Part 4

Oli sitä touhuttu ennen, kun oltiin nuorempia, korskeampia. Oli perattu notkon takana olevaa kivimäkeä, oli siihen kyhätty pieni, tuvantapainen laitos, ojia, perunasarkoja, ja oli istutettu pihlajia ja tuomiakin aitaveräjän kahden puolen, jotta laitos kokonaisuudessaan näytti oikein sievän sievältä. Ne olivat niitä aikoja ne. Silloin oli käsivarsissa murtumatonta voimaa, oli intokin lujaa kuin tammi. Nyt ei ollut enää niin. Nyt se vanhuus tapasi antaa kättä joka kohdassa. Tuntuipa siltä kuin olisi elämä hankaannuttanut henkeä ja ruumista hiukan liiemmaksikin. Innon kipenä ei enää usein iskenyt tulta ja, milloin iskikin, ei vaikuttanut vilkasta kiihtymystä, vaan tuollaista tasaista hyvinvoinnin tunnetta, aivan kuten vaikuttaa lauhkean lämpöinen syysilta, jolloin kuu valaisee taivaanrantaa, ja jolloin usvahöyryjä nousee lämmön mukana ylös ilmaan. Lapset, viisi luvultaan, olivat jo hajaantuneet maailmalle, mikä rengiksi, mikä piiaksi, mikä torpanpitäjäksi. Kaksi vanhempaa oli jo naimiseenkin joutunut. Kunniallisia polkuja astelivat kaikki, elättäen itseään rehellisellä työllä, johon isä, vanha Jaakko, oli ollut paraana esimerkkinä.

Sitte vanhuuden puolella syntyi pikku Jaakko, vastoin kaikkea inhimillistä viisautta, melkeinpä vastoin luonnonlakejakin. Se tapahtui siinä keväimen ja kesän rajalla. Päivä oli juonikas, oikullinen. Toisin hetkin sateli lumensekaista vettä, toisin hetkin oli tyyntä, kirkasta. Milloin aurinko vetäytyi pilven alle, tuntui sää melkein talviselta, mutta tyynen ollessa lämmitti päivänterä hyvinkin tehoisasti.

-- Se on poika... ja riskinpuoleinen. Kuuletko, Jaakko?

-- Kuulla täytyy... ei auta muu, vastasi Jaakko, joka pilkkoi puita mökin takana.

Hän oli liiaksi kylmä ja kuontunut, tunteakseen minkäänmoista valtavampaa ilonpuuskausta tapauksen johdosta. Suoranaista vastenmielisyyttä ei tosin tuntenut, mutta jonkinlainen maltillinen viileys vallitsi ajatuksia, tunteita ja mieltä, estäen tasapainon katoamista minnekkään päin.

-- Voiko äiti hyvin? kysyi hän vitkalleen.

-- Kyllä... kyllä, vastattiin rapulta.

-- No sepä hyvä.

Ja Jaakko iski kirveellä oksaisen pölkyn päähän, joka oli kova, kiero ja hankala halkeamaan. Siinä komahutellessa pujahti muistoon avioliiton aikuisemmat päivät ja erittäinkin se päivä, jolloin hänelle tultiin ensimmäisen kerran tuommoista kuulumista kertomaan. Se oli kevättä silloinkin. Oli jo västäräkkejäkin lentelemässä, ja päivä paistoi kirkkaana ja purot lirisivät, aivan kuten nytkin. Toisemman vaikutuksen kuuluminen silloin teki. Se loihti silmiin tynnyrin-alottain vehnävainioita, joissa pitkiä tähkiä huojui. Pelkkiä onnentähkiä niin kauas kuin silmä kantoi.

Mutta se oli silloin se. Nyt arkitunteet pitivät yksinomaisen vallan. Käänsivät itsepintaisesti ajatukset kuivan järjen poluille ja synnyttivät tasaisen mielen, joka ei ollut liian helevä, mutt'ei liian sameakaan. Olipahan vaan kohtalainen, kuten sopi odottaakin mieheltä, jonka ruumis ja henki oli parkittunut lävitsensä, ja joka katsoi kaikkia asioita päiväpalkkojen ja ruistynnyrin hinnan yhteydessä.

