Part 9

Mutta Olavi ei mennytkään mukaan, vaan jäi tappion tantereelle pitkäkseen. Hänen oli niin vari, että täytyi avata takin napit, jotta viilakas ilma pääsi koskemaan ihoon. Kun puhkuva hengitys ja sydämmen jykevät lyönnit hiukan tasaantuivat, kääntyi hän kyljelleen ja alkoi nielekselemään kaikkea sitä katkeruutta, jota nykyiset asianhaarat niin runsaasti tarjosivat. Hän oli taasenkin hävinnyt ja hävinnyt auttamattomasti. Oli, Sakun heittämänä, romahtanut nurmikolle pitkäkseen kuin mätäjuurinen petäjä myrskyn kourissa. Ihan päistikkaa, ihan ilman vastakynttä ja minkäänmoista tukaluutta -- toisin sanoen, eli kärsinyt kymmenkertaisen tappion. Hän ei enää ollut kylän väkimies. Hänelle, voittamattomalle, oli tullut voittaja. Pohjanmaan paholainen oli muuttautunut verettömäksi, vääräsääriseksi mieheksi, lähtenyt kulkemaan maita ja mantereita, kaataakseen hänen kunniansa nurmikolle kumoon.

Mitä varten oli hän syntynyt maailmaan, mitä varten kasvanut kolmen kyynärän ja kolmen tuuman mittaiseksi? Vallanko sitä varten, että tulisi joku maankiertäjä ja paiskeleisi häntä housunkauluksesta, kuten lelua tai jotakin räsyä? Sitäkö varten hän oli niin raavasta tekoa, ja sitäkö varten hänellä oli karhunvoimansa? Tähän saakka oli hän polkenut pelkkiä voiton polkuja. Minkä vuoksi? Senkö vuoksi, että tappio sitte tulisi oikein syväksi, oikein perinjuuriseksi? Että kaatuisi kaatumatonkin...

Jota pohjemmalle Olavi silmäili, sitä enemmän ilmaantui ristiriitaisuutta, sekavuutta. Hänen elämänsä, joka tähän saakka oli vierinyt säntillisesti rataansa myöten, näyttihe nyt sekavalta tapausten ryhmältä, vailla kaikkea keskinäistä yhteyttä ja tarkoituksia. Oli kuin mitäkin ivallista lorua...

Kun talkootalosta alkoi kuulua viulun vingutus, nousi Olavi ylös, otti rautansa olalleen ja läksi astelemaan kotia kohden. Tanssitupa ja muut illan ilot eivät voineet houkutella häntä seuraansa, päinvastoin muuttivat mielen vieläkin karvaammaksi, ristiriitaisemmaksi. Edeltäkäsin jo saattoi arvata, mimmoisilla silmäyksillä hänen pyörimistään seuraisivat vanhat kadehtijat ja ne naisväet, jotka hänessä olivat ihailleet väen voittamatonta painiurhoa.

Ja tallin ylisille hiipi Olavi ja, sill'aikaa kun muut pitivät iloa, käänteli hän itseään kyljeltä toiselle ja mietti maailman ristiriitaisuuksia.

Seuraavana sunnuntaina oli kirkolla pestimarkkinat, ja sinne meni Olavi, asiasta kellekään muille kuin omalle isännälleen mitään hiiskumatta, ja otti renginpestin kolmanteen pitäjään. Kotiin tultuaan ja syötyään asteli jälleen ylisille. Ei tehnyt mieli enää näyttäytyä kylän kujilla.

Kun palvelijain muutto-aika läheni, meni Olavi Linnalan isännän puheille. Sen maalla nimittäin sijaitsivat Katajiston huoneet.

-- Tästä tulee siirryttäväksi vähän tuonnemmaksi, virkkoi hän tasamielisesti ja ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä aivan vähäpätöinen seikka.

-- No, onkin siltä totta ne jutut. Mikä päähäsi pisti?

-- Ei mikään erittäin. Tekee vain mieleni tirkistellä maailmaa ja...

-- No, no, kyllähän se on ymmärrettävä asia. Tulet ensi syksynä takaisin.

-- Eipä tiedä... tulin tuomaan teille viiden vuoden arentimaksun.

-- Hm, hm, vai viiden vuoden... ja Linnalan isäntä otti mustuneen setelikäärön Olavin kädestä. Sinä olet kummantapainen mies, sinä Olavi. Noh oma asiasi, juokse vaikka järveen. Et nai etkä pysy paikoillasi, vaikka sinulla on omahinen talo, säästöpankin vastakirja, riski morsian ja... noh, omia asioitasi nuo on kaikki, juokse vaikka järveen, kuten jo sanoin. Niin, hyvästi vaan. Sinä olet isäsi poika, umpimielinen, kovasisuinen, ylpeä... vankka työmies, rehellinen palvelija, luotettava... juokse vaikka järveen, kunhan vaan vuoden päästä tulet takaisin.

Pyhämies-viikolla lähti Olavi.

* * * * *

Entistä menoaan vieri kylän elämä. Pieniä muutoksia sattui siellä ja täällä, kuten väen lisäännystä, vähennystä ja muuta sen tapaista.

Kun ei Olavia vuoden päästä kuulunut takaisin, meni Serafiia naimisiin säätynsä mukaisesti. Saku oli jo nainut hänkin ja siten joutunut kylän kantaväestön riveihin. Vuoden kahden kuluttua kävi hänelle, kuten Olavillekin. Toinen, verrempi mies paiskasi hänet paininlyönnissä alleen -- ja ennen pitkää sillekin voittajalle ilmaantui vaarallinen kisaveikko.

