Part 2

Kun heräsi, oli mökissä kylmä. Hiilos oli jäähtynyt mustaksi, ovi seisoi raollaan, ja kynnyksen alle oli tuiskunut lunta pieni nietos.

-- Uh, kun täällä on kylmä.

Kirsti hieroi silmiään, nousi ylös ja rupesi muistuttelemaan aamupäivän tapahtumaa. Pian se selvisi mieleen. Rahat, jotka Jäykkälä pani pöydälle, muisti heittäneensä tuleen. Arvatenkin olivat siellä vielä.

-- Pitää ottaa pois ja toimittaa parempaan talteen. Hiiloksesta löytyi kourallinen hopearahoja, mustia ja rumia. Kirsti kääri ne ruskean rievun sisään ja lähti sitte, käärö kädessä, ulos. Astui polkua ja saapui niin kylän alkupäähän. Siellä pysähtyi erään mökin portaille ja kolisti oveen.

-- Sinäkö siellä oletkin? virkkoi Tuhkasen Maija, kun oli avannut oven. Enpä tuota olisi eilen uskonut. Mitä sinulla käärössä on?

-- Rahoja, hopearahoja.

-- Oikeinko on?

Maija avasi rievun ja helisti rahat pöydälle. Ei tahtonut uskoa silmiään.

-- Noin paljo... mutta tulessa ovat olleet.

-- Niin ovat. Pyytäisin sinua viemään niitä Jäykkälään.

Lassinen. Kotipoluilta. III. 2

-- Vai niin, vai niin. Kyllä minä vien. Tarvitseeko mitään puhua?

-- Ei, paitse että ne tulevat minulta.

-- Eikö mitään muuta?

-- Ei.

-- Hyvä, kyllä minä vien rahat Jäykkälän isännälle.

IV.

Oli kesä, heinäkuun alkupuoli.

Seurakunnan nuori pastori istui virkahuoneessaan, lukien Viktor Rydbergin mainiota teosta, jossa ihmisjärjen avulla tutkittiin mitkä taivaankappaleet mahdollisesti olisivat asutuita. Ikkuna oli auki ja siitä mailleen menevä aurinko tervehti konttorialmanakkaa ja sievätekoista jahtilaukkua, jotka olivat vieretysten seinällä.

Täydellinen paratiisin rauha vallitsi. Metsässä yksinäinen lahorastas vielä viserteli lemmitylleen, siellä täällä joku nuori, kylläinen rinta kajahutti laulunpätkän, johon etäinen kaiku haikeasti vastasi.

Pastorin huomaamatta astui rouva virkahuoneesen.

-- Kyökkiin tuli eräs kurjan näköinen vaimo, joka tahtoisi puhutella sinua, virkkoi hän hiljaa... Kovin kurjan näköinen.

-- Käske tänne.

Pastori yhä silmäili kirjaa, sillä aine miellytti häntä. Ihmisnero kun koetti tutkia noita kaikkivaltiaan käsialoja, joiden edessä vanhan testamentin runoilijat nöyrtyivät tomuun ja tuhkaan.

Vihdoin sitte sulki kirjan ja antoi katseensa, ajatuksensa levähtää. Kuunteli lahorastaan iltaviserrystä ja etäisen kaiun haikenevaa ääntä.

-- Hyvää iltaa, kuului ovenpielestä särkynyt, epäsoinnukas ääni.

Ja nuori pastori näki kurjan naisolennon seisovan ovenpielessä. Kasvot olivat kovin laihat ja keltaisenkuultavat, silmät raukeat, luomet ilkeät ja mustat. Kaulaa verhosi mustanko liina, jota kultanuppinen neula piti rinnan kohdalta kiinni, hame oli lyhyt ja vanha, kengät rikki kuluneet.

-- Kuka te olette?

Pastorin ääni oli hämmästynyt, kylmä ja melkein inhoa ilmaiseva. Ajatukset olivat juuri äsken asustelleet kaikkivaltiaan käsialoissa, sielu oli vilahdukselta silmäillyt äärettömyyteen -- ja nyt tuo kaikki äkkiä vaihtui kurjaan naisolentoon, joka melkein näytti tuonelan asukkaalta.

