Part 6

-- Tapetaan sitte Pyrho. Surkeani mun tosin tulee, sillä on niin miehekäs ääni, ja se vetää kaksi virttä siinä kuin muut kukot yhden, mutta minkäs tekee, kun ei se kerran ota parantaakseen tapojaan, niin tapetaan pois. Kyllä sanon Jussille...

-- Jussia siinä ei ensinkään tarvita, tehköön vaan omia töitään.

-- Mutta, Klaaraseni, tiedäthän että minä kammoan kaikkea teurastamista ja...

-- Et sinäkään tarvitse puuttua asiaan, minä tapan itse Pyrhon.

-- Jaha, jaha. Tee vaan oman tahtosi mukaan, en minä kiellä.

Illalla istuimme Jussin kanssa vajan edessä. Oli haravain korjausta ja muina heinänteon lähtöön valmistusta. Puhelimme heinänkorjuusta ja ilmoista, jotka olivat viime aikoina näyttäneet pelottavan epävakaisilta. Äkkiä vihjasi Jussi minua kylkeen ja virkkoi:

-- Nyt on Pyrho raukan viimeinen hetki, katsoppa. Klaara oli ilmaantunut kartanolle, yllä harmaanpilkullinen pukine ja kädessä kyökkiveitsi.

-- Tipa, tipa, tip tip-tip.

Tuskin kanaparvi oli kuullut äänen, kun jo hyökkäsivät kilvassa hoitajaansa kohden, Pyrho ensimmäisenä ja Margareeta joukon jälessä, pelokkaana ja arkailevana.

-- Tipa, tipa tip-tip... Ja Klaara kumartui ja kaappasi sukkelasti syliinsä kukon. Huusi sitte piikaa avukseen ajamaan kanoja koppiin päin ja käveli itse kyökin seinustaa kohden. Siellä Pyrho vielä päästi viimeisen kaksijaksoisen virtensä. Erinomaisen sukkelasti kietasi Klaara siltä niskat nurin... nujerti noin vaan ympäri, kuten olisi pehmittänyt lankakerää, ja vetäsi sitte kyökkiveitsellä kurkun auki, sitoi niinirihmalla jalat kiinni ja ripusti Pyrhon kyökin seinään. Se ei enää liikahuttanut siipeäkään.

Henkeä pidättäen olimme me seuranneet Klaaran mestarityötä.

-- Tuo oli sukkela kiepaus, virkkoi vihdoin Jussi.

-- Oli kieltämättä, myönsin minä... se kävi kuin sähkön työ.

Tuli aamu, ilma oli kirkkaanpuoleinen. Jussin kanssa syttyi meille kiivas, heinäntekoa koskeva väittely, ja me emme aikoneet kumpikaan taipua. Mutta kesken väittelyä tunkeutui korviimme huuto, että kukko oli yöllä kadonnut kyökin seinästä, ei tietty minne ja mitenkä. Höläkässä joku arveli, että oli ehken käynyt talossa varkaita yöllä, joko kaksi- tai nelijalkaisia, yhdentekevä. Väittelymme keskeytyi hetkiseksi, mutta yltyi taas kahta tulisemmaksi, ja minä aioin juuri, kun ei muu auttanut, isäntämahdillani kerrankin nolata Jussia, mutta samassa kuului huuto, että kukko söi ruohoa puutarhassa. Joku piioista oli sattumalta keksinyt sen siellä. Menimme Jussin kanssa puutarhaan, jonne Klaara ynnä talon koko naisväki oli keräytynyt. Ja aivan oikein, siellä käveli Pyrho viinimarjapensaan lähellä aamiaisen hommassa. Naisväki siunaili, mutta Klaaran kasvot olivat punaiset kuin tulenliekki. Nähtyäni veripisaroita ruohostossa ja älyttyäni Klaaran sydämmen tilan, katsoin Jussia paljonsanovasti silmiin. Jussi käsitti katseen, meni ja kaappasi kukon syliinsä, ja sitte me läksimme kaksin tarhan puolelle. Takaisin palatessani kannoin kädessäni päätöntä Pyrhoa ja ripustin sen jälleen kyökin seinälle, samaan naulaan, josta se oli yöllä pötkinyt alas puutarhaan.