Mutta Olavia vaan ei kuulunut.

Olipa sitte viides vuosi loppuun kulunut. Oli syksy ja palvelijain muuttoaika. Istuin eräänä iltapäivänä kamarissani ja luin Pariisin kapinaa. Mielikuvituksissani siirryin persoonallisesti vyöryvien intohimojen pauhuun, näin omin silmin katusulut, roistojoukot, verenvuodon -- kuulin saksalaisten kanuunain jysähdykset Pariisin ulkopuolella.

Silloin joku astui huoneeseni. Käännähdin itseäni ja silmäilin ovea kohden.

-- Ka, vielähän se Olavikin elää, hyvää iltaa!

-- Vielähän toki, hyvää iltaa vain!

-- Käykääpähän painamaan puuta.

-- Kiitos vain.

Ja hän istui ovenpieleen. Näytti entistä jörömmältä, vitkallisemmalta. Silmäili lattiaan ja oli ääneti kuin pölkky.

-- No mitä kuuluu?

-- Ei kuulu entistä enempää ei hyvää parempaa.

-- Vieläkö Olavi kunnostelee paininlyönnissä yhtä ahkeraan kuin ennen.

-- Ei... ne ovat jääneet kaikki semmoiset, ei olla enää niitä miehiäkään. Sinustahan se piti tulla väkimies sinustakin, muistan mä entisiä puheitasi.

-- Ei ole vielä tullut.

-- Ei suinkaan, ei. Vieläkö täällä ovat voimankoetukset vanhassa varressa?

-- Kyllä ne vähän siihen lajiin ovat. Ei Saku kauan Mattina pysynyt.

-- Eikö pysynyt? Kuka voitti? kysyi Olavi vilkkaasti.

-- Kallen Tuomas.

-- No vie sua... vai paisui siitä semmoinen.

-- Ja pian se tuli Tuomaankin kaataja.

-- No vie sua seitsemän.

Puhe takertui hetkeksi. Olavi, joka keskustelun jälkimäisellä osalla oli ollut hyvinkin vilkas, muuttui taas joroksi ja äänettömäksi.

-- Entä naimispuuhat? kysyin minä, vilkastuttaakseni häntä hiukan.

-- Niistä ei kuulu mitään.

-- Se kävi, kuten luultiinkin, homehtui ja toukittui kokonaan.

-- Niin teki.

-- Se on Serafiiakin jo naimisissa.

-- Kuuluu olevan.

-- Meneekö Olavi tervehtimään?

-- On aikomus, mutta olisi pieni toimitus ensin tehtävä.

-- No mikä?

-- Näetsä, ne Katajiston huoneet seisovat siellä tyhjinä.

-- Niinhän ne seisovat. Pannaanko huutokaupan kuulutus kirkkoon?

-- Ei... näetsä minulla on aikomus lahjoittaa ne Serafiialle. Mulla on itselläni pieniä säästöjä, olen vasta miehuuden kynnyksellä... ja kun en milloinkaan aio naida, niin ajattelin että Serafiian sopii saada ne. Minulla, näetsä, oli vahvat ja vakavat tuumat, vaikka...

-- Minäkin sen kyllä uskon.

Mielihyvissäni katselin minä jörömäistä Olavia ja miellyttävämpiä sanoja, kuin mitä hän nyt puhui, ovat korvani harvoin kuulleet. Tiesin miten ahdasta Serafiialla oli toimeentulo kahden pienen lapsen kanssa, vaikka mies ei ollutkaan juoppo tai muuten kykenemätön.

-- Pyytäisin sinua kirjoittamaan lahjakirjan nyt paikalla.

-- Kyllä minä kirjoitan.

-- Ja siihen lahjakirjaan pitää erittäin merkitä, että huoneet menevät perinnöksi vanhimmalle lapselle. Tyttökö se taasen onkaan?

-- Tyttö se on.

-- Ettei niitä saa hävittää velkoihin eikä muutenkaan myydä.

Haettiin vierasmiehet, ja minä ryhdyin kirjoittamaan lahjakirjaa. Välttääkseni lainopillisia sekavuuksia, kirjoitin lahjakirjan suorastaan Serafiian vanhimman tytön nimeen. Ja siihen Olavikin empimättä suostui.

-- Lue nyt se ääneen vielä yhden kerran, pyysi hän, kun kaikki nimet ja puumerkit jo olivat kirjoitetut alle. Ja minä luin lahjakirjan toiseen kertaan.

-- Voittehan te ottaa valanne päälle, että minä olen täydellä järjellä ja terveellä ymmärryksellä? kysyi hän vierailta miehiltä.

-- Kyllä me voimme.

-- Hyvä on.

Minä taitoin kokoon paperin ja ojensin sen Olaville. Hän nousi ylös, painoi lakin päähänsä ja alkoi jättelemään hyvästi. Huusin hänen jälkeensä etehiseen, ettei koskaan menisi ohi, vaan pistäytyisi tirkistämään.

-- Kyllä sen teen, vastasi hän pimeältä pihalta.

Yksin jäätyäni selailin lehti lehdeltä hänen elämänsä lävitse. Pariisin kapina ei miellyttänyt minua koko sinä iltana, sillä ajatukseni häärivät jöröluontoisen Olavin ympärillä ja löysivät hänessä sopivan maaperän kynnettäväksi.

Hänessä oli jotakin omituista ja alkuperäistä, jota en muissa paininlyöjissä ole sen koommin tavannut.