Part 3

Kristian oli kuullut tarpeekseen. Hän heittäysi jälleen vaatteissaan vuoteelle. Viha ja kostonhimo alkoi kiehua hänen sielussaan. Kirottu maailma ja sen ihmiset. Häntä olivat pettäneet kaupoissa oudot ja ystävät ja hänen kokemattomuuttaan olivat kaikki käyttäneet hyväkseen. Olivat poimineet häneltä rahat ja nyt irvistelivät iloissaan. Nyt kun hänellä jo oli kokemusta ja tarkkuutta kaupan teossa, nyt jokainen ilvehtien käänsi hänelle selkänsä.

Mutta -- Kristianin kädet puristuivat nyrkkiin -- vielä hän näyttää heille. Vielä hän kulkee rikkaana miehenä, vielä he seisovat hänen edessään lakki kourassa, kaikki nuo ilvehtijät ja tuhmeliinit, jotka ovat mustuneet ja hapanneet kotoisen pirtin sauhussa. He kaikki kerran saavat maistaa hänen kostoansa...

Kun nupatus lakkasi ja kaikki hiljeni, riisui Kristian jaloistaan saappaat, avasi hiljaa kamarin oven ja hiipi ulos. Veti sitte saappaat jalkaansa ja lähti navakasti astelemaan...

Mitään varmaa matkan suuntaa ei ollut, mutta tarkoitusperä hohti selvänä silmiin. Hän joko voittaa sadoin kerroin menettämänsä rahat ja joutuu siten taas arvoon ja kunniaan tai...

Kristianin kädet puristuivat tietämättä nyrkkiin. Toista ehtoa oli hirveä ajatella tarkemmin, varsinkin kun käsien jäntereissä oli vielä niin paljon voimaa, väkevyyttä.

III.

Sahan isännöitsijä lähetti heti aamulla tiedon "isoon konttooriin", joka oli kaupungissa, että yöllä raivonnut myrsky oli repinyt irti useita pyräitä sahan läheltä, särkenyt puomit ja hajoitellut pölkyt tuulien ajeltavaksi. Lastaustöiden vuoksi ei sahalta riittänyt miehiä pyydystelemään vesiajolle joutuneita hirsiä ja kuitenkin oli kiireinen apu tarpeen. Kasööri meni heti neuvottelemaan patruunin kanssa...

-- Mitä tehdä? Sieltä ei riitä miehiä, ja apua pyydetään kiireisesti.

-- Koetetaan saada kaupungista.

Konttoorin ovi samassa aukeni. Pitkä, ruskeasilmäinen ja hiukan kalpeanlainen mies astui sisälle. Kasvot olivat lujan näköiset, vaatteet siistit...

-- Mitä asiaa?

-- ... Jos täältä saisi työtä.

-- Kyllähän, vastasi kasööri, jota miehen ulkomuoto miellytti... saatte vaikka oitis.

Kasööri ehdotteli että työnhakija rupeisi urakassa pyydystelemään vesiajolle joutuneita pölkkyjä, käskien hakemaan kaupungista apuvoimia niin paljon kuin halutti. Mitä joutuimmin työ sujui, sitä parempi.

-- Suostutteko urakkaan? Sahalta saatte veneitä ja muita tarpeita.

-- Suostun.

-- Mikä nimenne?

-- Kristian Lampiniemi. Voisiko saada vähän käsirahoja?

-- Miks'ei. Kasööri pisti kätensä rahalaatikkoon ja otti hyppysiinsä pieniarvoisen setelin. Katsoi Kristiaaniin ja otti sitte kaksi seteliä lisää. Mies vaikutti häneen edullisesti.

-- Ka tuossa... joutukaa vain työhön.

