Part 6

-- Se ei saa tapahtua, virkkoi Klaara tulisesti. Ei milloinkaan mitään uutista sanomalehtiin.

-- Minä panen säästöt pankkiin pikku Jussin varalle, tuumaili Jussi... Olen laskenut, että säästyy vuosittain ainakin puolisataa, ja semmoinen summa merkitsee meikäläisten oloissa paljo.

Martta ei ollut tähän saakka virkannut niin viheriätä sanaakaan. Huulet tiivisti yhteen puristettuina, harmaa suuttumuksen ilme kasvoilla ja vasen käsi lanteella seisoi hän uunin edessä Klaaran vastapäätä. Vihdoin hän virkkoi tulisesti:

-- Kiesus auttakoon, leivät palaa. Ja samassa hän otti teljelaudan uunin suulta pois ja rupesi lapioimaan mustaksi palaneita leipiä uunista ulos.

-- Hirtehiset, kun ette pysy työssänne, virkkoi hän sitte säihkyvästä, vaan kieputte täällä akkaväen kiusoina, senkin turvelot.

-- Asiathan ne vaativat, huomautti Jussi... Eihän me muutoin...

Samassa hän luisti luunsa tuvasta ulos, ja minä seurasin jälessä.

Nauroimme kumpikin makeasti, ja päästyämme käsiksi kaurankylvöön, virkkoi Jussi:

-- Kyllä minä otan suosittaakseni rengit ja piiat. Tehdään asiasta tosi peijoonien kiusallakin.

-- Tehdään, lisäsin minä... Mutta olkoon rehellinen peli kahdenpuolen.

-- Rehellinen tietysti. Eihän tuosta toki hirteen joudu, jos on mies viikon tai kaksi tupakatta.

-- Sitä minäkin. Enempää ne eivät kestä kahviraittiutta Klaara ja Martta; yksi ainut päivä jo vetää lujalle.

-- Vetää niinkin. Olen varma että niillä jo tänä silmänräpäyksenä on katumus.

Seuraavana päivänä tuli meille muuan tuttu isäntä varsaa ostamaan. Tuvassa kauppoja tehdessä tarjosi hän minulle tupakkia piippuun. Klaaran kasvoille levisi ilon välähdys, mutta se katosi, kun minä tein epäävän liikkeen kädelläni ja virkoin etten voinut polttaa tupakkaa satunnaisen rinnankivun vuoksi. Sitte käskin Klaaran keittämään teetä kaupan harjallisiksi.

-- Eihän sitä ole teetä hyppysellistäkään koko talossa, vastasi Klaara.

-- On maarkin. Ja minä lähdin etsimään piirongin laatikosta teepaketin puolikasta, joka oli ollut unholassa hääajoiltani saakka.

Klaara pani vettä kiehumaan ja me päätimme varsakaupan.

Kovin omituiselta tuntui elämä meillä, tupakka- ja kahviraittiuden ollessa vallalla. Tuntui kuin joku ankara perhesuru olisi vaivannut meitä kaikkia. Naurussamme ei enää ollut entistä makua, kaikki ilomme oli maahanpanijaisiloa. Elämämme oli sellaista sumukasta kuin ennen Väinölän asukkailla, Louhen vangittua auringon vaskivuoren sisään. Joka askeleessa tuntui, että jotakin puuttui meiltä, että jotakin oli nurinkurin. Muistamattomuudessa astelin usein piippuhyllyä kohden. Sitte sävähdin takaisin kuin varas, jonka korviin äkkiä kuuluu ihmisaskeleiden kolina.

Entä Klaara ja Martta? Niiden tila ei ollut tuumaakaan valkeampi. Omakutoiseen verkkoon takertuneina, koettivat he pitää hyvää hymyä huulillaan, mutta hymyn takana piili katumuksen ja häpeän sakea, miekan halaistava usma. Verkon kudonnassa olivat he osottaneet sellaista intoa, pontevuutta ja tahdon lujuutta, ettei peräytyminen voinut tulla kysymykseenkään ensi päivinä. Huomasin aamusilla Klaaran salaa huokailevan ja ymmärsin, että ne olivat pelkkiä kahvikaihon synnyttämiä huokailuja. Kuppinen sellaista kahvia, kuin hän äidiltään oli oppinut keittämään, olisi ollut taivahinen nautinto hänelle, vaikkei hän sitä kehdannut ilmoittaa.

