Part 7

Muutoksia oli myöskin tapahtunut kylässä. Uusi aika, innon ja valistuksen aamukoite rupesi säteilemään, loihtien salassa olleita, uinuvia voimia esiin. Kylään perustettiin kansakoulu, opettajaksi tuli muuan oman kylän tyttö, muuan Laurisen Anna, jota tiedon halu oli ajanut opinteille ja jonka hehkuvaa intoa eivät mitkään vastukset voineet murtaa. Koulu herätti eloon luku-yhdistyksen ja ompeluseuran. Nuorison elämä sai uutta virkistystä, uudenlaiset katsantotavat, uudenlaiset harrastukset ja ihanteet alkoivat innostuttaa nuorisoa. Hilma yritti jonkun kerran liittyä toisten joukkoon, mutta hänen itserakkautensa ja katkeruutensa myrkytti häneltä kaiken ilon, jota muut niin runsaasti nauttivat. Hänen oli mahdoton alentua muiden tasalle, vaatimatta itselleen erityisempää kunnioitusta. Ja sitä ei hänelle kukaan osoittanut. Helmilän prinssessasta ei oltu tietääkseenkään sen enempää kuin muistakaan, olipa hän seurassa tai ei, olipa hänen hymyilynsä entinen jääkylmä tai sellainen kuin muidenkin neitosten hymyily. Hilman katkera mieli-ala keksi alituiseen loukkauksia. Jos iskettiin muiden kesken silmää, otaksui hän heti, että tarkoitettiin häntä, jos naurettiin salaa, luuli Hilma oitis häntä naurettavan. Hän ei tuntenut myötätunteellisuutta ketään kohtaan, vaan päinvastoin vastenmielisyyttä sen oletuksen johdosta, että kaikki muka riemuitsivat Lotan naimisiin menosta, tuosta onnettomasta tapahtumasta, joka lohkasi toisen puolen hänen rikkaudestaan, ehkäpä enemmänkin.

Ja Hilma vetäytyi erilleen noista uusista suuruuksista, jotka lukivat runoja, pitivät esitelmiä, puhelivat isänmaanrakkaudesta, yhteisistä harrastuksista ja, Luoja ties, mistä kaikesta.

Eräänä sunnuntaina toivat Helmilän piiat kylästä sellaisen tiedon, että Niemen Alli oli aikeessa mennä kansanopistoon. Hilmasta tuntui kuin olisi häntä pistetty neulalla, hän ei voinut olla virkkaamatta halveksivaisesti:

-- Niemen Alli! Luuleeko sekin jotain olevansa?

Alli oli köyhän talon tyttö, mutta kaunis ja lahjakas. Erittäin juuri Allia ei Hilma voinut sietää, se kuin nuoruudessa ja kauneudessa jätti hänet kauas jälkeensä.

-- Sekö vikana, ettei ole rikas? nauroivat piiat. Eikö köyhäkin saa mielihaluaan noudattaa?

Hilma huomasi tuhmuutensa eikä jatkanut sanaakaan pitemmälle. Mutta tieto Allin menosta kansanopistoon saattoi hänet pahalle tuulelle moneksi päivää. Tiesi minkä vuoksi hän ei lainkaan voinut sietää Allia, tuota vilkasta tyttöä, joka väliin runoa lausuessa kipenöitsi kuin raketti. Liekö aavistuksen tapainen tunne ilmoittanut hänelle, että he kerran törmäävät ankarasti toisiaan vastaan, Alli ja hän, Niemen raketti ja Helmilän prinssessa.

Emännän mahtavien sukulaisten välityksellä ja toimenpiteillä saatiin vihdoin Hilmalle sopiva ja kylliksi arvokas kosija. Se oli tykkänään uuden ajan miehiä, ei varsin upporikas, mutta kuitenkin pitäjän ensimmäinen toimeliaisuuden puolesta. Oli myöskin johtava henkilö kunnan hallinnossa ja siten pitäjän vaikuttavimpia isäntiä. Asemansa oli hankkinut hänelle paljo vihamiehiä, mutta myöskin suuren joukon ihailijoita. Varsinkin vanhoillisten puolelta katsottiin Vilhoa, Ruusulan nuorta isäntää, karsain silmin, se kun aina esiintyi edistyksen puolustajana, uuden ihailijana.

