Part 7

Sitte tuli Aattolaan ristijäiset, Vilppu sai kutsun kummiksi. Hän tuumi ja tuumi. Mennäkö vaiko olla menemättä? Kutsu merkitsi samaa kuin veljellisen käden ojennus Aatulta. Pitikö hänen tarttua ojennettuun käteen, vaiko kääntää selkänsä? Asettuako jälleen entiselle ystävyyden kannalle, vaiko jatkaa loppumattomiin tuota riitaista väliä? Aatu ryösti häneltä pyyn -- mutta eihän pyyssä kahen jakoa. Toinen olisi kaikissa tapauksissa tullut jäämään paitse. Kohtalo oli viskannut hänet kovaonnisen penkille. Oliko hänellä syytä olla suuttunut siitä, ettei Aatua paiskattu hänen sijalleen ja häntä Aatun sijalle? Oliko? Kysymys oli niin monihaarainen ja monijuurinen, ettei siitä ihmisen järki voinut päästä selville. Kenties oli asia noin, kenties oli se näin. Se ainakin oli varma, ettei tasaista jakoa mitenkään voinut tapahtua. Toisen aina olisi täytynyt jäädä puuveitseen.

Vilppu tuumi asiata, tuumi perinpohjin -- ja meni Aattolaan ristijäisiin. Antoi monen ajan takaa kättä Aatulle ja Hiltulle. Ja kun näki pikku-olennon, jonka kummiksi häntä oli kutsuttu, niin vallan hymähti nauruun. Ei enää muistellutkaan istuvansa kovaonnisen penkillä eikä tuntenut lainkaan vihan myllerryksiä sisälmyksissään. Kun hän erotessa jätteli hyvästi Hiltua, tuli Aatu hänen lähelleen, kosketti häntä olkapäähän ja virkkoi:

-- Minulla olisi hiukan kahteen mieheen puhumista sinulle. Tuleppa tänne toiseen huoneeseen.

Vilppu meni. Kukaan ei tiedä mitä tärkeitä kasvikumppanit siellä keskenään juttelivat, mutta se tuli tiedoksi kaikille, että Vilppu jo seuraavana iltana meni kosimaan Salmelan vanhempaa tytärtä. Tyttö suostui empimättä, ja silloin Vilppu virkkoi:

-- Minulla on tässä jo sormuskin, koetetaan jos sopii. Sormus sopi kuin valettu.

Ja sitte pidettiin kihlajaiset ja häät. Kun hääpäivästä oli kulunut kukkurallinen vuosi, tuli Vilppulaankin ristijäiset. Aatu ja Hiltu pääsivät vuorostaan kummeiksi. Heille ja vaimolleen Vilppu sitte kertoi, miten oli pannut Aatun satimeen, puksahtamaan mutapohjaiseen ojaan.

-- Näette, hyvät ystävät, minä olin silloin niin surkean sukkamielinen. Aioin ensin pudottaa sormukseni ojaan, mutta sitte minä sahasinkin porraslaudan poikki. Ja sitte tuli Aatu Salmelasta ja roiskahti mies kuin hirsi sinne ojaan. Istuin pensaikossa Suopellon typpyrällä, näin ja kuulin kaikki. Tiedättekö, hyvät ystävät, se sanoi minua, tuo Aatu, emäpaholaiseksikin, se oli niin tuimasti suuttunut.

Emännät nauroivat ja nauraa täytyi Aatunkin, omalla kustannuksellaan.

-- Näette hyvät ystävät, ei pyyssä ole kahen jakoa... mutta oli onni onnettomuudessa, että löytyi toinenkin pyy, yhtä sievä, yhtä pieni, arka ja...

Vilppu katsoi vaimoaan silmiin.

Ja taasen on elämä noissa kahdessa sivutalossa niin kadehdittavan rauhaisana, sopuisata. Jos tiesi milloin vie sinut heidän seutuvilleen, niin poikkee katsomaan heitä. Sano vain terveisiä kotiseudultasi, niin tulet oitis heidän ystäväkseen. Voit viivähtääkin heidän luonaan jonkun ajan, sillä elanto ja karjan-antimet eivät ole heillä tiukassa -- saat kaikkea mitä mielesi tekee.