-- Langennut, kurja ihminen.

-- No...

Jo tuossa oli tarpeeksi vastausta. Pastori kiirehti sovittamaan sydämmetöntä menettelyänsä; meni ja antoi kättä Kirstille ja virkkoi lempeästi:

-- Minä olen kaikkien kurjien ja langenneitten ystävä, puhukaa minulle tuskanne. Kuinka vanha olette?

-- Neljäkymmentä kesää olen elänyt. Niistä on ollut toinen puoli mustaa yötä, kurjuutta, tuskaa. Minä olen syvälle langennut.

-- Langenneita varten armo onkin.

-- Kahdenkymmenen vanhaan asti olin onnellinen. Minulla oli iloja, huolia. Mutta sitte tuli syyshallat, talvi...

Ja Kirsti rupesi kertomaan elämänsä tarinaa. Puhui teeskentelemättömästi eikä koristellut nuoruuden hairahdustakaan, johon kyllä lieventäviä asianhaaroja olisi voinut sitoa. Kaikki katkeruus, ylpeys oli kadonnut äänestä, sanoista. Jälellä oli vaan langennut, tuskan ja katumuksen pehmittämä Kirsti.

Hänen kurja olentonsa todisti jokaisen sanan todeksi. Näkyi, etteivät nuo veltot huulet puhuneet sanaakaan valhetta, ettei tuo katuva katse ollut ulkoa opeteltua, eivätkä nuo tapaukset sepiteltyjä.

-- Ja sitte te menitti naimisiin, virkkoi pastori, jota ei enää inhottanut Kirstin kurja olento. Olitte silloin neljänkolmatta vanha.

-- Aivan niin, minä menin naimisiin, minussa heräsi elämän halu. Mieheni vannoi pyhästi, ettei entisyyteni tulisi häiritsemään perheonneamme.

-- Ja sitte.

-- Sitte... hän pieksi minua jo hääiltana.

-- Oih, nuori pastori niin tuskahisesti virkkoi.

-- Elettiin sitä kuitenkin. Minä tein työtä ja minulla oli kotoolta saatua irtainta omaisuutta niin paljo kuin tupaamme mahtui. Mutta ne vaihdettiin viinaan vähä vähältä, kahden kolmen vuoden kuluttua emme enää olleet kerjäläistä rikkaampia. Riitaisen elämän lisäksi tuli puute, köyhyys, Ensimmäinen lapseni kuoli tuhkarokkoon, toisen murhasi mieheni jo ennen syntymistä. Kyyneleeni olivat jo aikoja sitte kuivuneet, minä toivoin kuolemaa. Mutta se ei tullut.

Kirsti pysähtyi hetkeksi levähtämään; veti henkeä syvään ja keräsi nähtävästi voimia tarinan jatkamiseen.

Pastori käveli ääneti lattialla. Hän aavisti, ettei vielä oltu lopussa. Tuosta kurjuudesta puuttui jotakin ratkaisevampaa, johon Kirsti yksin oli syypää ja joka nyt poltti hänen omaatuntoansa.

-- Ja kun miehesi jätti sinut, elit yksin.

-- Minä elin yksin ja ansaitsin niukan leipäni rehellisellä työllä. Mutta sitte...

-- Lankesit syntiin.

-- Lankesin syntiin syvälle...

Ja ennenkuin pastori ehti mitään virkkaa, heittäytyi Kirsti polvilleen lattialle, vaikerteli siinä ja väänteli tuskissaan käsiään.

-- Minä olen väärä todistaja.

Vaikerrellen, käsiään puserrellen kertoi Kirsti kauhean rikoksensa. Koston halu hänet siihen vietteli. Tahtoi kostaa maailmalle ja tehdä hänkin väärin. Vastoin parempaa tietoansa, vastoin valaa, jonka oli tehnyt sielunsa autuuden kautta, todisti väärin ja salasi totuuden. Siitä asti on tulikuuma poltto jäätänyt sielua. Siitä asti on kadotus väikkynyt silmäin edessä. Jokaisen kauhean päivän sijaan tulee toinen yhä kauheampi.