Siitä ne sitte kuluivat päivät ja viikot. Tuntui omituiselta, kun kehto pitkän loma-ajan kuluttua taaskin ilmaantui lattialle ja vanhat, ylen tutut tuutilaulut kaikuivat mökissä. Sama oli sävel kuin ennenkin ja samat olivat sanatkin, mutta väre oli vienompi, mielehisempi ja ehkä unettavampikin. Ainakin vanhasta Jaakosta siltä tuntui. Hänen tuli heti pehmyt olla, kun äiti viritti vanhan sävelmän ja alkoi liekuttaa kehtoa, jossa pikku Jaakko makasi. Työmailla hänen korvansa ihan kaipasivat noita vienovärisiä sävelmiä, ja kiintein mielin hän odotti illan tuloa, jolloin taas pääsisi kotimökkiin niitä kuulemaan.

Ei ollut pikku Jaakko paha itkemään eikä muutenkaan vaativainen olennossaan. Kun sai ruokaa ja välttämätöntä hoitoa, niin tyytyväisenä loikotteli permannolla, kehdossa ja minne vain hänet pistettiin. Tähysteli harmailla silmillään ympäri mökkiä, ja mistä päin kuuli kolahdusta tai muuta ääntä, sinne päin aina käänsi päätään.

Ne silmät, ne juuri vaikuttivat vanhaan Jaakkoon kumman voimakkaasti. Niihin saattoi kyllääntymättä katsella miten kauan ja miten usein tahansa. Ja mitä syvemmälle niihin silmitteli, sitä tenhoisimmilta näyttivät. Oli aivan kuin niiden takana olisi piillyt salainen, ihmeellinen maailma, jonne katsoja sai vain vilahdukselta tirkistää iki pienen reiän kautta. Kun Jaakko ehtoisin astui mökin kynnyksen yli, unhottui oven taakse kaikki se, mikä ennen oli ollut tärkeintä, painavinta, nimittäin ruistynnyrin hinta ja päiväpalkkojen suuruus. Arkiolot siten ikäänkuin silottuivat ja saivat ydintä itseensä. Pojan olemassa olosta riitti vuotamaan mehua kaikkiin rakoihin, jotka ennen olivat tyhjyyttään kuivuneet. Ei tuntunut ikävyyttä millään puolella. Väliin saattoi mieli ja tunteet oikein vilpastua elämän vuoksi, johon oli tullut odottamaton jakso. Kerran sentään satunnainen pälkähdys loihti harmaan, surullisen pilven kotoisen onnen eteen. Päivin öin mietti vanha Jaakko yksikseen, mutta vihdoin sitte eräänä pakkasyönä, jolloin kuu paistoi mökin ikkunaan, hän ilmaisi surunsa vaimolleen. Huoahti ja virkkoi hitaasti:

-- Jos meistä kuolee jompi kumpi ennen kuin tuo ehtii isoksi. Tai jos kuolemme kumpainenkin.

-- Miksi tuommoisia mietiskelet? kysyi vaimo... ollaanhan tässä terveitä.

-- Mutta kipu voi tulla milloin tahansa. Tänään, huomenna, ylihuomenna...

-- Voi se tulla, mutta voi se olla tulemattakin. Heitä pois tuommoiset pelottimet.

-- Eivät ne ole niin heitettäviä. Mielittelemättä, mairittelematta nuo tulevat ajatuksiin.

-- Luojan kädessähän se on elämän pituus... miten Hän hyväksi näkee.

-- Hm, kai niin... taidat olla oikeassa.