Ja ihmiset ovat niin yksinkertaisia, niin suoranaisia ja järkeviä, että sinun täytyy heihin väkisinkin mieltyä. Eroot heistä kaiholla. Hyvästijätön hetkellä tulevat he kaikki saapuville ja puristavat kättäsi niin lämpöisesti ja sydämmellisesti, ja käskevät tulemaan toisenkin kerran...

Kilparadalla.

I.

Ei Pekka itsekään tiennyt miten tuo suuri ja kumma ajatus osui tulemaan hänen päähänsä. Oli niitä ollut kilpa-ajoja pitäjässä jo useampana talvena, oli jaettu palkintoja, pidetty puheita hevosrodun parantamisesta, oli puhallettu torvia ja pistetty hypyksi kilpa-ajojen kunniaksi, mutta Pekka oli pysynyt erillään koko hälinöistä. Ei hän koskaan tullut ajatelleeksikaan kilparataa ja semmoista ravaamista, jossa puolen minuutin ennätys voi tuoda hevosen omistajalle kuolemattoman kunnian ja puolisataa hopeamarkkaa!

Sukka, nuorekas tamma, oli hyvä juoksemaan, se oli ilmeinen totuus. Se vihlasi mennä, niin jotta, niin... Mutta Pekka ei milloinkaan ajanut ennätyksen vuoksi. Muuten vaan mennessä metsään, havukuormaa noutamaan, hän hevosen omaksi iloksi jolloinkin hellitti ohjat metsätien typpyrällä, ja silloin sitä kaapaistiin vinhasti mäkeä alas. Oikein suhisi Pekan korvissa. Lumen kattamat kivet, mättäät ja katajapensaat tanssivat kuin tuiskussa ohi. Ja Sukan jalat pitivät sellaista menoa, ettei silmä tahtonut voida erottaa vuorottelemista. Kuului äänikin niin tiheä kuin pienen höyryveneen propellista, jommoisen Pekka oli kaupungissa silakkamarkkinoilla käydessään nähnyt laiturin viereen laskevan.

Ei pitkiä matkoja ajettu noin pyörryttävän huimasti, sillä Pekka oli kieltämättä järkevä mies. Typpyrän alla se jo vauhti vähennettiin. Pekka veti ohjista, ja hänen tapansa oli aina silloin sanoa makealla suulla: Noo Sukka, soo Sukka, siivolla nyt.

Se vaati tuollaista hyvittelevää puhetta, Sukka, ja siitä se parhaiten talttui. Nosti heti korvansa hörppään ja muutti tulisen juoksunsa käynniksi, sellaiseksi reippaaksi ja vilkkaaksi käynniksi, joka oli sille omituista ja synnynnäistä ja johon kahdenkymmenen vuoden vanha Pekka, Pyörän torpan vanhin poika, oli niin sokeasti ihastunut.

Isän hevosella ei sellaista reipasta käyntiä ollut, se, oli paksumpi ja jäykempi ja ehkä vähäsen vahvempi vetohevonen. Sellainen joka ei hevin hiestynyt eikä kovankaan kuorman edessä pärskynyt. Veti vaan, että reki rymisi.

Mutta Sukka, se juoksi ja se ennätti. Se oli Pyörän torpan kunnia ja Pekan ylpeys. Pekka itse sen oli opettanut siksi, mitä se nyt oli, ja yksin hän siitä niitti kunniankin. Kumpiakin mainittiin toistensa yhteydessä. Missä oli Pekka, siellä oli Sukkakin. Molemmat kuuluivat melkein samaan käsitteesen.

Kerran sitte kilparata pälkähti mieleen, miten lie pälkähtänytkään. Se oli syksytalvella, oli kovia pakkasia, mutta puuttui keli. Pekka meni eräänä aamuna noutamaan puukuormaa torpan lähellä sijaitsevan Pyöräjärven takaa. Oli mainion sileä jää, ja Sukka oli terävässä kengässä. Se ravisti jäällä harjaansa ja rynnähteli. Pekka hellitti ohjia ja...