-- Löytyykö minulle enää pelastusta?

-- Löytyy.

Nuori, kokematon pastori mietti. Toivoi voivansa puhua enkelin tavalla, jotta tuo kurja vaimo tulisi käsittämään armon ja rakkauden äärettömyyttä.

-- Rikoksesi on suuri, hän vihdoin lempeän vakavana virkkoi, mutta jota suurempi rikos on, sitä suurempi on armo, sitä suurempi on rakkaus. Elämän ja kuoleman, pelastuksen ja kadotuksen välillä on useinkin vaan hiuskarva. Kun ihminen itse ei enää näe mitään pelastusta, kun kuolema joka puolella ympäröi häntä, on elämä jo lähellä, se on hiuskarvan toisella puolella...

Ja pastori rupesi puhumaan pahantekijästä, joka hirsipuussa siirtyi kuolemasta elämään. Jota kauemmin hän puhui, sitä vuotavimmiksi muuttuivat sanat. Liikutettu ääni värähteli, armo ja rakkaus huokui elävänä henkenä huulilta ulos.

Kirsti oli polvillaan lattialla. Nieli sydämmeensä jokaisen sanan, kuten poudan polttama maa nielee sateen pisarat.

Ja kun pastori rupesi puhumaan miten enkelit iloitsevat, kun syntinen palajaa pahoilta teiltänsä, rupesi tuo kuihtunut ruumis värähtelemään. Kyynellähteiden kovat sulut murtuivat, suuret vesiherneet vierivät lyhyen hameen harmahtavalle kaistalle.

Jota virtavammin kyyneleet juoksivat, sitä keveämmältä tuntui sielussa. Kaikki tuska, kaikki kuona ja jää sulivat ja juoksivat pehmeinä vesiherneinä hameen kaistalle.

-- Älä enää syntiä tee.

Pastori kädestä nosti Kirstin seisomaan.

Aleneva aurinko oli siirtynyt toiseen ikkunaan. Säteet loivat Kirstin keltaisenkuultaville kasvoille kirkkaan hopeavalon. Otsan rumissa rypyissä kuvautui sanomaton rauha, silmäin katse loisti kirkkaasti kuin lähteen vesi ja veltot huulet virkkoivat hiljaa:

-- Pelastettu.

Ja täydellinen paratiisin rauha vallitsi. Metsässä vielä yksinäinen lahorastas viserteli lemmitylleen, ja siellä täällä joku nuori, kylläinen rinta kajahutteli laulunpätkän, johon etäinen kaiku haikeasti vastasi.

Lampiniemen Kristian.

I.

Lampiniemen leskiemäntä oli kuollut tuossa vähää ennen Kynttelinpäivää. Jälkeen jäi kolme perillistä, kaksi poikaa, jotka jo kumpikin olivat ehtineet lailliseen ikään, ja tytär Anna Sohvi, joka oli joutunut naimisiin puoli vuotta ennen kuolontapausta. Talo oli neljännesmanttaalin suuruinen ja velaton. Sen asema oli seudun sievimpiä. Pellot olivat kauttaaltaan järven rintamata, ja itse rakennukset sijaitsivat töyräällä, josta oli kaunis näköala maisemien ja vesien ylitse.

Nyt tuli ratkaistavaksi kysymys, kumpi veli ottaisi isännyyden. Holhoja, muuan koukkuniskainen kirkkoväärti, joka oli äidin puolelta sukua perillisille, oli saapunut Lampiniemeen. Tytär Anna Sohvi oli hänkin itse paikalla miehensä kanssa, joka oli vankkatekoinen, hyvinvoipa talonpoika.

