Part 8

-- No, ei häntä vielä tiedä kehua... mutta pian se nähdään.

Mannilan lautamies tuli myöskin Pekan kanssa juttelemaan.

-- Kas vaan, Pyörän poika se onkin. Nyt on kylmä ilma, heh, heh, hee. Saa nähdä kuinka meidän tässä käy, heh, heh, hee. Mutta koetetaan, Pekka, koetetaan kovasti.

Ja Mannilan lautamiehen suupielissä oli leveä hymy, kun katseli Pekan hiirakkoa hevosta, joka, rinnat huurteisena, seisoi muiden kilpahevosten rivissä, valmiina panemaan parastaan omistajansa kunniaksi.

Tapasi Pekka väkijoukossa myöskin Suomäen Villen, joka oli katselijana tullut osaa ottamaan kilpa-ajoihin -- ehkä juuri Pekan vuoksi. Heidän tervehdyksensä oli lyhyt, ei johtanut pitempiin keskusteluihin.

Hetkisen kuluttua alkoivat kilpa-ajot. Lihava lukkari kuulutti palkinnot, joita oli kaikkiaan kuusi. Ensimmäinen oripalkinto viisikymmentä markkaa, tammapalkinto neljäkymmentä ja siitä alaspäin kymmeneen markkaan saakka. Sitte alkoi koetusjuoksu. Ne jotka ennättivät radan kolmessa minuutissa, saivat ottaa osaa kilpailuun. Mannilan lautamies alotti koetusjuoksun muhkealla, nuorella oriilla, joka ei ollut vielä kerinnyt kruununpalkinnosta taistelemaan. Ori hölkytti muhkeasti, ennättäen muutamia sekunteja aikaisemmin perille. Sitte seurasi huonompia ja parempia juoksijoita sekaisin; monen kävi niin nolosti, että pyyhittiin kilpalistasta pois, kun ei kyennytkään suorittamaan koetusjuoksua määrätyssä kolmessa minuutissa. Jo rupesi Pekkaakin pelottamaan. Jos hänellekin tulee sama onneton kohtalo. Jos -- mutta ei, ei. Kyllä Sukka pitää...

-- Numero kaksitoista, kuusivuotias tamma Sukka, kuului lihavan lukkarin ääni. So, aja esille Pekka.

Pekka vähäsen sätkähti, pelon ja epäilyksen väreet soutivat selkärankaa pitkin. Hän ajoi hevosensa radalle. Yleisö tummeni ja sekausi hänen silmissään suureksi, mustaksi ryhmäksi, josta ei hän erottanut muita kuin Mannilan lautamiehen punakan naaman. Se tirkisti häneen, omituisen leveä hymy huurteisissa suupielissä.

Kello soi, Pekka hihkasi, sivautti piiskalla radan jäähän -- ja Sukka kipasi juoksuun. Se oli huimaa juoksua. Kavioista kuului läikinä, ihan sellainen kuin olisi sata suuttunutta akkaa sotkenut pyykkiä. Rynkeänä, suorana istui Pekka kipitkareessä. Musta ryhmä tanssi hänen ympärillään ja ryhmästä näkyi Mannilan lautamiehen punakka naama, leveä hymy suupielissä. Sukan pysähdyttyä palkintotuomarien kohdalle, tuli Pekka tuntoihinsa.

-- Kolme minuuttia viisitoista sekuntia, hyljätty, kuului lukkarin ääni.

-- Eikö myönnetä muuta koetusta? kysyi Pekka kiihkeästi. Eikö myönnetä?

Palkintotuomarit katsoivat toisiinsa ja vaihtoivat keskenään muutaman sanan.

-- Myönnetään, aja.

Kello soi. Piiskan siima sivahutti jäätä, Pekka hikkasi ja Sukka lähti livistämään. Juoksi kuin vimmattu. Kavioista kuului läikinä ihan sellainen, kuin olisi sata suuttunutta akkaa sotkenut pyykkiä.

Ajettuaan radan kolmeen kertaan ympäri, nousi Pekka seisomaan.