Sitte menin Klaaraa tapaamaan, mutta ovi olikin teljetty. En saanut vastausta, jos puhuin mitä tahansa.

Seuraavana päivänä alkoi heinänteko. Jussi oli käyttänyt hämminkiä ja asianhaaroja hyväkseen ja ryhtynyt ratkaiseviin toimenpiteisiin, jotta peräytyminen enää olisi ollut hullunkurista. Löimme kumoon sinä päivänä aika kappaleen nurminiittyä ja illan tullen palasimme kotiin. Seuraava päivä oli sunnuntai. Ruumiini tuntui koko lailla taintealta ja samaa valitti Jussikin. Heinänteko on sellaista, että se ensi päivänä koskee kovimmin luihin. Kun tekee sitä useampia päiviä, ei se enää tunnukaan, vaan menee kuin rasvattu.

Iltapuolella huomasin, että tupaan kertyi vähin erin koko talon alustalaiset, muonarengit, mökkiläiset ja kaikki, jotka vaan kynnelle kykenivät. Kysyin Jussilta mitä se merkitsi, mutta hän ei tiennyt mitään. Vihdoin karjapiika ilmoitti minulle, että emäntä oli lähettänyt kutsut.

-- Kielsikö virkkamasta Jussille ja isännälle asiasta? lisäsi Jussi... Tietystikin.

Piika ei vastannut.

Ajattelin sinne tänne, mutta en kehdannut kysyä keltään saapuneelta, mikä oli asiana heillä. Tupakkia poltellessa Jussin kanssa kului aika sentään, ja vihdoin ilmaantui Klaara tupaan innokkaan näköisenä, mutta hyvin vakavana, arvokkaana. Ja hänellä oli paperiarkki kädessä ja hän silmäili siihen joitakuita hätäisiä silmäyksiä ja alkoi sitte hiukan väräjävin äänin puhua, miten kaikkein ihmisten velvollisuus on lieventää luontokappalten kärsimyksiä ja toimia siihen suuntaan, ettei pienintäkään, vähäpätöisintäkään elukkaa kidutettaisi, piinattaisi.

Jota pitemmälle hän puhui, sitä innokkaammaksi, lämpöisemmäksi muuttui ääni. Ja tultuaan esitelmässään siihen kohtaan, miten huonot esimerkit julmentavat ja kivetyttävät kasvavan lapsen sydämmen, tuli hän ihan haltioihinsa. Sanat kuohuivat voimaa, intoa ja niin lämmintä asianharrastusta, että kuulijain silmät tahtoivat väkisinkin kostua.

Esitelmän loputtua ehdotteli hän, että perustettaisi kotoinen eläinsuojeluyhdistys ja että kaikki saapuneet antaisivat kirjoittaa itsensä jäseniksi siihen. Haettiin puhdas paperiarkki ja Klaara kirjoitti ensimmäiseksi nimensä. Minä olin toinen järjestyksessä, sitte seurasi naisväki; ne suostuivat empimättä. Mutta miesten puolelta alkoi kuulua vastaan-kynsimistä, ja kun asiaa jankutettiin enemmän ja syvemmin, niin Jussi rupesi yhä taipumattomammaksi. Asiassa oli yksi terävä kärki: satimilla ja ansoilla pyydystäminen oli eläinsuojelusyhdistyksen jäseniltä kielletty.

-- Ei, helkkarissa, ei se sovi renkimiehelle, intti Jussi itsepäisesti vastaan.

Silloin Klaara rupesi kaunopuhujaksi. Viittaamalla ettei kenenkään sovi hylätä hyvää asiaa aineellisen edun vuoksi, kysyi hän Jussilta mikä valtakirja renkimiehellä olisi eläinrääkkäykseen. Mikä on yhden velvollisuus, on toisenkin. Ei voida syyttää valistuksen puutettakaan nykyaikana, jolloin opit ja aatteet lentävät ilmojen halki jokaisen nenän eteen. Ei puutu ampuma aseitakaan. Teollisuus on niin edistynyt, että paimenpoikakin voi vuoden kahden säästöllä hankkia itselleen oivan rihlapyssyn...