Veljekset Severi ja Kristian istuivat kamarin keskipaikoilla, aivan toistensa kohdalla. Loivat joskus toisiinsa arastelevan ja epäröivän katseen. Käsittivät selvään, että nyt kumpaisenkin edut törmäävät ankarasti vastakkain.

-- No, sanokaapa nyt, kumpi teistä isännäksi, virkkoi holhoja, sytyttäen paloon pitkävartisen piippunsa... se, on nyt päätettävä.

Veljekset loivat toisiinsa tutkivan katseen, mutta eivät virkanneet sanaakaan. Tytär Anna Sohvi hypisteli röijynsä poimuja, käsittäen hyvin, että hänestä tulee toisen veljen liittolainen, -- sen, joka jää talotta, sen kanssa painavat he yhtä ja samaa poljinta.

-- Sinäkö Kristian? kysyi kirkkoväärti, luoden katseensa nuorempaan veljeen.

-- Minä en ole tuuminut huolia talosta, vastasi Kristian. Minä otan rahaa.

-- Siis pannaan Severi isännyyteen... se on päätetty.

Tuli Lampiniemen hinta kysymykseen. Hyvä talo, rakennukset ja viljamaat tavallisessa kunnossa, ei velkaa eikä eläkkeitä.

-- Severi, sano tarjomuksesi. Paljoko maksat osuutta noille toisille?

-- Maksan Kristianille kolmetuhatta, Anna Sohville puolentoista... ja irtain on erittäin, vastasi Severi, Lampiniemen vanhempi, lyhyempi ja tanakkahartiaisempi poika.

Oltiin kotvanen vaiti. Holhoja pani uutta tupakkaa pesään ja silmäili navetanharjalle, jossa harakat kätisivät ja hääräilivät. Vihdoin sitte kysyi:

-- No, mitä sanotte Severin tarjomukseen?

-- On liian vähä, vastasi Kristian vakuuttavasti.

-- On liian vähä, toisti Anna Sohvi, katsellen vuoroin mieheensä, vuoroin Kristianiin.

Sitte ruvettiin kiertämään Lampiniemen hintaa korkeammalle. Severi nytki vastaan, mutta nousi kuitenkin, kuten vipusimessa, hitaasti talon mukana ylös, nousi niin korkealle, että lupasi Kristianille neljätuhatta ja Anna Sohville kaksituhatta.

-- Enempää en maksa, ei sitä taloonkaan tule taivaantuulesta kultaa ja hopeata.

-- Ei tulekaan, myönsi holhoja, katsellen yhä navetan harjalla räkättäviä harakoita. Se isännän virka on semmoista, tiedetäänhän se... kun on kello kaulassa, on pää painossa.

Sanoja seurasi lyhyt aselepo. Sitte taas alkoi kalikan veto...

-- No, mitä sanotte? Onko tarjomus nyt paikallaan?

-- Ei ole, vastasi Kristian. On vielä liian alhainen.

-- ... Vielä liian alhainen, toisti Anna Sohvi.

-- Mutta minä en maksa enempää.

-- Ei ole pakotusta.

-- Ei lainkaan pakotusta. Kun et maksa, et maksa.

-- Mutta miten sitte menetellään? kysyi holhoja, kun ette te, jotka vaaditte suurempaa hintaa, itse taivu rupeemaan suorittajan asemaan. Miten menetellään?

-- Myydään talo vieraalle, lausui Kristian rohkeasti, jollei...

Severi hypähti tuolilta ylös. Katse oli niin terävä, että se melkein mieli keihästää lävitse nuo kaksi olentoa, tuon veljen ja tuon sisaren, jotka niin lujilla kynsillä pitivät kiinni saaliistaan. Aivan kuten nälkäiset sudet...

-- Kelle se myötäisi? ärjäsi Severi, voimatta salata suuttumustaan.

-- Vaikka Kulon isännälle. Maksaa sekin Lampiniemen talosta viisitoista tuhatta.

-- Vale, väitti Severi vapisevin huulin.

-- Ei ole kuin ihkanen totuus.

-- Noh, vai niin... vai olette te olleet tarjolla Lampiniemeä.

