Part 5

Pitkään aikaan en päässyt selville, mitä oli kysymyksessä, sillä Klaara oli varovainen, oikein piukan varovainen. Näin hänen jolloinkin hartaasti tutkivan "Neuvoja naima-asioissa", toisinaan taas Luteeruksen häälahja anasti hänen terävän huomionsa, mutta sanaakaan ei päässyt hänen huuliltaan, joka olisi luonut valoa siihen, mitä aivokulissien takana salaa tapahtui. Toisinaan, kun salaa tarkastelin häntä, huomasin hilpeän ilmeen hänen kasvoillaan, erinomaisen hilpeän ja iloisen, mutta ilmeen yli saattoi yhtäkkiä ilmaantua varjopilvi, kaksi, kolmekin.

Minä tuumailin, tuumailin tarkkaan ja olin varuillani. Valveilla ollessani oli minulla joka hetki käytännössä viisi silmää, kuusi korvaa. Vihdoin pääsin ongelman perille, sillä kuulin sattumalta tärkeän sanasen Klaaran suusta. Hän virkkoi itsekseen varjopilven, ilmaannuttua poskikuoppiin:

-- Sen täytyy käydä päinsä, kun minä kerran olen niin päättänyt. Ei se tonttu ole kovempaa eikä lujempaa ainesta kuin muutkaan miehet. Sen täytyy käydä päinsä.

Hämmästyin, sillä kirkas totuus paistoi äkkiä silmiini. Suutuksissaan tapasi Klaara aina nimittää Jussia tontuksi. Siis, nyt olikin kysymyksessä Jussi, ja mikä vielä onnettomampaa, oli kysymyksessä Jussin naittaminen.

Meillä oli muuan Martta niminen piika, Klaaran pestaama ja luonnonlaadultaan paljo etevämpi kuuluisata kaimaansa Kiven Nummisuutareissa. Ääni ja liikkeet pelkkää salamaa ja salaman leimausta. Martan edessä vapisi koko talon väki, paitsi Klaara. Kun Jussi, minä, nuorempi renki ja nuorempi piika vapisten pakenimme kukin eri haaroille, silloin Klaara astui tupaan hymyilevänä, tyynenä, onnellisena. Hän asettui suorastaan ukkosen johdattimeksi. Omituinen oli heidän keskinäinen välinsä. Minä huomasin että Klaara kovimmankin salamoimisen aikana oikein nauttimalla nautti Martan henkisistä ja ruumiillisista ominaisuuksista. Silmäterät oikein laajenivat suuremmiksi, hilpeä ilme leikki kasvoilla kirkkaasti kuin sydänkesän nouseva aurinko. Klaara oli kuin mikäkin eläinkesyttäjä, joka levollisesti astuu tiikerihäkkiin, tietäen hyvin valtansa suuruuden, ja minä luulen, että juuri tuo erinomainen kesytysvoima huvitti häntä tavallista enemmän. Martan koko olento taasen tuntui ikäänkuin äänekkäästi vakuuttavan: tunnustan ainoastaan yhden ylivoiman maailmassa, nimittäin emäntäni.

Minä esitin heti ensimmäisen viikon kuluttua, ettei Marttaa millään ehdolla pestattaisi toiseksi vuodeksi, mutta silloin ilmaantui Klaaran alihuuleen kurttu, joka merkitsi, ettei asiasta kannattanut puhellakaan. Martta oli muka tuiki tarpeellinen kapine meillä, sisällisen järjestyksen vuoksi, ja hänen ominaisuutensa olivat muka hauskoja, oivallisia.

-- Hän on oikein kelpo palvelija, sanoi Klaara, semmoinen ettei ole ennen ollut eikä tule jälkeen.

Koetin vielä toisen ja kolmannenkin kerran, toivoen että kurttu muuttuisi ylähuuleen, jolloin asia kovilla ponnistuksilla ja takomisella voisi muodostua toisenlaiseksi, mutta kurttu ilmaantuikin jälleen alahuuleen ja rinnalle vielä toinenkin merkki, ja se merkitsi että oli helpompi muuttaa auringon kulku etelästä pohjoiseen, kuin muuttaa päätös, jonka Klaara kerran oli tehnyt.