Jaakko ei huomannutkaan, miten vaimon katsantokanta muutamassa silmänräpäyksessä suli hänen omaansa ja miten harmaa pilvikin samassa katosi kotoisen onnen tieltä. Uusia pälkähdyksiä ei sittemmin versonut ajatuksiin. Elämä vieri tasaisesti eteenpäin, päivät tulivat ja menivät. Ei ollut ehtoisampata kuin ennenkään, mutta ei ollut sen kireämpääkään. Oli selvä leipä ravintona ja oli särvintäkin leivän ohessa. Terveyskin oli samaa lujaa kalliota, jonkamoista se oli ollut kuun päiviin. Ei pienintäkään yritystä sairastelemiseen, ei edes hetkellistä viluttamista tai luunsärkyä, joka sen ikäisille raatajille on niin tavallista.

Ja pikku Jaakko vaurastui ja höystyi. Sen harmaat silmät suurenivat, mutta vuosien kuluessa ilmaantui niihin jonkinlaista syvämielisyyttä, joka toisin hetkin vivahti sairasmoiselta. Se saattoi miettiväisenä tuijottaa mökin ikkunasta ulos tuntikauden ja saattoipa väliin kesken vilkkainta iloa muuttua äänettömäksi. Katse silloin näytti syvämieliseltä ja siinä oli jotakin terävää, mutta samalla myös jotakin pehmeää ja surullista, joka herätti vieraankin myötätuntoisuuden. Suuri, muodoton pää oli silloin painuksissa, niinkuin olisi syvä suru ja elämän huolet jo rasittamassa.

Mutta saattoi se olla vilkas ja vallatonkin. Se saattoi keksiä kujeita ja vehkeitä semmoisiakin, että isä ja äiti joutuivat kummiinsa ja ihmettelivät mikä moisia päähän takoi.

Ja niin tavaton muisti sillä oli. Kun minkä asian ja nimen kerran kuuli, niin kyllä se säilyi mielessä ja tarpeen sattuessa sitte tuli ilmoille. Vanhalla Jaakolla olikin tapana sanoa, että pojan pää oli kuin suuri rautakirstu, jonne sopi sulloa esineitä kuin paljo tahansa, tarvitsematta pelätä niiden hukkaantumista.

Vahva taipumus kysymyksillä ahdistella isää ja äitiä heräsi hänessä aikaisin. Kysymykset olivat monta laatua eikä niihin aina voitu antaa tyydyttävää vastausta. Aiheena oli milloin salama, milloin kuu, milloin joku muu läheisempi ja yksinkertaisempi esine, johon huomio sattui kiintymään. Tavallisissa oloissa olivat pojan ajatukset aina vilppaasti eleillä, joten ei hänen huomaamattaan ja kuulemattaan juuri mitään mökissä tapahtunut. Hän se tiesi tarkalleen, miten monta hämähäkin verkkoa oli katossa ja ikkunan kulmissa ja tunsi hän hiirien kulkureijät ja kaiken muunkin, mikä ansaitsi huomaitsemista.

Lukemisen into tuli jo kuudennella ikävuodella. Äiti neuvoi aakkoset ja sen enempää opetusta ei tarvittu. Vanha, savuttunut aapiskirja, josta viisi alottelijaa sitä ennen oli saanut kristillisyyden alkeet, luettiin kannesta kanteen muutamassa viikossa ja opittiin saman tien ulkoakin, sillä Jaakolla oli erinomainen muisti. Ohjaamista ei hän suvainnut ja itsensä suhteen oli hän kovin vaativainen. Jos sana tai tavu useammin kuin yhden kerran sattui menemään väärin, nousi puna poskille ja vesihelmi tuli silmään.

Tärkein, mieltä jännittävin käsite, joka lukuaikana kasvoi ajatuksiin, oli Jumala. Kaikki, mitä tähän käsitteeseen kuului, oli tarkimpaan yksityiskohtaan saakka ilmi nähtävänä. Se istui taivaassa kultaisella istuimella. Kädellään käänsi pilvet ja tuulet kulkemaan minne tahtoi... Kultaisen seulan lävitse kaatoi vettä maan päälle, mutta lunta pudisteli suurista turkeistaan, joita talvisin piti yllään.