-- Kolme ja puoli minuuttia, hyljätty, kuului taaskin lukkarin ääni.

Hurja tuli paloi Pekan silmissä. Hänen poskensa pullistuivat, huulet kuultivat valkoisena.

-- Eikö myönnetä vielä yhtä kertaa... eikö myönnetä?

Hetkisen hiljaisuus.

-- Ei myönnetä... se olisi hevoisrääkkäystä.

-- Kyllä tämä vielä kestää, näettekös.

Pekka löi ilmaan piiskalla, Sukka sävähti ja hyppäsi lyhyen matkan eteenpäin. Silloin kuului yleisön seasta ilkkuva ääni:

-- Hurrataan, pojat, Pyörän Pekalle.

Mahtava, voimakas hurraahuuto kuului samassa ja uudistui kolme kertaa.

Pekan silmissä tummeni. Yleisö muuttui suureksi mustaksi ryhmäksi, ja mustan ryhmän joukosta pilkisti Mannilan lautamiehen punakka naama, leveä hymy suupielissä.

IV.

Se oli kova kolaus Pekan arvolle ja vakavuudelle. Puksahtaa kunnian kukkulalle vievältä tieltä alas sorakuoppaan noin suin päin, noin roimasti ja hurraahuudoilla, se oli kerrassaan rusentavaa. Puhumattakaan kolmesta kauratynnyristä, jotka Sukka oli pureksinut keveytymistä ja voimistumista varten, ne olivat menneet kuin järveen. Lisäksi vielä narriksi joutuminen, hurraahuudot, pilkkahammasten ilveilyt, omat pettymykset, mieliharmit, katumukset -- oli niissä kolausta kerraksi.

Ville, se oli menetellyt häntä kohtaan suorasti, rehellisesti, vaikkei hän silloin ottanut uskoakseen. Mutta Mannilan lautamies, se punakkanaamainen pikarin-kallistaja, se oli pitänyt häntä narrinaan. Ketkutteli silloin kirkonkylän matkalla ja... no ei se ole narri, joka narraa, vaan joka antaa itsensä narrata.

Isä ja äiti eivät ottaneet asiaa kovinkaan painavalta kannalta. Tosin he, Pekan palatessa kilpa-ajoista onnettoman murheellisena ja synkeän näköisenä, hiukkasen äimistyivät, mutta kun pääsivät tapausten perille, niin mitättömäksi koettivat kääntää koko surun. Sanoivat, että kun ei tuonkaan pahempaa kolausta sattunut, niin ei ole minkäänmoista syytä kulkea alla päin, pahoilla mielin. Ainoa varsinainen vahinko oli kolmen kauratynnyrin haaskaamisessa; muuta kaduttavaa ei mitään. He eivät tienneet Pekan ja Suomäen Maijan välejä. Eivät tienneet että Sukka, syödessään kolme tynnyriä mustia ja raskaita kauroja, söikin Maijan kihlat!

Ja sepä se juuri enin Pekkaa pistätti, se enin karmi luontoa ja omaatuntoa. Hän oli antanut ylpeydelle ja kunnianhimolle vallan ja niiden sokaisemana lopettanut seurustelun mielitiettynsä kanssa. Hulttiomainen työ kerrassaan. Heti kun luuli keksineensä elämänsä taivaalla pilvenraon, josta onnen aurinko pilkoitti ruusun-ihania säteitään hänen tielleen, heti muuttui uskottomaksi. Ajatteli perintötaloa, muita tyttöjä, ajatteli pelkkiä hullutuksia.

Ja nyt oli Maija, tarkka-älyinen tyttö, suuttunut. Kun näki ystävyyden kylmenevän, ilman että syytä olisi ollut hänen puolellaan neulan kärjenkään vertaa, tuli ylpeäksi hänkin. Lyhyen hyvän päivän sanoi, milloin ei voinut välttää kohtaamista silmästä silmään, mutta ei muuta. Näytti ettei yksi lintu kesää tee.