Ja Martta jäi meille toiseksi vuotta ja Klaara ryhtyi salaisiin vehkeihinsä. Onneton Jussi ei aavistanut mitään. Hän teki kaikenlaisia sivukomentoja Martan käskyn mukaan ja nukkui yönsä siinä autuaassa luulossa, ettei vaaraa ole mitään.

Kerran yhätin molemmat naisliittolaiset Jussin kanssa juomassa salaa vehnäis-kahvia pesutuvassa. Jussin katse painui lattiaan, mutta Klaara ja Martta näyttivät luonnollisilta, viattomilta. Sanoivat että kun pesutuvassa sattui olemaan valmis tuli, niin pistivät iltapuoliskahvit siellä toimeen. Olivat muka juuri aikeessa lähettää noutamaan nuorempaa renkiä ja piikaa ja minua. Valetta kaikki tyyni. Minä olin ruvennut käsittämään heidän vehkeensä, vaikka en ollut mitään käsittävinäni.

Odotin hartaasti sitä hetkeä, jolloin Jussin silmät aukenisivat ja jolloin hän, kauhistuen vaarallista asemaansa, tekisi kerrassaan lopun liittolaisten jumalattomista aikeista, mutta sitäpä hetkeä ei tullut. Paksu home näytti kasvaneen Jussin älyn ympäri, hän ei nähnyt mitään, hän ei ymmärtänyt mitään.

Ja Klaara kutoi verkkoaan yhä hartaammin, yhä taitavammin. Eräänä sunnuntaina sanoi hän mielivänsä kirkkoon. Minä olin juuri yöllä tullut kotiin kaupungin matkalta ja olin siis väsynyt ja haluton.

-- Jätä tulevaan sunnuntaihin, pyysin minä... minä olen niin veltto, väsynyt.

-- Ei ollutkaan aikomus, että sinä tulisit mukaan, vastasi Klaara viekkaasti ja hellittelevästi. Me menemme kolmisin, Martta, Jussi ja minä. Sinä jäät kotiin hoitelemaan Lauria.

Ja Jussi pani tosiaankin harmaansa valjaisiin ja he lähtivät. Epäilin heti että sekin homma kuului Klaaran salavehkeisiin, ja epäilykseni vain varmistuivat, kun näin heidän paluumatkansa. Sattumalta jouduin ikkunan lähelle, kun he tulivat. Harmaa juoksi kuin kilparadalla konsanaankin. Ensin en ollut käsittää koko asiaa, sillä tiesin ettei Jussilla ollut milloinkaan tapana ajaa kovin, mutta tuli mutkapaikka ja minä näin ettei se ollutkaan mieshenkilö, joka istui sevillä ja piti ohjaksia. Se olikin Klaara. Tietysti harmaa silloin juoksi, sillä Klaara oli kova, hirmuisen kova ajamaan.

Ja he tulivat pihaan. Klaara istui sevillä, ja reen perässä, Martan rinnalla, istui onneton, mitään vaaraa aavistamaton Jussi, tyytyväinen hymy leveän leuan ympärillä.

Kun näin että vehkeet onnistuivat noin hyvin, kun näin miten hulluun suuntaan asiat päivä päivältä kallistuivat, tulin levottomaksi ja rupesin pelkäämään pahinta. Silloin virkoin Klaaralle:

-- Aiotko sinä todellakin vetää Jussia nenästä tuolla tavalla?

-- Aion, vastasi Klaara, kirkas voiton riemu kasvoilla... kyllä minä todellakin aion.

-- Mutta ajattele, sellainen hiljainen luonne kuin Jussilla on, ei se sovi ensinkään.

-- Sellainen luonne se juuri sopiikin avioliittoon.

-- Ja sellainen tuittupää ja katajapensas, sellainen hirviö kuin...

