Part 5

Hän lähti edelläni ulos, liiti kevein askelin kiertoportaita alas ja katosi pihalla näkyvistäni.

Mutta vielä myöhään illalla istuin minä ikkunanpielessä, sillä unetar viivytteli tuloaan. Ajatuksia, mietteitä heräsi mielessäni monenlaisia. Enimmäksen olivat karvalleen harmaita, sumuisia.

Kartanolla oli jo aikoja sitte kaikki liike tauonnut. Käräjöitsijät olivat kotiin häipyneet, talonväki oli uneen uupunut.

Eivät kuitenkaan kaikki, sillä lattiani alla kuului liikettä, puhelua, toisinaan nauruakin. Ensin tosin tyvin hiljaa, mutta aikaa myöten yhä äänekkäämmin, yhä iloisemmin. Jota myöhemmälle ilta kului, sitä kovemmaksi paisui puhelu, nauru. Korkin paukahduksia myöskin rupesi kuulumaan yhä tiheämmin. Tulin siihen päätökseen, että huone lattian alla mahtoi olla kievarin vierashuone ja että siellä joku seura vietti illan iloja, yön kemuja.

Lattia välillämme lie ollut ohut, koskapahan rupesi kuulumaan alhaalta korviini selviä sanoja. Lie siihen sekin vaikuttanut, että seura tuntui tulevan yhä iloisemmaksi. Siellä puheltiin reuhaten, lyötiin kämmentä pöytään, että lasit kalisivat, kiroiltiin paksulla äänellä.

-- Janne, osta multa musta oriini, virkkoi eräs karhea ääni, kiroten ja lyöden kättä pöytään... Osta, saat halvalla.

-- En osta, vastasi ääni, jossa vielä oli jonkun verran sileyttä ja sointua, mutta kyllä vaihdan, jos mielesi tekee. Saat Paarman ja puolitoistasataa väliä... Käy huutijärvelle. Korpelainen sanoi, että mun musta oriini...

--- Korpelainen on tyhmä pässinpää.

-- Sanoi että...

Väittely äkkiä herkesi, sillä joku kävi ovessa keveästi. Sitte kuului pullon kilahduksia ja korkin paukahduksia.

-- Miisu, sinä olet kaunis tyttö, virkkoi taaskin karkea ääni... hemmetin kaunis tyttö. Ei ole ihme, että Janne on sinun tähtesi kipeä. Ei ole lainkaan ihme.

-- Älä lörpöttele, kuului Jannen sileämpi ääni.

-- Oletko niin varma onnestasi? virkkoi eräs iloinen ääni, jota en tähän saakka ollut kuullut. Mutta jos käykin niin, että minä... että minä...

-- Tuki suusi, juopporatti.

Jannen ääni oli kiukkuinen. Tuntui ett'ei hän suvainnut leikkimistä.

-- Miisu, istu polvelleni. Katsokaapa nyt...

Kuului heikkoa telmettä, tuolin kolinaa ja hyväilysanoja. Niihin suli oluen pulputus ja Miisun miellyttävä nauru...

-- Minua jo rupesi väsymys valtaamaan. Menin levolle, pääni kylmiä mietteitä täynnä Miisun suhteen. Tein laskuja, joiden totuutta en epäillyt, tein johtopäätöksiä kylmän järkeni mukaan, sekoittamatta pisaraakaan runollisuutta joukkoon. Todellisuus oli siksi vastenmielinen. Keikaileva piikatyttö humalaisten hyväiltävänä -- eipä siihen tarinaan enää muuta sopinut. -- Parempi, ett'en olisi häntä lainkaan tuntenut.

Käänsin itseni toiselle kyljelle, vedin peitettä korvani yli, estääkseni räyhääjien ääntä kuulumasta. Mieleni rupesi käymään vähän lämpimämmäksi, katkeruus alkoi asettumaan, sääliä ja myötätuntoisuutta rupesi heräämään rinnassani. Keikaileva Miisu vaihtui Vaivalan huutotytöksi, pieneksi raukaksi, jolle ei ilmoisna ikänä lausuttu hellää sanaa, jolle ei koskaan hymyilty lemmen hymyä. Pienestä raukasta kasvoi kaunissilmäinen, hoikkavartaloinen tyttö. Sydän oli puhdas, mieli viaton, kaino...

Mutta tuskin lie nyt enää -- hän on jo voinut langeta. Näissä oloissa hän voi langeta minä hetkenä tahansa. Joko tänä yönä, huomenna tai... Hän nauttii täysin käsin elämästä, joka näihin saakka on ollut pelkkää kurjuutta, pelkkää kärsimystä.

Houkka tyttö.

