkein mielin ja saapui ennen hämärää perille, kuten oli kotoa lähteissä aikonutkin.

Ei hänelle montaa sanaa puhuttu tervehtijäisiksi. -- Matami laittoi syödä ja käski sitte menemään verstaasen, jotta tutustuisi esimiehiinsä. Verstaassa kisälli ja kaksi oppipoikaa työskentelivät. Mestari itse kikkaili suurta vuotaa pieniksi kappaleiksi. Hetkisen kuluttua hän poistui, mutta poistuessaan loi Kasperiin silmälasiensa takaa tarkan katseen ja virkkoi samalla:

-- Kaksi asiaa sinun etupäässä tulee huomata tässä uudessa ammatissa... että olet ahkera ja aina tottelet ensimmäistä sanaa.

-- Kyllä minä...

-- Tuolla on tuoli sinua varten, käy sinne.

Mestarin poistuttua pani kisälli hänet pesemään ja ratkomaan muuatta vanhaa saapasparia, ja kun työ oli tehty, sai hän lähteä noutamaan olutta panimon myymälästä. Kisälli oli nimittäin kohmelossa ja riskaili itseään oluella, kun ei tahtonut kiireitten töitten vuoksi vasituisesti juomapäiviä viettää.

Helposti Kasperi oppi suutarin ammatin alkeet. Hän teki pikilankoja, nauloja ja paikkaili vanhoja kenkiä semmoisella huolella ja tarkkuudella, että pian sai mestarilta julkisen kiitoksen. Sitäpaitse huomasi kisälli ja oppipojat että Kasperin silmät, vaikka olivatkin kierot ja rumat, erinomaisen tarkkaan seurasivat kaikkia töitä, joita verstaassa tehtiin, vaikka eivät vielä hänen alaansa kuuluneetkaan.

Tupakinpoltto ja kaikki muut elkeet jäivät pois, Kasperista tuli oikein siisti miehen-alku. Hän luki ahkeraan katekismustaan ja opetteli kirjoittamaan vanhemman oppipojan johdannolla. Kylänkäynti rajoittui sekin mahdollisimman pieneen määrään, sillä outona ja kierosilmäisenä sai hän usein seuroissa kuulla ivasanoja, jotka loukkasivat luontoa ja veivät kaiken kyläilemisen halun pois.

Noin talvi kului työn nuherruksissa ja tuli kesä. Kasperin oli määrä päästä juhannusaattona käymään kotona, ja mestari oli hänelle ahkeruuden ja tarkkuuden palkinnoksi teettänyt uudet vaatteet uusien saappaiden kera. Vaatteet riippuivat tuvan seinässä ja niiden kohdalla lattialla oli sievät saappaat. Aika tuntui Kasperista loppumattoman pitkältä, kun piti odotella kello yhteen saakka. Silloin vasta annettaisiin hänelle vapaus kahdeksi päiväksi... ja annettaisi uudet vaatteet ja saappaat! Toiset oppipojat olivat jo aamupäivällä päässeet lähtemään, mutta Kasperi kun oli nuorin, oli hänellä joka kohdassa ohuempi osa.

Kisälli oli juonut koko viikon ja kuorsaili nyt verstaan lattialla, Kasperin työskennellessä paikkauksien kanssa. Vihdoin ehti kellon viisari kahdentoista numeron kohdalle. Kasarmi, Sohvi ja kymmenet muut seikat häiritsivät ajatusten rauhaa... mutta tuossa häiriössä oli niin paljo suloisinta onnea, että hymy ilmaantui tuon tuostaki huulille.

Jo löi kello puolen tunnin lyönnin -- mutta samassa pöhnäinen kisällikin heräsi. Hän kopeloi taskujaan ja käski Kasperin oluen noutoon.

-- Kyllä menen.

-- No mihin hitoille se raha on joutunut?