Kristian otti rahat ja lähti etsimään työvoimia. Houkuttelemalla ja lupailemalla aimo päiväpalkkoja sai lähtemään mukaansa viisi uneliasta veitikkaa. Höyrysaha siaitsi meren rannalla, puolen peninkulman päässä kaupungista, ja sieltä saatiin veneitä, köysiä ja väkähakoja. Ryhdyttiin työhön. Soudeltiin toista viikkoa rantamia ja uiteltiin karkuteille lähteneitä tukkeja sahan luo. Jo kolmantena päivänä hupeni miehistö... kaksi jätkää lähti kiroillen tiehensä, ja Kristianin, jolta saadut käsirahat loppuivat, täytyi käydä konttoorissa vaitelemassa uusia. Työn loputtua ei ollut enää muuta kuin kaksi miestä ja niillekin oli päiväpalkkaa korotettu lähes toisen verran, muuten nekin olisivat luistaneet tiehensä ja jättäneet tuokseen koko kalastuksen, joksi he työtä nimittivät. Kun pyydystettyjen pölkkyjen lukumäärä oli tarkoin saatu selville, lähti Kristian miehineen kaupungin konttooriin, varustettuna sahan isännöitsijän antamalla kirjelipulla. Maksettuaan kalliit päiväpalkat tovereilleen, ei hänelle jäänyt muuta kuin yksi ainoa viisimarkkanen. Miehet sen johdosta pois mennessään laskettelivat paksuja komppasanoja.

-- Niinkö huonosti urakka kävikin? kysyi kasööri... pitihän siitä paremmin lyödä rahoiksi.

-- Olisihan siitä lyönytkin, mutta nuo tuommoiset tulimmaiset, joiden kanssa siellä soutelin. Pitihän sen jo ennen ryhtymistäkin arvata.

Kasööri naurahti... hän tunsi vetoa Kristianin puoleen. Miehessä oli jotakin, jota ei muissa tavallisissa työnhakijoissa ollut. Hänen olennossaan ilmausi jonkinmoista lujuutta. Ruskeat, vilkkaat silmät, kasvojen nuorteat piirteet ja värikäs iho todistivat ettei mies ollut siveellisessä rappiotilassa, kuten moni muu siistipukuinen työnhakija.

-- Paikataan sitä urakkaa hiukan. Kasööri otti laatikosta kahdenkymmenen markan setelin ja antoi sen Kristianille.

-- Mitenkä olisi vastaisien töiden kanssa?

-- Tulkaa aamulla kuulemaan.

Käsky olisi lausuttu Kristianille ilman hänen tiedusteluaankin, sillä sahan isännöitsijä oli kirjelippuun kirjoittanut myöskin paitse pölkkyjen lukumäärää, että urakan toimittaja oli harvinaisen tarmokas henkilö ja siis semmoisena kiinnitettävä tukkiliikkeeseen tavalla tai toisella.

Aamulla meni Kristian konttooriin. Kasööri kysäsi häneltä?

-- Osaatteko kirjoittaa?

-- Osaan auttavasti.

-- Entä laskutaitonne?

-- Osaan kokonaiset luvut ja murtoluvut.

-- Hyvä, saatte jäädä vakinaiseksi mieheksi, jos haluatte. Palkkaa maksetaan ansion mukaan. Kun tulee syyspuoli, pääsette koettelemaan metsäkauppoja. Tunnette toivottavasti kotiseutunne metsät ja talokkaiden rahalliset olot.

-- Luulisin tuntevani.

-- Nyt aluksi saatte pienempiä töitä haltuunne.

Kristiania ruvettiin käyttämään kaikkien vaikeanlaatuisten töiden etumiehenä ja oitis huomattiin, että työt tulivat hänen johdollaan tehdyiksi vähillä rahoilla ja huolellisesti. Tuossa ruskeasilmäisessä miehessä löytyi terästä joka lajiin, ja ihmeteltävän nopeasti pääsi hän oudonpuoleistenkin asiain perille.

Ensimmäiseltä kuulta maksettiin hänelle palkkaa kuusikymmentä markkaa, mutta jo seuraavassa kuussa korkeni se täyteen sataan.