Ajattelevaisuuden ja vilkkaan mielikuvituksen ohessa oli hento, melkeinpä sairasmoinen tunteellisuus yhdistettynä pojan olentoon. Sitä ei saattanut koskaan rajusti torua eikä ärjäisemällä puhutella. Siinä tapauksessa sen katse heti muuttui miettiväiseksi ja siinä ilmausi terävyyden ohessa jotakin niin sanomattoman pehmeää ja syvällistä, että toruja heti katui sanojaan.

Vanha Jaakko kiintyi nuorimpaan lapseensa monta vertaa lujemmin kuin ensimmäisiin. Nuorempana, jolloin oli paljo puuhaa ja pyörimistä, ei ajatuksilla ollut niin hyvää rauhaa kuin nyt vanhuuden päivinä. Nyt ei ollut mieli enää niin levoton eikä liikanaisia toiveitakaan kangastanut silmiin, kuten silloin. Pää-asia kun vaan saisi elää ja pysyä terveenä niin kauan, että poika ehtisi edes jotakuinkin ehostua, ettei joutuisi liian nuorena vieraiden koville kynnyksille, joista niin herkästi voi luisahtaa huonoille poluille. Sepä se oli pää-asia.

-- Tiedätkö, äiti, virkkoi Jaakko vaimolleen eräänä talvi-aamuna, jolloin poika vielä nukkui, minulla on omallatunnollani jotakin syyntapaista, jonka nyt ilmaisen.

-- No mitähän tuo onkaan? kysyi vaimo.

-- No näetkös, tuo pojan syntyminen ei minua erittäin ilahuttanut.

-- Ukkoseni, sen minäkin huomasin. Olit koko ajan niin happamen muotoinen.

-- No, eihän siinä ihmettä. Leivänpala on kovan työn takaista meidänlaisillemme... mutta nyt en minä sitä enää antaisi tapahtumattomaksi.

-- En minäkään, vaikka saisin talon ja talon tavarat.

Elettiin siitä kevääsen ja pieni Jaakko kävi jo seitsemättä. Silloin tuli kiertokoulu läheiseen taloon. Tieto sen tulosta löysi tien Metsälän mökkiinkin. Ja Jaakko rupesi tillastamaan kouluun pääsöä itselleen. Häntä halutti niin kovasti näkemään ja kuulemaan koulun oloja. Tuo halu oli osalta oppimisen intoa, osalta uteliaisuutta. Ja olipa joku jyvänen tyytymättömyyttäkin joukossa, sillä päivät eivät oikein liukkaasti luistaneet iltaan, varsinkin jos äiti oli kylällä töissä. Kirjavarat olivat kovin pienet, Arkkiveisuilta ja muilta kirjoilta, mitä löytyi mökissä, puuttui uutuuden viehätys, joten ei lukeminen voinut aina sitoa mieltä ja ajatuksia. Mutta koulussa ainakin olisi uusia kirjoja ja siellä tietystikin olisi iloisempata mellakkaa kuin kodin yksinäisyydessä. Sinnehän keräytyy suurempi joukko saman-ikäisiä...

Isä suostui Jaakon tuumiin oitis, mutta äiti yritteli vetää vastakynttä, arvellen että poika osasi lukea enemmän kuin mitä hänen ikäiseltään vaaditaankaan. Pelkäsi lisäksi ettei koulussa kostu muuta kuin vallattomammaksi. Oppii siellä uusia vehkeitä... ja vanhojakin oli jo liiemmäksi. Toisetkin lapset, vaikka olivat kovapäisempiä, olivat koulutta oppineet katekismuksensa, ja sai siis Jaakkokin oppia.

-- Kyllähän taitojen puolesta voisi olla menemättä, myönsi isä, mutta ei kai lisä tee pahaa niissäkään. Ja kuten sanottu, onhan pojan hupempi olla.

-- Jos vielä sattuu mikä vahinko, kun tulee monta vallatonta yhteen.

-- Elä joutavia, siellä on rikkaimpien ja parempienkin lapsia. Se on sanottu, että poika pääsee kouluun.