-- Sellainen se juuri tarvitseekin hiljaisen, pehmeän miehen. Jussi on ihan luotu Marttaa varten.

-- Siitä tulee itkua ja onnettomuutta.

-- Eipähän, siitä tulee iloa ja onnea. Martta komentaa ja Jussi tottelee.

-- Mutta jos lopultakin lyötte kiveen, jos Jussi näyttääkin teille molemmille...

-- Ho-ho-hoooi... ja Klaara nauramaan voitokkaasti. Samassa hän pyöritti oikean käden etusormea vasemman etusormen ympäri. -- Martta ja minä kierrämme Jussin noin, noin, noin.

-- Mutta ajattele, että minun on vaikea, melkein mahdoton luopua Jussista. Hän on niin perinpohjin perehtynyt oloihimme, hänen väsymätön silmänsä, hänen ahkerat askeleensa ovat joka paikassa.

-- Ei Jussin menettäminen tule kysymykseenkään, ei. Martta on minun oikea käteni, molemmat jäävät meille. Pesutupaa voi jatkaa, sopii tehdä asunto voutirengille ja hänen perheelleen.

-- Sinä olet kaikki tuuminut valmiiksi... sinulla on vanhaa koiruohon juurta hampaassasi Jussia kohtaan, nyt ryhdyt kostamaan.

-- Ei, ei, vakuutan sinulle että kaikki tapahtuu pelkästä...

-- Olet sentään yhden numeron jättänyt pois laskustasi. Ajattele että minä astun onnettoman puolelle, että minä nyt heti lähden...

-- Mutta sinä et saa tehdä sitä... ja Klaara tarttui minua käsivarteen lujasti... jos vaan teet, niin minä tulen sairaaksi, minä kuolen nyt oitis, heti paikalla... Kaksi kurttua ilmaantui Klaaran sievään alihuuleen, hengitys kävi katkonaiseksi, epäsäännölliseksi... Oi, tämä on hirmuista, että sinä kohtelet nuorta vaimoasi tällä tavalla. Oih, minä olen sairas, minä...

Ja Klaara heittäysi sohvalle, voivotteli, nyyhkytti, vapisi.

Minun täytyi heltyä. Hän oli niin kaunis ja suloinen. Tuo itsepäisyys teki hänet verrattomaksi, itsepäisenä hän juuri oli kauniin, suloisin.

-- Kultaseni, oma Klaaraseni, puhelin minä hänelle, älä sentään huoli tulla sairaaksi, älä sentään huoli kuolla. Etkö?

-- No, kun sinä olet tuollainen kova ja hirmuinen, kun sinä aina pyrit sekaantumaan minun toimialaani.

-- Näethän, kun minä pidän niin paljo Jussista.

-- Niinhän minäkin pidän Martasta, yhtä vaikeata se minullekin on.

-- Sovitaan pois, Klaaraseni, elä huoli tulla sairaaksi, elä huoli kuolla, se on niin ikävätä.

-- Sovitaan vaan, lupaatko sitte ettet sekaannu pikkusormellasikaan Martan ja Jussin asioihin. Lupaatko?

-- No... jos lupaan. Mutta väkivoimaa, pakkokeinoja ette saa käyttää.

-- Ole huoleti, kaikki tapahtuu vapaaehtoisesti, suurimmassa rakkaudessa.

Klaara nauroi kavalasti... tuota naurua minä sokeasti ihailin.

-- Oletko jo terve?

-- Olen.

Vehkeilyä jatkettiin, piirittäjät lähenivät varmoin askelin päämaaliaan, voittoa kohden. Luulin huomanneeni että Jussi jo aavisti asemansa, joka olikin luonnollista sillä saarrostila alkoi käydä yhä silminnähtävämmäksi. Höperökin jo olisi käsittänyt, mitä oli tekeillä, saati sitte Jussi, jolla oli kypsynyt miehen mieli. Odotin joka päivä käännettä, odotin että piirittäjät jonakuna hetkenä saisivat, Jussin takaa ajamina, lähteä käpälämäkeen lukemattomista juoksuhaudoistaan, mutta turhaan. Päivät vierivät, viikot vierivät ja ainoa, mitä näin Jussin erityisesti tekevän, oli hymyileminen. Hän hymyili illalla ja aamulla, yöllä ja päivällä, ja luulenpa että hän hymyili härällekin, kun se iltasilla sattui tulemaan häntä vastaan tanhualla.