Kun en kuitenkaan ollut erittäin varma, minkä vaikutuksen kaunopuhe tekisi Jussiin, kuiskasin hänelle, että jos suostuu muiden mukaan, ostan hänelle lahjaksi samallaisen haulikon kuin itsellänikin oli. Kuiskauksellani oli ihmeellinen vaikutus -- Jussi taipui heti.

-- Olkoon menneeksi, sanoi hän ja antoi kirjoituttaa nimensä. Muut niskoittelijat seurasivat hänen esimerkkiään ja siten yhdistykseen tuli heti kolmattakymmentä jäsentä.

Klaara oli tyydytetty. Ei mitkään ikävät muistot painaneet enää hänen mieltään.

Seuraavana päivänä otimme kuivia heiniä kaksi ladollista. Tuskin oli viimeinen häkki saatu suojaan, kun jo alkoi hereä sade. Mutta siitä ei ollut vähintäkään haittaa meille. Kiittelin omaa onneani ja Jussia, joka oli itsepäisesti komentanut väen heinäntekoon.

Sade-aikaa kesti pari päivää, jolla ajalla meille tuli vierailemaan muuan Klaaran kansanopisto-tuttava. Pyrho paistettiin ja me söimme oikein hienon päivällisen uusimman ruokataiteen sääntöjen mukaan, joihin Klaara kansanopistoa käydessään oli tutustunut. Tietysti olisin mielelläni jutellut vieraallemme Pyrhosta vähän laveammin, mutta Klaara pyysi nimenomaan, etten sitä tekisi. Palkinnoksi lupasi hän jotakin iloista, oikein iloista.

Ystävättären mentyä pois, seestyi ilma, joten heinänteko taas kävi hyvin päinsä. Aioin juuri lähteä viikatetta heiluttelemaan, kun Klaara huusi minua ja käski tulemaan takaisin. Menin kamariin... Klaara istui sohvalla.

-- Se palkinto, muistathan...

-- Tosiaankin, sen olin vähällä unhottaa. Mitä iloista sinulla nyt...?

-- No, eipähän juuri mitään erinomaista... Klaara punastui kovasti ja ääni aleni melkein kuiskaukseksi... Ne laudat vaan saisit viedä puusepälle.

-- Klaara, oma kultaseni... lintuseni.

-- Ja siitä tulee jäsen eläinsuojelysyhdistykseen.

En muista mitä puhuinkaan, mitä tunsinkaan. Koko maailma oli kuin mikä suloinen sinfoonia.

Hain hevosen ja lähdin oitis puusepän luo. Vasta iltapuolella menin niitylle. Ilmoitin Jussille heti iloisen asian -- mahtipontisesti ja ylpeästi. Leveä hymy ilmaantui Jussin huulille ja hän katsoi minua isällisesti. Ja virkkoi sitte:

-- Heinä on tänään erinomaisen sopivaa niitolle... On semmoista pehmeämäistä, lauheaa.

-- Taitaa olla.

Ja sitte me rinnatusten heiluttelimme viikatteitamme joukon etupäässä, ja heinä katkesi poikki niin keveästi ja hauskasti.

Sitä huiteli oikein lystikseen.

Ei pyyssä kahen jakoa.

Sehän se vasta oli piina ja kiusaus, kun sukkamielisyys rupesi vaivaamaan Vilppua, tuota vankkaa ja kunnon poikaa, joka oli rehellinen kuin itse taivas, luja ja tanakka kuin harmaja kivi. Häntä, joka pitkine tukkineen, pienine, ystävällisine ja järkevine silmineen oli oikea tyytyväisyyden, rauhan ja onnen perikuva. Mutta sellainen se oli säälimätön kohtalo. Sukkamielisyyden kidutuskone työnsi terävät piikkinsä Vilpun olentoon säälimättömästi, armottomasti, hapannuttaen äkkiä koko hunajaisen elämän, riistäen unen ja ruokahalun ja synnyttäen kamalan karvaita tunteita rinnassa.