Severi istahti jälleen. Tunsi olevansa tappion kummipoika eikä siis enää nytkinyt vastaan, kun vipua painettiin ylös. Maksoi sovinnolla Kristianille viisituhatta ja Anna Sohville puolikolmatta tuhatta Lampiniemen talon hinnaksi.

Irtain jaettiin erittäin. Kristian ja Anna Sohvi haravoivat päivittäin Lampiniemen loukkoja, saaden saaliiksi arvotonta ja arvokasta, vanhaa ja uutta. Jokainen esine kulki arvion alitse, muuttui numeroksi ja viimein heliseväksi hopeaksi. Puolen vuoden kuluttua oli pesäjako selvitetty. Severi haali rahoja lainaksi, maksoi siskon ja veljen osuudet sekä kiinteimistön että irtaimen suhteen, ja kun se kaikki oli tehty, oli hän Lampiniemen isäntä. Hänen ne olivat tilukset ja nurkat, mutta hänen niskoillaan oli velkataakka, kruununverot ja monet muut huolet, joista kertyi jokseenkin paksu kerä. Naituaan köyhänpuoleisen talontytön, joka oli oppinut työtä tekemään, rupesi Severi kovin kourin talontöihin käsiksi. Huikentelemiset ja muut kuuseen kurkottamiset jäivät siten kauniisti syrjään.

Kristian vihasi nuhjertelemista eikä hän ollut ikinä mielinyt pellonkyntäjäksi. Talonpojan elämä, ainakin köyhän ja velkaisen, oli hänen mielestään pelkkää kituuttelemista, joka tuiki harvoin johti onneen, rikkauteen. Siinä oli aina miehen molemmilla sivuilla kymmenen puutetta.

Saatuaan perintösummat käteensä, kääntyi Kristian ripeästi sille uralle, jonka kohdalla onnentähti jo vuosikausia oli vilkuttanut kullanväristä valoaan hänen vilkkaisiin silmiinsä. Hän rupesi ostamaan ja myömään raavaita, voita ja hevosia, hän kävi markkinoilla, ryöstö-huutokaupoissa ja kaikissa muissa tilaisuuksissa, joissa voi edullisia kauppoja tekaista. Alussa tuommoinen juoksukoiran tapainen elämä vaivasi häntä, mutta aikojen kelluessa hän tottui siihen, ja pianpa kaikki tuo reuhtominen tuli hänen, toiseksi luonnokseen. Monenlaisia viehätyksiä pulppusi hänen nuoreen vereensä ja niiden takaa ajaminen kiihdytti sielun ja ruumiin voimia yhä levottomampaan toimintaan. Terve ymmärrys toisin hetkin kapinoitsi tuota levotonta toimintaa vastaan, kaivellen esiin surkeita havaintoja. Semmoisina hetkinä tuntui Kristianista noin pimeänpuoleiselta. Aivan kuten istuisi hän hurjistuneen hevosen selässä ja kiidättäisi jyrkkää kallionrinnettä alas... alas perikatoon! Silloin tarvittiin lääkkeeksi yhä levottomampaa toimintaa ja uudempia viehätyksiä. Rikastua, tulla tunnetuksi, saada suurta mainetta ja kunniaa... olihan niitä takaa ajettavia monta lajia.

Tuttavia kasvoi ylt'ympäri maailmaa. Varakkaammat talonpojat, kaupungin pikkuporvarit ja hevoismiehet, kaikki he tunsivat Lampiniemen Kristianin, ja kaikki he tekivät mielellään hänen kanssaan kauppoja, voittaakseen satamarkkasen tai enemmänkin. Tietysti käyttivät edukseen kauppoja tehdessä Kristianin kokemattomuutta. Rahalaukku, jota tämä matkoilla kantoi vasemman kainalon alla, sai kutistumisellaan maksaa kantajan typeryyden.