Vanha Jaakko ajoi innolla asiansa perille, osti kivitaulun ja lyijyskynän pojalle ja meni sitä itse alkajaispäivänä viemään kouluun. Pelottavalta ja oudolta ensin tuntui pikku Jaakosta olot, mutta perehdyttyään hiukan järjestyksen ja koulun erikoistapoihin, koteutui hän vähä vähältä. Ensimmäisinä päivinä ei hän mitään erityisempää huomiota herättänyt eikä näyttänyt opettajattaren silmissä erilaisemmalta kuin muutkaan. Mutta kun tuli ensimmäinen laulutunti ja harjoiteltiin suruvirttä, kuului nurkasta, jossa Jaakon poika oli, pehmeä, taipuisa ääni. Se oli omituisen kaunis ja syvävaikutuksinen. Siinä kuului pehmeyden ohessa vienosti valittava väre, joka ei kuitenkaan häirinnyt äänen miellyttäväisyyttä. Tosin silmänräpäyksin valittava väre täydellisesti sulasi pehmeyteen niin että ainoastaan tarkoin kuuntelemalla voi sen erottaa. Laulun ajalla asteli opettajatar nurkkaa kohden ja pääsi pian selville, kenen ääni se oli niin pehmeä ja taipuisa. Seuraavalla tunnilla sijoitti hän Metsälän Jaakon istumaan eturiviin, ja siitä saakka oli poika tarkan huomion alaisena. Tuo ruma, muodoton pää ja nuo suuret harmaat silmät, joiden katse väliin oli syvällinen ja terävä, väliin hentoisen lapsellinen, vetivät vetämällä huomion puoleensa. Niissä oli jonkinlainen vahva henkisyyden leima, joka herätti ihmettelyä -- mutta samalla niissä myöskin toisia silmäyksin näkyi sairasmoinen ilme, joka liikutti katsojan sydäntä ja teki surumielisen vaikutuksen.

Kun tuli kysymykseen luetun kappaleen käsittäminen, silloin oli Jaakko omalla alallaan. Hän sen sattuvan sanan helpoimmin löysi luetusta kappaleesta ja hän sen osasi sovittaa kysymykseen osavasti kuin naulan kantaan. Hänen äänensä oli pitkäveteinen, mutta syvävaikutuksinen ja mehukas. Joku toinen oppilas saattoi solahuttaa saman vastauksen, eikä se kuulunut juuri miltään, mutta kun Metsälän Jaakko sen lausui, oli se kuin kypsä hedelmä.

Äiti, joka oli koulunkäyntiä vastustanut, muutti pian mielipidettään. Jo toisena iltana, kun Jaakko tuli koulusta kotiin ja alotti läksyään lukemaan, tempautuivat äidin ajatukset mukaan. Jokainen sana ja ajatus, jonka poika luki, löysi vastakaiun hänen rinnassaan.

-- Mikä kirja se semmoinen on? kysyi hän.

-- Hä luonnonkirja, vastasi poika... ettekö tuon vertaa tiedä?

-- Luepa läksysi vielä uudestaan, isä ja minä kuuntelemme.

-- Lue niin, kehotti vanha Jaakkokin, joka sinä päivänä teki paikkasuutarin työtä, minullakin on vielä pari pitkää saumaa saatavana umpeen... ja sitte lopetamme yksissä.

Ja isän vetäessä kiinni saumojaan ja äidin kuunnellessa, luki Jaakko kirjastaan: _Jumala on suuri. Jumala on hyvä. Hän on luonut taivaan. Hän on luonut..._

Sanat lausuttuna pitkäveteisellä, sydämmellisellä äänellä, vaikuttivat kumman voimakkaasti. Tunkeutuivat sydämen sisimpään... ja aivan tuntui siltä kuin olisi jokainen sana, jokainen ajatus löytänyt paksun sammaleen alta oman jänteensä, jonka pani ihanasti väräjämään, heläjämään.

