Part 1

KOTIPOLUILTA III

Kirj.

Emil Lassinen

Porvoossa, Werner Söderström, 1897.

SISÄLLYS:

Kun Kirsti todisti väärin. Lampiniemen Kristian. Pikku Jaakon muistoksi. Naimapuuhia. Perhevirkistyksiä. Helmilän Hilma. Leenan Kasperi.

Kun Kirsti todisti väärin.

I.

Ei Kirsti lainkaan erehtynyt, vaikka ensin luuli. Jäykkälän isäntä se itse oli, joka asteli polkua myöten ylös, suoraan porraslautaa kohden.

-- Tuokohan sillä lie asiana? Voi herra sentään, kun piti joutua näkemään sinne. Jos siitä vielä viedään...

Kirsti ryhtyi hätimmiten siivoomaan mökkiä. Siirti luudan kynnyksen alta syrjään, pyyhki lavitsaa ja peitti sängyn.

-- Varhain isäntä on liikkeellä. Istukaa, vaikka täällä on kaikki niin huonossa siivossa.

-- Ei koreus syödä kelpaa.

Jäykkälän isäntä istui lavitsalle, ryki siinä ja yritti puhella kylän kuulumisia, mutta niin laimeasti ja väkinäisesti, että puhe pian sammui. Kirstinkin kurkkuun tarttuivat sanat kiinni. Tuntui niin tukalalta ja rauhattomalta mielessä.

-- Kirsti, sinulla on huono mies.

-- On... huonohan tuo on.

-- Oikein heittiö. Milloin se on viimeksi käynyt

-- Kevätpuolella, ennen helluntaita.

-- Antoiko edes viittä markkaa?

-- Mitä vielä?... vai se nyt olisi antanut. Kellon otti seinältä, möi ja joi rahat.

-- Ja sinä kärsit tuommoista.

-- Kärsin... minkä sille voi?

Puhe taas sammui. Kirsti pyyhkieli iltasia perunanhituja pöydältä ja katseli arasti ympärilleen. Häntä niin pelotti ja tuskitti. Olemattomaksi olisi tahtonut tehdä itsensä.

-- Siitä Painajan varsasta tulee käräjäjuttu...

Rykiminen katkaisi Jäykkälän isännän sanat. Hän katsoi Kirstiä hätäisesti ja toisti sanansa varmalla äänenpainolla.

-- Eihän nyt vain, Kirsti epätoivoisesti vastasi.

-- Tulee siitä. Minulle on sanottu, että Tuhkasen Maija näki sinut... kuului tulleen vastaasi.

-- Tulihan se ja kysyi mistä olin löytänyt niin hyviä luudaksia.

-- Muita todistajia, kuin sinä, ei löydy.

-- Eihän noita kuulu löytyvän. Voi sentään, kun minun piti joutuman silloin luudaksia hakemaan.

-- Ei sitä enää voi muuttaa.

-- Mutta teidän uhkauksenne päälle kuuluu löytyvän vieraita jos kuinka paljo.

-- Jääviä kaikki... ovat kaikki sukua Painajan ja minun kanssa, paitse Tuhkasen Maijan veli. Mutta hän saa haaston varkaudesta... ja saa sakon. Varas ei pääse valalle...

-- Ei pääse.

-- Sinä olet ainoa vaarallinen todistaja.

-- ... Onneton jouduin sinne pellonmäelle.

-- Mutta sinä voit sanoa, ett'et nähnyt muuta kuin varsan.

Kirsti oli ääneti.

-- Oikeuden edessä, tarkoitan minä.

Ehdotus ei ollut odottamaton. Kirsti oli sitä aavistanut jo samassa silmänräpäyksessä, kun näki isännän astuvan polkua ylös. Aavistus oli peloittanut, ahdistanut mieltä. Nyt oli aavistus toteutunut. Ehdotus viskattiin ilmielävänä, todellisena hänen eteensä.

-- Se on niin hirmuista, niin kamalaa.

-- Jokohan tuo niin kamalaa on? Sanot vaan ett'et nähnyt muuta kuin varsan. Se tuli meidän kylvöheinään Painajan omalta pellolta ja meni sinne jälleen takaisin. Eikö totta?