Ensimmäisenä vuonna veti Kristianin tie usein kotikylän kautta. Asiat olivat nimittäin sillä kannalla, että Haukkamäen Aleksandra ja Lampiniemen nuorempi poika kuuluivat toisilleen, ja siitä piti tulla kihlajaiset ja häät. Tyttö oli sievä ja keikaileva eli juuri sellainen, jommoista Kristian vaatikin. Asetettuna sopiviin oloihin -- ja niitähän Kristian tavoitti saavuttaa -- kehittyisi hänestä täysiverinen herrasnainen. Tuo mahdollisuus oli ehkä hurmaavin viehätys, joka pulppuili Kristianin nuoressa veressä, kun ajeli markkinoille, vieraisiin pitäjiin, huutokauppoihin...

Toisena vuonna ei tie enää niin usein vetänyt kotikylään. Vaikka joutui lähellekin, niin ohi ajoi kiireiden asiain vuoksi. Joulun lopulla sitte tuli käymään Kulon isännän parissa ja siitä ajoi Haukkamäkeen tapaamaan Aleksandraa. Tämä oli tullut entistä kauniimmaksi, mutta myöskin ylpeämmäksi ja kylmemmäksi. Moitti Kristiania välinpitämättömäksi, jopa syytti petoksen tuumistakin.

-- On yli puoli vuotta siitä kun kirjotit viimeksi... Jos sillä tavalla pitkität...

-- Älä nyt tikusta asiaa tee, virkkoi Kristian väristen, ja hänen tulinen sydämmensä löi rajusti. Aleksandran rinnalla kaikki muut naiset olivat romua ja markkinatavaraa... ei ole ollut mitään erityistä asiaa.

-- Mitään erityistä! Onko muistisi perin hukkunut? Milloin oli määrä viettää häitämme?

Kristian vaikeni.

-- Ennen tämän vuoden loppua... ja sinulla ei ole ollut mitään erityistä syytä kirjoittaa. Luuletko että minä istun ja odotan nöyrästi sinua koko ikäni?

Kristianista tuntui kuin keinuisi hän korkean aallon harjalla, josta jokaisena silmänräpäyksenä voi syöstä suin päin syvyyteen. Omatuntokin soimasi häntä ja myönsi, että tyttö puhui puhdasta totta.

-- Menettelet tuolla tavoin, vaikka hyvin tiedät kuinka monta kosijaa olen sinun tähtesi hylännyt.

-- Sassa kulta, älä nyt...

Kristian meni Aleksandran eteen, laski kätensä hänen kaulalleen ja pyysi kauniisti anteeksi. Ääni värähteli ja koko vartalo melkein vapisi. Ensimmäinen rakkaus oli niin voimakasta.

Aleksandran mieli suli sovintoon, ja hän alkoi puhella häävalmistuksista, morsipukineista ja muista semmoisista. Kristian nyökäytteli päätään ja hymyili, mutta hän ei kuullut Aleksandran puheista ainoatakaan sanaa. Hänen sisimmässä olennossaan vallitsi hurja epäjärjestys... ajatukset mylleröivät ja riehuivat kuin hornan henget ja sydäntä syleilivät vuoroin intohimot, vuoroin häviölle joutumisen pelko, kaiken menettäminen, köyhyys, häpeä.

-- ... Ja ennen ensi vuoden loppua ovat sitte häämme. Lupaatko varmaan?

-- Lupaan, vastasi Kristian melkein tietämättä mistä oli kysymyskään.

-- Hankit siksi asunnon ja talouskapineita. Mutta miten onnistut kaupoissasi? Toiset väittävät, että olet köyhtymään päin, toiset kehuvat että rikastut suunnattomasti. Kumpiako on uskominen?

Kristian tunsi ohimonsa kuumenevan. Välähti mieleen, että sopisi heittäytyä Aleksandran rinnoille ja ilmaista kaikki. Ilmaista että hän tähän päivään saakka on aina vaan hävinnyt, ja että hän äsken enää töin tuskin sai Kulon isännältä tuhattakaan markkaa lainaksi kymmentä korkoa vastaan! Mutta jos sen tekisi, niin ehkä...