Kisälli yhä kopeloi taskujaan, mutta ei löytänyt sieltä rahaa. Vihdoin hän herkesi etsimässä ja rupesi tuikeasti katselemaan Kasperia. Virkkoi sitte äkkiä:

-- Sinä olet varastanut minulta markan. Täällä ei ole ollut ketään muita ja raha on pois... ja sinä näytätkin varkaalta jo kauas.

Kasperi tuli veripunaiseksi kasvoiltaan, joka seikka vaan vahvisti kisällin epäluuloa.

-- Anna tänne se hyvällä, muuten...

-- Ei minulla ole kenenkään markkaa, sai Kasperi vihdoin änköttäen vastanneeksi.

-- Valehtelit poika, ei syytön noin veripunaiseksi muutu... kyllä minä pian panen sinut totta puhumaan. Annatko rahan vai...?

Kisälli irroitti vyöltään solkisen hihnan ja rupesi sillä huitelemaan Kasperia. Tämä huutamaan, ja pian tuli mestari ja matami verstaasen. Kisälli lakkasi lyömästä, mutta vakuutti röyhkeästi Kasperin varastaneen häneltä markan.

-- Se ei ole totta, intti Kasperi... minä en...

-- On se totta. Tulit äsken punaiseksi kuin veri, vaikka nyt olet jo ehtinyt talttaa.

Ja kisälli rupesi syynäämään Kasperin lakkareja, joista ei kuitenkaan mitään löytynyt. Siinä syynätessä osuivat kisällin kädet koskemaan Kasperin liivin selkämystään, ja silloin ilon kiljahdus kuului verstaassa.

-- Mikä kova tämä täällä on, häh?

-- Se on minun oma rahani...!

Kisälli repäsi liivin selkämystän halki, aikoen noin vaan pitemmittä mutkitta anastaa rahan, mutta silloin Kasperin kova sisu kuohahti reunojensa yli.

-- Kuuletko roisto, että se on minun oma rahani, jonka...

Ja samassa pöhnäinen kisälli makasi pitkänään verstaan lattialla. Petoeläimen notkeudella oli Kasperi syöksynyt hänen kimppuunsa ja osaksi ruumiin väkevyydellä paiskannut hänet allensa. Kuuma ottelu siinä syntyi. Mestari meni kisällin puolelle, mutta kaksinkaan eivät he Kasperia voittaneet.

Tämä luikerteli kuin mato irti heidän käsistään, kynsi ja puri heitä kasvoihin ja käsiin, ja lopuksi sieppasi pitkän naskalin työpöydältä, uhaten pistää silmät puhki jokaiselta, joka uskalti tulla häntä lähelle. Kun mestari näki ettei kovuus auttanut, virkkoi hän:

-- Jo riittää... minä otan vahingokseni sen markan ja sinä Kasperi lähdet minun huoneestani ihan tällä silmänräpäyksellä. So, pian...

-- Kyllä mennään.

Kasperi haki takkinsa ja lakkinsa ja syöksyi suin päin ovesta ulos. Ajatukset niin hurjasti kuohuivat, maailma pyöri viitenä silmissä. Ikäänkuin tenhottomuudesta askeleet ohjaantuivat kasarmia kohden, vaikka ajatukset eivät mitenkään olleet tolkullaan. Ne kuohuivat ja riehuivat niin hurjasti, niin kiivaasti...

Vähitellen sitten surkea todellisuus rupesi paljastumaan silmäin eteen. Joka askeleella, jonka astui kasarmia kohden, tuo surkeus yhä suureni, kunnes sillä ei enää ollut lainkaan rajoja. Se rusenti mieltä ja painoi askeleita niin kovasti, että täytyi hetkiseksi keskeyttää käynti. Maantien vieressä oli vielä sama kivi, jonka päällä oli syksyllä istunut ja istuessaan liivin selkämystään hopeamarkan neulonut. Samalla kivellä istui Kasperi nytkin, otti liivin käteensä, neuloi kahtia revityn selkämystän jälleen kiinni, antoipa neulan kiertää pariin kertaan markankin ympäri, ettei ainoa rikkaus pääsisi hukkaantumaan.