-- Kyllä... niin se juuri teki.

-- Saat hyväntekijäisiksi kaksi karpiota rukiita ja ikäsi asua hyyryttä. Eikö riitä?

-- Kyllä... mutta se on niin hirmuista, niin kamalaa.

-- Eihän tuo nyt niin ole. Asialla on muukin puoli, kuin tuo kamala. Tiedät että Painajan Kustaa on leppymätön vihamieheni.

-- Tietävät sen kaikki. Jäykkälän Kustaa ja Painajan Kustaa ovat ikänsä riidelleet... kaikista turhistakin.

-- Nyt hän toivoo saavansa minut linnaan.

-- Jumal' armahtakoon! Onko yhden varsan henki niin kallis?

-- Hm, muuta mitään ei ole kysymyksessä, sillä, noita uhkauksia ei hän saa toteen... Kuule Kirsti, sinulle on tehty paljo vääryyttä. Sisaresi mies veijasi sinulta perintöosuuden, maailma laahasi kunniasi, miehesi on lyönyt ja rääkännyt sinua. Mitä varten sinun aina tarvitsee tehdä oikein, kun kaikki muut tekevät sinulle väärin. Mittaa kerrankin samalla mitalla takaisin. Kosta maailmalle. Saat kaksi karpiota rukiita ja ikäsi asua hyyryttä.

Rykiminen ei enää haitannut puhetta. Sanat tulivat sopivina, kuten kokeneen miehen suusta ainakin. Osuivat kaikki kohdalleen ja lujittivat Kirstin uskoa, ett'ei tuo kovinkaan kamala asia ole, vaikka kieltääkin, ett'ei nähnyt muuta kuin varsan.

Sehän vaan olisi omiaan maailmalle. Ovatkin ryöstäneet häneltä perintöosuuden, kunnian, perheonnen eli toisin sanoen kaikki mitä hänellä oli. Sopisi kerran kostaa ja mitata samalla mitalla takaisin.

Tästälähin ajatteli Kirsti yöt päivät omaa elämäänsä ja niitä vääryyksiä, joita häntä kohtaan oli tehty. Eihän niissä juuri suurennuslasia tarvittu, näkyivät ne muutenkin silmään. Puumerkki erääsen myönnytyspaperiin, jota käly sanoi välttämättömästi tarvitsevansa ennenkun rohkeni ruveta selvittämään pesän suuria velkoja, ja Kirstillä ei enää ollut sanan sanomista kotitaloonsa. Kaksi vuotta maailmalla, niin kunnia oli mennyttä. Lasta ei ehditty saada hätäkasteesenkaan, sillä raukka kuoli heti. Ketjun viimeisenä renkaana oli mies, joka joi, puri tupakkaa ja löi häntä.

Siinä lyhyesti Kirstin entisen elämän historia.

Nykyisyys oli pelkkä menneisyyden seuraus. Niukka elanto ja ruumiillinen vapaus, siinä kaikki mitä Luojan suomiksi voi sanoa. Alituinen alta armojen eläminen tukahutti itsetunnon ja synnytti halveksimista, luulottelemista. Kirsti toisinaan uskoi, että hän oli erilaista, huonompaa ainesta kuin muut ihmiset. Niukoissa oloissa sattui arvaamattoman paljo kohtia, jotka pätevästi tuon erilaisuuden todistivat. Eikä aikaakaan, kun se jo meni ajatuksissa siihen tapaan, että "Kirsti raukka" se kirkkoon meni ja "Kirsti raukka" sieltä kotiin tuli.

Tottumus takoi mielen pehmeäksi. Ensi aikoina oli elämä tuntunut kuumalta ahjolta, jota köyhyys, juoppo mies ja rääkkäykset lietsoivat, mutta kului neljä viisi vuotta, niin jo tuli kyllin kypsää. Ei tuntunut enää varilta eikä mielikään enää murtunut. Elämä oli ehtinyt tasoittua ja päivät hiipivät hiljalleen iltaan.