Ja sepä se juuri oli raskainta ja vaikeinta Pekalle, jonka itsekkäisyyttä kilpa-ajoissa saatu kolaus oli moukaroinnut perinpohjaisesti. Unhottui helposti Mannilan lautamiehen punakka naama, unhottuivat yleisön hurraahuudot, mutta ei unhottunut Suomäen Maija. Se oli kuin päivän valo alituiseen silmäin edessä. Yölläkin kuvastui mieleen nuo hehkuvan punaiset posket, tanakka vartalo, paksu hiuspalmikko ja silmät, nuo iloiset silmät, joissa niin vahvasti kuvastui sekä ystävyys että suuttumus.

Pekka parka kärsi viikkoja, kärsi kuukausia, mutta sitte rupesi kulkemaan vahva juttu, että Maunulan Juuso oli päässyt Maijan suosioon. Enempää ei tarvittu Pekan herättämiseksi toimintaan ja parantamaan rikkinäisiä välejään ehjäksi. Hän meni vielä samana iltana Suomäkeen. Tyttö otti ylpeästi hänet vastaan ja käski istumaan.

-- Tarvitsisi vetää risti seinään, kun tämmöinen tapaus sattui, että sinä meille tulit.

-- No, mitäs ihmettä siinä... joutaahan sitä... eihän tämä ensi kerta ole.

-- Menetkö kilpa-ajoihin?

-- Minne? Kesähän nyt on.

-- Hä Oulunkylään, Mannilan lautamies lähti jo tänään. Olethan sinäkin hevoismies ja...

-- Kuule, Maija, luuletko etten vielä ole saanut tarpeeksi asti kärsiä hullukkaasta päähänpistostani. Luuletko tosiaankin että...?

-- No, mistä minä tiedän? Hevoismiehet aina mielellään juttelevat kilpa-ajoista. Puhu sitte muita asioita.

-- Maija, elä ole enää suuttunut.

-- Mistäpä minä...? Ethän sinä ole mitään pahaa... Maija koetti nauraa, mutta ei se oikein onnistunut.

-- Minä olen katunut niin kovasti. Jos arvaisit, miten olen katunut ajattelemattomuuttani. Ollaan me hyvät jälleen, Maija.

-- Ei ole lukua erinomaisesta hyvyydestä.

Tyttö oli jo hyvin vakava... hyvitys alkoi riittää.

-- Eikö ole lukua? Joko sitte olet Juuson kanssa...?

-- En ole, keskeytti Maija tulisesti.

Pekkaan vakuutus vaikutti edullisesti. Hän sai samassa silmänräpäyksessä malttinsa takaisin, tuskin huomattava voiton riemu levisi kasvoille.

-- Minulla on tänä kesänä toisen verran enemmän kauroja kylvössä, ja minä ajattelin, että ne kihlat sopisi, ostaa vielä ensi laskiaisenakin. Vai mitä sanot?!

Maija vaikeni hetkisen.

-- Taitaa sopia, vastasi hän vihdoin. Tosin käytöksesi viime talvena harmitti minua...

-- Ei puhetta siitä, keskeytti Pekka, ollaan hyvät jälleen. Ollaanko?

-- No, jos ollaan.

Suuttumus Maijan silmissä suli samassa silmänräpäyksessä hellimmäksi ystävyydeksi.

Syksyllä niitti Pekka erikois-kauransa, saaden satoa kuusi kukkurallista tynnyriä. Ja laskiaisena lähti hän kaupunkiin kaurakuorman kanssa, ja sitte Suomäen Maija sai kauniit kihlat, sormuksen ja leninkikankaan.

Mutta kilparadalle ei Pekka enää eläissään pyrkinyt.

Paininlyöjä.

Hän oli seudun kuulu paininlyöjä ja tunnettu lähellä ja kaukaa voimastaan ja taitavuudestaan.