Ja Vilho ohjattiin kosioretkelle Helmilään. Hän ihastui alussa hyvinkin Hilmaan... tyttö oli virkeä, kaunis ja kohtalaisen rikaskin... Vilhon puolelta ei ollut mitään haittaa. Ja Hilma, hän saattoi kerrassaan ylpeillä kosijastaan. Se oli pitäjän parhaita poikia, kaikkien kunnioittama, kaikkien moitteiden ylipuolella. Tosin ei Vilho vaikuttanut häneen ensinkään samalla lailla, kuin surullinen nuorimies vieraasta seurakunnasta, jonka kuvaa ei pitkät vuodetkaan voineet täysin haihduttaa. Vilhossa oli jotakin etevämmyyttä, jotakin, jota Hilmalta kokonaan puuttui ja joka vaikutti hänessä ehdotonta alemmuuden tunnetta. Keskusteluissa täytyi Hilman olla tarkasti varovainen, ettei lausuisi mitään tuhmaa, naurettavaa, jopa hänen vaistonsa joskus vaati häntä puhumaan innokkaasti sellaisistakin asioista, joita hän piti arvottomina, tai joista ei hän käsittänyt rahtuakaan. Mutta toisaalta kosijan olento tyydytti kaiken kunnianhimon, kaiken itserakkauden ja suku-ylpeyden, joten Hilmasta tosiaan tuntui, kuin olisi Vilhon ihailu tuottanut monikertaisesti takaisin kaiken sen, mitä viime vuosina oli menetetty useammalla taholla. Niinpä niinkin. Tähän saakka olivat kadehtijat nimittäneet häntä prinssessaksi, mutta Ruusulan emäntänä olisi heillä aihetta kutsua häntä kuningattareksi.

Naisellisen vaistonsa ohjaamana rupesi Hilma jälleen käymään ompelu-yhdistyksen iltamissa, jopa tilasi sanomalehdenkin Helmilään ja toi kirjoja yhdistyksen lainastosta. Kulma hänen ja ympäristön välillä kadotti terävyytensä, hän ei enää osoittanut entistä katkeruutta tuttaviaan kohtaan, saattoipa hän joskus esiintyä iloisenakin heidän joukossaan.

Mutta Niemen Alli, se herätti hänessä entistä vastenmielisyyttä, sen kanssa ei Hilman luonne taipunut sovintoon. Heidän välillään oli jotaki niin jyrkkää ja syvää, ettei kummankaan käsi ylettynyt yli. Asia, joka huvitti Allia, oli sietämätön Hilmalle, pelkältään päinvastaisuuden vuoksi. Runon lausunnotkin, miten ne kiusasivat Hilmaa, miten Allin vilkkaus pisti oikein vihaksi hänelle, ja hänen nuoruutensa ja kauneutensa, miten mielettömiä katkeruuden ja kateuden tunteita ne herättivät Hilman sydämmessä.

Aavistettu yhteentörmäys ei jäänyt tulematta. Hilman vuoksi ajeli Vilho usein kylässä, joskus sovitettiin tapaaminen nuorten seuravietoissa. Ensi kerrasta saakka valtasi Hilman mieletön luulevaisuus. Kun Alli ja Vilho vaan lähenivät toisiaan, kun he vaan vaihtoivat sanankin, tuli Hilma heti suunniltaan pois. Entinen katkeruus täytti mielen, käytös kävi kiusalliseksi, sietämättömäksi. Pisteliäät puheet, ylpeys, halveksiva käytöstapa, kaikki virkenivät entiselleen. Toisin kerroin Vilho oikein hämmästyi Hilman karkeutta, hämmästystä seurasi aina monenmoiset mietteet, jotka eivät suinkaan olleet eduksi Hilmalle.