Katseli siinä kivellä sitte Juhanin aikuista sinistä taivasta, ja yhtäkkiä rinta täyttyi sanomattoman katkeralla surulla. Sydän rupesi hytkähtelemään, ruumis värähtelemään ja kuuma kyynelvirta syöksähti silmistä poskille. Tuntui ettei niin kovaa surua vielä milloinkaan ennen ollut tarvinnut maistaa. Ne muinaiset murheet olivat tämän rinnalla kuin lasten leikkiä konsanaankin.

II.

Vierähti vuosia kolme, ja sitte tuli uusi tuuma Kasperin päähän. Monien vaikeuksien perästä sai hän juhannusaattona tavata Sohvin, joka palveli kartanossa sisäpiikana. Sohville tuo uusi tuuma ensin piti uskoa ja hänen lausunnostaan sen toteuttaminenkin sitten tuli riippumaan, Lehtokujan mutka, johon ei kartanon ikkunoista sopinut nähdä, oli määrätty yhtymäpaikaksi ja aika niin varhaiseksi, että herrasväki vielä veti aamu-unia. Määrätyllä hetkellä tuli Sohvi kiirein askelin ja tapasi Kasperin nojaamassa paksuun vaahteraan.

-- Mitä tärkeätä sinulla on nyt ilmaistavaa?

-- No, näetsä, kun en minä menesty täällä millään alalla. Kuten tiedät, olen koettanut torpan renkinä, päiväläisenä ja jos jonakin, mutta mikään ei tunnu sopivan luonteelleni. Ihmisetkin aina karvauttavat mieltäni enkä minä uskalla rohkeasti astua kenenkään sivutse enkä ketään vastaan.

-- Kyllä tuon hyvin tiedän. Ketä kerran ruvetaan polkemaan, niinkuin sinuakin... vaikka et sinä huonompi ole kuin muutkaan.

Ilon väläys näkyi Kasperin silmissä, hänen surullinen muotonsa muuttui rohkeaksi.

-- Näetkö, minä olen tuuminut mennä kaupunkiin muurarinoppiin. Se on rahallista ammattia, kovin rahallista. Moni, jolla ei ole ollut muuta alkua kuin kaksi kättä, on näinä aikoina muurarin alalla rikastunut piloille.

-- No, no, elä nyt...

-- Jos sinä hyväksyisit tuon tuumani.

-- Täytyyhän minun hyväksyä, täällä ei kuitenkaan sinulle onni koita.

-- Ei koita, siihen päätökseen olen itsekin tullut.

-- Mutta siellä kaupungissa sinun tarvitsisi olla vakavan, hyvin vakavan, muuten...

-- Epäiletkö minua?

-- No, enhän minä erittäin epäile, mutta vain sanoin, kun se mieltäni painoi. Milloin aiot lähteä?

-- Heti juhlan jälestä... jos ennättäisin vielä tänä kesänä saada oppipaikan.

Vielä hetkisen juttelivat he ja erosivat sitte. Kasperin rinta oli täynnä suloisia toiveita tulevaisuuden suhteen. Juhlan jälestä hän heti lähti kaupunkia kohden kulkemaan, lakkarissa isäpuolen lupakirja, nimismiehen passi ja toista sataa markkaa säästettyjä rahoja.