Toisen päivän illalla jo varastihe kahvikaiho hienosti kuuluville. Hän tuli hyväilemään minua ja kysyi sellaisella sulolla ja armaudella, joka ainoastaan hänelle oli mahdollista:

-- Onko sinun kylläkin vaikea?

-- Ei sentään erittäin, vastasin minä... ei kummempaakaan hätää ole.

-- Ajattelin että ehkä kärsit hirmuisesti.

-- Kultaseni, kyllä minä taidan tottua. Tapahtuuhan kaikki sinun onnesi tähden.

Nauroin makeasti sydämessäni, vaikka kieleeni tuli vesi. Muistin entisiä iltoja, jolloin makuulla ollen sytytin makeat unisavut. Ne nukuttivat minut niin helposti ja siristivät silmäni kiinni melkein tietämättäni... Mutta olin päättänyt olla mies, lujatahtoinen mies, ja senpä vuoksi puhelin puita heiniä Klaaralle. Älysin kyllä että olisin valmistanut hänelle isot ilot, jos olisin hyökännyt piippuhyllyä kohden. Mutta semmoinen menettely ei sopinut ohjelmaani, sillä olin päättänyt voittaa sekä samalla rangaista Klaaraa ja Marttaa. Rangaistus tosin maksoi itselleni monta vaikeata hetkeä, mutta mitäpä niistä. Salainen nautinto korvasi kärsimykseni monenkertaisesti.

Jussi oli aivan samanlaisessa asemassa. Hänkin tahtoi kerran vuorostaan pehmittää Marttaa oikein perinpohjaisesti. Jussin vakuutuksien mukaan oli Martalla ehkä kaikkien kovimmat pintehet. Ei saanut tilojaan ulkona eikä huoneessa. Jo ensimmäisenä iltana oli udellut, tekikö Jussin kovastikin mieli haikuihin, ja Jussi oli vastannut ettei ollenkaan; ei muka piitannut, vaikkei löytyisi maailmassa tupakan tomuakaan.

Viikonpäivät kestettyäni esitin Jussille, että tehtäisiin loppu koiranpelistä. Olin herännyt yöllä useampia kertoja tupakin nälkään, ja tunsin olevani melkein kuumeentapaisessa tilassa.

-- Samoin on minunkin laitani, tuumaili Jussi... Mutta koetetaan kestää vielä jokunen päivä. Jousi on jo niin kireällä, että se voi katketa minä silmänräpäyksenä tahansa.

-- Onko maarkin?

-- On, luota vain sanoihini; pian se paukahtaa poikki.

Seuraavana päivänä teimme etäisimmällä pellolla lopputoukoja. Viskeltyäni viimeiset jyväkouralliset multaan, menin Jussin luo, joka sekoitti siementä renkien ja muonamiesten kera. Kello lie ollut kolmen tai neljän vaiheilla. Istuimme piennarkivelle, ja minun tuli vesi kieleeni, sillä rengit pöllyttelivät sinerviä savupilviä ilmaan.

-- Hiivatti tätä tämmöistä peliä, sanoin minä... hiivatti sentäänkin.

Jussi ei puhunut mitään, vaan tähysteli kotiin päin. Äkkiä levisi mehuisa hymy hänen kasvoilleen.

-- Nyt on jousi katkennut, kuiskasi hän... Etkö huomaa mitään erinomaista?

-- En, en minä huomaa mitään.

-- Meidän uuninpiipusta nousee sievä savu. Eikö silmäsi erota?

-- Kyllä tosiaankin erottaa. Tihruu sieltä savu ihan huomattavasti.

-- Nyt ei ole mikään tulen aika, kello on puoli neljä.

-- Sillä vaiheilla se lie. Olisiko ne peijakkaat...? Epäluulo heräsi aivoissani.

-- Pian se nähdään... Jussi päästi hevosensa irti ja vei sen kuusien juurelle, jossa rehuvarat olivat.

-- Otamme nyt sukkelat askeleet, virkkoi hän, sidottuaan hevosen kiinni.