Kerran, kun Alli oli lopettanut erään hauskan sadun, virkkoi Vilho innossaan:

-- Tuo Alli on toisinaan mainio. Siinä on aineksia siinä tytössä...

-- Ja jotakin, joka muistuttaa mustalaisnaisesta... Hilma itsekin säikähti omia sanojaan, ne olivat siksi karkeat, ääni, jolla ne lausuttiin, kuohui vihaa ja katkeruutta. Vilhokin nolostui, kasvoissa kuvastui sellainen varjo, joka odottamattoman vaikutuksen kautta tapaa syntyä... Sinä pidät tuota Allia niin erinomaisena.

-- Niin tekevät kaikki muutkin.

-- Mutta hän ei ole yhtään mitään. Tuollainen, joka aina sähisee ja riehuu...

-- Niin kaikki raketit tekevät. Sinä olet toisinaan hyvin sydämmetön ja puolueellinen.

Alkoi jo syntyä usein väitteitä heidän välillään. Usein ne alkoivat Allista, johtuivat hänestä monellaisiin, ja silloin aina Vilho sai vilaukselta nähdä Hilman ankaran ylpeyden ja itserakkauden ja hänen tavattoman ahtaan näköpiirinsä. Vilho alkoi jo kummastella itseään, miten ihmeissä hän oli lainkaan saattanut ihastua Hilmaan, tuohon sietämättömään ja pisteliääseen Hilmaan, joka mukanaan ihan toi pahaa ilmaa kaikkialle.

Ja Vilho rupesi häilymään kahden vaiheilla. Toisaalla Helmilän tytär kelpo myötäjäisineen, toisaalla Niemen köyhä, tulinen tyttö, jonka vilkas nauru ja onnistuneet sukkeluudet virkistivät mielen iloiseksi, jonka kanssa saattoi puuttua puheluun muistakin, kuin kaikkein jokapäiväisimmistä asioista. Helmilän tytär alkoi tuntua tyhjältä, ontelolta, sen viehättäväisyys alkoi laskeumaan.

Hilman luulokas silmä huomasi vaaran. Hän näki selvästi, miten Vilho päivä päivältä läheni Niemen rakettia ja miten vihattu kilpailija astui vasta-askeleita, käyttäen kaikkea viehätysvoimaansa, lumotakseen lähenijän täydellisesti.

Kaikella katkeruudellaan ryntäsi Hilma heidän väliinsä, taistelu tuli ihan julkiseksi. Kukaan ei voinut edeltäkäsin määrätä sen päättymistä, tuskin Vilho itsekään. Hänkin toisin hetkin pani Hilman myötäjäiset etusijaan, mutta toisin hetkin Niemen kaunis tyttö tuntui kalliimmalta kaikkia maailman rikkauksia. Ties miten taistelu olisi lopulta päättynyt, jollei Hilma tuhmuudellaan olisi jouduttanut omaa tappiotaan. Kylässä pidettiin arpajaiset köyhien kansakoulun-oppilaiden vaatetus-avuksi. Niemen Alli oli voittoja myymässä kolmen muun neitosen kera. Vilho hääri liian ahkeraan sen uurnan lähellä, jonka takana Alli seisoi, ja kun alkoi yleinen tanssi, hääri hän myötänään Allin kimpussa. Hilma koetti estää tuota, vaan ei voinut. Jollakin tavoin tyydyttääkseen katkeruuttaan ja loukattua ylpeyttään, hiipi hän jo ensimmäisien tanssien aikana etehiseen, etsi vaatteensa ja lähti jalkaisin astelemaan kotiin. Perille saavuttuaan katui hän oitis tuloaan, tehden siten mielensä entistä katkerammaksi. Hän vietti kokonaan unettoman yön. Näki alituiseen Vilhon ja Allin pyörivän lattialla, näki heidän nauravan hänen salaperäistä katoomistaan, näki heidän silmäyksensä yhä heltyvän...