-- Molemmat jutut ovat valetta. Ei ole vielä tietoa voitosta, jos ei ole häviöstäkään.

Ja Kristian laski kätensä Aleksandran kaulan ympäri ja kysyi värähtelevin äänin:

-- Ethän petä minua, Sassa.

-- En, vastasi Aleksandra, katsoen säikähtyneesti Kristianin silmiin.

Ne melkein iskivät tulta...

II.

Varas veitikka osasi käyttää hyväkseen markkinatungosta ja kähmätä Kristianin päällystakin lakkarista lompakon, joka sisälsi useampia satoja. Kristianin silmissä pimeni maailma, kun huomasi ettei lompakkoa enää ollutkaan. Hän kopeloi ja kaiveli sitä kaikista mahdottomistakin paikoista, mutta sormet eivät löytäneet tuota mustunutta ja sileäksi kulunutta esinettä, jonka välikkeissä hänen viimeiset ja ainoat toiveensa kätkeytyivät. Eivät löytäneet surmikseenkaan.

Ne tuhat markkaa, jotka hän korkeata korkoa vastaan oli töin tuskin saanut puristetuksi Kulon isännältä lainaksi, olivat menneet edeltäjiensä polkuja melkein kuin avantoon, mutta viimeinen satamarkkanen oli onnen raha, ja se käänsi Kristianin toiminnat voiton väylälle. Hän osti sillä rahalla raavaseläimen, jonka möi teurastajalle viidenkymmenen prosentin voitolla. Sitte seurasi voitto voiton jälkeen, ja parin kuukauden kuluessa kasvoi pääoma seitsenkertaisesti. Tuon pääoman kanssa saapui hän markkinoille, mieli täynnä rohkeutta ja viehätystä, mutta varas vei saaliikseen rahat, ja rahojen mukana luisti tiehensä Kristianin rohkeus, into ja luottamus. Rahattomana kävellessään katuja pitkin, tuntui hänestä kuin olisi äskettäin saanut raippavitsat.

Markkinain jälkeisenä päivänä möi hän kellonsa, meni kievariin, otti sieltä kyytihevosen -- omansa oli hän myönyt vähää ennen kuin lähti viimeisen erän Kulon isännältä rahoja lainaamaan -- ja lähti ajamaan kotipitäjää kohden. Jo edellisenä päivänä oli hän ollut syömättä, kun ei raskaan mielensä tähden saanut kurkustaan ruoanpaloja menemään alas, ja kun kahdentoista penikulman pituinen matka oli kuljettu päähän, tunsi hän itsensä kovin uupuneeksi. Pää oli kuuma ja sekainen, ruumis rento ja veltto. Hän saapui Lampiniemen pihaan iltamyöhällä, työnsi kyytimiehelle rahat ja lähti kiertämään rakennuksen ympäri. Ovet olivat suletut, ja muualla huoneissa oli pimeä, mutta Severin kamarissa tuikki vielä tuli. Kristian napahutti lasiin. Hetkisen kuluttua ilmaantui Severi taka-ovelle.

-- Kuka siellä?

-- Kristian... avaa.

Severi työnsi salvan pois ja avasi oven. Siinä pimeän hämyssä loivat he toisiinsa tirkistelevän ja terävän katseen. Sitte Kristian virkkoi:

-- Tässä näet tuhlaajapojan... avaatko huoneesi oven?

Severin huulet vaalenivat... ja silmät välähtivät terävästi.