Samassa silmänräpäyksessä iski mieleen kilparata. Ja kuolematon kunnia ja puolisataa hopeamarkkaa! Hän, Pyörän Pekka, hän se olikin hevoismies ja hevoisrodun harrastaja. Ja hänellähän se oli kilpahevonenkin, oli ehken pitäjän paras. Mikä estäisi häntä menemästä ensi laskiaisena kilpailemaan? -- Olihan hän hevoismies ja hevoiskasvattaja. Mikä estäisi häntä ottamasta palkintoa? -- Olihan hänellä juoksija-tamma, ehken pitäjän paras. Hän oli ollut narri, kun ei jo edellisenä laskiaisena mennyt kaappaamaan kunniaa ja rahoja; oikein aika narri.

-- Noo Sukka, soo Sukka, siivolla nyt.

Lammen, Pyöräjärven jää oli loppunut, rannalla oli halkopino. Pekka teki kuorman ja lähti jälleen kotirantaa kohden. Syviä, laveita ajatuksia pyöri hänen aivoissaan, uusi virkeämpi elämä ikäänkuin paiskasi kättä hänelle. Hän ei itsekään enää ollut tuntea itseään kaiken tuon kimalluksen ja kunnian keskeltä, joka lähimmässä tulevaisuudessa tuli ympäröimään häntä, Pyörän Pekkaa.

Kului siitä sitten päiviä muutamia, ja Pekka ryhtyi kilparadan mittailemispuuhiin. Pienet lumituiskut, joita jo alkoi silloin tällöin sadella, vaikeuttivat työtä, mutta uupumaton ahkeruus vei sentään perille. Pyöräjärvelle ilmaantui männynnäreillä ja katajoilla viitoitettu kilparata, virstan pituinen ympärimitaten. Ja sitte ilmaantui radalle tuontuostakin Pekka, Pyörän torpan vanhin poika, reistailemaan ja harjottelemaan Sukkaa kilpajuoksijaksi, palkinnon voittajaksi. Se oli ahkeraa, harrasta ja mieltä jännittävää työtä. Pieni, venäläiseen malliin tehty kipitkareki, jonka Pekka onnen sattumalta oli huutanut polkuhinnasta eräässä huutokaupassa, joutui kovaan kokeiluun ja käytäntöön. Ja aina kun Pekka veti reen vajasta ulos, jännittyi mieli -- hevoismiehen henki täytti koko hänen olentonsa.

Eräänä iltana hommat sitte otettiin illallispöydässä puheeksi. Isä virkkoi epäilevästi:

-- Kun et vain puskisi otsaasi kiven kylkeen. Ei se Sukka ole minun luullakseni ravuri.

-- Eikä tulekaan siksi, ehätti sisar sanomaan. Ne ovat kilpahevoset toista sorttia.

-- Näet vain turhaa vaivaa, huomautti äiti... ja kulutat aikojasi.

Pekka hymyili mahtavan näköisenä, kuten etevän hevoismiehen sopikin, ja virkkoi sitte:

-- Sukka on juoksija, hyvä juoksija, siitä annan vaikka niskani pantiksi. Ja paremmaksi se aina oppii, ennätys nopenee joka päivä ja juoksu käy kauniimmaksi. Eivät ne sen kummempia ole muutkaan kilpahevoset, lihaa ja luuta nekin ovat tietääkseni. Ja mitä ajan hukkaan tulee, niin omat mun päiväni.

Miehekäs puhe teki vaikutuksensa, ei kukaan enää lausunut kieroa sanaa. Pekka oli ollut, hyvien luonteenominaisuuksiensa vuoksi, vanhempain lellikki paitaressusta saakka, ja mieheksi tultuaan oli hän osottanut aina sellaista vakavuutta ja järkevyyttä, ettei hänen asioihinsa, pystynyt kukaan iskemään kynttään, ei vieras eikä omahinen.

-- Hm, kukapa sen sitte tietää, virkkoi isä tyytyväisenä... jos käy hyvinkin.