Seuraavana päivänä kuuli hän juttua, että Vilho ja Alli kirjoittelivatkin toisilleen. Silloin loppui häneltä kaikki mielenmaltti. Hän kirjoitti pitkän kirjeen Vilholle. Ollen yön valvonnasta ja mielenkatkeruudesta tuskin täysin ajussaankaan, syyti hän Allin silmille törkeitä haukkumisia. Ylpeässä mielettömyydessään odotti hän sitte vielä että Vilho, kirjeen saatuaan, heti lähtisi hyvittelemään ja lepyttelemään häntä. Kokonaan mieletön toive, sillä Vilhoa ei kuulunutkaan, mutta pitkän odottamisen jälestä tuli kirje.

Vapisevin käsin repäsi Hilma sen auki ja luki: -- -- -- ja syyttä Sinä siis puhdasta Allia töhräät likaan. Me emme ole sanaakaan tähän saakka kirjoittaneet toisillemme. Köyhyys ei ole mikään virhe, ja yhtä vähän ansiota kuin Sinulle ja minulle on varakkuuteemme, yhtä syytön on Alli köyhyyteensä. Se on sitäpaitse asia, jonka ei pitäisi koskea kehenkään sivulliseen. Rikkauden suhteen olen minä yhtä heikko, kuin kaikki muutkin kuolevaiset, mutta kuitenkin olen tullut perinpohjaisen miettimisen kautta siihen vakuutukseen, että meille kummallekin on parasta pyörtää, vielä ajan ollen, takaisin ja peräyttää aikeemme. Kun olet hyljännyt suurellisempiakin kosijoita, niin toivon että...

Pitemmälle ei Hilma kyennyt lukea. Yksi ainoa katkera ajatus valtasi hänet, ja se täytti hänen sielunsa, ajatuksensa, se poltti hänen otsansa hipiää, se tahtoi raivostuttaa hänet mielipuoleksi...

Ajatus oli se, että köyhä Niemen tyttö oli voittanut!

* * * * *

Kolme vuotta oli kulunut siitä, kuin Vilholta tuli erokirja...

Lyhyt, talvinen päivä on painautumaisillaan hämäräksi, neljänneskuu kuultaa avaruuden, tähtien tuiketta alkaa näkyä vähin siellä, vähin täällä.

Hilma istuu ikkunanpielessä ajatuksiin vaipuneena. Onnen puute jäytää hänen rintaansa, elämä tuntuu niin tyhjältä, arvottomalta. Ja menneisyyden muistot ikäänkuin ilvehtivät ja ähittelivät hänelle.

Silloin näkyy kaukana pellolla jotakin tummaa, joka lähenee lähenemistään. Hilma kavahtaa ylös. Muistot nuoruuden kukoistusvuosilta, jolloin niin moni nuorimies ajoi Helmilään vievää tietä, juohtuvat hänelle äkkiä mieleen, virkeä tunne käy kuin sähkövirta läpi hänen olentonsa.

-- Tuleeko sieltä ketään? kysyy emäntä, joka näki Hilman kavahtavan äkkiä ja tirkistävän ulos.

-- Tulee... nyt juuri kääntyy tänne ylös.

Hilma lähti omaan kamariinsa, pukeutui kiireesti. Istui sitte ja odotti hetkisen, kunnes emäntä tuli.

-- Kuka se on?... kysymys oli hätähinen, malttamaton.

-- Kalmanen, kirkonkylästä.

-- Sekö uusi kauppias, joka vie itselleen kaikki ostajat.

-- Se juuri... emännän otsalla näkyi varjo. Kalmanen oli mies, jolla oli kirjavat elämänvaiheet ja vielä kirjavampi maine... Ethän toki aio sille mitään lupauksia tehdä?

-- Ja entäs jos tekisin? Kehtaa Kalmasta siinä omistaa vävykseen kuin metsälaistakin tuolla...