Mutta nyt sattui tuo varsajuttu, joka viskasi Kirstin kahden tulen väliin. Toisinaan tuntui niin hirmuiselta, niin kamalalta, toisinaan taas hurja ilo, hurja nautinto syöksi suoniin. Isännän houkutus kostamaan kerrankin maailmalle, kaikui alati korvissa. Oli kovin houkuttelevaa ajatella tuota jyrkkää kieltämistä, ett'ei nähnyt muuta kuin varsan... Ei ketään muuta!

Unhotus oli tähän asti ympäröinyt Kirstin nykyistä elämää, mutta varsajuttu poisti senkin. Hänestä puheltiin jokaisessa kodissa ja häneltä kyseltiin kymmeniä kertoja, miten asian laita oikeastaan oli ja mitä hän tiesi todistaa. Ei puhunut varmasti sinne eikä tänne, ei sanaa kummankaan puoleen. Mutta hurjaa iloa toisinaan tunsi, kun sai kädessään kantaa vapauden ja vankihuoneen avaimia.

Jäykkäläiset eivät mitään kyselleet, mutta isännän käyntiä seurasi emännän vierailu. Sukkavillat, voita ja paahdettua kahvia toi Kirstille tulijaisiksi ja istui varmaankin kaksi tuntia pienessä, savuttuneessa mökissä. Niin oli ystävyyttä täynnä, että Kirsti ihan tunsi nuoruuden iloa. Tuommoinen väri, tuommoinen rohkea ilo oli hänessäkin kahdenkymmenen vaiheilla uhkunut. Silloin oli iloja ja suruja, ystäviä ja kadehtijoita. Nyt ei ollut mitään. Maailma oli kaikki vienyt, mutta ei mitään sijaan antanut. Muut ihmiset saivat nuoruuden oraista täysiä tähkiä, hän ei saanut mitään. Sentähden ei hänellä ollutkaan mitään.

Oli sentään tuo Jäykkälän emäntä. Tuntui melkein siltä, kuin joku ystävä noilta menneiltä ajoilta istuisi mökissä, elon kipenöitä sytyttämässä Kirstin sieluun. Sydäntä ihan nuorenti jokainen sana, mieltä lämmitti huulien hymy. Elämä melkein maistui ihka uudelta. Joku, joka oli ollut kauvan kadoksissa, ilmaantui aivan äkkiä jälleen..

-- ... Jos kysyy minulta missä silmäni oli, virkkoi Kirsti aristelematta, kun saattoi emäntää pihan porraslaudalle. Jos kysyy, mitä vastaan?

-- Sanot että istuit selin kylvöheinään päin ja sitte vasta näit varsan, kun se juoksi yli aidan Painajan omalle pellolle.

-- Auttaakohan tuommoinen mutka?

-- Auttaa varmaan.

-- Mutta jos eivät usko. Jos sanovat että valhettelen?

-- Sitä eivät sano. Ja millä näyttäisivät toteen, että valehtelit. Kukaan ei nähnyt.

-- Ei kukaan.

-- Ole siis huoleti.

Kirstin elämä oli käräjiin asti pelkkää nautintoa. Hänestä oli tullut äkkiä tärkeä henkilö, ylen tärkeä. Sekin jo tavallaan oli pieni kosto maailmalle. Olivatkin unhottaneet hänet kokonaan. Mutta nyt täytyi muistaa, että hänkin vielä eli ja oli olemassa.

Jäykkäläiset varsinkin muistivat. Emäntä tuon tuostakin lähetti tytön tuomaan pieniä anteja, joiksi sopi vanhat liinavaatteetkin. Omistaanhan tuo antoi, ja hyvin näytti älyävän, mitä Kirsti kipeimmin tarvitsi.

Ei ihme, että asiain ollessa tällä kannalla tuo hirvittävä ja kamala tykkönään unhottui. Kasvoi niin paljo muuta ajateltavaa, ettei kaikkia kerinnyt muistaakaan. Jäykkäläiset ensi sijassa pyörivät mielessä, sitte maailma vääryyksineen, pahoine tekoineen.