Me lähdimme kiertämään metsän rantaan ja sieltä aitovartta pitkin riihien taakse. Monia mutkateitä pujottelimme sitte Jussin tupaa kohden, joka oli tanhuan laidassa, kotipellon niskalla. Minä jäin rapun eteen seisomaan, mutta Jussi harppasi kahdella askeleella oven riipaisimeen kiinni ja astui sisään, jättäen oven sepo seljälleen auki. Sieluni oli sellaisessa jännitystilassa, että vapisin ja pidätin henkeäni. Katsoin sitte avoimesta ovesta huoneesen. Keskellä lattiata oli pöytä, Martta istui selin oveen päin. Vastapäätä häntä istui Klaara, höyryävä kahvikuppi huulien edessä ja kasvoilla seitsemän auringon loiste.

-- Etkö käy sisään? huusi hän minulle onnensointuisella ja ihanalla äänellään.

-- Saisihan tuota käydä, vastasin minä ja astuin tupaan.

-- Jäikö vielä kylvöä kesken?

-- Ei jäänyt, sekoittamatta jää vielä osa huomisen varalle.

-- No, pysynee ilma kai poutana.

-- Eiköhän tuo pysyne.

Jussi oli sillä välin kaivanut kirstustaan esille jouluksi saamiaan sikaaria ja tarjosi niistä minulle yhden. Istuin lavitsalle Klaaran viereen ja sytytin huikeat savut; Jussi teki samoin ja kysyi:

-- Onko pannu jo kalisevan tyhjä?

-- Ei se aivan vielä, vastasi Martta ja heristi molemmat kupit täyteen... Juopiko isäntä?

-- Sopiihan tuota juoda...

Huomasin että Klaaran kielellä alkoi nauru kutista. Pian kutiseminen kasvoi yhä voimakkaammaksi, kunnes se silmänräpäyksen kuluttua helinällään täytti koko mökin... Vähitellen yhdyimme jokainen nauramaan. Jussikin jysähytteli harvakseen ja niin rotevasti, että seinät kumisivat.

-- Hietalan Matti on jo vienyt pyydyksiä ulos, hi-hi, -hi-hi, -hii... Koettakaa tekin viedä pari rysää tuonne Solmusalmeen, hi-hi, -hi-hi, -hi-hi, -hii... Ehkä saataisiin aamuksi tuoretta haukea, hi-hi, -hi-hi, -hi-hi, -hii...

Klaaran ruumis hytkähteli ja hän nujertui syliini. Me yhdyimme taasen jokainen nauramaan.

Jussikin jysähytteli harvakseen ja niin rotevasti, että mökin seinät kumisivat.

Helmilän Hilma.

Helmilän Hilman kehitys kallistui pääasiallisesti siihen suuntaan, että hän oli parempi ja arvokkaampi kaikkia muita ja ettei hänen arvoistaan talontyttöä löytynyt viidessä pitäjässä, vaikka olisi silmäneulalla etsitty. Kasvatus oli sen mukaista sekin. Helmilässä ei ollut muita lapsia, kuin kaksi tyttöä, leveänaamainen Lotta, jota, tiesi mistä syystä, ruvettiin pitämään hupelona, ja Hilma kaunotar, äidin ilo ja ylpeys, eli "Helmilän prinssessa", joksi häntä pian ruvettiin nuorison keskuudessa nimittämään. Lottaan ei pantu vanhempain puolelta mitään huomiota, mutta Hilmaa kasvatettiin tosiaankin kuin prinssessaa, hänen silmäystään täytyi piikojen ja renkienkin vapista.

Kuudentoista vuotiaana oli hän kaunis kasvoiltaan ja vartaloltaan. Ja hän oli täysin itsetietoinen kauneudestaan ja senvuoksi sekoitti hän hymyilyynsä jotakin jääkylmää, jotakin sietämätöntä, joka herätti neitosissa suuttumusta, mutta joka saattoi nuoret miehet ajattelemaan omaa turhuuttaan ja vähäpätöisyyttään Helmilän tyttären edessä.