-- Ei sitä tiedä, mikä se on ollut ennen. Sanotaan että...

-- En minä huoli siitä mitä sanotaan. Hän on kauppias nyt... vetää ihmiset puotiinsa... ajaa piankin ohi toisten... menkää panemaan teevettä kuumenemaan.

Päästäkseen kuulemasta enempiä vastaväitteitä, lähti Hilma emännän edellä porstuaan. Virkeä tunne virtasi läpi hänen olentonsa, kun veti oven auki ja astui kamariin, jossa Kalmanen, kirjavamaineinen mies, veteli sikaarin savuja.

Kun Helmilän emäntä tuumaili asiata viikon, toisenkin, niin jopas alkoi mieli muuttua. Ei tekeillä oleva naimiskauppa ollutkaan hulluimpia, vaikka se siltä ensin alussa tuntui. Kalmasesta saattoi tosiaankin, jollei kaikki ihmiset olleet liittoutuneet valehtelemaan, tulla pohattakin ajan mukana. Eihän se rutiköyhä lie ollut pitäjään tullessaankaan, koskapa jo yritteli ostaa taloa, jonka maalla puoti sijaitsi. Ei maarkaan se ollut tyhjä mies, oli entisyys ja entiset keinot millaisia tahansa. Kauppiaan rouvana joutuu Hilma herrasluokkaan, ja jos Kalmanen ostaa talon, voi hän ottaa kevarin toimen, käräjät... ei ollut ollenkaan hullumpaa.

Koko naimishanke rupesi näyttäytymään uudessa valossa.

Kalmasen käytyä toisen kerran Helmilässä, virkkoi emäntä Hilmalle:

-- Ei minun puoleltani estettä ole. Tosin sinulla olisi ollut tilaisuuksia saada maineellisempiakin, mutta...

-- Raha kyllä tuo maineellisuutta... olisin hullu, jos en huolisi Kalmasesta.

-- Onkohan se vain niin rikas kuin sanotaan?

-- Ei se köyhä ainakaan ole, ei köyhä rakentaisi niin upeasti.

Kosinta-aikanaan oli Kalmanen ryhtynyt rakennuspuuhiin, entisten mitättömien huoneiden sijaan rupesi kohoutumaan komea puoti- ja asuinpytinki, jolle sai vertaista etsiä kirkonkylässä.

-- Ja kauppa siellä kuuluu käyvän, jatkoi Hilma.. että toiset ovat haleta kateudesta.

-- Niin, ei minulla mitään vastaan ole, kyllä minä myönnyn. Onko ollut jo häistä puhetta?

-- On... se tahtoo ensi Juhanin aikoina... pytinkikin valmistuu osalta siksi...

-- Pidetään suuret häät, sellaiset ettei ole kylässä ennen nähty... että vielä harmaapäisinäkin muistavat häitä tanssineensa Helmilässä.

-- Niin, niin, suuret, hyvin suuret ja komeat... käsketään puhtaaksi koko kylä.

-- Ja pyydetään pastoria pitämään sellainen puhe, jonka hän Ruusulan Wilhon ja Niemen Allin häissäkin piti. Sulhanen jalo mies, iki totuuksia kohti pyrkivä, morsian puhdas, innokas, täynnä hehkua, ja heidän avioliittonsa taivaan valtakunnan etehinen... oh, tuollaiselle puheelle pannaan nykyään paljo arvoa.

-- Ei mitään puhetta, ei mitään Allin tapaista... en voi kärsiä sellaisia.

Hilma muuttui äkkiä niin katkeraksi että emäntä hämmästyi. Oltuaan hetkisen vaiti, puuttui hän jälleen puhelemaan häiden vietosta. Ja sitä tehdessä valtasi hänet tyydyttävä tunne. Hilman naiminen, joka kymmenisen vuotta oli ollut alituisena miettimisen aiheena, joka viimeaikoina oli raskaana taakkana painanut mieltä, karkoittanut monena yönä unenkin silmästä, se oli nyt ratkaistu tyydyttävästi. Hilmasta tulee Kalmasen rouva, rikkaan Kalmasen rouva, kievarin ja käräjätalon emäntä ja siten toinen oksa Helmilän sukuhaarasta kohoaa ylös, ylläpitäen suvun mainetta entisessä kunnossa, ehkä nostattaa sitä vieläkin ylemmäksi.