Hän oli tullut katsoneeksi Hiltua, Salmelan keskimmäistä tyttöä, syvänpuolisesti silmiin. Tuli yksinäisinä hetkinä verranneeksi sitä pieneen ja arkaan pyyhyn, joka, vaikkei osaakaan visertää kauniisti ja vaikka asustaakin mieluummin jylhissä kuusikoissa, kuitenkin on herrain herkku, kuningasten ruoka.

Hiltu oli niin hänen makuisensa. Semmoinen helakkanauruinen, karskiluontoinen ja toisinaan semmoinen vallaton vekkuli... ihan kuin kevätpuro, joka porisee, tanssii ja hyppii reunojensa yli ja pelkällä lorinallaankin iloittaa ihmisen mielen. Saada tuommoinen arka pyy, tuommoinen vekkulimainen kevätpuro taloon emännäksi -- siinä ajatus, joka tuntui Vilpun sydämmessä suloiselta, kuin käen ensimmäinen kukunta keväillä.

Hän oli kahdeksannes-manttaalin ainoa perillinen, riski kaskenpolttaja ja pellonkyntäjä. Heillä oli hyvät heinämaat, sileäkarvaista karjaa, lampaita, porsaita eli kaikkia surun ja ikävän lauhdukkeita, jommoisia nuori vaimo ensi aikoina välttämättä tarvitsee ja joiden parissa pian häipyy kodin kaipuu ja muut ikävät. Hiltu ja hän sopisivat niin hyvin toisilleen. Sellainen reipas, vilpas ja pikkuisen vekkulimainen emäntä loistaisi hänen, järkevän miehen ja vankan raatajan rinnalla, kuin pystyvalkia talvisiltana. He eivät milloinkaan sanoisi pahaa, häijyä sanaa toisilleen. Hän aina koettaisi ohjata asiat niin päin, että Hiltun olisi hyvä ja hauska häärätä karjan, lampaiden ja askareiden kanssa, ja ettei se milloinkaan katuisi kauppojaan, kun jätti tyttöset päivät ja lähti miehelään, taipui talon emännäksi.

Nuo oli tosiaan niin ruohokkaita laitumia Vilpun ajatuksille, ettei hän suurin muunlaisiin tuumiin kajonnutkaan. Yksin miettiä tuommoisia asioita, muiden tietämättä nauttia niiden vihantaa tuoksua ja kuitenkin seuroissa näyttäytyä Hiltua kohtaan ihan tavalliselta tuttavalta -- semmoista kesti vuoden ajan. Mutta sittepä joku vihjasikin Vilppua kylkeen ja virkkoi:

-- Oletkohan kuullut, ketä Salmelan Hiltu sulhonaan suosii?

-- En, vastasi Vilppu, joka luuli itseänsä tarkoitettavan.

-- Etkö tosiaankaan ole kuullut? Se on poika vallan naapuristasi... kumma kun et tuota tiennyt.

-- Kuka poika? Aatuko Hiltun sulhanen? kysyi Vilppu hätähisesti ja makea tyytyväisyyden hymy katosi hänen kasvoiltaan.

-- Niin ne jutut kulkee eikä ne vallan akkain omia liekään. Se on Aatu vikkelänpuoleinen poika.

-- No, onhan se sitäkin, mutta...

Oman itsensä vuoksi oli Vilpun vastenmielistä uskoa tuota, vaikka hänen täytyikin myöntää, että naapurin Aatu oli hänen tasallaan joka kohdassa. Oli myöskin kahdeksannesmanttaalin ainoa perillinen, oli notkea työmies, ja hiukkasen kaukomielen muotoinen. Yhdessä olivat Vilpun kanssa viettäneet lapsuuden ajat, yhdessä olivat miehistyneet roteviksi raatajiksi. Talot olivat naapureja, semmoisia sivutaloja, joissa elämä on niin kadehdittavan rauhaisata, sopuisata, ja joissa runsaat karjan-antimet ja monet muut edut korvaavat kulkuneuvojen kehnouden ja yksitoikkoisuuden. Kylän ja talojen välillä oli metsää, suota ja niittyä puolen penikulman vaiheille.