Syksymmällä pantiin Kristian kokeilemaan metsäkauppoja, ja siinä toimessa hän joutui varsinaiselle alalleen. Kaikki vanhat unelmat onnesta, kunniasta, rikkaudesta ja kaikki vanhat viehätykset pulpahtivat eloon. Ajatukset ikäänkuin vainusivat, että nyt oli onnetar apuna. Sen kosketus ja ohjaus ihan tuntui Kristianin olennossa. Ei ollut lainkaan tuskallisia aprikoimisia, mieli ei häilynyt sinne eikä tänne, mutta järki ja viisaus otti käyttääkseen paraimmat keinot. Myyjän persoona, velat ja muut vaikuttavat asianhaarat piti olla selvillä, ennenkuin Kristian lyöttäytyi kaupanhierontaan.

Kuusi kontrahtia hän teki ensimmäisellä matkallaan, joka tavallaan ratkaisi koko hänen tulevaisuutensa. Ja niin viisaasti hän menetteli, ett'eivät myyjät aavistaneetkaan, miten surkeasti tuo vilkassilmäinen, kauniinnäköinen mies heidät petti. Älykkäimmälle, joka oli varakas ja tunnoton isäntä, maksoi Kristian täyden hinnan metsästä, sillä ehdolla että kauppasumman suuruus julkisuudessa sanottaisi viittä vertaa pienemmäksi. Sen kaupan teki hän ensin. Sitte hän iski kiinni varsinaisiin otuksiinsa, jotka vastustelematta antoivat kyniä itsensä mielin määrin.

Vilkas veri täynnä viehätystä palasi Kristian ensimmäiseltä matkaltaan kaupunkiin, merkitsi lyijykynällä jokaiseen kontrahtiin puiden lukumäärän, asetti kontrahdit kasöörin eteen ja kysyi, hyväksytäänkö niitä.

Kasööri silmäili kontrahteja.

-- Tuo ensimmäinen on kalliinpuoleinen, mutta se oli syöttinä noille toisille.

-- Ne hyväksytään. Olette alottaneet mainiosti. Jos vaan näin jatkatte...

-- Aikomus on vielä hiukkasen edistyäkin, keskeytti Kristian.

Samalla kertaa hän nosti kuukauspalkkansa. Sitä oli taaskin korotettu viidelläkymmenellä markalla.

Pian hänet lähetettiin uudestaan matkalle ja luonnollista oli, että hänen toimintoihinsa kiinnitettiin paraimpia toiveita. Tuo aloittelija oli ensimmäisellä matkalla huipannut kokeneimpainkin tukkijunkkarien ohi. Ei milloinkaan ennen oltu levitetty niin edullisia kontrahteja konttoorin pöydälle.

Kristian risteili maita ja metsiä ja teki hyviä kauppoja. Hänen olennossaan oli jotakin lumoavaa, joka vaikutti että myyjän täytyi puoli pakolla piirtää puumerkkinsä hänen papereihinsa. Lahjoomisjärjestelmä ja muut sopivat koukut oli Kristianilla aina käytännössä. Kaikki tuo peijaus oli ikäänkuin hyvitystä vanhoille haavoille, joista vielä joskus tiuhkui verta. Juuri yhtä surkeasti häntä itseäkin oli veijattu ja vedetty nenästä, silloin kun hän kokemattomana lähti perintörahoineen maailmalle. Nyt oli tilaisuus mitata samalla mitalla takaisin...

Päästämättä milloinkaan luontoaan imeltymään, poimi Kristian paraimmat metsät, teki sukkelimmat kaupat. Sitte kolmen vuoden kuluttua tapahtui pieni seikka, joka heitti Kristianin suorastaan päämääränsä perille. Jo ensimmäisellä matkallaan heräsi hänessä ajatus, että hänen pitäisi saada haltuunsa kaikki metsänostot, saada kaikki johto ja päätösvalta omiin käsiinsä ja saada oma miehistö ja rajaton valta niiden yli. Vähäpätöinen ja aivan satunnainen tapaus viskasi Kristianin päämääränsä perille. Matkoillaan joutui hän erään metsätalon isännän pariin. Sillä oli mainio hongikko, kymmenien tuhansien arvoinen. Puut olivat niin hurjan pitkiä, ettei miehen päässä pysynyt lakki, kun piti latvoihin kurkistella. Kristian luki puut ja meni kaupoille. Tilasi päivällisen ja kun oli syönyt ja maksanut ruoan, niin turkkeja rupesi vetämään ylleen... metsäkaupasta ei ollut tietävinäänkään. Isäntä, yksinkertainen mies, hätääntyi.