Kahdeksantoista vanhasta saakka oli hän niittänyt pelkkiä voittoja, oli kohonnut korkeimpaan kunniaan renkimiesten kesken ja olennollaan häirinnyt kylän piikatyttöjen tyyneyttä, mutta jörömäinen ja vitkallinen kun oli luonteeltaan, ei tullut ryhtyneeksi tuumista tositoimiin. Elosteli vaan naimattomana renkinä ja tanssitteli Serafiiaa, jonka kanssa hänellä oli vahvat ja varmat tuumat.

Minä tunsin hänet sukuperiä myöten. Hänen vanhempansa asuivat katajikkomäen kupeella, jossa heillä oli mökki, heinälato, navetta, pihlaja, tuomi ja muitakin sirpaleita maailman rikkaudesta. Kuolivat neljänkymmenen vaiheilla eli juuri sinä aikana, jolloin Olavi alkoi röyhistellä niskaansa ja jolloin hän ensi kertoja juopui voiton hurmeesta. Minä lienen silloin ollut noin kuuden tai seitsemän vanha.

Vuodet kuluivat paininlyönnissä, Olavi lähenteli jo kolmeakymmentä. Hän oli kukistumaton suuruudessaan. Ei työntynyt ilmoille sitä miestä, joka olisi kääntänyt hänen töppösensä taivasta kohti, eikä sitä luultu työntyvänkään kuuna päivänä. Moinen luulo oli minullakin. Luulin minäkin muiden mukana, ett'ei milloinkaan tule Olavin voittajaa, ett'ei hänen milloinkaan tarvitse nielaista tappion karvautta sisuksiinsa.

Kerran minäkin, kuten useat muut ennen minua, kysyin häneltä:

-- Miks'ei Olavi ota hyyriväkeä tuonne Katajistoon, kuu huoneet seisovat tyhjinä?

-- Tyhjinähän niiden pitääkin seisoman, vastasi hän, niin kauan...

-- Niin kauan, että mitä?

-- Niin kauan, että Olavi... mutta sehän ei kuulukaan sinulle... on vielä maitohampaita leuvassasi. Lue sinä vain satukirjojasi äläkä...

-- Ei siitä Olavin naimisesta kasva koskaan valmista, se käy, peräytyy ja happanee ja sitte se toukittuu...

-- Ole vaiti nalikka, kun et ymmärrä miehen vakavia tuumia, et näe nenääsi pitemmälle.

-- Näenpä... minusta tulee painimies, oikein mainio kaataja.

-- Sinustako painimies, jolla on jäsenet kuin luudan varvut. He hei, mulla oli jo tuolla ijällä runkoa, oli posketkin kuin kytömaan nauriit.

-- Ja sittepäs minä lyön Olavin alleni, että mäki maiskahtaa.

-- Sinäkö... kyllähän sinusta tullee väkimies, sinustakin. Katsoppa noita...

Ja hän näytti minulle vahvoja kouriaan. Sormet paksut ja pitkät, kämmennahka paksua kuin paras juhti, ranne leveä kuin tuumalauta. Käsivarsien lihakset, niskan tanakkuus, vartalon tasavahvuus, tiiviit alaraajat, sanalla sanoen, koko tuo kolmen kyynärän ja kolmen tuuman mittainen mies oli vankkuuden suhteen itse täydellisyys. Hänessä oli jokainen nivel ja jokainen nystyrä juotettu kiini lähimpäänsä, ja kaikkien jäsenten välillä vallitsi säyseä sopu. Mikään osa ei ollut vankkuuden suhteen jälellä toisestaan.

Kului vuosi tuosta keskustelustamme eikä Olavin oloissa tapahtunut mitään muutosta. Hänen vahvat ja vakavat miehen tuumansa pysyivät vanhalla kannalla, niihin ei hämmentynyt minkäänlaisia uusia virtauksia. Mutta sitte rupesi kohtalo pitämään uutta peliä hänen kanssaan. Kylään tuli nimittäin muuan pohjalainen. Se asettui ensin noin vaan satunaisesti työhön, mutta otti viikon parin päästä rengin pestin kylän toiseen päähän. Ja hänestä alkoi kuulumaan juttuja, että oli muka paininlyöjä, ja oikein verestä lajia piti ollakin. Semmoinen, joka ei ollut vielä parempataan yhättänyt, vaikka oli reistaillut viidessä maaherran läänissä.