-- Jos saisikin palkinnon meidän Sukka, toivoi sisko.

-- Vaivat ei sitte menisikään hukkaan, huomautti äiti, joka useimmiten mielipiteissään kallistui käytännön puolelle... ja sehän olisi oikein hyvä asia.

-- Kukapa sen tietää, perästä kuuluu...

Järkevä maltillisuus pidätti Pekkaa hypähtelemästä iloissaan. Ei sopinut hevoismiehen arvolle, piti pysyä tyynenä, kylmänä ja tasaisen näköisenä. Lapset ne höläköivät, kun on jotakin erinomaista tulossa, mutta ei miehet; mies malttaa aina luontonsa.

Ja malttoi järkevä Pekkakin luontonsa ja pysyi vakavana ja kylmänä, vaikka tunteet toisinaan tempautuivat kuin tuulispään mukana ylös kunnian kukkuloille. Lumituiskut aina sentään terveellisen tasapainon vuoksi, vetivät alas noroihin. Tuiskusta tuli paljon haittaa ja kiusaa. Piti melkein joka viikko käydä lunta lapioimassa radalta, ja väliin sattui niinkin, että illalla oli tuntikausin luonut rataa puhtaaksi, toivossa päästä aamulla reistaamaan, mutta yöllä tulikin paksu pyry ja peitti umpeen päivän työn, joten sama työ oli aamulla edessä. Mutta Pekan luonteen-ominaisuuksiin kuului myöskin sitkeä, uupumaton ahkeruus, peräytyminen ei tullut kysymykseenkään. Ja varsinkaan nyt enää, kun Sukka jo oli oppinut paremmaksi ja ennätys käynyt nopeammaksi.

Melkein piiskatta se oli edistynyt. Oli Pekka jonkun kerran sivahuttanut ennätyksen parantamisen vuoksi, mutta Sukka oli ruvennut vapisemaan kuin haavan lehti, ja sen koommin ei Pekalla enää ollut sydäntä lyödä. Piiskaa hän tosin käytti ahkeraan pelättimeksi, mutta osutti lyönnit muuanne, jään pintaan, reen laitoihin ja minne milloinkin.

Sydämmettömyyteen ei siis kunnian ja rahan himo häntä johtanut, mutta sitä ikävämpi, se johti hänet kuitenkin erääsen toiseen paheesen, nimittäin uskottomuuteen, jos sellaista asian tilaa saattaa paheeksi nimittää. Jossakin Pyörän torpan lähellä oli toinenkin torppa, Suomäki, ja Suomäessä oli Maija niminen tytär. Luoja ties miten lie molempain aatoksiin kasvanut sellainen mahtava ja salainen vetovoima, että kun toinen lähti karkeloihin, lähti toinenkin, vaikkei minkäänlaista sopimusta ennakolta tehty. Ja siten oli jouduttu noin kaksikseen kävelemään kesäiltoina, ja kävellessä oli jouduttu puhelemaan kaikenlaisia heitä itseäkin koskevia asioita. Niinpä oli juuri edellisenä kesänä sattunut puheen-aineeksi sekin seikka, että Pekka menisi seuraaville laskiaisimarkkinoille ja toisi Maijalle joko sormuksen tai silkin tai kellon tai minkä hyvänsä. Pekalla oli nimittäin kaurahalme juuri silloin kasvamassa erikoisena. Tosin sitä ei ollut kylvöä muuta kuin puoli tynnyriä, mutta jos tulisi kauravuosi, lähtisi siitä satoa sen verran kuin sormuksen hinnaksi tarvittiinkin. Ja lähtikin siitä syksyllä satoa kolme harjallista tynnyriä, mutta kilpailuhomma, se tuhosi koko rakennelman. Sukan ruokajärjestys piti välttämättä muuttaa siihen tapaan, että kauroja annettiin varsinaiseksi ruuaksi ja silppua vain muutteelliseksi. Kaurat voimistuttaisivat sitä ja samalla tekisivät pirteäksi ja kevyeksi. Kauroilla se sirostuisi palkomaiseksi, jommoinen kilpajuoksijan tulikin olla.