Jaakon käydessä koulua sulivat lumet, ahojen alastomilla kyljillä alkoi päivä leikkimään ja muuttolinnut palasivat pesilleen. Tuli kurki suonrantaan, tuli leivonen pelloille ja luonto viherti ja puki pukuaan yhä kauniimmaksi. Oltiin taas siinä keväimen ja kesän rajamailla. Koulunkin piti jo kohdakkoin päättymän, ei ollut päiviä enää jälellä kuin pari kolme. Silloin, äidin karttaillessa villoja eräänä iltapäivänä, tuli Jaakko kirjoineen, tauluineen kesken aikojaan koulusta kotiin. Silmät olivat itkusta kosteat, posket punoittivat kuin pohjan palo.

-- No herra auttakoon, mikä sinun nyt on?

-- Pääni on kipeä... niin kovin kipeä, vastasi poika vaikeroivin äänin... se on niin kipeä.

-- Panet maata, niin paranee huomiseksi... on aamulla jo terve.

Ja äiti riisui Jaakon yltä ja asetti hänet maata. Sen otsa oli kovin kuuma.

-- Tuntuuko kipeältä muuallakin?

-- Tuntuu joka paikasta... on niin kuuma ja janottaa niin kovin.

-- Äiti tuo vettä.

Märkä riepu sidottiin pojan otsan ympäri... ja sitoessa käski poika vetämään hyvin lujaan.

-- No nyt se on, tuntuuko nyt helpommalta?

-- Tuntuu vähän, vastasi Jaakko, jonka tuskat näyttivät hieman vaimentuneen.

Mutta muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän taas rupesi vaikeroimaan, että oli niin kuuma ja että janotti niin hirveästi. Äiti nouti lähteestä kylmää vettä, kostutteli pojan otsaa ja raivoa ja veti riepua lujempaan. Mutta se ei vaikuttanut kuin silmänräpäyksellisen huojistuksen. Tuskat karkasivat pian kiinni, voihkailemiset yltyivät kovemmiksi, tuskallisemmiksi.

Illalla tuli vanha Jaakko työstä kotiin. Hän säikähti ihan sanattomaksi, kun näki pojan hohtavat posket ja kuuli vihlovat vaikeroimiset.

-- ... Tuossa se kolmen tienoilla tuli kotiin parkuen. Sen ruumis on kuuma kuin tulen kipuna ja se tahtoo juoda ehtimiseen. Sanoo että janottaa niin kovin.

-- Hm, noin äkkiä ja noin ankarasti.

Isä istahti vuoteen jalkapuoleen ja hänen teki mieli lausua pojalle jotakin hellää, lohduttavaa, mutta hän oli vielä kuin ukonlyömä. Näki heti ettei tuo ollut tavallista, helposti ohimenevää kivunpuuskausta. Poskien punerrus, taaja hengitys ja vihlova katse kyllin ilmaisivat taudin ankaruuden. Vihdoin hän sai kankeasti lausutuksi:

-- Kyllä sinä Jaakko paranet... ja tulet jälleen terveeksi.

-- Päätäni polttaa, vastasi poika... polttaa niin kovasti.

Ei nukuttu Metsälän mökissä sinä yönä einettäkään. Jota myöhemmälle ilta kului, sitä ankarammin tauti rupesi runtelemaan pientä potilasta sängyssä. Se reuhtoi, vierittelihe laidalta toiselle ja paiskeli kättään tuskissaan. Ja huusi vettä ehtimiseen ja käski vetämään käärettä lujemmalle otsan ympäri. Aamulla vasta vähäsen rauhottui. Vaipui ikäänkuin unentapaiseen tilaan, jolla ajalla voihkaukset tuntuvasti laimentuivat. Eikä ruumiskaan enää niin voimakkaasti reuhtonut. Tuskat muuttuivat tyynemmiksi, hiljaisemmiksi. Mutta ruusunväri liekehti poskille yhä punaisempana ja ruumiin kuumuus yhä kiihtyi. Apua ei kyetty keksimään. Se ei huolinut minkäänlaisista lääkkeistä eikä myöntynyt saunaankaan tulemaan, jota keinoa isä ja äiti hädissään ehdottelivat. Kylmä vesi oli ainoa lääke, jota tahtoi. Sitä piti olla puuttumatta saatavissa.