-- Eikö insinööri ostakaan minulta metsää? kysyi hän.

-- Kyllä ostan, virkkoi Kristian hiljaa, kuten asia olisi ollut salainen ja kauhea rikos. Mitä aiotte hinnaksi näreiköllenne?

Isäntä mietti kotvasen ja virkkoi sitte pelokkaasti:

-- Eiköhän tuosta saisi puolta tuhatta?

-- Veikkonen; ei siitä niin paljon makseta. Kolmesataa on paikallaan. Nyt on rahasta tiukka.

-- No, jos niin on...

Isäntä suostui kauppaan, haettiin todistajat ja kirjoitettiin kontrahti. Kun hän jonkun kuukauden kuluttua meni kaupungin konttoorista rahoja noutamaan, työnnettiin hänelle käteen viisi sadan markan seteliä.

-- Tässä on liikaa nämä kaksi rahaa.

-- Ei suinkaan, vastasi kasööri, silmäten kontrahtiin uudelleen... ei siinä liikaa ole.

-- On ainakin, kolmesataa vaan määrä oli. Syntyi kinailu, johon patruunikin sekaantui. Kun ei isäntä antanut perään, haettiin konttooriin Kristian, joka silloin sattui olemaan kaupungissa.

-- Muistaahan insinööri että...

-- Kyllä muistan, vastasi Kristian, mennen suoraa päätä patruunin komeroon ja viitaten kasööriä seuraamaan mukaan.

Siellä Kristian selitti omantunnon pakosta kirjoittaneensa kontrahtiin vaaditun summan. Piloillaan vaan oli tinkinyt isännän kanssa. Tämä siis sai kun saikin metsästään puoli tuhatta ja iloissaan kiitteli hän leikkisää insinööriä, joka oli kujeillut hänen kanssaan.

Isännän mentyä neuvotteli patruuni kasöörin ja Kristianin kanssa.

-- Ne metsäkaupat ovat tykkönään järjestettävät uudelle kannalle, virkkoi hän... eli oikeammin siirretään niiden johto uusiin käsiin. Te, Lampiniemi, olette oikea mies johtamaan niitä. Suostutteko?

-- Kyllähän, mutta minulla on kaksi vaatimusta. Tahdon hyvän palkan ja rajattoman vallan.

-- Saatte molemmat.

Suostuttiin että Kristian, paitsi rajatonta valtaa, saa vuosipalkkaa neljätuhatta markkaa ja määrätyn prosentin vuotuisesta ostosummasta.

Nyt hänestä oli tullut mies, jolla oli mahtava asema. Valtaansa hän käytti heti siten, että erotti toimettomat henkilöt, jopa semmoisetkin, joita kohtaan tunsi vastenmielisyyttä. Sijaan otti vereksiä maalaisvoimia, semmoisia, joita oli käyttänyt kätyreinään ja koukkujen asettelijoina kauppoja tehdessään.

Johdon ja hyväksymisvallan pidätti hän omissa käsissään, määräili metsien hinnat, sekä suuntaili alat ja seudut, joihin kunkin yksityisen piti ohjata tiensä. Hänelle laitettiin pulpetti konttoorin ovipuoleen. Sen takana istuen puhutteli hän talonpoikia, joita kävi tuhkatiheään konttoorissa, hyväksyi ja hylkäsi kontrahteja ja hoiti summittaista kirjanpitoa pölkkymäärästä. Hän oli liikkeen paras ja vahvin pylväs.