Ja milloin tuo kamala ja hirvittävä salaa sukelsikin aatoksiin, niin eipä siellä kauan viipynyt, kun jo luisti tiehensä väkevämpäin tieltä. Ne eivät sallineet häiritä itseänsä, ei vähääkään. Tuo Kirstiäkin miellytti. Mitä varten hänen piti aina tehdä hiuskarvan päälle oikein, kun hänelle itselle oli tehty pelkkää vääryyttä, pelkkää pahuutta. Miksi...?

Ja aatosten tuolla tavalla elellessä vierivät päivät nopeasti iltaan, niin nopeasti, että perin tuntuivat hukkuvan.

II.

Hetki, jolloin piti lähteä käräjiin, oli tullut. Aamu oli kylmä, teillä oli kova routa ja tuuli tuntui kuivalta talventapaiselta. Kirsti heräsi varhain, rupesi heti valmistautumaan. Pesi silmänsä, suki hiuksensa, katsoen sillä ajalla useasti peiliin. Kuva, jonka näki, ei suinkaan silmää ihastuttanut. Otsassa oli rumia ryppyjä, kasvoissa keltainen, kuultava väri. Suuret silmäluomet näyttivät likaisilta, lähes mustilta, silmistä oli kirkkaus pois. Hymyillessäkin näyttivät niin ilkeän kosteilta ja väsyneiltä.

-- Tämmöiseksi on maailma minut laahannut, nuo veltot huulet hiljaa mutisivat.

Musta hame oli vanha. Etukaista harmahti, helmasta oli päärme rikki monesta kohden. Lisäksi oli vielä niin lyhyt, ett'ei ulottunut kunnollisesti edes nilkkaan asti. Ruskea kengänruoju ja kulunut, harmaa sukka näyttivät ilkkuvan Kirstille, että nyt lie maailma nurin, kun pitää lähteä parhaalla hameella ihmisten joukkoon.

Kaulaan vielä mustahko liina, jota kultanuppinen neula piti kiinni rinnan kohdalta, niin Kirsti oli valmis lähtemään. Ruoka ei maittanut, mutta kahvi meni herkästi alas. Omituisen raskaalta ja ahdistavalta tuntui mielessä. Miks'eivät antaneet hänen olla omissa rauhoissaan? Miksi kiskoivat käräjiin todistamaan, valaa vannomaan? Häntä raukkaa, josta olivat hylkypuun tehneet ja sitte vesiajolle, oman onnensa nojaan työntäneet. Miksi häntä vielä piinasivat, riitoihinsa raastoivat? Häntä raukkaa, joka kuului ulkopuolelle maailmaa, ihmisten joukkoa.

Kun ristiriitaiset tunteet olivat kyllikseen kuohuneet, sulki Kirsti oven ja läksi astumaan polkua alas. Kovin oli ilma jo kuivaa ja talventapaista. Tuulikin hääri, kuten raju varsa; hameen lävitse puhalsi rintaan, polviin. Vaikea oli roudassa kävellä, varsinkin kun pimeä esti näkemästä kaikkia pykälmiä ja kuopaleita. Kengän kärki iski usein routaan, usein jalkakin kompastui, mutta kiirehtiä piti. Kun ehtii kylän lävitse, ehkä rupee vähän valkenemaan, joten keventää käyntiä. Sitte kun pääsee kylän ohi, sitte sopii harventaa askeleita. Mutta kylän kohdalla täytyy jouduttaa, ett'eivät näe ja juokse ikkunoihin kurkistamaan. Käräjätalossa ei ole lukua, sillä siellä eivät tunne. Joku voi tuntea, mutta niitä ei lie kovin monta.

Perässä kuului joku ajavan hevosella ja rattailla. Lieköhän Jäykkälä itse? Olkoon, jos on. Voi se olla muitakin käräjämiehiä.

Riihen kohdalla saavutti perässätulija Kirstin.

-- Tpruu, kuuluu miehen ääni, ja hevonen pysäytettiin. Kirsti, tule rattaille.

Jäykkälän renki tuo olikin. Olipa hyvä...

-- Minne sinä menet?

-- Kaupunkiin, tpruu. Täällä on heinäsäkkien välissä sopiva sija istua. Tpruu, astu raudalle.

-- Kyllä astun. Kun jouduitkin heti perään.