Salaisia kadehtijoita hänelle tietysti ilmaantui heti, kun hän ehti neito-ikään. Hilman käytös ynnä ankara suku-ylpeys oli omiaan hankkimaan hänelle itselleen pieniä vihollisia melkein kaikissa tilaisuuksissa. Neitosten kesken kuiskailtiin, että Hilma oli haleta ylpeyteensä, että hän lentäisi siivillä muiden yli, ja ettei hän pitänyt ihmisen arvossakaan muita kuin omaa itseään. Kadehtiminen huvitti Hilmaa, hän kohenteli sitä tahallaan yhä viereämpään paloon. Mitäpä hänelle kateudellaan kukaan voisi, mitäpä kenenkään viha häneen koskisi? Olihan hän sentään toisempi kuin kaikki muut, erilaisempi silmäyshän häneen aina luotiin. Huvitilaisuuksissakin aina syntyi silmänräpäyksellinen hiljaisuus, kun hän ilmaantui paikalle... Ja sellainen vankka talo, kuin Helmilä oli, ja sellaiset vanhemmat kuin hänellä oli. Isä kerrassaan kuningasmainen vartaloltaan, äiti pitäjän ehkä rikkainta ja mahtavinta sukua... niin, katsoipa hän itseään minkä sormen sivutse tahansa, aina jäi tulokseksi, että hän oli parempi, ylevämpi muita, ettei meikäläisten tavallinen mitta ylettynyt häneen.

Ja niin eli Hilma, Helmilän prinssessa, nuoruutensa kukoistusvuodet, ajattelematta muuta kuin omaa suuruuttaan ja vähääkään huomaamatta, että uusi aika alkoi jo pilkistää esiin siellä täällä, että vanhettuneet katsantotavat rahan ja varakkuuden jumaluudesta alkoivat perustuksiltaan horjua.

Noina kukoistusvuosina tietysti kävi Helmilässä kosijoita tiheään. Ei juuri sitä lauantai-iltaa talvis-aikana, jolloin ei lähenevä kulkusten helinä olisi pannut Hilmaa varpaisillaan pyörimään ja juoksemaan kamariinsa, pukeutuakseen uuden pyytäjän nähtäväksi. Niitä tuli joka ilman suunnalta, tuli lähimailta ja kaukaisistakin pitäjistä, joukossa varakkaita ja köyhiä, miellyttäviä ja epämiellyttäviä. Kolmattakymmentä kävi eräänäkin talvena Hilman kättä ja sydäntä tavoittamassa, mutta koko joukossa ei, Helmilän emännän vakuutusten mukaan, löytynyt ainoatakaan kelvollista. Ketä haittasi kömpelö käytös, kenellä oli maineessa moitteita, kenellä ulkomuodossa, ken oli liiaksi köyhä ja arvoton saamaan Helmilän tytärtä vaimokseen j.n.e. loppumattomiin.

Poikkeuksen teki kuitenkin muuan ulkoseurakunnan nuori mies, joka Hilman ollessa kahdenkymmenen rajoilla ajoi Helmilään eräänä leutona iltana joulun edellä. Hilma ei aikonut näyttäytyäkään kosijalle, mutta uteliaisuuden kiihoittamana sattui hän, seisoen pimeässä salissa, vilkaisemaan äidin jälestä kamariin. Vaaleahiuksinen, hieman suruvoittoinen mies istui sohvalla. Vartalo oli pitkä, muhkea ja ehkä hiukan köyristynyt, hiukset huolettomasti pyhkäisty ylös... ja kasvoissa puhdas ilme...

Hilma pukeutui kiireesti, mutta huolellisemmin kuin ehkä koskaan ennen ja astui kamariin.

Kosijalta jäi kihlat Helmilään, käynti uudistui muutaman viikon jälestä. Ja Hilma joutui ankaraan taisteluun itsensä kanssa. Naisellinen vaisto ja kaikki, mitä hänessä oli hyvää ja jalompaa, veti häntä vastustamattomasti kosijan puoleen, mutta toisaalta taasen ankara sukuylpeys, juorupuheet, jotka pantiin kosijasta liikkeelle, kuten tavallista sellaisissa tilaisuuksissa, ja hänen vähemmin kehuttava varakkuutensa ne vetivät toisaanne. Suoramielisesti oli kosija ilmoittanut heti ensi käynnillä, että talo oli rappeutunut, mutta muuten maittensa puolesta hyvä. Vaati vain pääomaa, jotta voitaisi suorittaa toisille lapsille perintö-osuudet ja jotta saataisi rakennukset ja viljelykset kuntoon. Sitte se kyllä elättäisi omistajansa.