Nyt heräsi halu näyttäytyä kotiseudulla. Ei ollut käynyt siellä sen koommin kuin lähti veljensä luota -- halveksittuna, pilkattuna ja mieli täynnä epätoivon rohkeutta. Nyt oli lehti kääntynyt, nyt sopi näyttäytyä.

Kristian lähetti kolme miestä kotiseutunsa metsiä tarkastelemaan, ja kun ne olivat työnsä suorittaneet tarkkojen ohjeiden mukaan, lähti hän itse patruunin täplikkäällä hevosella matkalle. Sydämmessä tuntui omituisen suloinen hivellys, kun ajoi veljensä talon ohi kylää kohden. Se oli kerrassaan riemukulkua. Uteliaita naamoja ilmestyi ikkunoihin, hämmennyksen tapainen ihastus näkyi vastaantulijoitten kasvoilla. Semmoinen oli vaikutus, kun Lampiniemen tuhlaajapoika ilmaantui kylään kaikessa mahdissaan.

Ihmiset saivat omin silmin nähdä, että kaikki huhut, joita vuosikausia oli ollut liikkeellä, olivat ihka tosia eikä likimainkaan liioiteltuja. Kristianin oli käynyt kuten Joosepin. Häntä oli alennettu ja ylennetty ja nyt häntä kumartelivat sadat, ehkäpä satojen sadat.

Kulon taloon otti Kristian asuntonsa ja sinne tulivat isännät kauppoja hieromaan. Severi, jota velkataakka painoi, oli isäntien joukossa. Suuria hintoja ei voitu maksaa, selitti Kristian, sillä puutavara oli polkuhinnassa ulkomailla, uittomatka pitkä, raha ahtaalla j.n.e. Kun tarjoukset kuitenkin olivat myyjäin mielestä liian alhaisia, ei ensimmäisenä päivänä kukaan piirtänyt puumerkkiään Kristianin papereihin. Toivottiin yksimielisyydellä voitavan vaikuttaa hintojen kohoamista. Mutta seuraavana päivänä levisi kylään tieto, että viisas ja varovainen Kulon isäntä oli tekaissut metsäkaupan, saamatta penniäkään enempää kuin edellisenä päivänä oli tarjottu. Hänestä tarttui kaupanhimo toisiin isäntiin ja sitte tultiin järjestään piirtämään puumerkkejä kontrahteihin ja saamaan käsirahoja. Ei kukaan enää ottanut huulilleenkaan korkeampia hintoja. Severi antautui viimeiseksi. Hänen metsänsä oli vankin ja hän tinkaili hetkisen, mutta kun veli ei taipunut, piirti hän kontrahtiin nimensä hänkin. Kristian petti hänet yhtä surkeasti kuin toisetkin.

Kauppojen valmistuttua hankki Kristian paluumatkalle. Tien varrella oli useita poikettavia. Sinä iltana odotettiin häntä vielä kirkonkyläänkin päättämään muuatta keskentekoista kauppaa. Siellä hän sitte aikoi yöpyäkin, seuraavaan iltaan ehtisi kaupunkiin.

Kun hevosta jo pantiin puihin ja Kristian juuri veti päällysvaatetta ylleen, tuli kamariin pieni tyttö ja lausui hiljaa:

-- Minulla on kirje insinöörille.

-- Näytä tänne.

Kristian otti kirjeen, meni kynttelin luo ja katsoi päällekirjoitusta. Hän punastui ja hänen kätensä, rupesi vapisemaan. Tunsi käsialasta että kirje tuli Sassalta.

-- Tuossa on sinulle makeisrahaa...

Kristian työnsi tytölle hopearahan, avasi kirjeen ja silmäili lyijykynällä kirjoitettuja rivejä, jotka olivat kovin epäselvät ja sotkuiset. Kirjoittajalla lie kova kiire, tai oli käsi vapissut liiaksi.

"Rakas Kristian! Olet kai kuullut, että minä viime vuonna jouduin leskeksi. Unhoita menneet ja poikkee luokseni, ennenkuin menet pois.