-- Voi olla tottakin... ja eikähän se minuun kuulu.

Vilppu koetti näyttää välinpitämättömältä, vaikka tunsi kylmien väreiden viimoja sydämmessään. Uutinen oli niin outo ja se kerrassaan mullisti koko nykyisyyden ylösalasin. Aatuko aikoikin ryöstää hänen pienen pyynsä, lorisevan kevätpuron, jonka hän ajatuksissaan oli jo aikoja sitte omakseen omistanut. Aatuko sen nyt kaappaakin ihan hänen nenänsä edestä, jättäen hänet sattumalla onneaan kokeilemaan muilla mailla, muiden tyttöjen parvessa. Ja jos niin on naapurin pojan aikomus, pitääkö hänen, Vilppulan Vilpun, väistyä siivolla syrjään ja heiluttaa lakkia Aatun onneksi? Pitääkö hänen noin ihan kynsilaukan vedotta luopua Salmelan Hiltusta? Eipä. Ei, ei. Ei niin sovulla luovuta, onhan vielä vara vetää kapulaa omaan puoleen... ehkä on hyväkin vara.

Ja sukkamielinen Vilppu rupesi uhalla kasvinkumppalinsa kilpakosijaksi, oli aina sille haittana, silmätikkuna. Ei sitä tilaisuutta sattunut, johon hän ei voinut sovittaa itseään Aatun tielle, kiusoittamaan häntä ja estämään hänen kosimapuuhiensa edistymistä. Siten kahdesta parhaasta ystävästä tuli vantterat vihamiehet, jotka tervehtäissäkin toisiaan katsoivat vinoon, puhumattakaan siitä, että he salaa vainusivat ja nuuskivat toistensa askeleita ja pienempiäkin puuhia. Vihdoin Vilppu joutui niin pitkälle, että osti sormuksen ja meni eräänä lauantai-iltana tarjomaan sitä Hiltulle. Mennessään teki päätöksen rynnätä oikein karhun voimilla tytön kimppuun.

-- Pane sormeesi tuo, sanoi hän, asettaen sormuksen pöydälle... kyllä ymmärrät minun tuumani. Mutta Hiltupa ei huolinutkaan Vilpun sormuksesta... ei ottanut sitä edes hyppysiinsäkään.

-- Pane pois vaan se, virkkoi hän loistavin katsein... kyllä ymmärrät minun tuumani. --

-- Miks'ei kelpaa sulle Vilppulan Vilpun sormus? On sillä talo sellainen, että se akan elättää. On lehmiä, lampaita, vasikoita. Et kadu päiviäsi unissasikaan, etpä, peukalo vieköön.

-- Ei talot eikä karjat kuulu asiaan.

-- Elähän viitsi arkkiveisuja lukea. Taloihin sinä pyrit, kuten kaikki muutkin tytöt pyrkivät. Mikä sitte kuuluu asiaan, jollei talo, heinämaat, pellot, porsaat...?

-- Tämä... tämä kuuluu asiaan -- Hiltu näytti sormusta -- näetsä olen jo Aatulta ottanut.

-- Hm, hm... ja Vilppua niin tukehutti... sulla on siis jo Aatun kihlat. Onko se parempi minua?

-- Ei se paremmuuteen kuulu. Tottahan toki tuon verran...

-- Mihin se sitte kuuluu?

-- No ymmärräthän, että minä tykkään Aatusta.

-- Mutta minusta et tykkää, niinkö? Olenko minä Aatua huonompi?

-- Älä tuollaisia puhu, ymmärräthän ettei tyttö voi kahdesta pojasta pitää ihan yhdellä tavalla. Moni muu taasen tykkää sinusta samaten kuin minä Aatusta.

-- En minä huoli muista tytöistä... minä tahdon sinut.