Minä tein vertailuja entisyyden ja nykyisyyden välillä. Huutolaisraukka, joka sai kärsiä vilua, nälkää ja kovaa kohtelua, oli sitteki, käräjätalon keikailevaan piikaan verrattuna, tuhat kertaa onnellisempi. Jos minun kädessäni olisi ollut kohtalon avaimet, olisin loihtinut käräjätalon Vaivalaksi, Miisun kuutta vuotta nuoremmaksi. Ja sitte minä olisin kovemmilla käsillä tarttunut kiinni hänen onneensa. Olisin vaikka ottanut hänet mukaani kotiin, lahjaksi nuorelle vaimolleni...

III.

Juttu oli tavallista ilettävämpi...

Jäin seisomaan lautakunnan puolelle, enkä mennyt viereiseen kamariin, joka oli käytettävänäni ja jossa tavallisesti vietin juttujen väliajat, asiapapereita selaillen ja muistiinpanoja tehden.

Katseeni keksi käräjätuvan ovenpielessä naisolennon, jonka heti tunsin Miisuksi. Hän oli puettu mustiin, kasvonsa näyttivät vaaleilta, melkeinpä sairailta. Liikahtamatta hän seisoi ovenpielessä, silmät luotuina lattiaan, vartalo hieman kuin kokoonkutistnneena. Mutta äänensä oli selvä, kaunis. Hillittyjä värähdyksiä kuului väliin ja silmään varastihe väliin kyynel.

Oli kulunut kaksi vuotta siitä kuin viimeksi tapasimme toisemme. Nyt hän esiintyi päällekantajana, hakien eläkettä lapselleen! Kaikki oli käynyt kylmien laskujeni mukaan.

Vastaajana oli käräjätalon Janne, pitkä mies, jonka käytös oli röyhkeä, hävytön. Hän piti päätään ylpeästi pystyssä, paksuilla huulillaan leikki ylenkatseellinen hymy, katse oli irstaisen leikkisä.

Hän puhui rohkeasti, väitti syytöstä valheeksi, katsoen aina väliin irstaan leikkisästi Miisua, jonka poskille vähitellen alkoi leviämään punan hohdetta.

Puoli tusinaa vieraitamiehiä huudettiin sisälle.

Yksi tiesi yhtä, toinen toista. Syytetyn sitkeän vastarinnan tähden oli tuomari pakoitettu koskemaan erityisseikkoihin, joita jo julkinen häveliäisyyskin kieltää mainitsemasta. Jota kauemmin juttua jauhettiin, sitä törkeämmäksi se muuttui laadultaan. Lautamiehet purivat huultaan ja tuomari koetti tiukoilemalla tehdä ääntänsä juhlalliseksi, arvokkaaksi. Janne nähtävästi riemuitsi. Nosti päätään yhä ylpeämmin pystyyn, asetti paksut huulensa yhä ylenkatseellisempaan hymyyn, katseli ympärilleen yhä julkeammin. Ja Miisu raukka seisoi ovenpielessä liikahtamatta, silmät luotuina lattiaan. Vartalo näytti kutistuvan yhä enemmän kokoon, posket rupesivat hohtamaan yhä kovemmin... hänellä luulletikin jo oli viimeiset voimat käsillä.

Talon palvelustyttö, Miisun entinen toveri, todisti viimeiseksi. Todistus oli törkeä ja erittäin sitova. Janne hieman hämmästyi, kun ei kyennyt kiertämään eikä sekoittamaan tytön sanoja.

-- Pyydän ylöslykkäystä tuleviin käräjiin, hän lopulta virkkoi, katsoen hävyttömän leikkisästi Miisua, joka seinään nojaten seisoi liikahtamatta.

-- Miksi? kysyi tuomari.

-- Hänellä oli muitakin armastelijoita...

-- Voitko näyttää toteen?

-- Voin.

Ovenpielestä kuului katkonaisia, tukahutettuja sanoja. Miisun kasvot näyttivät kalpenevan ja kokoonkutistunut ruumis rupesi vavahtelemaan. Mutta voimat olivat lopussa, ei ainoatakaan ehjää sanaa tullut kuuluville.

-- Nyt Janne valehtelit, kuului rohkea ääni yli oikeussalin.

Se oli käräjätalon piika, joka noin lausui ovea avatessaan ja ulos lakituvasta astuessaan.

-- Saadaan nähdä, kultaseni.

Janne nauroi hävyttömästi, toistaen samassa vaatimuksensa.

Siihen suostuttiin. Oikeus julisti väliaikaisen päätöksen, jonka mukaan asia lykättiin seuraaviin syyskäräjiin, tarkempaa käsittelyä varten. Ja tuli vastaajan silloin sakon uhalla näyttää väitteensä todeksi.

Hitain askelin ja katse luotuna lattiaan poistui Miisu käräjätuvasta. Olisin rientänyt hänen jälkeensä, mutta en voinut, sillä seuraavassa jutussa täytyi minun olla saapuvilla. Juttu oli sekasotkuinen maanjako-riita, vanha pöpö, joka oli jo monta tuomaria pannut pälkähäsen.