Minua rupesi hän karttamaan, ensin tosin sievästi ja sukkelasti, mutta sittemmin yhä huomattavammin. Joku erinomainen sattumus hänet aina veti Martan lähelle. Jos Martan piti ammentaa vettä tai tehdä muuta voimantakaista työtä, aina sattumus viskasi Jussin leveät hartiat saapuville. Martan ei tarvinnut muuta kuin katsella, miten työ tuli suoritetuksi.

Kerran yhätin Jussin yksinään vajan edessä, hän ei päässyt väistämään oikealle eikä vasemmalle. Istahdin lantarattaiden aisalle, tähystelin Jussia tarkasti kasvoihin. Pieni levottomuuden ilme alkoi näkyä niissä.

-- Mitä sulle nyt oikein kuuluu?... koetin muuttaa ääneni mahdollisimman viattomaksi.

-- No, mitäpä tuota nyt kuuluisi näin kesän tullessa muuta kuin hyvää... Luulen että sitä Alimurron uutta pelto-osaa voisi vielä ojittaa. Nyt kun on satanut, on se pehmeätä.

-- Ehkä niin... ja minä yritin vielä pari kertaa pusertamaan Jussilta jotakin lausuntoa hänen nykyisestä voinnistaan, mutta hän piti Alimurron uuden pelto-osan ojittamista niin tärkeänä kysymyksenä, ettei muusta keskustelusta syntynyt mitään.

-- Paksu-Kalle lupasi mennä kaivamaan, jos...

-- Menköön sitte, vastasin minä, jo se on työttömänä vetelehtinytkin.

Paksu-Kalle oli muuan laiskuri mökkiläinen, joka toisin ajoin teki nälässä työtä, toisin ajoin taas vietti ruhtinaallisia päiviä siten, että makasi laiskana ja nautitsi nälissään ansaitsemiaan varoja.

-- Luvataanko vanha hinta syleltä?

-- Luvataan... minä katsoin samassa Jussia tutkivasti silmiin. En enää epäillyt hänen kohtaloaan, se oli hänellä kädessä joko ennemmin tai myöhemmin.

Juhanin jälkeisenä lauvantaina se sitte tapahtui.

Jussi katosi illanpuolella näkymättömiin ja minä hain häntä, saadakseni puhella hänen kanssaan eräästä aidanpanosta, johon vielä ennen heinänteon alkamista olisi ollut tarpeen ryhtyä. Mutta Jussia ei löytynyt mistään. Hain pesutuvat, tallit, vajat ja kaikki muut mahdolliset paikat, mutta turhaan. Vihdoin menin kysymään Klaaralta.

-- Tiedätkö missä Jussi on?

-- Tiedän, vastasi Klaara salaperäisen mahdikkaasti, mutta hän ei ole nyt saatavissa.

-- No miksi ei ole?

-- Siksi ettei ole. Luullen, että oli jotakin vehkeitä taasen tekeillä, istahdin tuvan rahille, perä-ikkunan viereen. Istuin siinä puolituntisen ja olisin istunut kauemminkin, sillä Klaara oli erinomaisen hilpeällä ja vilkkaalla mielellä, mutta samassa näinkin nuoremman rengin ajavan tallinpuolelta ylös rapun eteen. Harmaa oli valjastettu kirkkorattaiden eteen.

-- No, mitä nyt, mitä?

Klaara ei ehtinyt virkkaa mitään, sillä naispalveljain kamarin ovi aukeni samassa. Ja Jussi ja Martta astuivat tupaan, molemmat juhlapukineissa. Jussilla oli yllä isävainajan musta lievetakki, Martalla haalistunut, pitkähelmainen, musta hame, joka teki hänet entistä tiukemman ja kunnioittavamman näköiseksi.