Oikein helpoittavalta tuntui ajatella tuota.

Ja Hilmasta tuntui, että hänen aurinkonsa alkoi jälleen nousta, että hän jälleen ui pinnalle. Selkkaus Ruusulan Vilhon kanssa oli musertanut lujasti häntä, saattaen hänet muun ohessa tekemään päätöksen, ettei enää milloinkaan astu kylän kynnyksille, mutta Kalmasen kosinta oli oiva lääke vanhoille kärsimyksille, nöyryytyksille. Entiset käsitteet -- sanomalehtien lukeminen ja kirjallisuuden viljeleminen oli jäänyt kauniisti sikseen -- elpyivät jälleen, vakuutus oman itsen etevämmyydestä tai oikeammin synnynnäisestä arvosta, nosti päätään pystyyn. Hän halveksi jälleen yhtä vankasti noita satujen lukijoita, näyttelijöitä, kanteleen soittajia, hän halveksi koko tuota joukkoa, joka piti itseään uuden suunnan lumi-aurana, ja hän ei häpeisi sanoa halveksimistaan heille vasten silmiä, kun milloin vaan ensimmäinen tilaisuus sattuu. Nuo ne nauroivat selän takana hänelle, nauroivat siskon naimisiin menoa, Vilhon menettämistä, mutta nauroivatpa liian aikaisin. Kalmasen rouvana ei hänen suku-arvonsa kadota entisestä maineestaan hituistakaan. Hän muuttaa vain linnasta palatsiin, lähteissään Helmilästä Kalmasen uuteen rakennukseen.

-- Onko se hyvinkin mieleisesi? kysyi emäntä kerran Hilmalta, kun Kalmanen taas äskettäin oli ajanut Helmilässä.

-- Mieleiseni! Miten ihmeissä te sellaista kysytte?

Hilma koetti muuttaa äänensä ja katseensa niin leikilliseksi kuin suinkin, mutta yksin jäätyään muuttui hän äkkiä vakavaksi. Hetkisen aikaa tuntui rinnassa ahdistava, polttava ajatus. Se viilteli tunne-elämän hennoimpia taimia, joita kasvoi ohdakkeiden ja muun rikkaruohon välissä siellä täällä, se katkoi niitä osalta poikki, osalta se kitkesi niitä juurineen ylös...

Tuon tehtyään ahdistava, polttava ajatus asettausi vähitellen tuntumattomiin.

Leenan Kasperi.

I.

Kasperi taas parkui niin surkeasti. Kimakka ääni ihan vihloi Leenan korvia, kun liekutti kehtoa ja rämisteli avaimella läkkikannun laitaan. Löi niin tiheään ja rajusti, kuin jos olisi tahtonut tehdä murskaa sekä läkkikannusta että avaimesta. Lyödessään aina väliin katsoi kehtoon, jossa Kasperi parkui -- ja silloin kasvoilleen ilmaantui katkera hymy ja ruumis ikäänkuin vavahti sisällisen tuskan ahdistamana.

-- Tuu, tuu, Kasperi... tuu, tuu..

Porsas, joka tähän saakka oli pahnoilla nukkunut siivosti, heräsi meluun ja alkoi sekin vinkua, tönkiä ja röhistä. Kaatoi kumoon ruuhensa ja tavoitteli särkeä puolapuita kanallakin puoleiselta sivulta. Häkissä jo kukko seuralaisineen veti makeinta ilta-unta, vähääkään huolimatta surkeasta hälinästä, jota huoneessa pidettiin.

-- Tuu, tuu, Kasperi... tuu, tuu.