Seuraavana yönä se jo puheli ristiin. Kysyi isältä ja äidiltä, josko he näkivät taivaan kulta-istuinta. Kysellessä olivat huulet hymyilyssä, silmien loiste oli syvällinen, kädet ikäänkuin kurkoontuivat ylös kulta-istuinta kohden.

Sairautta kesti ainoastaan muutaman päivän. Sitte tuli niittomies. Eräänä aamuna hiljenivät voihkaukset, hengitys tasaantui ja ruusun värisen hohteen sijaan levisi poskille kuolon kalpeus. Ja katse muuttui tuikean teräväksi.

-- Ai, ai, kuinka kaunis. Tulkaa katsomaan, isä ja äiti.

-- Mikä se on niin kaunis?

-- Tuo kulta-istuin.

Terävä katse oli luotu ylös, ruumis ei liikahtanut, silmä ei värähtänyt.

Luon silmäni mä Herran valohon, Mä näen iltatähden taivahalla, Ne Luojan töit' on, Tekons' hyvät on.

Ruumis vetäysi pari kertaa koukkuun ja ojentihe jälleen suoraksi. Kuului särähtävä hengähdys ja Metsälän Jaakko ei enään ollut elävitten joukossa.

* * * * *

Illan varjo laskihe ja levittelihe rotkoihin, metsikköihin ja takarinteille, mutta lakeilla ja ylävämmillä seuduilla vielä leikki kullanruskea päivänsäde niin leppoisana ja hyväilevänä luonnoltaan, että siitä ikäänkuin valahti tyyntymystä ja rauhaa kaikkialle.

Metsälän mökissä oli niin hiljaista. Vanha Jaakko istui takan lähellä, silmäillen ikkunaan, johon rusottavat auringonsäteet liekehtien paistoivat, peremmällä vaimo huojutteli itseään vitkalleen. Ruumiin asento oli kyyryinen, kasvoilla loisti hiljainen tyytyväisyys.

Illan suussa olivat he palanneet kotiin kirkkomatkalta, hautaamasta pikku Jaakkoa. Vanhin poika ja vanhin tyttö -- molemmat jo naimisissa -- olivat myöskin varta vasten tulleet kirkolle pikku veikkoa hautaan saattamaan, mutta aika ei myöntänyt pitempää yhdessä oloa. Elämän aineellinen puoli oli siksi kuuma kysymys. Kirkonmäellä heitettiin hyvästi ja erottiin omille teille.

-- Ruis on ihmeesti venähtänyt muutamassa päivässä, virkkoi Jaakko, on oikein hypähtänyt ylös ilmaan.

-- On ollut niin suotuisia ilmoja, vastasi vaimo.

-- Taitaa leipä edeskin käsin pysytellä kohtuushinnoissa, jollei vaan mitään turmaa tule.

-- Luojan vallassa on.

-- Hm... olikohan se pojankin kuolema Luojan sallima?

-- No kuinkas muuten? Epäilyttääkö sinua?

-- Ei juuri suorastaan... mutta kyllä se vähän viskoo ajatuksia sinne ja tänne. Olisihan joutanut elää ja kasvaa, kun kerran sai syntyneeksi. Tuossa nyt on seinällä sen vaatteet, pöydällä kirjat, taulut... alituisena muistuttajana. Kun se eli, oli tämä mökki niin iloinen.

-- Kyllähän se niin on. On suuri ero tämän nykyisen ja sen ajan välillä.

-- Minä en tällaista käännöstä osannut ajatellakaan. Omaa sairastumistani usein pelkäsin ja pelkäsinpä hänen tähtensä kuolemaakin... mutta toisin kävi. Jaakko muutti pois ja me vanhat jäimme eloon.

-- Herra sen siksi näki.

-- Kai niin. Se oli erinomainen lapsi.

-- Oli se, niin viisas ja älykäs. Mutta Luoja on viisaampi. Ja hänen tekons' hyvät on.

-- Kyllä sen myönnän. Mutta minä en ymmärrä mikä tarkoitus Luojalla oli, kun ensin antoi ja sitte otti.