-- No, mitä nyt, mitä? kysyin minä uudestaan, teeskennellen itseni täysin tietämättömäksi.

-- Hm... Jussi yskähti epäröivästi kerran kaksi, mutta rupesi samassa hymyilemään. Ja hän hymyili erikseen Klaaralle ja minulle ja nuoremmalle rengille ja nuoremmalle piialle.

-- Jussi, miten sun asiasi nyt oikeastaan ovat? kysyin minä taasen.

-- Hm... ne ovat sillä lailla kuin kirjassa seisoo, että miehen pitää luopuman isästänsä ja...

Jussi keskeytti lauseensa ja hymyili taasen meille kullekkin erikseen, ensin Klaaralle, sitte minulle, sitte nuoremmalle piialle. Sitte hän hymyili Martalle ja luulenpa että hän kaikkein viimeisemmäksi hymyili omalle itselleen.

Me menimme kaikki rappusille, Jussi nousi Martan kanssa rattaille.

-- Onneksi olkoon, huusin hänelle ja heilutin lakkiani.

-- Onneksi olkoon, huusivat toisetkin.

Jäin Klaaran kanssa istumaan rappusille. Harmaa lähti juoksemaan, jotta Jussin pitkä tukka löyhkyi kesäisen tuulen kourailemana.

Siinä istuissamme virkkoi Klaara, säkenöiden voiton ilosta:

-- Nyt Jussia viedään pappiloihin.

-- Niin viedään... ja minulta pääsi raskas huokaus. Näetsä, minun tuli sääli poikaparkaa.

Perhevirkistyksiä.

Jussi näytti kovin vakavalta ja huolestuneelta. Pää painuksissa silmäili hän jalkojensa väliin, kun istuimme riihen räystään alla ja keskustelimme tupakkiraittiudesta, johon Klaara ja Martta väkisin aikoivat meitä molempia pakottaa.

-- Tässä olisi sentään elää tihrustettu hiljaisessa perhe-onnessa, virkkoi hän liikuttavan kaunopuheliaasti... olisi tyytyväisesti otettu illat hämärien jatkoksi, aamut päivien aluksi, mutta nytpä tuo tupakkikysymys nostaa irvikkään naamansa eteemme aivan kuin vetehinen soutajan veneen vieressä. Minä tunnen Martan luonnonlaadun? tunnen sen yhtä hyvin kuin tuon katajamäen takanamme. Martta ei ole mikään lapsellinen huitukka; mitä hän tahtoo tapahtuvaksi, sen täytyy tapahtua. Jos hän saisi älliinsä toimittaa kuun pimennyksen tällä silmänräpäyksellä, olen minä varma, että sen täytyisi käydä päinsä, huolimatta siitä, että aurinko paistaa lämpimästi ja päivä on vasta ikään kääntynyt illanpuolelle.

-- Klaara on hiukkasen samaa sorttia, virkoin minä ihailevan ylpeästi... Ei sitäkään ensimmäinen vastatuuli säikäytä, eipä vielä toinen eikä kolmaskaan.

-- Eipä maarkaan. Ja sepä juuri hankalinta, että niitä on kaksi; ne lyövät aina tuumansa yhteen ja...

-- Mutta onhan meitäkin kaksi ja voimmehan mekin lyödä tuumamme yhteen.

Jussi vaikeni lyhyen silmänräpäyksen, katsoi sitte minuun vasemmalla silmällään, kuten nulikkana kujeillessamme, ja kysyi:

-- Mitä oikeastaan tarkoitat? Mitä se merkitsee, vaikka meitä olisi viisi Klaaraa ja Marttaa vastaan.

-- Minä tuumaan, että teemme lujan vastaponnistuksen ja näytämme miten...

-- Vastaponnistuksen, matki Jussi ylenkatseellisella äänellä... Mitä vastaponnistus auttaa? Ei tuhkaakaan siitä synny. Martta ei siedä vastaansanomista läheisyydessäänkään ja oma päänsä sillä on Klaarallakin.