Avaimen lyönnit läkkikannun laitaan rupesivat harvenemaan ja käymään ponnettomaksi. Käsi ikäänkuin tenhottomuudesta vähensi vauhtia ja voimaa, vähensi sitä yhä enemmän ja enemmän, kunnes Leena seisoi liikkumatonna paikallaan, silmät tuijottivat kehtoon, mutta kasvoille. ei enää ilmaantunut katkeraa hymyä eikä korviinkaan enään kuulunut Kasperin kimakka parku. Oma elämä rupesi vierimään silmäin ohitse pieninä pikakuvina ja aatokset niin takertuivat noihin kuviin, että hetkeksi unhottui Kasperi, porsas ja koko nykyinen olo. Ensimmäinen kuva hänet näytti nuorena, kevytjalkaisena palvelustyttönä. Kartanon komeat olot häntä silloin ympäröivät; ei ollut huolta, ei surua, ei puutetta. Kun suuriin kuvastimiin heitti pikaisen silmäyksen, niin hymyilevä, eloa uhkuva neito siellä silmään näkyi. Posket punoittivat, hipiä oli hienoa, vartalon paino ei milloinkaan tuntunut liian raskaalta... Toinen kuva oli jo tummempi. Hän hairahtui ja häpeän tila alkoi varmoin askelin tulla näkyviin. Siitä seurasi kyyneliä, kalpeutta, palveluskumppanien ivaa ja lopuksi seurasi siitä palveluspaikan menettäminen... Kolmannessa kuvassa esiintyi toissilmäinen Mikko. Kartanon entinen hieno sisäpiika otti Mikolta nikkelisormuksen kihloiksi, meni hänen kanssaan kuulutuksiin ja vihille.

Ja sitte syntyi Kasperi!

Neljäs kuva esitti pieni-ikkunaista huonetta, jossa asui muonarenki Mikko, hänen vaimonsa Leena, Kasperi, porsas, kukko ja kuusi kanaa.

Perheonnea ei ollut rahtuakaan: Kasperin vuoksi oli Leenan koti tavallaan helvetin esikartano. Se myrkytti koko elämän, sillä Mikko vihasi Kasperia eikä sitä päivää valjennut, jolloin ei Leenan hairahdus ja onneton lapsirukka olleet miehen hampaissa. Leena kärsi aikansa, kunnes luonto lopulta ikäänkuin kivettyi eikä enää tuntenut kipua myrkkyhisimmistäkään sanoista, joita ilkeäluontoinen Mikko alituiseen viskeli. Toisinaan toki tunteet olivat hellemmät; silloin veri kuumeni vasten tahtoa ja silloin teki mieli työntää veitsi tai joku muu terävä ase Mikon leukojen lävitse, jotta olisivat ainiaaksi tauonneet --

-- Tuu, tuu, Kasperi.. tuu, tuu, mun onneton lapseni.

Kartanon ruokakello samassa rupesi soimaan ja kylmä väre souti Leenan ruumiin lävitse. Hän jälleen ryhtyi lyömään avaimella läkkikannun laitaan, siten tyynnyttääkseen parkuvaa Kasperia. Äskeiset kuvat vielä pyörivät mielessä. Sydän oli kumman herkkä, kyynel pyrki silmään ja ruumis vavahteli ehtimiseen.

-- Jos hyvä Jumala olisi niin armollinen ja ottaisi luokseen Kasperin...

Ovi aukeni ja Mikko astui sisään. Hän potkasi kehtoa ja ärähti:

-- Ei pentua tarvitse niin ahkeraan vaalia.

-- No kun itkee, niin surkeasti... eikä tyynny millään.

-- Anna itkeä... ei se ole kuin terveellistä.

-- Et sinä ennen naimistamme noin puhunut. Lupasit pitää kuin oman lapsesi..

-- Lupasit, hm, kylläpä sinulla olisi herkkä mieli, kun moisia lupauksia uskoit. Penikka, etkö tuki suutasi?