-- En minäkään tarkoitusta määrälleen tiedä, mutta että hän tarkoitti hyvää, siitä olen varma.

-- Hm, en minäkään sitä epäile, mutta kovin karvastelee mieltäni. Olisin antanut mitä muuta tahansa.

-- Olisin minäkin antanut Jaakon sijaan. Mutta kyllä moni ihminen saa suurempiakin suruja lapsistaan. Jos ajattelee asian niinpäin, haihtuu karvaus. Jaakko on hyvässä tallessa.

-- On, on... hyvä että muistit huomauttaa tuosta. Tosiaankin, kun ajattelen, ei ole syytä olla karvaalla mielellä. Luojan hyvyys ja viisaus on suuri.

Tuon sunnuntaipäivän jälestä elämä taasen otti vanhat tapansa. Aineellinen puoli oli siksi kuuma ja tärkeä; ei se sietänyt rinnallaan muita kysymyksiä. Vanha Jaakko tottui päiviinsä, vaikka ei poikaa enää ollutkaan.

Mutta täydellisesti unhottaa ei hän milloinkaan sitä voinut. Usein talvisina pakkaisöinä, jolloin tähdet kimaltelivat taivaalla ja kuu paistoi mökin ikkunaan, juolahti mieleen pojan aikuiset ajat. Ensin se oikullinen kevätpäivä, jolloin oli vuoroin kylmä, vuoroin lämmin ja sitte ne muut päivät, jotka jälessä seurasivat. Ja kaikki erityisyyskohdat, jotka päiviin yhdistyivät. Tuo puolinainen vastenmielisyys uutta tulokasta kohtaan ja sitte vähittäinen mieltyminen. Pojan kasvaminen ja kehittyminen. Sen harmaat, syvälliset silmät, kujeilut, lukuhalu ja erinomainen muistin lahja. Ja sitte lyhyt, ankara tauti ja ruumiskirstu. Ja syvä suru, kaiho ja unhottumattomuus. Oli talvi tai kesä, pakkaisilma tai lämmin päiväpaiste, aina joku lämmin muisto lehahti mieleen. Ja kaipaus muiston kera. Kun se olisi saanut kasvaa ja varttua isän ja äidin silmän alla tuonne nuorukaisikään saakka, niin...

No olisipa siitä koitunut ahkera työntekijä ja taito mies lukemaan. Sillä kun oli hyvä muisti ja muutkin tarvittavat lahjat. Ne syvälliset silmätkin olivat ihan kuin luodut kirjoja varten.

Olihan se hyvässä tallessa, oli epäilemättä, ja siinäpä tiedossa oli suloinen lievitys. Yhtä usein kuin kaihokkaita muistelmia heräsi eleille, yhtä usein tuo tyynnyttäväinen vakavuuskin siveli voidettaan ajatuksiin. Hiljainen kaiho ja tyynnyttäväinen vakaumus vaihtelivat vuoron perään. Toinen tuli toisen kera, ja kumpainenkin oli säännöllinen tavoissaan. Ei kumpikaan tullut liian usein, että elämä siitä olisi häiriytynyt eikä liian harvaan, että pojan muisto olisi unhoon joutunut.

Haudalle ei pystytetty muistokiveä eipä edes puuristiäkään. Mutta kun minullakin on se mielipide, että pikku Jaakosta, jos olisi saanut varttua ja kasvaa, olisi koitunut ahkera työntekijä ja taitomies lukemaan, niin kyhäsin nämä rivit hänen muistoksensa.

Naimapuuhia.

Huomasin selvään että Klaaran päässä pyöri uusia, tavallista tärkeämpiä ja erinomaisempia tuumia, jotka tuntuvasti häiritsivät hänen rauhallista ja tasaista luonnettaan, samalla kun synnyttivät minussa outoja, pelokkaita aavistuksia. Tuumat saattoivat minä silmänräpäyksenä tahansa muodostua toiminnaksi, tapahtumiksi, ja silloin, herra ties...