-- On kyllä, mutta vastaponnistuksen minä sittekin koetan tehdä.

-- Koeta vaan, minun puolestani saa olla koettamatta. Se ei kuitenkaan maksa vaivaa.

-- Oletko tosiaankin jo niin pehmennyt koko mies?

-- No, olen ja en ole. Se riippuu siitä mistä päästä asiaa katsotaan. Näethän, etkö myönnä tunnossasi, että Klaara on sinusta herttaisin vaimo?

-- Hän on enemmän, hän on suloinen... on kerrassaan naisihanteen ehyt täydellisyys.

-- No niin, minun mielestäni on Martta myöskin sellainen naisten esikuva ja malli, josta viisaat miehet ovat niin paljon puhuneet. Sellainen, joka ymmärtää kaikki paikalleen, jonka silmä näkee seinän lävitse, joka huomaa jo savusta, mitä lajia puita pesässä palaa. Hänen erinomaista tarkkuuttaan ja huomiokykyään minä etupäässä kunnioitan ja jumaloitsen. Sitte hänen reippautensa ja kursailemattomuutensa. Oh, se on Martta herttaisin vaimo, kuin on milloinkaan renkimiehen osaksi tullut. Hän on juuri sellainen viisasten kivi, josta oppineet miehet ovat niin paljon puhuneet ja kirjoittaneet. Naimapuuhien ajalla minua toisinaan karmi kylmä pelko, mutta se oli lyhytnokkaisuutta. Naisväen kanssa tarvitsee joutua arki-oloihin, tarvitsee niin sanoakseni joutua nauriita paistamaan yhdessä. Sitte mies vähitellen alkaa ymmärtää, mitä tarkka ja toimellinen vaimo maksaa. Olisiko nyt viisasta ryhtyä taisteluun Martan kanssa tupakinpoltosta? Ei, sanon minä kolme kertaa. Minkä vuoksi? Sen vuoksi, että on tappio tarjolla. Tarvitsee keksiä jotakin sellaista, että voitto tulee taistelematta, varsin lausehen lausumatta; se on minun mielipiteeni.

Jussi nousi ylös ja lähti astelemaan aidanpanolle. En voinut oikein hyväksyä hänen pehmeyttään, vaikka kylläkin myönsin, että hän oli epäilemättä oikeassa. Martta oli sitä heikkoa lajia, joka otti voiton väkevistä. Sisään tultuani tapasin Klaaran ompelukoneen ääressä. Suuntasin oitis askeleeni piippuhyllyä kohden, sytytin savut ja otin syliini kahden vuoden vanhan Tuomo poikani. Klaara ei ollut ensin mitään huomaavinaan, mutta sitte hän lakkasi polkemasta ja virkkoi haikealla, pahoittelevalla äänellä:

-- Hyi, tuopa nyt vasta ilkeätä.

-- Katkesiko neula? kysyin minä viattomasti, ollen muka tietämätön, mitä hän tarkoitti.

-- Etkö voi lakata tupakinpoltosta? Olenhan minä sanonut että...

-- Eihän minua huvita luopua siitä. Näetkös, pikku ystäväni...

-- Mutta minua se huvittaa niin sanomattomasti.

-- Ja Marttaa myöskin.

-- Häntä myöskin. Jussin täytyy luopua hänenkin tupakista, se on päätetty asia.

-- Emme ole Jussin kanssa mitään päättäneet. Paitaressusta saakka olemme tupakoineet ja...

-- Se ei mitään merkitse, vaikka olette ennen naimistanne polttaneet. Naisen vaikutus avioliitossa on puhdistavaa ja jalostavaa laatua. Naisen pitää kasvattaa miestä paremmaksi. Tuo tupakinsavu on sietämätöntä; sitä paitse haaskaat terveytesi.

-- Tervehän minä olen kuin karhu, ja mitä tupakin hajuun tulee, niin olethan sietänyt sitä tähänkin saakka vallan kiltisti. Miksi et sietäisi vastakin?