Kun juttu saapui Olavin korviin, tunsi hän kummallista elostusta ja pirteyttä jäsenissään. Kun nuo entiset voitonlaakerit olivat jo melkein keltaisiksi kuivahtuneet... ja paininhengetär oli melkein kuin nukahtanut talvi-uniinsa. Kotoisilla ahoilla ei enää ollut tilaisuutta uudistella laakereita vihanniksi, sillä uusia yrittelijöitä ei ilmaantunut ja vanhat olivat tappioineen siirtyneet kilpakentältä syrjään. Mutta nythän tuli uutta virkistystä paininhengettärelle ja ehkäpä raajoillekin rahtusen terästystä, jos eivät jutut nimittäin olleet pelkkää ilmaan pieksemistä, jos niissä oli edes jonkin verran alkua ja perustusta.

Ja eräänä pyhäpäivänä alkupuolella kevättä meni Olavi kyliä käymään ja varta vasten silmäilemään minlainen oli miehiään tuo, josta niin kovia kehujuttuja kulki. Tapasi aitan portailla joukon nuoria miehiä ja niiden seurassa oli Pohjanmaan mies. Istui ja veteli savuja lyhyestä nysästään. Ei puhellut paljo, mutta se, minkä sanoi, tuli lyhyesti ja sattuvasti. Olavi häntä tarkasteli tyystin, mutta ei etsimälläkään löytänyt yhtään painimiehen tuntomerkkiä. Kasvot olivat laihat, terävät ja tummahtavat, vartalo ja sen eri osat pienehköt, melkeinpä keskenkasvuiset, ja kävellessä näkyi säärien välissä puolen korttelin levyinen rako, joka surmasi lopunkin miehevyyden. Eihän tuommoisesta toukerosta voinut olla paininlyöjäksi miehen kanssa, eihän voimankoetusta tuollaisen kanssa voinut puheeksikaan ottaa. Kuuluisi umpi-pilkalta, kun väkimies tuommoisen kanssa rupeaisi härnäilemään.

Pettynein toivein palasi Olavi kotiin kyläilyretkeltään, ja hän oli taipuisa unhottamaan mielestään koko tuon tummahtavan ja kierosäärisen miehen, olipa taipuisa nauramaankin noille kehu-jutuille, jotka olivat kuin olivatkin paljasta ilmaanpieksemistä. Mutta ajatuksissa sentään moukerteli jonkinmoinen epätietoisuuden tunne, joka kehittyi ja varttui yhä kiusallisemmaksi, harmillisemmaksi. Tuo veretön, terävänaamainen ja teräskatseinen mies hääri aina Olavin ajatusten tiellä. Milloin heikkona ja raukkamaisena, milloin väkevänä ja voimakkaana. Unissaankin sen aina näki. Aina se kompuroi väärillä säärillään Olavin teille, lyhyt nysä hampaissa ja kasvoilla tuommoinen puoli-uneen nukahtanut ilmaus, aivan kuin ei piittaisi muista kuolevaisista hituistakaan.

Ja yhä paisuvammaksi ne kasvoivat kiitosjututkin hänen erinomaisesta väkevyydestään, rämyytellen ja kiusaten Olavin korvia alituiseen. Tapasi minkä renkimiehen hyvänsä, aina se lopulta jutut kiersi pohjalaiseen, jonka piti olla niin väkevän ja notkean, ettei puhujan kieli kyennyt sitä kuvailemaankaan, kuin hiukan osapuille. Sen vuoksi toivoi, että Olavi joskus sattuisi näkemään ja kokemaan juttujen todenperäisyyden. Suora ja ilmeinen viittaus, että Olavin piti antautua voimankoetukseen, jos mieli pitää entiset ja ensimmäiset sijansa.