-- Joutuuhan sitä...

Mukava ja pehmyt oli istua Jäykkälän linjaalirattailla, vaikka olikin huono keli ja kuivanpuoleinen ilma. Mutta eipä ollut kuormaakaan kuin muuan kauratynnyri, voita ja kolme lampaan ruumista. Metsä suojeli tuulelta, joten ei tullut kylmäkään, ennenkun vasta liki käräjätaloa. Mutta silloin olikin toista peninkulmaa pitkä matka päästy päähän, mukavasti ja ilman vaivatta.

Käräjätalon pihalla hääri jo ihmisiä. Piiat kulkivat lautamiesten kamarin ja kyökin väliä, miehiä seisoskeli pihalla, hevosia kiinnitettiin, riisuttiin, ja uutta väkeä tuli yhä lisää. Hetkisen kuluttua oli pihalla sakea väkijoukko, joka vietti aikaansa töllistelemällä äskentulleita ja lausumalla sukkeluuksia, joita ei suinkaan liiallinen hienotunteisuus vaivannut.

-- Haetko sinäkin sulhaseltasi elatusrahoja? Olisit pannut paksumpia ja pitempiä vaatteita yllesi... Hyi, kuinka ruma olet.

Tuontapaisia sukkeluuksia sateli Kirstin silmille, kun astui pihaan ja asettui rappusien viereen. Siinä hän seisoi pilkkatauluna siksi kunnes ilvehtijäin huomio kääntyi myöhemmin saapuneisiin. Niitä tulikin ehtimiseen. Tuli Painajan isäntäkin, mutta käräjätalon emäntä sattui juuri silloin kulkemaan Kirstin läheltä... Ja kas ihmettä, kun tunsi oitis.

-- Hyvää päivää, Kirsti, virkkoi emäntä ja tuli antamaan kättä. Käy sisään, muutenhan jäädyt, jos et jo ole jäässä.

-- Rattailla tuli pieni vilu.

Kirstikin tunsi käräjätalon emännän... Olihan se Jäykkälän isännän sisar. Ennen nuorena oltiin monet tanssit yhdessä notkuttu, monet ilot nautittu. Yhtä tuore ja terve oli kuin silloinkin...

-- Emäntä vielä tunsi minut.

-- Tottahan nyt lapsuuden tuttavan tuntee.

-- Monta vuotta siitä, kun yhdessä on oltu.

-- Onhan siitä vuosia...

-- Uh, miten kylmä tulikin. Huoneessa vasta rupesi tuntumaan.

-- Täällä saat istua rauhassa, etkä tarvitse paikaltasi liikahtaa, ennenkun huudetaan. Kyllä minä pidän huolen, että tulevat sanomaan.

Ja Kirsti istui käräjät aion emännän omassa kamarissa, joi siellä kahvia, söi nisuleipää ja jutteli emännän kanssa milloin tämä vaan toimiltaan jouti.

Vasta iltapäivällä huudettiin Painajan asia esille. Syyttäjää avusti pitäjän nimismies. Jäykkälä oli yksin omasta puolestaan. Ensimmäinen osa eli uhkausjuttu meni helposti päin männikköä. Jäykkälä jääväsi jokaisen todistajan ja haki Tuhkasta edesvastaukseen ilkivarkaudesta. Oikeus julisti syytöksen rauenneeksi, kulungit pantiin tasan.

Sitte seurasi varsajuttu, oikeastaan yhteydessä edellisen kanssa.

Painaja syytti Jäykkälän isäntää siitä, että tämä Juhannuksen edellisenä päivänä oli jollakin terävällä aseella vetänyt hänen varsansa vatsaan kolme korttelia pitkän haavan, josta haavasta varsa vielä samana päivänä heitti henkensä. Vaati ankarinta edesvastausta kauheasta rikoksesta ja näytti vierailla miehillä toteen varsan kuoleman ja haavan pituuden.

Jäykkälä kielsi jyrkästi.

-- Onko todistajia? kysyi tuomari.

-- On yksi.

-- Käskekää sisään.

Siltavouti huusi Kristiina Johanneksen tytärtä saapumaan oikeuden eteen.