Hilma mietti tuota kaikkea kiihkeästi. Hän teki päätöksiä suuntaan ja toiseen, mutta rikkoi ne saman tien. Iltasin, kun tuli sieluun suloiset unelmat rakkaudesta ja todellisesta onnesta, päätti hän kerrassaan luopua loistavasta valhe-onnestaan ja mennä köyhän talonpojan vaimoksi, mutta seuraavana päivänä hän jo purki iltaisen päätöksensä. Mennä emännäksi rappeutuneesen taloon, jossa on kehnot ja mädäntyneet asuinhuoneetkin, eläkevanhukset, velkoja, köyhän maine jo vanhaltaan, jossa leivän puute tulee kenties aina jatkumaan... ei, sitä ei hän tekisi, vaikka olisi kosija viisin kerroin miellyttävämpi kuin olikaan. Eihän hänellä ollut vielä mitään hoppua miehelään, vielä oli aikaa katsoa ja valita.

Marianpäivän tienoissa tuli kosija kolmannen kerran Helmilään. Hilman teki mieli laskea kätensä hänen kaulansa ympäri, sinutella häntä ja huudahtaa: "Oi, miten paljo pidän sinusta, surumielinen poika"... mutta hänen tottumuksensa näyttää ylpeältä ja hänen onnettomat taipumuksensa, joita hemmoitteleva ja väärä kasvatus oli kehittänyt ylimpään huippuunsa, ne saattoivat hänet menettelemään ihan päinvastaisesta Hän istui kylmänä paikallaan, lausumatta ainoatakaan lämpöistä, myötätunteellista sanaa, vaikka sydän riehui lemmentuskissa, vaikka silmäys ja äänen väreily oli joka silmänräpäys vähällä ilmaista kaikki. Tyhjät sanat, joita hän puhui kosijalle, tuo jääkylmä ja sietämätön, jota hän sekoitti hymyilyynsä tavallista enenemän, kaikki kiusasi ja piinasi häntä, mutta sittenkään ei ankara suku-ylpeys antanut perään.

Hyvää yötä toivottaessa olivat voimat vähällä katketa. Hän syöksyi kamariinsa, ajatukset sekavina, viskausi riisumatta sänkyynsä, tukahutti rajusti kuohuvat tunteensa väkisin, tukahutti kyyneleensä...

Aamulla, ennen lähtöään, tahtoi kosija varmempaa tietoa. Emäntä vetosi Hilmaan, sanoen että tytöllä itsellään oli kokonaan päättämisvalta; sai tehdä mitä ikinä tahtoi; minkäänmoinen pakko tai houkutteleminen ei tullut kysymykseenkään.

Tuon ilmoitettuaan lähti emäntä kamarista, jättäen nuoret kaksikseen.

Kosija silloin toisti kysymyksensä, lisäten samalla, ettei hänen kosintansa tosin ollut nyky-ajan tapaista, mutta vakuutti samalla, ettei se ollut pelkkä rahakysymys ja rikkauden pyydystäminenkään, vaan oli siinä sydämmelläkin osansa, ainakin hänen puoleltaan. Muussa tapauksessa ei hän olisi kihloja jättänyt eikä käyntiään uudistanut.

Hilma tunsi, miten hänessä rupesi kuohumaan, miten nuo kosijan suosittelemat, lämpöiset tunteet äkkiä taasen pääsivät valloilleen. Hän tunsi olevansa voitettu, perinpohjin voitettu.

Mutta voittaja, ken oli hän? Ventovieras, onnenonkija, varaton talonpoika, jolle kosinnan onnistuminen oli koko elämän kysymys. Antautua noin helposti voittajan saaliiksi... ei, sitä ei hän voinut. Päätös täytyi vielä jäädä tekemättä, että kosija oppisi käsittämään pyydettävän saaliin arvon. Hän voi vielä tulla kerran, kahdesti, hän voi olla epätiedossa vielä jonkun aikaa, epätieto kiusaa ja piinaa häntä. Kun ei ole voitosta varmuutta, ei mitään varmuutta...

-- Eikö siellä päin sitte ole rikkaita tyttöjä?... ja Hilma hymyili tuon jääkylmän, sietämättömän hymyilynsä.

-- Miksi niitä ei olisi? Sekalaista se on seurakunta joka puolella.

Kosijan kasvot muuttuivat tulipunaisiksi. Katse lattiaan painuneena jätti hän Hilman hyvästi, astui ulos kamarista ja istui hevosensa rekeen, joka odotti rapun edessä. Sanoi kiitokset rengille, joka oli valjastanut ja lähti ajamaan Helmilän tanhualta kohden maantietä.