Ja siksi ne asiat sitte kietoutuivat, että Olavi viikon parin päästä taas lähti kyliä käymään ja tapasi saman joukon saman aitan portailla. Nyt oli jo vihantaa nurmea peltojen äyräillä, ettei ollut puutetta painitantereesta.

Olavi istui Pohjanmaan miehen lähelle, tähysteli tyystin häntä, hänen lyhyttä nysäänsä, hänen sääriään ja hänen vähäväkistä vartaloaan, ja virkkoi sitte:

-- Käy juttuja, että olet painimies.

-- Onhan sitä oltu sitäkin... ennen karjapoikana, vastasi pohjalainen.

-- Minä olen myöskin hiukkasen sitä sorttia.

-- Kuulut olevan.

Olavin ajatukset joutuivat tuokioksi umpivetelään, mutta ajatusten sekavasta ryhmästä nosti sittekin painihalu päätään pystöön. Olihan hänen suoranainen velvollisuutensakin paikkakunnan maineen tähden poistaa turhat itseluulot ja tehdä voimillaan ikäänkuin pieni huomautus, mikä arvo sen seudun väkimiehille tuli ventojen antaa. Muiden keskinäiset silmäykset, joiden merkitystä ei ollut, vaikea käsittää, myöskin osaltaan syyhyttivät painihalua, joten ei puolitiestä enää käynyt peräytyminen. Vaikka pohjalaisen silmäyksissä oli jotakin ukon-iskun tapaista, joka sävähytti Olavin polviniveleltä ja pani outoja väreitä kulkemaan luitten läpi.

-- Jos koetettaisi, noin leikin päin, virkkoi hän, nousten samassa suoraksi... Tuolla on pehmeä kenttä.

-- Onhan siellä tanner... sopisi häntä huviksi koettaa, vastasi pohjalainen, kohoutuen vitkalleen ja välinpitämättömän näköisenä seisoalle.

Lähdettiin miehissä lähimpänä olevaa äyrästä kohden. Edellä kulki pohjalainen Olavin kanssa ja jälempänä astelivat muut nuoret miehet. Vilkas kuiske ja sananvaihto kuului heidän kesken... mielenkiinto oli jännitetty kovin kireälle.

-- Mikä täällä päin on enemmän tavaksi tullutta, sylipainiko, vaiko...?

-- On täällä vähin tapana kaikki painit.

-- Heitetään sitte housunkauluksesta.

-- Heitetään siitäkin.

He karahuttivat kiinni toisiinsa, seisoivat hajasäärin, kallistelivat itseään, kohentelivat kouriaan varmemmin kiinni ja siten ikäänkuin panivat puntarin nenään toistensa voiman, taitavuuden, notkeuden. Näkyi heti, ettei kampikaan ollut ensikertalainen. Hätäilemättömät liikkeet, tyyneys, vitkallisuus, kaikki ilmiselvästi todistivat, että he olivat lajinsa paraita.

-- Väkevämpi ottaa ensimmäisen heiton, virkkoi pohjalainen maltillisesti ja lauhkeasti.

-- No jospa niinkin, vastasi Olavi, joka jo jäsenissään tunsi, että oli tavannut vertahisensa.

Olavi teki heittonsa, pannen noin puolet voimaansa liikkeelle. Vastustajan toinen jalka kohosi ylös, mutta samassa oli Olavikin kiertyä seljälleen. Väen voimalla hän kuitenkin pelastui tappiosta.

-- No nyt se on sun vuorosi.

Pohjalainen teki heittonsa oivasti, mutta jalka luisahti ja toinen polvi taipui maahan -- Olavista tuntui kuin olisi tapaturma ollut edeltäpäin tarkoin harkittu -- ja ainoastaan ylen sukkela ja notkea liike pelasti hänet tappiosta.