-- Nyt sinua huudetaan, virkkoi käräjätalon emäntä Kirstille. Ole rohkea, älä mitään pelkää, mutta pane mieleesi jokainen sana, jonka puhut.

Kirsti käveli kuin unissa oikeussalin ovea kohden. Emäntä saattoi häntä etehiseen asti ja siinä vielä muistutti, ett'ei pitänyt mitään pelätä.

Kirsti meni suoraan tuomarin eteen.

Oikeussalissa hänen kurjuutensa pisti kahta jyrkemmin silmiin. Siellähän oli verkatakkeja, punakoita naamoja, tuoreita vatsoja -- pelkkää hyvinvoipuutta. Lautakunnan katse osui ensin vanhoihin kenkiin, siirtyi niistä kulunutta sukkaa ja harmahtavaa kaistaa myöten ylös velttoihin huuliin, keltaisen kuultavaan ihoon ja mustiin silmäluomiin... Moista kurjaa olentoa eivät olleet usein nähneet oikeuden edessä.

Jäykkälä ei yrittänytkään jäävätä Kirstiä.

-- ... Niin totta kuin Jumala minua auttakoon sielun ja ruumiin puolesta...

Särkynyt, kirmeä ääni kaikui ilkeästi salissa. Lautakunta hyristelihe... Tuntui kuin jokainen sana olisi ollut pieni, siivellinen peikko...

-- Puhu mitä tiedät, käski tuomari jokseenkin kärtyisesti.

Kirstin huulet liikkuivat, mutta yhtään sanaa ei tullut kuuluville.

-- Puhu, käski tuomari uudestaan. Tiedätkö sinä mitään tähän asiaan?

Yhä kiinteämmin katsoi lautakunta Kirstiin; odotettiin melkein henkeä vetämättä.

-- Puhu, tiedätkö mitään.

-- Tiedän...

Kirstin omakin katse vieri harmaata kaistaa myöten alas paikattuihin, karjan näköisiin kenkiin. Kotimökissä eivät sentään noin kurjilta näyttäneet. Mutta täällä... Uh, kun piti joutua tänne...

-- Sinä siis tiedät. Puhu valasi päälle.

-- Tiedän.

Kirstin huulet taas liikkuivat, mutta enempiä sanoja ei kuulunut. Hän hätimmiten katsoi Jäykkälää, jonka huulet olivat tuhkaharmaaksi käyneet. Ja Painaja oli niin uhkaavan näköinen.

Kun tuskallista äänettömyyttä oli kestänyt pari silmänräpäystä, rupesi nimismies puhumaan ruotsia tuomarin kanssa. Kääntyi sitte Kirstin puoleen ja kysyi:

-- Olitko sinä lähellä silloin?

-- Olin... minä olin pellonmäellä luudaksia ottamassa.

Kirsti jo uskalsi luoda katseensa lautakuntaan. Verkaan puettuina, lihavina, ylpeinä istuivat pitäjän mahtavat tuomarin vasemmalla puolella. Ja Jäykkälä ja Painaja! Yhtäläisesti verassa, yhtä ylpeitä ja hyvinvoipia hekin. Samaa kalua olivat kaikki, syytetty, syyttäjä ja oikeus! Tällä kertaa sattui vääryys olemaan Jäykkälän puolella, mutta se oli pelkkä sattumus. Ensi kerralla on ehkä Painajan sydän yhtä harmaa kuin Jäykkälän huulet tällä erällä. Tuo lautakuntako ei tekisi vääryyttä? Niin, eikö tekisi? Yhtä pöyhkeinä, yhtäläisesti verkaan puettuina istuivat silloinkin, kun hän riiteli kälyltään perintöosuutta. Jok'ainoan suu oli pilkallisessa hymyssä, kun hän tuomarin kysymykseen: Mitä sinä tahdot? vastasi samoilla sanoilla: Mitä sinä tahdot? Nenäliinoillaan tukkivat suutaan eivätkä puhuneet niin Jumalan luotua sanaa. Viimeksi virkkoi tuomari: Tuo on hullu, viekää ulos. Ja hän lausui tuomarin jälessä: Tuo on hullu, viekää ulos. Tuo lautakuntako harrastaisi oikeutta...?