Oppipaikan saannissa kohtasi häntä vaikeuksia ja hän aikoi jo lähteä toiseen kaupunkiin, kun sattuma viskasi hänelle asuintoveriksi erään muurarin ammattilaisen. Markkanen oli tämän nimi ja kaupunkeja hän oli kierrellyt. Sulavilla jutuillaan hän osasi saavuttaa kokemattoman Kasperin luottamuksen siihen määrään, että tämä hänelle lainaili rahojakin joitakuita markkoja. Yhdessä sitten rupesivat etsimään muurarintyötä. Kasperin oli määrä ruveta oppilaaksi ja saada palkkaa edistymisen mukaan. Eräältä leskirouvalta sitte onnistuivat saamaan työtä. Sillä oli laitakaupungissa uusi talo, johon piti muurattaman puoli tusinaa tulisijoja. Markkanen teki urakkakaupan, otti käsirahat ja niin ryhdyttiin töihin. Joka lauvantaina saatiin rahoja etukäteen, kunnes rouva vihdoin kielsi enempiä antavansa. Työ edistyi hitaanpuoleisesti, sillä Markkanen vietti säännöllisesti kapakassa vapaamaanantaita -- vietti väliin puoli viikkoa. Kasperi kyllä harmitteli, mutta hän ei voinut yksin työtä jouduttaa, opettelevainen vasta kun oli koko toimessa. Vasta syyskuun lopussa valmistuivat muurit, yksi toisensa jälestä, sillä Markkanen oli jättänyt jokaisen tulisijan hieman keskeneräiseksi. Yhtenä päivänä ne kaikki sitte lopullisesti valmisti. Koetustulet tehtiin -- ja savu ei mennyt rahtuakaan ulos. Muurit olivat kerrassaan raiskatut. Rouva vaati rahoja takaisin, uhkasipa antaa käräjiin haastonkin, mutta hankittuaan tarkempia tietoja Markkasen olennosta, heitti hän kaikki vaatimukset ja uhkaukset tuokseen.

Kasperi oli kaiken tuon johdosta varsin onneton. Hän kovasti katui, kun ei tullut lähteneeksi kesällä muihin kaupunkeihin, kuten jo oli aikonut. Nyt se oli vuodenajankin suhteen sopimatonta, sillä Mikonpäivä oli kynnyksellä ja muuraustyöt siis arvatenkin jo kaikkialla loppupuolella. Täytyi jäädä talveksi kaupunkiin ja varustautua tekemään töitä mitä tahansa.

Kävi Kasperi kuitenkin monen mestarin puheilla, mutta minkäänlaatuista oppipaikkaa ei onnistunut saamaan. Milloin oli ikää liian paljon, milloin kasvojen muoto herätti mestareissa epäilystä ja vastenmielisyyttä, milloin taas oli joku muu syy.

Noina vastuksien aikoina sitte heräsi eleille vanha himo väkeväin aineiden perään, ja eräänä pyrypäivänä löysi Kasperi itsensä kapakasta. Hän istui ja joi Markkasen kanssa, joka yhäti vielä oli hänen asuintoverinsa.

Himo teki pian Kasperin orjakseen -- hän ei enää voinut päiväksikään irtaantua juomisesta. Ansiot, vanhat säästöt, kaikki hupenivat viinapikariin, ja rahojen loputtua tuli vaatteiden vuoro. Nekin vaihdettiin rääsyiksi, ja pian oli Kasperi muuttunut täydelliseksi katujätkäksi, joka teki päivän nälässä työtä, voidakseen istua illalla jonkun hetken kapakassa.

Joulun välipäivinä oli kaikki keinot loppuneet, oli työnintokin loppunut, sillä kurja elämä oli lyhyessä ajassa veltostuttanut jäntereet ja poistanut kaiken työhalun.

Erään kerran tuli Markkanen vasta aamulla kotiin. Sillä oli povessa hyvä hopeakello ja trikootakki. Viimemainitun heitti hän Kasperin syliin ja virkkoi:

-- Joudu torille muuttamaan rahaksi tuo... tässä alkaa herrain elämä.

_Leenan Kasperi._

-- Mitä, helkkarissa? Mistä sinä...?

-- Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa... joudu vaan torille, kyllä maalaiset sen ostavat. Minä lähden tätä kelloa sulattamaan.

Kohmeloinen Kasperi puki rääsyt ylleen, kiiruhtihe torille ja alkoi hieromaan takin kauppaa maalaisien kanssa. Olisi päässyt pian kaupattavastaan eroon, mutta vaati korkeita hintoja ja kulki siten torilla toisen luo. Sillä välin jo päivä alkoi sarastamaan. Vihdoin oli kaupat syntymäisillään erään hyvinvoivan näköisen isännän kanssa. Mutta rahoja lukeissa sekaantui eräs kaupungin matami kaupantekijäin asioihin, virkkoen:

-- Tuo on varmaan varastettu takki... on niin varkaan näköinen tuo kaupitsija. Poliisi, hoi!