-- Se on nyt myöhäistä.

-- Myöhäistä, tiedätkö kuinka kauan minä jo olen sitä ajatellut?

-- Herranen aika, mistä minä sinun ajatuksesi olen tiennyt?

-- Mutta nythän sitte tiedät. Lähetä pois Aatun kihlat ja pane tuo sormeesi... Minä en ikinä huoli muista tytöistä. Sinua olen aina ajatellut ja...

-- Nyt itse luet arkkiveisuja. Kuulehan, ajattele että minä olisin sinun kihlattusi, ja ajattele että sitte tulisi joku toinen tyttö, vaatien sinua tekemään eron minusta ja ottamaan hänet. Taipuisitko?

-- Ei, ei, sitäpä minä vain en tekisi.

-- Mitä varten sitte minua vaadit semmoiseen tekoon? Vie sormuksesi jollekulle muulle tytölle... niitä on kyllin sinunlaisellesi miehelle. Ja nyt ei enää sanaakaan äsköisistä. Ne ovat selvänä.

-- Hm, hm, eihän tässä väkipakko auta. Hyvästi Hiltu, hyvästi!

Vilppua taasen tukehutti ja hän lähti kiireesti pois; Salmelasta. Oli suuttunut Hiltulle ja koko maailmalle, kun ne olivat pitäneet häntä suurena narrina, ja olivat panneet hänen alakynteen, surkeasti alakynteen. Aatu oli parempi, kelpoisampi ja se oli päässyt Hiltun sulhaseksi. Saa tuumia kihlajaisia, häitä ja muita hauskoja asioita, mutta hänen, Vilppulan Vilpun, täytyy jörritellä yksin, hän ei saakaan viettää häitä Salmelan Hiltun kanssa, eipä saakaan. Ja muista tytöistä ei hän huoli, ei kuuna päivänä, olkoot miten sieviä ja iloisia tahansa.

Aatu oli ollut kavala häntä kohtaan, perin kavala. Tiesi kyllä hänen pyyteensä ja aikeensa, tiesi hyvinkin, mutta mitäs teki? Salaa, hänen tietämättään meni liputtelemaan ja suikauttelemaan tytölle, ties mitä lie liputtanut ja suikahutellut. Sai sen mieltymään itseensä; sai ottamaan kihlat ja vannomaan rakkaudenlupauksen. Jos olisi suoruutta löytynyt miehessä, niin Vilpulle, kasvinkumppanilleen, olisi tunnustanut asian, ja yhdessä sitte olisivat voineet mennä Salmelaan. Ja olisivat voineet sanoa Hiltulle, että tässä ne ovat seudun porhakkaammat pojat, Aattolan Aatu ja Vilppulan Vilppu, valitse kumman tahdot omaksesi. Jollet itse voi päättää, niin anna että lyömme arpaa, kummalleko meistä Luojan luoma kohtalo on sinut suonut. Se olisi ollut suora miehen teko, se. Mutta yksin meni Aatu suikauttelemaan ja liputtelemaan tytölle. Ties mitä lie liputellut ja...

Vilpun viha oikein kuumeni, kun ajatteli kaikkea tuota... eikä vihaa voinut kylmentää kylmä syksy-yökään, joka veti ohutta jäätikköä suon lampiloihin ja niittyjen notkelmiin. Ei, hänen oli vain kuuma, ylen kuuma. Loukattu ylpeys myllerti sisälmyksissä niinkuin jouluoluen käyte.

Mutta vait! Ken se, joka tuolla astelee Vilppua vastaan niin notkeasti ja reippaasti kuin kuninkaan poika. Se on Aattolan Aatu, hänen kasvinkumppalinsa. Se on se sama Aatu, joka vei voiton Vilppulan Vilpulta, joka ryösti häneltä pienen ja aran pyyn -- juuri sama mies, ja matkalla kultansa, Salmelan Hiltun luo.