Ja Pekka syötti kauroja Sukalle ja päätteli, ettei hän liioin piittaakaan Suomäen Maijasta, se saa ottaa jonkun toisen. Hän, Pyörän Pekka, pyrkii ylemmäs, korkeammalle -- Sukan avulla. Kaappaa ensin kotipitäjän radalla palkinnon, sitte Hämeenlinnan suurissa kilpa-ajoissa. Ja sitte hän hankkii varsoja Sukalta, kaksinkertaisesti juoksijan sukuisia orivarsoja, ja kokoo rahaa oikein luomalla. Rahoilla ostaa sitte talon, perintötalon itselleen. Ei se ole mikään mahdoton asia. Olihan Pohjanmaallakin hevonen, joka toi tuomastaan omistajilleen kultaa ja kunniaa, miks'ei Sukkakin voi tuoda hänelle yhden perintötalon hintaa? Sitte talon saatuaan hän nai -- nai kenen tahansa.

Iltasilla toisinaan, kun kunnianhimo oli laskeutunut nukkumaan, heräsi Pekan mielessä toisenlaisiakin ajatuksia. Heräsi sellaisia pieniä omantunnon kysymyksiä, joihin ei käynyt ihan suoraan vastaaminen. Niitä täytyi kierrellä ja yksityiskohtia täytyi katsella vähin sormien lävitse. Täytyi ajatella, ettei hän ja Maija vielä olleet niin pahassa sovussa, ettei purkaminen voinut käydä laatuun. Moni poika ja tyttö on purkanut, kun on mieli syystä tai toisesta sattunut kääntymään. On oikein sulhasista ja morsiamistakin tullut ero, ja Maija ja hän, no he olivat vasta noin puoli-eräisiä. Ei mitään lujempaa ja varmempaa lupausta kummankaan puolelta. Semmoista suosittelemista vaan, semmoista... mitä lie ollut. Se hänen kihlalupauksensakin, se oli kokonaan hätälupaus. Kun näki Maunulan Juuson pyrkivän suosittelemaan Maijaa, niin hädissään lupasi kauralaihonsa. Nyt olivat asiat muuttuneet. Suositelkoon vaan Juuso Maijaa... olkoon onneksi kummallekin. Hän, Pyörän Pekka, rupeekin hevoismieheksi ja luo rahaa kokoon ainakin sen verran, että pystyy lähentelemään perintötaloa.

Ja vasta sitte hän nai -- nai kenen tahansa.

II.

Maijan veli, Suomäen Ville tuli käymään Pyörän torpassa. Uteliaisuus oli pannut hänet liikkeelle, sillä oli ruvennut kulkemaan erinomaisia huhuja Sukan juoksijanopeudesta, ja Villen teki mieli omin silmin nähdä, minkä verran jutuissa oli perää.

-- Sinähän kuulut aikovan kilpa-ajoihin laskiaisena, virkkoi hän Pekalle. Vai onko ne juttuja vain?

-- Onhan sitä vähän sellaista meininkiä, Sukalla ja minulla, vastasi Pekka.

-- Eikö lähetä reistaamaan tuonne jäälle?

-- No ei tiedä, josko nyt sopii...

Pekka vastusteli hetkisen, mutta myöntyi sitte. Sukka pantiin aisoihin ja ajettiin alas Pyöräjärven jäälle, kilparadalle. Idästä puhalsi terävä tuuli, tuoksuttaen pieniä nietoksia radalle.

-- Tänään ei ole oikein suotuisata, tuumi Pekka. Tuuli tekee juoksulle haittaa ja nuo nietokset. Onko sun kellossasi sikunttiviisarit?

-- On kylläkin.

-- Sepä hyvä, mun kellossani ei ole. Seisoppa nyt tässä ja tarkasta kelloasi, minä lähden ajamaan kolme kierrosta, ja niistä on viimeinen huomioon pantava. Näetsä en minä ensimmäisellä enkä vielä toisellakaan kerralla laske täyteen vauhtiin, vasta kolmannella kierroksella otetaan tiukka meno, se paras, ymmärräthän.

-- Hyvä, alappa sitte.