Kolmas heitto oli taasen Olavin. Notkuttiin, huojuttiin, varmennettiin kahmausta, ja sitte Olavi teki heittonsa täydellä voimalla. Pohjalaisen toinen jalka kohosi taaskin ylös, mutta samassa Olavikin alkoi kiertyä pitualleen nurmikolle. Hän tosin rynnisti vastaan jättiläisvoimillaan, mutta se ei auttanut. Verkalleen, kuten paksujuurinen honka, taipui hän alemmaksi ja alemmaksi, kunnes tunsi allaan pehmeän nurmikon. Hän oli hävinnyt omaan heittoonsa. Voittaja makasi poikittain hänen päällään, ja kasvoille levisi jälleen tuo puoli-uneen nukahtanut ilmaus, jota oli sietämätön nähdä.

-- Voitit tällä kertaa, virkkoi Olavi, puhkuen kuin kone.

-- No eipähän tätä juuri voitoksi käy sanominen... olihan toki sen verran, ettei tullut tappiota.

Odottamaton häviö löi syvän vaikutuksen Olavin koko olentoon ja muutti koko maailman muodolleen. Kylän kujat, loukot, ihmiset, kaikki muuttuivat. Niissä jokaisessa oli jotakin irvistelevää ja ähittelevää, joka ei suonut hänelle hetkeksikään rauhaa. Elämän iloinen ja hupainen puoli kätkeytyi ikäänkuin piiloisille. Aistimet tunsivat kitkerää lemua joka taholla ja ajatukset muodostivat jonkinmoisen mustan väripadan, jossa iloisimmat ja hilpeimmätkin vaikutukset tuhrautuivat pikimustiksi.

Olavi ei enää tuntenut itseään samaksi tyyneksi ja tanakaksi mieheksi, kuin ennen muinaisina päivinä. Nivelien ja jäsenien rautaiset juotokset tuntuivat äkkiä pehmenneen melkein tinaksi, ja samoinpa se sisäpuolinen tanakkuuskin ravistui. Tappio repi siihenkin rakoja kirjavinaan, ja rakoloista sitte tunkeutui mielenkarvaus herrastelemaan ja isännyyttä pitämään sinne, missä ennen makea tyytymys oli loikonut.

Karvain pala kuitenkin voittajan olento. Semmoinen laiha, puolikasvuinen kämpyräjalka mieheksi. Jolla ei ollut lihaksia eikä liikuntoa ja jonka naamalla unikeko myötänään vetelehti. Semmoinen turvelo se kierti alleen hänet, seudun notkeimman väkimiehen, joka kymmenkunnan vuotta oli roimahutellut mittaisiansa ja paksuisiansa miehiä tusinoittain tantereelle...

Viikon kuluttua karahuttivat he toisen kerran kiinni toistensa housunkauluksiin tanssitalon pihalla. Onni oli yhtä kova kuin ensimmäiselläkin kerralla, sillä Olavi taas kaatui seljälleen omaan heittoonsa... ja vähäsen vinhammin ja suoravammin kuin pellon nurmella. Pohjalainen eli laiha-Saku, joksi häntä kylässä nimitettiin, jäi taaskin poikinpuolin päälle ja vakuutteli, uninen ilmaus kasvoilla, ettei sitä vielä voitoksi voinut mainita... oli muka ollut onnettaren sormipäillä koko kaato.

-- Mimmoinen se sitte on voitto? kysyi Olavi ähkien ja puhkien.

-- Veli veikkonen, se on vallan erilainen.

Toisen tappion jälestä muuttui jöröluontoinen Olavi vieläkin jöröluontoisemmaksi. Tunsi häpeän olevan leimattuna otsalleen, joten vältti kylissä käymisiä, tunsi sisäpuolisen tanakkuuden yhä pehmenevän, joten harvoin enää vaihtoi sanaa kenenkään kanssa. Tallin ylisillä vaan kupelehti kesä-illat ja pyhäpäivät, miettien ja tuumaillen elämänsä entisyyttä, nykyisyyttä, ja tuntuipa siltä, että kaikki oli surkeasti sotkussa.