-- Tule, virkkoi hän ja kävi edellä kamariin. Vaimo, joka oli juuri päässyt uneen kiinni, heräsi ja hänen silmänsä suurenivat, kun näki Lampiniemen nuoremman pojan kalpeana ja onnettoman näköisenä. Mutta hän vaistomaisesti aavisti asianlaidan, nousi ylös ja teki makuusijan viereiseen kamariin. Kuten puolihumalainen hoiperteli Kristian sänkyä kohti, heittäytyi vaatteissaan vuoteelle ja nukkui suureen päivään saakka. Kun veljen vaimo aamupäivällä puuhasi ruokaa pöydälle, teki Kristianin mieli ruveta sananvaihtoon, mutta hän ei rohjennut. Hän pelkäsi kuulla omaa ääntään, ja hänen kurkkunsa oli ikäänkuin turvoksissa. Toisena päivänä hän jo oli tasaisempi, kuumat ainekset olivat vähitellen kylmettyneet, ja hän rohkeni alottaa keskustelun. Kun veljen vaimo tuli ruokia korjaamaan, kysyi Kristian:

-- Miten se voi Haukkamäen Aleksandra?

-- Eiköhän tuo hyvin voine.

-- Käykö sillä vielä yhtä ahkeraan kosijamiehiä?

-- Kuuluu noita käyvän.

-- Onkohan jo sattunut ominaista?

-- Ei sitä varmaan tiedetä, mutta kyllä hoetaan, että on sillä Petron kihlat.

-- No tuhat... ja Kristian puri huultaan niin kovasti, että kipu näkyi kasvoissa.

Petro oli aunukselainen kauppias, pitkäpartainen nylkyri. Mutta hän oli rikas. Hänellä oli kaksi puotia ja puolen tusinaa laukunkantajia, jotka kiertelivät sivukyliä ja erämaita, muuttaen rahaksi rihkamia ja tullaamattomia tavaroita.

Jo pelkkä otaksuminen, että Petro saisi Aleksandran, pani kuumat ainekset kiehumaan Kristianin olennossa. Hän kiroili maailmaa, omaa kohtaloaan, ja toivoi tulevansa mielipuoleksi ennen Aleksandran häitä.

Kevät läheni, taivas rupesi näyttämään sinisemmältä. Lumi suli, ja pelloilla alettiin tekemään toukoja. Ja Aleksandra ja pitkäpartainen Petro viettivät häitään!

Kristian kärsi kovia tuskia. Joskus välähti hänen mieleensä ajatus, että hänen piti joutua pois, kauas pois, mutta kun ei ollut rahoja, ei ollut rohkeuttakaan. Mieli ja jäsenet olivat melkein kuin halvautuneet. Lompakon katoaminen oli jättänyt Kristianin olentoon tyhjän sijan, jota ei mikään voinut täyttää.

Nieltyään toisen karvaan pippurin toisen jälestä, rupesi hän vähitellen näyttäytymään kylän puolella. Eräänä iltana nähtiin hänen menevän Kulon isännän luo, ja jonkun ajan kuluttua kävi hän vierastelemassa siskonsa talossa. Sitte hänet joskus nähtiin muuallakin kylissä, varakkaimpain ja paraimpain tuttujensa luona.

Pian levisi huhu, että Kristian, aikoen uudelleen alottaa kaupantekoja, yrittelee saada raha-asioitaan kuntoon. Kerjäilee käteisiä ja takauksia, luvaten korkeat korot ja hyvät palkkiot... mutta ei kukaan mene mertaan, ei oma sisarenmieskään.

Eräänä iltana tuli Kristian semmoiselta matkalta kotiin. Hän heittäytyi seljälleen sänkyyn, kirosi maailmaa ja omaa kohtaloaan. Ei kukaan tahtonut auttaa häntä! Maatamenon ajoissa kuuli hän Severin kamarista omituisen varovaa supatusta, joka kiihdytti hänen uteliaisuuttaan. Hän asteli hiljaa oven kohdalle ja kuunteli. Veljen vaimo se oli, joka supatti...

-- Tuo kun tuli herrastelemaan tähän... alkaa kesän kiireet... ja tässä on muutenkin työtä käsien täydeltä... sille pitää kantaa ruokia ja...

-- Pistättää muakin tuo herraus. Kun menisi edes työhön...

-- Maailman markkinoille tuhlasi suuret perinnöt ja...

-- Kun ensin oli nylkenyt omaa veljeänsä.

-- Se kuuluu hakevan rahoja lainaksi ja takauksia, muista vaan ettet sin...