-- No, yks, kaks, kolme. Pekka sivahutti piiskalla jään pintaan, ja Sukka, tottuneena tuohon merkkiin, karahutti juoksemaan. Ville seisoi paikallaan, kello kourassa. Hänen kasvoillaan kuvastui Sukan ennätys ihan selvästi. Ensin niissä oli tärkeä, totinen ilme, mutta Sukan juostua ensimmäisen kerran radan ympäri, lieveni totisuus leikilliseksi hymyksi. Ja hymy kasvoi yhä leveämmäksi. Ensimmäiseen ja toiseen kierrokseen kului neljä minuuttia, kolmas kierros tipahti hiukkasen alemmaksi, mutta kului, siihenkin ainakin kolmeneljännestä yli kolmen minuutin. Ja parastaan oli Sukka kyllä pannut, se huosutti ja pärskyi niin tiheään, että Pekan täytyi kolmannen kierroksen jälestä sitä hetkisen tyynnytellä, ajamalla hiljaista juoksua edes ja takaisin radalla.

-- No, mitäs arvelet Ville, eikö menty puhakasti, loistavasti?

-- No, lajiksenne kyllä, mutta ei tuolla ennätyksellä palkintoja oteta.

-- Eikö oteta? Häh? Juoksevatko muut nopeammin? Sillä laillako ettei kaviot koske maahan lainkaan?

-- Mistä minä tiedän miten ne juoksevat, mutta kyllä ne sinun ohitsesi ajaa -- ajan minäkin vaikka meidän Timolla.

-- Silläkö Suomäen pattijalkaisella valakalla?

-- Silläkin, juoksee sekin virstan neljässä minuutissa.

-- Vai niin maar, vai juoksee sekin... hyvä on...

Pekka sivautti piiskalla hankeen ja ajaa karautti yksin kotiin. Hän sydämmistyi Villelle niin kovin, ettei viitsinyt enää rekeenkään käskeä. Kehtasi sillä lailla halventaa, ivata ja asettaa oman pattijalkansa Sukan rinnalle, senkin mokoma. Sillä lie ollutkin irvisteleminen ja halventaminen tarkoituksella. Sitä varten lie lähtenytkin kotoolta, että saisi ilvehtiä ja halventaa -- mutta odottakoonpas!

Suuttumus oikein karmi Pekan luontoa, hän olisi tahtonut näyttää Villelle heti, näyttää mistä puusta lusikka tehdään. Illalla makuulle mennessä suuttumus sentään asettui, tuli ajatuksiin kaikenlaisia mietteitä, kysymyksiä, epäilyksiä. Ja niissä oli vähin jokaisessa kylmän hallan ominaisuutta. Tahtoivat jäätää mielen ja sortaa mustaan epätoivoon kaikki ihanuudet, joita Pekan mielikuvitus viime aikoina oli niin ahkeraan sepustellut. Entä jos olisivatkin totta Villen lausunnot? Ettei Sukka olisikaan erinomaisempi juoksija? Ettei olisi parempi ennättämään kuin Suomäen pattijalka valakkakaan? Sehän olisi vasta kantoon ajamista se. Kolmesta kauratynnyristä puhumattakaan tulisi maailman kielille ja ilvehtijöille hyvä tilaisuus iskeä kiinni hänen asioihinsa ja väännellä niitä sinne tänne. Se olisi harmaan puoleinen keitos hänelle.

Mutta jos Villen kello kävikin epävarmasti, jos sekuntiviisari ei ollutkaan reilassa. Juoksihan Sukka niin kiehuvan kovasti. Tottahan lyhyetkin askelet edistävät, kun niitä niin tulisen tiheään otetaan. Ja nietokset ja tuuli ne vaikeuttivat tietysti, ennätys olisi ilman niitä ollut suurempi. Mutta jos sittekin...!