-- Minä en tahdo sietää.

-- Siinäpä se, niinäkään en tahdo luopua.

-- Aiotko sitte tehdä minut onnettomaksi tupakkihimosi tähden?

-- En, en suinkaan. Sinä olet onnellinen, Jussi, minä ja Martta, me olemme kaikki onnellisia.

Aioin mennä hyväilemään häntä, mutta hän työnsi minut armottomasti luotaan.

-- Minä en ymmärrä, miten hennot olla täyttämättä noin pientä ja vähäpätöistä vaatimusta. Jos olisi sinussa jälellä pienikin kipinä entisestä rakkaudesta, mutta sinä et välitä enää vähääkään minusta. Rakkaus on ollutta ja mennyttä... Oih, tämä on hirveätä.

Hän huoahti raskaasti, asetti käden varaan otsansa ja näytti niin onnettomalta, että minä syöksähdin ulos, hain kirveen käteeni ja riensin Jussin luo aidanpanolle.

Aamulla valitti hän pahoinvoipuutta, mutta ei huolinut hyväilystä eikä osanotosta minun puoleltani.

-- Eihän se kuitenkaan ole todellista, virkkoi hän surullisesti. Miksi tuollaista teeskentelyä? Rakkautesi on ollutta ja mennyttä.

Olin alottanut vastaanponnistuksen urheasti. Mutta minullapa ei ollutkaan soturin kestävää luonnetta, ja senpä vuoksi taistelukuntoni vaihtui vähitellen kykenemättömyydeksi. Sodankäynti rupesi tuntumaan liian raskaalta, varsinkin kun tunsin olevani ypösen yksin, sillä Jussilta ei lainkaan riittänyt apuvoimia. Hänellä oli täysi työ torjuessaan Martan hyökkäyksiä. Koko hänen puolustuskykynsä käsittyi siihen, että hän lupasi lakata sitte kuin isäntäkin. Siten minun pehmittämiseni tuli koko taistelun keskipisteeksi.

Klaaran sodankäynti muuttui yhä uhkaavammaksi. Huoneita tuulotettiin ehtimiseen haikuttelemisieni jälkeen Klaara valitti joka ilta pahoinvoipuutta, päänkivistystä, rakkauden puutetta j.n.e. Tuo kaikki vaikutti, että rupesin pitämään itseäni pahantekijänä ja rikollisena hirviönä, joka onnettomalla tupakkihimollani tein suloisen vaimoni onnettomaksi, kotini parkulaksi ja kyyneleiden pesäksi. Uljuuteni jäännös sai lopullisen kuolin-iskun, kun Tuomo poikani eräänä taistelun hetkenä parahti itkemään äitinsä kanssa.

-- Voi, kuinka me olemme onnettomia, tyynnytteli Klaara itkevää poikaa... kun ei isä meistä enää yhtään välitä, vaan antaa aina kärsiä...

Silloin viskasin piipun suustani pesän juureen ja riensin Jussin luo.

-- Lakataan tupakinpoltosta, virkoin innoissani. Näetsä, olen isä ja aviomies... menköön vaikka järveen kaikki elämänilo, mutta lakata meidän täytyy.

-- Sitähän minä olen aina sanonut, tuumaili Jussi maltillisesti... siinä ei auta pahan peukalokaan, meidän täytyy.

-- Täytyy, täytyy, toistin minä. Asiat ovat nyt sillä kannalla, ettei enempi niskoitteleminen käy laatuun.

Jussi naurahti. Hän oli jo ennalta arvannut, miten taistelu päättyy..

-- Mutta minä en ole vielä keksinyt mitään...

Seuraavana päivänä ja ihan viimeisessä tingassa teki hän keksintönsä.

-- Tuleppa tänne, huusi hän minulle tallin vajasta. Menin hänen luokseen kallella kypärin. Salavihkaa olin onnistunut aamulla, oitis herättyäni, vetämään haikut Klaaran huomaamatta, ja haikuja vedellessä tuntui edellisen päivän innostukseni narrimaiselta.