Sassa"

Kristian luki uudelleen ja yhä uudelleen nuo rivit Hänen kätensä vapisi ja hänen ohimonsa rupesivat tuntumaan polttavan kuumilta. Kaikki kylmäverisyys ja tyyneys, johon hän harjoittelemalla oli totuttanut itsensä, rapisi tiehensä. Hänen mahtava asemansa, ennen kärsityt tuskat ja katkeruudet, koko menneisyys ja nykyisyys sulasi Sassan olentoon. Hän näki edessään otsan kauniin hipiän, olkapäät, vartalon ja hän jo tunsi miten rakkaat kädet kietoutuivat hänen kaulansa ympäri...

-- Hevonen on valjaissa, kuului Kulon isännän soinnuton ääni... kun et jäänyt vielä yöksi.

-- Ei, minun täytyy mennä pian... Säikähtäen omaa ääntänsä astui Kristian ulos ja nousi rattaille. Halju kuutamo valaisi kylää ja Petron puodista loisti suuri tuli. Kristian sivalsi piiskalla täplikköä, mutta kiinnitti samassa ohjaksia lujasti. Hevonen juoksi telmien.

Puodin kohdalla Kristian taas uudisti saman tempun, mutta kiinnitti sitte ohjia niin voimakkaasti, että hevonen kokonaan pysähtyi.

Pienien oviruutujen läpi näkyi jonkun naisolennon varjo liikkuvan tiskin takana. Näkyi solakka vartalo, olkapäät, käsien liikunta...

Kristian nousi seisomaan. Hän hengitti raivokkaasti ja kädet, joissa oli ohjakset ja piiska, vapisivat kovin. Mutta äkkiä ikäänkuin näkymätön voima rusenti häntä hartioihin, oikea käsi hellitti ohjat ja vasen käsi kohosi ylös. Piiskan siima vingahti ja täplikäs hevonen läksi juoksemaan hurjaa vauhtia eteenpäin. Ja rattailla istuessa, sitte kun kylmäverisyys taas oli saanut vanhan valtansa, Kristanin sydän tunsi makeata tyydytystä. Petron ja Aleksandran häiden aikuiset tuskat ja katkeruudet olivat nyt nekin kostetut!

Pari vuotta myöhemmin meni hän kihloihin erään hyvämaineisen ompelijattaren kanssa. Sillä oli ollut sulhasena muuan koneenkäyttäjä, ja lujalle veti ennenkun Kristian voi syrjäyttää tieltään tuon vanhan lemmityn. Mutta hänellä oli vallassaan mahtava keino, hän kylvi kultaa ympärilleen ja hurmautti ensin puoleensa tytön äidin ja veljen ja alkoi sitte varsinaisen piirityksensä. Lähetteli tytölle kalliita nimi- ja syntymäpäivälahjoja, vei häntä huvituksiin ja käytti edukseen kaikki asianhaarat, joita mahtava asema ja rikkaus tuottivat.

Vihdoin tyttökin hurmautui ja vietettiin komeat häät. Patruuni itse piti puheen nuorelle parille, ylisteli Kristianin ansioita, hänen intoaan, uutteruuttaan ja huomautti erittäin, miten hän itse oli ollut oman onnensa seppä.

Kylmäverisesti saneli Kristian vihkimävalan sanat, mutta kelmeä hän oli ja äänen ryhti tahtoi murtua ehtimiseen. Erään toisen naisen kuva väikkyi hänen silmissään koko vihkimäkohtauksen ajan.

IV.

On kulunut vuosia lähes parikymmentä. Patruuni on rikastunut äärettömästi ja hän on saanut kunniamerkin rintaansa ja neuvoksen arvonimen, kun on lahjotellut suuria summia isänmaallisiin ja muihin jaloihin tarkoituksiin.