Muutaman sylen päässä asteleva poliisi ohjasi pian askeleensa ääntä kohden, ja päästyään huomioon kysyi hän Kasperilta tuikeasti:

-- Onko se omasi?

-- Ei... ei ole.

-- Kenen se on?

-- En tiedä... minä sain sen...

-- Keneltä?

Kasperi tunsi jo, miten luja käsi tarttui häntä kaulukseen.

-- Markkaselta.

-- Ahaa, veitikka... kyllä se Markkanen tunnetaan. Käyppä minun mukaani nyt heti.

Kuljettiin suoraa päätä tyrmään, ja siellä oli Kasperilla aikaa selitä kohmelosta, miettiä takin alkuperää, sekä tehdä muitakin havainnoita elämän suhteen, joka oli kiertynyt surkean kurjaksi.

Takista pidettiin sitte jupakkaa oikeuden edessäkin, jonne poliisin saattamana tyrmästä astuttiin. Kun kaikki seikat olivat tutkitut ja pohditut moneen kertaan, luettiin tuomio. Markkanen, joka kovissa raudoissa käytettiin oikeuden edessä, tuomittiin toiskertaisesta murtovarkaudesta vesikoppiin ja sitte kahdeksi vuodeksi kuritushuoneesen. Kasperi, joka puolustautui kehnosti, kastui hänkin jutussa koko lailla. Varkauteen osallisena tuomittiin hän rahasakkoihin, jotka sakot varojen puutteessa voitiin vaihtaa kahdeksanpäiväiseen oleskeluun vesikopissa.

Eihän se kipeä, mutta se häpeä! Nuo kahdeksan päivää eivät mitään merkinneet ruumiin kärsimysten suhteen, sillä Kasperilla oli luonto ja lihakset, jotka olivat kovempiinkin tottuneet, mutta se häpeä, se tuntui olevan poltinraudalla otsaan merkitty. Kun vesikopista tuli kaupungin kadulle, niin omituisen arka oli mieli ja omituisen vauhka tunne risteili sydämmessä. Silmät pelkäsivät katsoa ihmisiä, sydän pamppaili kiivaasti, kun vaan vilahdukseltakin näki poliisin virkatakin. Kosketus takinkaulukseen tuntui niskaluissa vieläkin tuoreena.

Nälän pakoittamana oli Kasperin jälleen ryhtyminen työhön, uusi kortteeri oli myöskin etsittävä, sillä oikeusjutun johdosta ei entinen emäntä enää myöntänyt huoneessaan yösijaa. Kapakassa käyntien suhteen teki Kasperi lujan päätöksen, ja näyttikin hänellä olevan voimaa pitää päätöksensä, koskapahan jo monet illat istui kotona, miettien tapahtuneita asioita, jopa tapahtumattomiakin. Erään kerran illallista syödessä kiintyi hänen huomionsa käärepaperiin, joka oli voin ympärillä. Paperi oli vanha sanomalehti. Kasperin silmät osuivat erääsen kohtaan, jossa seisoi:

-- Rohkea varas. Yöllä t. k:n 28 p:ää vastaan murtautui varas posteljooni X:n makuukamarin viereiseen huoneesen, vieden saaliikseen useampia vaatekappaleita ja hopeakellon. Valpas poliisimme pääsi varkaan perille heti seuraavana päivänä. Eräs Markkanen niminen mies, joka on lyhyemmän ajan oleskellut kaupungissa, muurarintyötä harjoittaen elinkeinonaan, joutui satimeen varastettuja tavaroita kaupistellessaan. Samoin vangittiin kauppatorilla eräs "Leenan Kasperi", joka niinikään yritti rahaksi muuttaa varastettua vaatekappaletta. Luullaan että mainittu Leenan Kasperi, joka näyttää olevan oikein ehoisa rosvonalku, on ollut Markkasen apulaisena ja kätyrinä. Molemmat istuvat nyt tyrmässä, odottamassa tekojensa seurauksia.