Vilppu sivusi polulta metsään, siksi että Aatu ehti ohitse. Asteli sitte jälleen polkua pitkin, ja kun tuli ojan rannalle, niin pysähtyi tähystelemään veden kalvoa ja omaa kuvaistaan. Oja alkoi suon salalähteistä ja juoksi jokeen. Siinä oli mustaa vettä, pohjalla oli pehmeätä suomutaa paksulta. Leveä pintalauta oli pantu portaaksi ojan yli, joka lie ollut siltä kohdalta kolmen kyynärän levyinen. Tultuaan porraslaudalle, otti Vilppu sormuksen esille, aikoen pudottaa sen ikuiseen hautaan, ojan pohjamutaan. Mutta äkkiä hänen naamansa muuttui lystikkääksi, suunpieliin tuli kovin makea iva. Ääneensä nauraen virkkoi hän: -- Enpä, Juutas vieköön, pudotakaan sormusta tuonne. Minä ennemmin pudotan sinne Aattolan Aatun, tuon korskean sulhaismiehen. Pieni kylmä kylpy ei tee tuliselle rakkaudelle pahaa. ja sittepähän ei Aatu perin unhota Vilpun olemassaoloa. Ja Vilppu meni kotiinsa, otti vajasta kaarisahan, tuli jälleen ojan luo ja irroitti porraslaudan. Sahasi sen alipuolelta yli puolen välin poikki, eli juuri siksi, että se hyvin kannatti oman painonsa. Asetettuaan laudan jälleen paikoilleen, meni hän erään vallan lähellä olevan typpyrän pensaikkoon, laati sinne kuusen ja katajan havuista itselleen makuusijan, sytytti piippunsa palamaan ja alkoi viettämään aikaansa. Syys-yö oli pitkä, salaperäisen synkkä. Tuuli kohisi metsässä, ja kun se kulki suon kautta, kuului sen humina peloittavan kamalalta. Mutta puoli-yön tienoissa nousi kuu metsän laiteelta ylös, poistaen synkkyyden, salaperäisyyden. Vilpustakin alkoi tuntua hupemmalta, maatessaan pensaikossa ja jo etukäteen nauttiessaan koston-aikeistaan. Vaikka oli kylmä, saattoi hän hiukan torkahtaakin; hän oli nimittäin puettu vahvasti. Tuuli ei voinut tunkeutua hänen vaatteidensa lävitse. Ja siinä torkahdellessaan hän vuoroin ajatteli Hiltua, vuoroin omaa itseään ja Aatua, ja sitä suhdetta, joka heidän kolmen välillä nyt oli. Päätteli myöskin, että suhde tulee kestämään vaihtumatonna kuun päivän, sillä ainakaan hän ei osaltaan lepy, ei milloinkaan. Vaan pitää vihanturkit yllään koko elämän ajan sekä Aatua että Hiltua kohtaan niissä kun oli syytä molemmissa, Aatussa enemmän, Hiltussa vähemmän.

Torkan ollessa vahvimmillaan, tunsi hän kosketuksen, ikäänkuin joku olisi tuupannut häntä kylkeen ja käskenyt heräämään pian. Hän kavahti pystyyn, hieroi silmiään, katsoi suoniittyjen yli. Näki miesolennon astuvan reippain askelin polkua pitkin. Astuja oli Aattolan Aatu, Hiltun kosijamies. -- Nyt menet satimeen, menet, Juutas vieköön, niinkin... ja ihan selkein silmin.

Lystikäs hymy ilmestyi Vilpun suupieliin, ja, melkein pidättäen hengitystään, hän seurasi Aatun astuntoa. Nyt se oli jo vallan lähellä, oli ehkä syli tai kaksi ojan reunan ja astujan väliä. Nyt, nyt...

Kuului huuto ja molskahdns, kun Aattolan Aatu muksahti porraslautojen kanssa syvään, mutapohjaiseen ojaan. Sitte kuului pärskinätä, veden solinaa, kirouksia.

-- Tämä on Vilpun työtä, tämä kaikki... se mies on oikein emäpaholainen.