Kylmät, viluisat mietelmät mielen ympäri käärittyinä nukahti Pekka vihdoinkin. Seuraavana päivänä ajoi hän kirkonkylään, kävi kauppiaalla, nahkurilla ja toimitti muitakin asioita. Paluumatkalla ehätti hänet Mannilan lautamies, suuri kilpa-ajaja ja hevosenkasvattaja. Oli kasvattanut monta kuuluisata juoksijaa, oli ottanut ruununkin palkintoja. Hevoismiehen ominaisuuksien ohessa oli hänellä tapana olla aina hiukkasen oluessa, ei vaarallisesti, mutta noin kohtalaisesti.

-- Jassoo, Pyörän Pekka se onkin, heh, heh, hee... Pää kallellaan tirkisteli Mannilan lautamies leikillisesti edellä ajavaa Pekkaa. Sinulla kuuluu olevan kilpajuoksijakin, heh, heh, hee... Onko se totta, poikaseni?

-- Eihän tuota vielä tiedä minnekään päin sanoa, ei ole vielä päästy koitoksille.

-- Onko se tuo, se juoksija, heh, heh, hee, tuo hiirakko. Ajappa sillä vähän, tämä mun varsani on hyppääjän sukua myöskin, heh, heh, hee. Koetetaan, jos pysyn kannaksilla. Ja puolihumalainen Mannilan lautamies vietteli Pekkaa kilpailemaan kanssaan. Ottaen asian toden kannalta, livahutti Pekka piiskalla reenlaitaan, ja kilpailu alkoi. Sukka mennä sihitti parasta vauhtiaan, Mannilan lautamies tuli kappaleen matkaa jälessä, pää kallellaan ja suupielissä leikillinen ilme. Virstan välin ajettuaan tauotti Pekka hevosensa käyntiin, lautamies saavutti hänet.

-- Pekka, sinä olet koko perhana, heh, heh, hee... sinä olet aika poika keskeltä maailmaa, heh, heh, hee. Me tahdottiin vallan jäädä kuin seisomaan, heh, heh, hee. Aiotko, laskiaisena tulla kilpa-ajoihin?

-- On sitä ollut aikomus. Onko tuo teidän hevonen se Vellamo, joka otti kruununpalkinnon Hämeenlinnassa viime talvena.

-- Sama pakana se on, heh, heh, hee. Hyvästi Pekka näkemään asti.

Lautamies kääntyi eräälle sivutielle. Vasta siellä kiinnitti hän ohjia. Pekan olisi tarvinnut nähdä, miten palkinnon saanut hevonen kiiti eteenpäin, niin olisipa tullut hänen päähänsä toisenlaisia ajatuksia Sukan juoksijaominaisuuksista.

Mutta Pekka ei sitä nähnyt, hän jäi omiin luuloihinsa. Kotiin tultuaan kertoili hän kotiväelleen hienoilla viittauksilla, miten Mannilan lautamies oli paluumatkalla ehättänyt hänet, miten olivat kilpailleet, ja miten Sukka oli kunniakkaasti pysynyt etukynnessä. Maan mainio Vellamokaan ei kyennyt sivuuttamaan Sukan ohi, se oli sellainen kalu. Ja isä, äiti ja sisko tulivat väkisinkin siihen luuloon, että Sukka tosiaankin oli juoksijaksi syntynyt.

Suomäen Villeä kohtaan tunsi Pekka rinnassaan kirkonkylän matkan jälestä vielä sapekkaampaa suuttumusta. Se kun oli ilvehtinyt ja koettanut saada häntä epäilemään. Mokomaan työhön ei voinut olla muuta syytä kuin kateellisuus. Ville kadehti hänen onneaan, se oli selvä, ja vähälle veti, ettei peijona sekoittanut koko peliä. Onneksi joutui Mannilan lautamies saavuttamaan hänet, juuri silloin kuin vakuutukset alkoivat horjuella. Nyt ei enää ole lukua, vaikka tulisi sata kateellista Villeä ivailemaan ja halventamaan Sukan arvoa, se oli juoksijahevonen sittekin.

Ja pian, aivan pian se oli esiintyvä julkisuudessa. Silloin, silloin --.

III.

Kilpa-ajot olivat huomenna.