Mikko toisen kerran potkasi kehtoa, jotta se oli vähällä kumoon pyllähtää. Kasperi säikähti ja lakkasi itkemästä kuin naulattu. Mutta Leena seisoi yhä kehdon vieressä, kädessään läkkikannu ja suuri, ruostunut avain.

-- Seisot siinä penikkasi vieressä kuin pataässä... toisit edes illallista pöytään.

Moiseen kohteluun oli Leena jo tottunut, ja sanaakaan sanomatta rupesi hän nostelemaan ruokia pöydälle. Toi siihen perunia, silakkaa, puuroa ja kuorittua maitoa. Meni sitte antamaan rintaa Kasperille, joka jo vallan oli tyyntynyt.

-- Nassu on nälässä... nuoleskelet sitä kakaraasi niin ahkeraan, ettet jouda edes elukoita ruokkimaan...

Mikko muljautti silmäänsä niin äkäisesti, että Leenan täytyi ehdottomasti nousta ylös laittamaan porsaalle ruokaa ja heittää Kasperin vaaliminen tuokseen. Itkemäänhän se taas rupesi, mutta Mikon tähden ei siitä auttanut huolia tällä erällä enempää kuin muulloinkaan. Olisi pian saanut potkuja ja lyöntejä, kuten usein ennenkin, kun oli Mikon nähden yrittänyt hoivaamaan Kasperia, onnetonta raukkaa.

-- Jos luoja olisi niin hyvä ja armollinen, että ottaisi luokseen lapsiraukan.

Mutta hyvä luoja ei ottanut Kasperia luokseen, vaikka Leena sitä toivomalla toivoi. Kasarmissa muiden lapset usein sairastelivat, ja kävipä siellä tuonikin silloin tällöin vieraana, mutta Kasperi oli aina yhtä terve, yhtä sisukas parkumaan. Ei nälässä kituminen eikä hoidon puutekaan voineet nykertää häntä sairaaksi. Hän oli kuin sitkeähenkinen mato, joka elää miten kovissa pihdeissä tahansa.

* * * * *

Uuden asukkaan ilmaannuttua kehtoon, sai Kasperi maata pärekopassa, kanahäkin lähellä. Hän jo silloin yritteli kävelemään, vaikka työlästä se oli, sillä sääret olivat kovin väärät ja kaikkeen liikkeeseen epämukavat. Aikaa voittaen ne kuitenkin suoriutuivat, mutta silmäin laita oli surkeampi. Ne olivat rumasti kierot ja pysyivät semmoisina ijän päivän. Mikko oli potkuillaan ne semmoisiksi tehnyt. Oli kerran survaissut kehdon kumoon ja siitä päivästä asti oli Leena huomannut pojan silmissä jotakin vikaa, joka vika ajan vieriessä rupesi näkymään yhä rumemmin. Raukka oli säikähtänyt silmänsä kieroksi.

Kasperi kasvoi suuremmaksi, älykkäämmäksi, mutta eivätpä päivät siltä parantuneet, päinvastoin kurjuus eneni ijän mukana. Ravintokin oli sitä ja tätä, enimmäkseen pilaantuneita tähteitä, jotka eivät muille kelvanneet. Mikolla olikin tapana tuumia ruoan loppujen suhteen, "että jollei sika syö, kyllähän Kasperi syö".

Kehtoon ilmaantui aina uusia asukkaita, joiden kanssa oli täysi peli. Jos niistä joku itki tai loukkasi itsensä, sai Kasperi syyn ja lyönnit. Jos niiltä mikä astia särkyi, tai jos tekivät minkä vahingon tahansa, aina tuli Kasperi raukan selkänahka kysymykseen. Armoa ei käytetty milloinkaan. Leenakin oli vähitellen tottunut Kasperissa näkemään kaiken sen, mitä hänen älynsä mukaan pahuudella ymmärrettiin, ja lyödä ja suomia Kasperia; oli siis luonnollisin asia maailmassa.