Ja Aatu pärskyi ja noitui Vilppua. Iskien kyntensä lujasti ojan rantaan kiinni, onnistui hän vihdoin pääsemään kuivalle. Ravisteli sitte itseään, ravisteli ja noitui Vilppulan Vilppua.

-- Senkin ryökäle, hirtehinen... minä siltä mieheltä löisin kallon halki, jos nyt... uh, uh, huh.

Aatu lähti juoksemaan polkua myöten. Housunlahkeet ja päällystakin liepeet pitivät sellaista ääntä, kuin jos olisi lyöty märkiä pyykkivaatteita toisiaan vastaan.

Kun Aatu oli kadonnut näkyvistä, pujahti Vilppukin pensaikosta ulos ja päästi sellaisen naurunrämäkän, että rinta ja vatsa oikein kumahdellen soivat. Hän oli kuullut Aatun puheistakin jok'ainoan sanan.

-- Itse sinä ryökäle olet ja hirtehinen. Mutta saitpa nyt kylmän kylvyn, sait sellaisen ettei se ikinä unhotu. Se tuli Vilppulan Vilpun kädestä, se.

Ja Vilppukin kierti kotiaan kohden, veti lyhyet unet aamupuhteella ja lähti sitte töihin. Aattolaan ei hän mennyt eikä muutenkaan naapurin poikaa tavannut. Heillähän oli kummallakin vihanturkit yllä, ja askeleet sopi asetella siten, että aina pääsi sivu hyvän päivän sanomattakin. Mutta Salmelaan kihlajaisiin meni Vilppu, muuttaen jo mennessään naamansa viattoman näköiseksi. Istuskeli penkillä ja meni sitte tanssittamaan morsianta. Pyöri viisi minuuttisen, pyöri toisen ja kolmannenkin, hellittämättä Hiltua, vaikka tämä monta kertaa kuiskaten pyysi. Vihdoin Aatu meni pelimannin luo, tarttui rokaan kiinni ja keskeytti soiton. Mutta Vilppu tömpytteli jalkojaan minuuttisen vielä soitottakin, hellitti sitte morsiamen, kiitti ja lähti suoraa päätä ovesta ulos. Häihin hän ei mennyt tirkistämäänkään. Lähti vain hääpäivänä suon kydölle, nokesi siellä itsensä ja asteli sitte illalla mustana ja hikisenä häätalon ohitse kotiinsa eikä edes vilkaissutkaan pihalla seisovaan ihmisjoukkoon.

Hän oli luonteeltaan sellainen jörrimäinen.

* * * * *

Kukkurallinen vuosi oli kulunut Aatun ja Hiltun hääpäivästä, mutta yhäti vielä kantoivat isännät vihanturkkeja yllään. Eivät käyneet toistensa luona ja sovittivat askeleensa niin, etteivät tarvinneet hyvää päivääkään sanoa milloinkaan toisilleen. Vilppu erittäin oli puskevannäköinen, ja hän se pahimmin muljotti ja oli ikäänkuin epäsovun ylläpitäjänä. Aatun täytyi seurata samaa tahtia ja tehdä kaikissa asioissa juuri samaten kuin naapurikin.

Yöllinen tapaus ojan rannalla ei levinnyt kenenkään tiedoksi, sillä Vilppu oli siksi hienotunteinen ja jalomielinen, ettei siitä hiiskahtanutkaan. Ei sopinut hänen luonteellensa semmoinen työ. Hän oli vain tahtonut kostaa Aatulle jollakin tavoin, mutta ei missään tapauksessa häpeään saattaa häntä. Sitäpaitse hän, ollen ainoa sivullinen, joka tiesi tapauksen, nautitsi siitä monin verroin enemmän. Ei sitä päivää eikä iltaa, jolloin ei hän olisi Aatun onnetonta loiskahdusta muistellut. Ja sitä pulikoimista, pärskinätä ja silmitöntä suuttumusta. Ne aina vetivät hänen naamansa lystikkääksi, ja, tapausta muistellessaan, hän aina tunsi makeata itsetyydytystä. Se oli niin sukkela kolttonen, ettei sitä kukaan muu olisi osannut keksiä, ei kukaan.