Sen koommin ei häntä kuulunut. Turhaan odotettuaan puolisen vuotta, lähetti Hilma kihlat pois enonsa mukana, kun tämä kävi markkinoilla. Kihlain viejä toi tiedon, että kosija vielä oli naimatonna, lisäsipä vielä senkin lausunnon, että Hilma oli tehnyt huonon kaupan, hylätessään sellaisen kosijan. Markkinamatkallaan oli eno kuulustellut ja onkinut hänestä kaikki mahdolliset tiedot; pelkkää kiitosta ja hyvää oli kuullut. Talokin oli aivan sellainen, kuin kosija oli vakuuttanut. Kelpo laajat tilukset, oikein herraskartanon veroinen suuruudeltaan, mutta velkaa löytyi, ja rappion puolella oli rakennukset, kuten viljelyksetkin. Hilman ylpeä, jäykkyyteen ja kylmyyteen tottunut luonne esti näyttämästä katumista tai pahoittelemista tapahtuneen johdosta. Joskus, kun kuvitelmat tekivät mielen helläksi, kun onnen puute jäyti rintaa, päätti hän kirjoittaa hylätylle kosijalleen ja kehoittaa käynnin uudistamista, mutta aina hän muutti päätöksensä. Nöyrtyä noin juuria myöten, ruveta ikäänkuin kerjuulle... ei, sitä ei hän voinut, hänen arvonsa ja asemansa Helmilän tyttärenä vaati näyttämään kylmää hymyilyä, oli asia mikä tahansa. Uudet kosinnat sitä paitse aina väliin hetkiseksi haihduttivat mielestä suruvoittoisen nuorukaisen kuvan... mutta sitte taasen kuva tuli mieleen loistokkaampana ja ihanteellisempana kuin milloinkaan ennen.

Tuo kaikki vaikutti, että Hilma ylpeytensä ohessa rupesi osoittamaan tavatonta mielenkatkeruutta koko maailmaa kohtaan. Suututtaminen ja loukkaaminen tuli hänen mielihalukseen vielä suuremmassa määrässä kuin ennen. Hän esiintyi aina pisteliäänä ja katkerana, kuten kaikki ihmiset olisivat tehneet hänelle suurta vääryyttä, sydämmettömyyttä. Yksinäisinä hetkinä hän sitte pahoitteli käytöstapaansa, mutta kun ilmaantui uusi tilaisuus, menetteli hän ihka samalla tavalla... oli entistä kiusallisempi ja sietämättömämpi.

Sitte olojen kehitys ja odottamattomat tapaukset vaikuttivat, että Hilman loistokas tähti alkoi himmetä ja kadottaa entistä kiiltoaan. Alun teki sisko, leveänaamainen Lotta, joka oli kokonaan työnnetty syrjään laskuista Helmilän isännän äkillisen kuoleman jälestä rupesi Lotta, vanhin tytär, pyrkimään miehelään. Ollen kaikissa siskonsa vastakohta -- omituisuus etupäässä ehkä tuottikin hänelle höperön nimen -- valitsi hän tuiki köyhän pojan armaakseen, osottaen heti alussa sellaista mielenlujuutta ja tyyneyttä, että Helmilän leski-emäntä ja Hilma joutuivat kokonaan ymmälle. Ensimmäisen säikähdyksen mentyä ohi, ruvettiin Lottaa vetämään lujalle, tulisia näytelmiä syntyi Helmilässä. Emäntä ja Hilma olivat saaneet päähänsä, että Lotta älyn ja ymmärryksen suhteen oli täydellisesti holhuunalainen, jonka etua ja parasta he olivat velvolliset valvomaan enemmällä älyllään ja joka valvominen tietysti vaati etupäässä naimisen estämistä. Mutta Lotalla oli asiasta kokonaan toiset mielipiteet. Hän seurusteli palvelijatarten kanssa eikä useimmiten vastannut siskon ja äidin ryntäyksiin muulla kuin hiljaisella, mutta ryntääjiä vimmastuttavalla naurulla. Paitse ensimmäisiin hyökkäyksiin, niihin hänellä oli luodit varottuina. Sanoi äidilleen, että kaiketi hänellä Helmilän tyttärenä oli ihmisoikeudet, olihan sellaiset köyhimmillä mökin asujamillakin, ja mitä taasen Hilmaan tuli, niin oli parasta, että se katsoisi omaan eteensä ja olisi sekautumatta hänen asioihinsa. Minkä hän tekee, sen hän tekee, huolimatta kenestäkään kuolevaisesta.