-- Me olemme pelastetut, virkkoi Jussi, hymyillen makeasti ja kavalasti.

-- Elä vietäviä, huudahdin minä... Mitä oletkaan keksinyt?

-- Pian saat kuulla. Eikö ne ole Klaara ja Martta tuolla tuvassa?

-- Ovat, niillä on leipominen tänään.

-- Käydäänpä sinne -- ja me lähdimme yhdessä. Istuttuamme rahille, yskähteli Jussi ja hymyili ensin Klaaralle ja Martalle, sitte minulle ja vihdoin hymyili hän omalle itselleen.

-- Tulimme puhumaan siitä tupakkiraittiudesta, virkkoi hän sitte viekkaasti... On tuumattu suostua siihen.

-- Kyllä onkin parasta suostua koreasti, iski Martta sanoihin kiinni... Sellainen ilkeä tapa ja rahan tuhlaus ei sovi siistille miehille.

-- Ja siinä haaskaantuu terveyskin, huomautti Klaara... Kyllä onkin parasta suostua.

-- Mutta samalla pannaan myöskin kahviraittius voimaan, jatkoi Jussi, hymyillen kavalasti.

Sitä ilmettä, joka levisi Klaaran ja Martan kasvoille! Siinä kuvastui hämmästys, pettymys ja häpeä. Kuin kuvapatsaat seisoivat he leivin-uunin ääressä, kykenemättä liikuttaa edes huuliaan.

-- Kahvinjuonti on sellaista rahan haaskaamista, eikä siitä kostu sielu eikä ruumis, jatkoi Jussi.

-- Ja se surmaa puitakin ja aikaa niin vietävästi, lausuin minä, joka töin tuskin kykenin olemaan remahtamatta rajuun iloon... Kahvipannu turisee ja purisee myötänään hellassa. Se ei sovi siisteille ja herttaisille vaimoille.

-- Ja se jäytää maitotalouttakin niin peijakkaasti... Lyödään kermaksi suuret vadilliset lämmintä maitoa... Ei, se konsti ei kelpaa enää. Se kahviraittius on pantava voimaan yht'aikaa... Lakaistaan kynnys järkiään molemmilta puolilta.

-- Niin tehdään, vakuutin minä. Tästä lähin ei enää käytetä tupakkia, mutta ei käytetä kahviakaan. Se on päätetty asia.

Klaara tointui ensimmäisenä. Hänen kauniit huulensa liikkuivat ensin äänettä, sitten kuului haudan kolkosti:

-- Entä rengit ja piiat, niiden kanssa ei ole sopimasta ja ne vaativat.

-- Maksetaan pieni palkan lisäys korvaukseksi. Eivät ne sitte natise. Kun isäntä ja emäntäkin ovat ilman, ei palvelijoidenkaan sovi vaatia.

-- Eikähän palkollisasetuksessa ole mitään kahvipykälää, huomautti Jussi.

-- Mutta mitä tarjoomme vieraille, kun semmoisia tulee?

-- Teetä luonnollisesti, vastasin minä hymyillen.

Klaara yskähti säihkyvän suuttuneesti. Hän vihasi teetä eikä sitä juonut milloinkaan huuliaan nyrpistämättä. Hänen äitinsä oli kuuluisa hyvän kahvin keittäjä ja Klaara oli jo tytön tylleröisenä oppinut äidiltään saman taidon. Naimisiin jouduttuani minustakin tuli pian oiva kahvintuntija ja teinpä minä alituiseen hauskoja huomioita kahvinkeiton alalla, liikkuessani kylillä ja matkoilla.

-- Osan säästöistä lahjoitamme sitte vuotuisapuna paikkakuntamme kansanopistolle, virkoin minä vakavalla äänellä... Ja siten tupakki- ja kahviraittiutemme tulee olemaan isänmaallinen työ. Ei liene haitaksi, vaikka vihjaamme jotakin kirjeenvaihtajaa, että kyhää sanomalehteen uutisen päätöksestämme. Esimerkki voi vaikuttaa muihinkin talollisiin.