Mutta maaseuduilla ovat ajat ahtaat. Maanviljelijät tekevät kuperikeikkoja, vasara paukkuu, pienten talojen omistajat vaihtuvat, ja moni, jota ennen pidettiin pohattana, häärii nyt lapion varressa päiväläisenä uudella isännällä. Yleinen ahtaus, yleinen rahanpuute kaikkialla. Tuhannet ovat köyhtyneet, jotta joku, jolla oli tautimainen liikehimo, sai tyydyttää rahan-ahneuttaan ja toimintahaluaan. Rikastuneiden ja häviölle joutuneiden suhde toisiinsa on 1: 100.

Kristianin kotikylässä joutui neljä isäntää maattomaksi, mannuttomaksi. Kun metsän hinnat loppuivat, kiinnitettiin talo hypoteekkiyhdistykselle, sillä ei voitu noin kerrassaan luopua ylellisistä elämäntavoista. Rahat meni edellisien tietä pieniin velkoihin ja nautintoihin. Korkojen maksuksi sitte lainailtiin rahoja Kulon isännältä, kunnes velkasumma kasvoi niin suureksi, että nurkkakivet rupesivat häilymään. Kulon isäntä kiristi rahamassinsa suunauhat kiinni ja lähetti Kristianille tiedon, että nyt oli paras aika. Tämä ilmaantui kylään ja teki häviön partaalle joutuneille isännille jokseenkin edulliset tarjomukset, jos olisivat myöneet hänelle talonsa irtaimineen, mutta siihenpä eivät isännät typeryydessään osanneet suostua. Takanapäin he kiristelivät hampaitaan Kulon isännälle ja Kristianille -- peijaus, jonka nämä yksissä tuumin olivat tehneet, oli tavalla tai toisella tullut ilmi, mutta edessä olivat nöyriä ja pehmeitä koin haudotut vitsat.

Talot möi sitte hypoteekkiyhdistys ja Kristian, jolla oli käteisiä, sai ne paljo halvemmalla, kuin mitä isännille olisi maksanut.

Sitte Kulon isäntä iski saataviinsa ja irtain pantiin vasaran alle. Huutokauppa julistettiin kirkossa, mutta Kristianille meni erityinen tieto postissa.

* * * * *

Vasaramies ja kirjuri ovat jo valmiina paikoillaan ja yleisöä tungeksii pihalla, mutta toimitusta ei aloteta. Kulon isäntä käy ehtimiseen supattamassa toimitsijamiesten kanssa ja vakuuttaa heille, että se varmaan tulee. Odotetaan tunti, toinenkin ja rahvas käy jo tyytymättömäksi. Miksi ei aloteta? Miksi viivytellään?

Silloin näkyy kaukana maantiellä pölypilvi, joka lähenemistään lähenee. Ja pölypilven keskeltä kääntyy pihalle, jossa neljän talon irtain paukutetaan vasaran alitse, Lampiniemen Kristian. Kansanjoukko väistyy hänen tieltään, lakit kohouvat ilmaan ja ihmetyksen suhina käy ihmisjoukossa.

Hän on tavattoman lihava ja komea. Kaula on punainen ja paksu kuin hongan kanto, leuan alla kelluu möhkäle valkoista lihaa, rinta on rehevä, vatsa turpea. Hän istuu tuolille Kulon isännän viereen ja hän silmäilee kansanjoukkoa, mutta hän ei näe ketään erittäin eikä tunne ketään erittäin, hän katsoo sitä noin yleiseen, kuten katsotaan sääskiparvea.

Huutokauppa alkaa ja joukko hevosia talutetaan pihalle. Kristian katselee muuanne ja lausuu tarjomuksensa. Kukaan ei lisää huutoon. Vasara paukahtaa ja kirjuri kumartuu paperinsa ylitse.

Tuota jatkuu tunnin aikaa. Sitte Kulon isäntä, joka on keskustellut koko ajan isäntäparkojen kanssa, astuu Kristianin lähelle ja kuiskaa hänelle jotakin korvaan.

-- Hyvä, vastaa Kristian ja nousee seisoalle... huutokauppa on loppunut.

Hän istuu jälleen tuolille ja silmäilee pelloille, jossa ruis heilimöi. Pellon taakse, tuonne mäen töyräälle rakennuttaa hän uhka komean rakennuksen, repii aidat alas, ottaa inspehtoorin hoitamaan maanviljelystä ja...