Tuhmuudessaan ajoi Helmilän emäntä pappilaan, aikeessa estää naimakuulutus sillä perusteella, ettei Lotta muka ollut täysijärkinen. Kirkkoherra vaati päteviä todisteita kylän luotettavimmilta isänniltä, jopa vaati lääkärintodistustakin; sillä hyvällä sai emäntä palata takaisin.

Sitte koetettiin toisia keinoja. Ruvettiin ystävyydellä ja makeilla sanoilla taivuttamaan Lottaa peräytymiseen. Kuvailtiin miten herttaiset päivät hänellä tulisi olemaan äidin kanssa koko elämän ajan, kun vaan luopuisi naimahommistaan ja tekisi heidän tahtonsa mukaan. Hän saisi asua Helmilän paraimmassa kamarissa ikänsä, saisi hienoja vaatteita ylleen ja sänkyynsä, ei tarvitsisi raataa eikä huolehtia mistään. Ja sulhanen töhrättiin kehnoa kehnommaksi, kaikki mahdolliset ja mahdottomat virheet sälytettiin hänen selkäänsä.

-- Heitä nuo hullutukset pois, sanoi emäntä... ja ole viisas. Tottahan ymmärrät ottaa itsellesi herraspäivät, jotka kestävät elinaikasi.

-- Minä otan kernaimmin miehen, vastasi Lotta sävyisesti.

Häntä oli mahdoton voittaa, taivuttaa. Hän ei intoillut milloinkaan eikä tehnyt mitään, jota olisi tarvinnut jälestäpäin katua. Omituisella luonteellaan, jonka hän oli perinyt isältään ja jonka ulkopiirteinä oli melkein liiallinen lauheus ja pehmeys, torjui hän helposti kaikki hyökkäykset, niinkuin ne olisivat olleet sulaa leikkiä.

Ja eräänä sumuisena syksypäivänä meni hän sulhasensa kanssa pappiloihin, viimeisenä kuulutuspyhänä meni hän vihille. Sitte meni hän kotoa pois pienen metsätalon emännäksi, pyytämättä mukaansa muuta kuin omat pito- ja liinavaatteensa. Kun kamala asia näin oli toteutunut, alkoi keväisempi tuuli piankin puhaltaa, kuten tavallista on sellaisissa tapauksissa. Äidin sydän rupesi heltymään ja ensimmäisen rekikelin joutuessa ajoi Helmilän emäntä metsätaloon ja, huolimatta hänen ankarasta suku-ylpeydestään, ilmaantui silmäkulmiin jotakin kosteata, joka täytyi pyyhkiä kädellä pois, kun katseli tytärtään emännyystoimissa puuhailemassa, hiljaisena ja hätäilemättömänä, kuten ennenkin kotona.

Mutta käynnin seuraus toisaalta oli, että äidin ja Hilman väli rikkoontui. Viimemainittu oli muuttunut yhä katkerammaksi mieleltään, yhä terävämmäksi muodostui kulma hänen ja ympäristönsä välillä. Lotan naimisiin meno oli tehnyt eroituksen hänen ja muiden neitosten välillä puolta matalammaksi, häntä ei enää voitu asettaa pitäjän ensimmäisten edelle. Ja syynä tuohon oli Lotta, vähämielinen Lotta. Väärin oli ruveta sitä hellittelemään, sen etuja huolehtimaan.

Kun ensimmäinen viljakuorma vietiin Helmilästä metsätaloon, syntyi emännän ja Hilman välillä tuima sananvaihto. Viimemainittu, alakynteen jouduttuaan, sulkihe omaan kamariinsa eikä näyttäytynyt äidilleen viikkokauteen.

Siskon naimisen kautta oli Hilman mahti mennyttä, hänen loisto-aikansa loppunut. Ja mennyttä ne olivat myöskin nuoruuden kukoistusvuodet, jolloin ei vanhettumisen pelko tapaturmassakaan juohtunut mieleen. Kosijat alkoivat käydä yhä harvinaisimmaksi ilmiöiksi, ja jos joku ilmaantuikin, oli se noita tavallisia, joita ei Hilma sietänyt ja joiden esiintymistä kosijana hän joku vuosi taaksepäin olisi pitänyt suurena loukkauksena Helmiläisten arvoa kohtaan.