-- Ja näit varsan, niinkö? ryhtyi tuomari taas kyselemään. Puhu valasi päälle.

-- Minä näin varsan.

-- Entä sitte? ärjäsi tuomari. Puhu selvästi ja muista valasi. Sinä näit varsan... Mitä sitte?

-- ... Ei mitään.

Sali ja esineet rupesivat tanssimaan Kirstin silmissä. Tuomarin tuikea katse tunkeutui sydämmen sisimpään soppeen... ja korviin kuului lautakunnan käheä nauru. Kaikki näkyivät varsin selvästi tietävän, että hänelle oli luvattu väärän todistuksen palkaksi kaksi karpiota rukiita ja elinaikainen hyyryvapaus. Hirmuisen kamalaa tuo kaikki oli!

-- Missä silmäsi oli, kun et muuta nähnyt, jylisi tuomarin ääni.

-- Minä istuin selin kylvöheinään päin ja... Tuohon jo täytyi seisahtua levähtämään, niin koetti voimia. Hietakuorman paino oli sanoissa, ja ilmivalhe kuulti sitäpaitse jokaisen läpi.

-- Mitä sitte?

-- Enkä nähnyt muuta kuin varsan. Se juoksi Painajan omalle pellolle.

Kirsti hengitti rajusti ja tumma veri syöksi keltaisen kuultaviin kasvoihin. Hän oli kuin joku manalan raivotar.

Tuomari ryhtyi vielä uudestaan tutkimaan. Kerrotutti asiaan kuulumattomia ja kysyi sitte äkkiä, miten Jäykkälä pääsi niin lähelle varsaa, että ulottui vetämään vatsan auki. Mutta siihen ei Kirsti vastannut lainkaan. Häneltä oli mahdoton saada muuta tietoa kuin että hän istui selin kylvöheinään päin ja näki vasta sitte varsan, kun se juoksi Painajan omalle pellolle.

-- Tiedätkö mikä merkitys valalla oli, sinun sielusi suhteen? jylisi taas tuomarin ankara ääni.

-- Tiedän.

-- Puhu siis totuus, älä jätä mitään pois, älä mitään lisää, muuten vannoit sielusi helvettiin. Mistä varsa tuli Jäykkälän pellolle?

-- En tiedä. Minä istuin selin kylvöheinään päin ja...

Kirstin täytyi taas levähtää ja koota voimia. Puhuminen oli kamalan raskasta.

-- Mitä sitte?

-- ... Ei mitään. Varsa juoksi Painajan omalle pellolle.

Kirstin katse oli kiintynyt lautakuntaan päin. Kosto riehui hänen sielussaan. Teki mieli huutaa lautamiehille päin silmiä, että olivat hiuskarvan päälle saman arvoisia kuin Jäykkälä ja Painajakin. Ei hituistakaan parempia. Nauroivat, tukkivat nenäliinoilla suutaan... ja tuomitsivat hänet perinnöttömäksi, siitä syystä, ettei osannut eikä ymmärtänyt kaikkia koukkuja, kaikkia pykäliä. Tuo tuommoinen lautakunta ja maailma, siinä kaksi, jotka sopivat mainiosti yhteen.

-- Astu ulos.

Kirsti poistui pää pystyssä oikeuden edestä.

Lyhyen neuvottelun jälestä luki tuomari päätöksen. Todistusten puutteessa raukesi syytös toistaiseksi, kulungit pantiin tasan.

Ja päättynyt oli tuo kuuluisaksi tullut varsajuttu.

III.

Ei niinkauan ollut tuskaa kun mieli pysyi kiihtyneenä. Kun viha kiehui sydämmessä, kun koko maailma näytti suurelta vääryydenpesältä, jossa väkevämpi polkee jalkoihin heikomman oikeuden, ei tietysti yhden varsan henki paljo merkinnyt. Jos tuo kuoli miten tahansa.

Mutta kun kiihtymys laimeni, kun sydän kyllääntyi vihaan, sai asia kokonaan toisen valon. Sammuksissa ollut ihmisyyden kipinä rupesi näyttämään elonmerkkejä, moni itsestään turha tapaus lietsoi kipinän hehkua, eikä aikaakaan, kun poltto jo rupesi tuntumaan tulikuumalta.