Maantiellä astelee eräs vaimo-ihminen, johon Kristianin silmät kiintyvät lujaan. Se käy hiljaa ja katselee väkijoukkoa, mutta kun huomaa Kristianin, niin kääntää äkkiä päänsä toisaanne. Pukine on huono, iho kellastunut, otsassa rumia ryppyjä.

Kristian sävähtää, sillä hän tuntee entisen morsiamensa, Haukkamäen Aleksandran, joka hylkäsi hänet vastoinkäymisien aikana ja meni naimisiin rikkaan aunukselaisen kanssa. Jäi leskeksi ja meni uusiin naimisiin. Toinen mies hävittänyt kaikki, mennyt tiehensä ja jättänyt vaimonsa kurjuuteen.

Kristian katsoo hänen jälkeensä silmää räpäyttämättä. Kuihtunut vartalo muuttuu, otsan hipiä on kaunis, silmät... suuret ja kaula ja olkapäät...

Kristian taas sävähtää ja tuntuu kuin olisi häntä purtu kipeästi sydänjuuriin. Mutta pian kivuntunne on ohitse, kylmäverisyys ottaa jälleen vallan ja hän luo uudelleen katseensa peltoihin, jotka parhaillaan kukkivat, ja mäen töyräälle, jonne hän rakentaa uhka komean talon.

Kansanjoukko, tuo sääskiparvi on kadonnut pihalta. Ei ole muita jälellä kuin toimitusmiehet, Kulon isäntä ja nuo neljä raukkaa.

-- Teille on siitä pelkkää hyötyä, virkkoo Kulon isäntä raukoille. Saatte nähdä että velka menee umpeen ja teille jääkin vielä omaisuutta.

Kristian herää aatelmistaan, nousee seisoalle ja virkkoo:

-- Kulon isäntä saa arvioida irtaimistonne. Tyydyttekö hänen määräämäänsä hintaan?

-- Tyydymme, vastaavat norjaksi haudotut vitsat.

-- Sitte ei muuta kuin hyvästi... minulla ei ole aikaa viivytellä.

Tunnin kuluttua on Kristian jälleen paluumatkalla. Sakea pölypilvi käy maantiellä hänen jälkeensä ja hevonen pärskyy juoksuhalussaan.

Ajajan katsanto on sumea, ryhti murtunut. Tuo kellahtavan värinen naisolento on ryöstänyt hänellä rauhan ja se väikkyy kaikkialla hänen silmäinsä edessä. Jos on mäki tai metsä, kylä tai kuja, aina se astelee hiljaisin askelin kappaleen matkaa hänen edellään.

Vasta kun on kulunut päiviä ja viikkoja, vaimentuu vaiva. Vasta sitte ottaa kylmäverisyys vanhan valtansa ja mieli takertuu umpenaan työhön. Ja jos väliin tuleekin joku muu ajatus mieleen, niin liittyy siihen avarat pellot, joissa ruis tekee kukkaa, ja kaunis mäen töyränne johon piakkoin kohoutuu uhka komea rakennus.

Aina kun tuommoinen ajatus tulee mieleen, leviää Kristianin kasvoille hymy ja hänen veressään tuntuu omituisen suloinen viehätys.

Pikku Jaakon muistoksi.

Harvinainen tapaus tuo Jaakon syntyminen, sillä äiti oli jo viidenkymmenen lähimailla eikä isääkään, vanhaa Jaakkoa, enää nuoruus vaivannut. Askel askeleelta oli se siirrättänyt itseään yhä loitommaksi, tehden tilaa vanhuudelle, joka hiipien ja pehmein askelin läheni yhä lähemmäksi. Olipa sillä vanhuudella ominaiset kujeensa, vehkeensä. Se koukisti niskan, harmaannutti hiukset, loi syviä ryppyjä kasvoihin ja teki käsivarsien ja vartalon liikkeet lienteimmiksi, konttaisemmiksi.