Pidettiin sitte kesällä kylässä heinitalkoot, ja erityinen pyyntö lähetettiin Olavillekin, hän kun oli tyrmäkkä niittomies ja tarkan työn tekijä. Olavi tahkoi rautansa ja meni talkoosen. Eellimmäisenä löi kumoon pitkää kastikasta, otti lakehisen, leveän ja puhtaan, jotta kateeksi kävi monelle vähemmin tyrmäkkäälle. Ainoastaan yksi mies kykeni astelemaan hänen rinnallaan, ja se mies oli laiha-Saku. Se pysytteli tasan kohdalla ja sen rauta se kaatoi kumoon vahvaa kasteheinää leveälti ja tuppenaan puhtaasti, vaikka käyttikin suoraa vartta, jommoiseen ei ollut nuoruudesta saakka harjaantunut.

Ei Olavi sivuilleen silmäillyt, mutta sittekin hän myötänään näki edessään Sakun, näki sen jalan muutokset, vartalon taivahdukset, ja kuuli terävän terän surahduksen, terän, jota taitomies käytti -- mitään muuta eivät hänen aistimensa havainneetkaan.

Illalla, auringon alennettua, lopetettiin niitto, ja ladon lähelle kertyi koko talkookansa, kylän kolmattakymmentä nuorta miestä ja sama määrä naisväkeä. Sytytettiin piiput palamaan ja valmistauduttiin astelemaan ylös taloon, jossa talkooväkeä odotti katetut pöydät ja pelimanni.

Mutta juuri ennen lähtöä sattui niin, että Olavi ja Saku rynnähtivät kolmannen kerran yhteen. Ensimainittu, joka oli melkein kuumeenlaisessa tilassa, vaani nimittäin koko lähtöpuuhain aikana tarkasti Sakua, astui sitte hänen eteensä ja virkkoi, puhkuen ja seisoen hajasäärin:

-- Täällä puolen on kolmas voitto vasta miehen voitto. Sinä olet kahdesti kaatanut minut, kun kaatanet kolmannen kerran, ei ole enää väittelyä.

-- Sopisihan koettaa, vastasi Saku ja uninen ilmaus hänen laihoilla värittömillä kasvoillaan vilkastui äkkiä.

Samassa he puskivat yhteen. Talkookansa muodosti piirin heidän ympärilleen, seuraten tarkasti jokaista askelta, jokaista liikettä, jonka paininlyöjät tekivät.

Nytpä se olikin kysymyksessä miehen voitto. Notkuvat liikkeet, varovaiset askeleet olivat vain johdantona pääkohtaukseen ja leikkisän hymyn ja pilapuheiden taakse kätkivät paininlyöjät varsinaisen mielentilansa, jossa voiton into kiehahteli ja kuohahteli.

-- Tämä tämmöinen on mieluista miehen luille.

-- On, on... maistuu kuin mesileipä naisväelle.

He paransivat kahmaustaan ja tekivät muutamia notkeita taivahduksia, valmistautuakseen lopulliseen ratkaisuun. Olavi sitte virkkoi.

-- Sinä kai heität ensiksi.

-- Sopiihan se sekin.

Vielä muutamia suotanpäisiä kaarestuksia ja askeleita, ja sitte Saku työnsi vasemman jalkansa kauas eteensä, molemmat polvet taivahtivat lähes nurmikkoon saakka, täysivoimainen tempaus, ja Olavin roteva ruumis roimahti Sakan hartiain yli tanterelle pitkäkseen. Ja kuului tömähdys, kuten olisi paksu petäjä kaatunut.

-- Tämä tämmöinen se on miehen voitto... ja nukkuva ilmaus jälleen levisi Sakun kasvoille.

Talkookansa seisoi äänettömänä, mutta vihdoin ihmetyksen suhina surahti ilmoille.

-- Kas se oli miehen heitto... olipa peeveli vieköön.

-- Niin löi kuin turkkilaista... pani ympäri käymään kuin tuulimyllyn siiven.

-- Lienet, Saku, paholaisen kasvattipoika. Lausuttiin monta sukkeluutta, kunnes joukossa lähdettiin taloa kohden.