-- Voi Jumala! Tuskissaan ei Kirsti voinut muuta sanoa.

Jos meni ulos tai pysyi mökissä, aina vuoti sydän verta. Jos oli yksin tai muiden parissa, aina tuntui että rikos oli kirjoitettu otsaan mustilla kirjaimilla. Väärä todistaja, väärän valan tekijä! Uh kuinka hirmuista, kuinka kamalaa!

Ja mikä ääretön eroitus tällä rikoksella ja tuolla nuoruuden hairahduksella, johon herkkä luottavainen sydän saattoi. Silloin oli kyyneleitä, joilla voi huuhtoa surun ja häpeän, ja silloin sydän tunsi rauhaa, anteeksi saamista. Mutta nyt ei tullut huojennusta ei kyyneleitä. Kun kuu ja tähdet loistivat taivaalla, kun pyhäaamuina omituinen juhlallisuus verhosi maata, maailmaa, poltti sielua yhä kovemmin. Ei suonut hetkeksikään rauhaa. Nukkuissakin hirmuiset unet piinasivat ja kiusasivat. Milloin oli olevinaan viimeisellä tuomiolla, milloin taas pahat henget ajoivat takaa ja tavoittelivat tulisilla raudoillaan...

Kuoleman pelko pyöri aina mielessä. Astua tuomiolle, Jumalan eteen, vääränä todistajana, väärän valan tekijänä, pöyristytti hiuksia. Kuoleman rinnalla ammotti kadotuksen kita...

Miten mieletöntä oli tuo kostamisen halu, jonka Jäykkälä osasi virittää ja eloon herättää. Yhtä mieletöntä kuin jos olisi ruvennut ammentamaan merta kuivaksi tai särkemään kiveä puupalasella. Maailma on yhtä kova kuin kivi, vääryys yhtä avara ja syvä kuin meri.

Miten mieletöntä ruveta kostamaan maailmalle... ja kostamaan pahaa pahalla, vääryyttä vääryydellä. Kosto oli singahtanut takaisin, aivan kuten puupalikka kiven kyljestä. Nyt oli elämä tuhat kertaa kurjempi entistä.

-- ... Niitäkö rukiita? virkkoi Kirsti ja tuskan puna peitti hänen keltaiset kasvonsa. Älkää, Jumalan tähden, niitä lähettäkö.

-- Sinäpä vasta houkka olet, virkkoi Jäykkälä. Vai tahdotko niiden sijaan rahaa? No saat sitäkin lajia.

-- Rahaa... oi, älkää tehkö pilaa.

-- Mitä turhia visertelet? Tuossa on.

Jäykkälä pani kourallisen hopearahoja pöydälle, kohautti olkapäitään ja lähti, Kirstin tuskia enempää kuulematta, ulos.

-- Älkää rahoja jättäkö, älkää...

Mutta isäntä ei enää ollut kuulemassa tuskanpurkauksia. Hän niistä viisi piittasi, kun oli pelastanut nahkansa. Vaikertelipa mitä tahansa tuommoinen olento, tuommoinen Kirsti.

-- Viekää rahanne.

Kirsti viskasihe selälleen vuoteelle, peitti käsin kasvonsa ja vaikerteli kurjuuttaan. Ei kyynelpisaraakaan saanut tulemaan, vaikka nyyhkytti, voivotti pitkän hetken. Rahat olivat pöydällä läjässä, kiilsivät ja välkkyivät siinä. Moista summaa ei mökissä moneen vuoteen ollut, mutta eipä ollut moista tuskaakaan. Oli kyllä ollut montakin kertaa puutetta, kurjuutta, mutta höyhenen painoisia olivat nykyiseen verrattuina.

-- Nuo rahat, nuo rahat... tekevät minut hulluksi.

Kirsti nousi äkkiä ylös, sieppasi rahat pöydältä ja heitti ne pesään, jossa heikko tuli paloi. Viskausi sitte jälleen vuoteelle ja vaikerteli siinä siksi että nukkui.