* * * * *

Veitsi putosi Kasperin kädestä ja suupala työntyi kurkusta ylös, kun oli lukenut uutisen loppuun. Tuolta kannalta ei hän tullut koskaan ajatelleeksi asiaa; ei vahingossakaan muistanut, että viranomaisten on tapana sanomalehtiin painattaa pahantekijäin nimet ja siten tehdä ne kuuluisiksi kautta maan.

Sanomalehti oli hänen onnensa kuolinisku. Siinä seisoi hänen nimensä varkausjuttuun kietoutuneena... ja häntä mainittiin rosvonaluksi. Tuota sanomalehteä luetaan joka päivä kartanon kyökissä. Sohvi ja ne kaikki muut ovat jo aikoja sitte tuon pätkän lukeneet, ovat aikoja sitte tienneet, että hän on ollut varkaan apulaisena, että hänet on torilla vangittu ja viety tyrmään.

Voi suuri Jumala sentään! Hänen papinkirjansa oli pilattu, hän ei ikinä enää voi saada mitään oppipaikkaa. Hän oli mennyttä, kokonaan mennyttä miestä.

Ja kenen syy tuohon kaikkeen? Hänen itsensä. Kun rupesi kapakassa käymään ja viinapikareja kallistelemaan. Joi rahansa viimeiseen penniin, joi vaatteetkin yltään ja sitten nälissään ja viluissaan meni varastettua takkia torille kauppaamaan. Kun olisi pysynyt raittiina ja siivona, ei moista olisi tapahtunut, ei ikinä. Mutta roistolle hankkii piru kumppaniksi toisen roiston. Viina veti hänet Markkasen ystäväksi ja ystävyys johti tyrmään.

Eihän niistä muista maailman ihmisistä niin suurta lukua olisi ollut, mutta Sohvi, sen silmät olisivat saaneet säästyä moista uutista lukemasta. Hän oli luvannut tytölle, että eläisi vakavasti ja nyt Herran nimessä...

Kun Kasperi tarkemmin ajatteli millaisilla tunteilla Sohvi uutista luki, niin ihan ohimoja poltti ja korvissa alkoi kummallinen surina kuulumaan. Koko yönä ei tullut unta silmään; kaikenlaisia kamalia kuvia pyöri aatoksissa. Seuraavana päivänä ja seuraava yö ei ollut hituistakaan parempi eikä rauhallisempi. Sydän riehui katkeruutta ja katumusta, jonkinlainen mielen häiriö rupesi anastamaan valtaa koko henkisen olennon yli. Kesken syvintä unta tuli äkkinäisiä, ankaria säikähdyksiä, usein sydänpäivälläkin ruumis äkkiä sätkähti, niinkuin olisi joku näkymätön voima antanut sille ankaran iskun. Työhalu katosi, kasvot muuttuivat laihoiksi, koko olento rupesi kuihtumaan.

Tuommoista surkeata tilaa kesti kesään saakka. Sitte Kasperi äkkiä teki rohkean päätöksen... hän päätti mennä tapaamaan Sohvia! Tunsi hän tiellä astellessaan selvästi, että veri kierti suonissa tavallista nopeammin pelkästä pelosta, miten uskaltaa katsoa Sohvia silmiin, tunsi hän jo hyvin, miten leveä juopa oli heidän välillään, mutta sitteki hän astui ja riensi. Häiriötilassa oli lemmentunne Sohvia kohtaan muuttunut rajuksi intohimoksi, ja kaikki terve järki oli väistynyt aivoista. Lankeemuksen tila kyllä raateli ja piinasi mieltä, mutta ajatuksiin ei tullut huomiota, että ensin olisi tarvinnut kohota kurjasta tilastaan ylös, ennenkun sopi näyttäytyä tytön edessä.