Koko päivän oli Sukka seisonut syömättä tallissa, tullakseen kevyeksi huomispäivän otteluun, jossa ottelussa kunnia ja raha tulivat kysymykseen. Illalla vei Pekka sille puoli kappaa kauroja, joiden sekaan oli palotellut leipää -- ja lukitsi sitte oven.

Oli kirkas pakkanen, lumi soi teräkseltä, tähdet kiiluivat heleän kirkkaina, mutta ei tuullut, oli tyyni kuin kesällä. Hiukan levottomanpuoleisen yön vietti Pyörän Pekka, hänen aatoksissaan väikkyi yhäti huomispäivän ottelu, jonka tuloksesta ei voinut laatia muuta kuin hämäriä arveluja. Ei ollut varmuutta, ei lainkaan varmuutta. Ottelu voi onnistua, mutta voi epäonnistuakin, kukapa sen tiesi, kumpi on tapahtuva. Varma, peräti varma oli Pekka voitostaan ollut, siitä saakka kuin Mannilan lautamies hänet kirkonkylän matkalla yhätti -- ja varmuus kesti ottelupäivän aattoon saakka, mutta silloin se rupesikin taivahtelemaan. Ties mikä kumma luontoon vaikutti, mutta harmaaksi tahtoi kaikki kääntyä. Vaikka oli selvät, omintakeiset kokemukset Sukan suhteen, ja kuitenkin tulivat epäilykset ilkkumaan. Jos käy huonosti, jos...

-- Tämä pelko tulee siitä, että olen ensikertainen.

Ristiriitaisine aatoksineen Pekka vihdoinkin vaipui uneen, ja kun hän aamulla heräsi, ei tuntunut enää jälkeäkään illallisista epäilyksistä. Ne olivat yön kainaloissa menneet matkoihinsa, varmuutta, luottavaisuutta oli tullut sijaan. Pekka ei enää epäillyt onneaan, ei tuumankaan vertaa, vaan oli varma, että palaa kilpa-ajoista voittajana kotiin.

Annettuaan taaskin Sukalle paloitettua leipää ja puoli kappaa kauroja, rupesi hän siistimään itseään. Äiti ja sisko häärivät hänen ympärillään, tarjoten apuaan ja neuvoaan kaikessa.

-- Älä vaan lyömällä pakota Sukkaa, varoitti äiti, jollei muutoin juokse, niin...

-- Ja älä vaihda sitä, kielsi sisko, vaikka hyvinkin tarjoisivat rahoja.

Nautittuaan vähän aamiaista, meni Pekka valjastamaan hevosta, äiti ja sisko tulivat vielä portaille jakelemaan neuvoja ja huutelemaan hyvästejä.

-- Kyllä mies tietää mitä tekee, huomautti isä... ei sitä tarvitse noin nenästä taluttaa.

-- Samat sanat, lisäsi Pekka... kyllä tässä vaan tiedetään.

Ja istui rekeen ja lähti ajamaan. Lumi soi teräkseltä reen anturoiden alla, mutta ilma oli tyyni -- hyvä ja suotuisa asianhaara, sillä tuuli haittaisi juoksua ja hengästyttäisi pahemmin. Sukka ei nimittäin ollut väljempirintaista lajia.

Pari tuntia hiljaa ajettuaan ehti Pekka perille. Palkintotuomarit, kilpailijat ja yleisöä oli keräytynyt kilparadalle, kirkonkylän järven jäälle. Siellä oli lihava lukkari, etevä hevoismies ja hevoisrodun harrastaja, siellä oli monet palkinnot voittanut Mannilan lautamies, joka aina tapasi olla hiukkasen oluessa, ja siellä oli pitäjän muutkin mainioimmat hevoismiehet. Hevosia juuri sisäänkirjoitettiin. Pekka meni lihavan lukkarin eteen, veti viisimarkkasen esille, ilmoitti hevosensa nimen, sukupuolen ja ijän.

-- Hyvä, sinä olet viimeinen, tässä on jo yksitoista edellä. Kai se on virheetön ja mitan täyttävä.

-- Kyllä, kyllä se on... näkeehän sen pelkällä silmälläkin.

-- Juu, juu. Kuuluu olevan peijakas juoksemaan.