Viivyin tällä erällä monta päivää käräjissä. Olin tullut tunnetuksi ja saanut joukon juttuja ajaakseni.

Ajattelin Miisua usein iltahetkinä, väliin tahtomattanikin hänen kohtalonsa pyörähti mieleeni. Ennen poismenoani kyselin palvelustytöltä tarkemmin, miten raukan laita nyt oli.

Kurjuutta ja puutetta -- pitihän tuon tietämänikin -- oli ollut tähän asti. Usea antaa kyllä armopaloja, mutta tavalla semmoisella, että saajan sydän kirvelee kuin palohaava. Kaiken muun lisäksi tuli vielä sairaus. Luoja tietää, mikä lopuksi olisi tullut, jollei sovintoa olisi saatu aikaan.

-- Ovatko he sitte sopineet keskenänsä?

-- Ovat.

-- Milloin?

-- Eilen.

-- Paljoko Janne maksoi?

-- Kuusisataa markkaa.

-- Hm... ja lapsi elää.

-- Elää se. Ei ole kipeä ollutkaan.

-- Hm, virkahdin minä tyynesti.

Tuntui mielessäni levollisemmalta enkä siis huolinut pitemmälle kysellä. Tosin oli tarinassa vielä yksi kohta minulle epäselvänä, mutta otaksuin ettei nykyinen palvelustyttökään, vaikka oli Miisun entinen kumppani, kykenisi siihen vastaamaan. Minua nimittäin ihmetytti, miten Miisu alentui käräjiä käymään viettelijänsä kanssa. Olin sitä mieltä, ett'ei siihen kurjuus ja puute yksin vaikuttanut. Täytyi olla muita syitä. Miisun tapainen nainen voi kyllä hairahtua, mutta alentua tuohon määrään, unhottaa tuolla tavalla kaiken naisellisen kainouden, oli toki jotaki tavatonta.

Ajattelin minne päin hyvänsä, aina jäi tuo kohta yhtä epäselväksi, melkein täydelliseksi arvoitukseksi.

IV.

Oli myöhäinen syksy, keli oli kurjan huono, vettä vihmoi hiljalleen mustanharmaista pilvistä. Maantiet olivat surkeassa kunnossa. Raitamat pelkkänä rapakkona, jotka vajottivat, tärisyttivät ja muokkasivat matkustajan ruumista aivan kuten seppä muokkaa rautakankea vasarallaan.

Taival, jota kuljin, oli pitkä, hevonen oli nuorekas eikä sen käynti jouduttanut. Juokseminen ei voinut tulla kysymykseenkään linjaalittomilla rattailla. Harmittelin itselleni, että olin lainkaan lähtenyt matkalle mokomilla turkulaisrattailla, mokomalla hevoisräpäkällä. Olisinhan voinut vaatia paremman hevosen, mukavammat ajoneuvot.

-- Kehno kalu, tuo sun hevosesi, virkoin nyreästi kyytipojalleni, joka tyytyväisenä istui rinnallani. Keputtelee kuin vasikka.

-- Se on vielä nuori ja tottumaton.

-- Miksi semmoisella lähdit kyytiin?

-- No... lähdinpä vaan. Että tottuu. Kyytipojan rauhallisuus minua ensin harmitti, mutta vähitellen se rupesi tarttumaan jäseniini. Vedin sadetakkiani lujemmalle, suoristin itseäni mukavasti nojalle ja mukauduin filosofin tyyneydellä kärsimään matkaa surkeudet.

Pääsimme sitte kyläiseltä väliltä metsämaalle. Keli muuttui hiukan paremmaksi. Raitamat eivät olleet niin syvät, joten voimme paikotellen ajaa juoksuakin.

Erään mäen kukkuralla tuli vastaamme lyhyt jono kalukuormia. Niitä lie ollut kaikkiaan puolen tusinan vaiheille, mutta sisältö oli mitä kirjavin. Niinpä oli ensimmäisillä rattailla suuri sänky, kukko ja kanoja, toiseen oli sijoitettu suuri pata ja kirjava sian porsas. Seurasi sitte lehmiä ja lampaita ja muuta röhkää sikin sokin. Perimäisillä rattailla istui kapeahartiainen mies, vaimo rinnalla ja vaimolla pieni lapsi sylissä.

-- Hyvää päivää... tpruu, Kimo. Se oli Kaaleppi...

-- Hyvää päivää, vastasin minä ja pysäytin myöskin hevosen.

-- Nyt sitä ollaan naineita miehiä.

-- Niin näkyy.

-- Miisu, muistatko vielä tuota herraa?

Miisu ei vastannut mitään. Luulin huomanneeni, että hän veti liinaa enemmän silmilleen.

-- Se maksoi markan sun edestäsi. Kimo, sinä pirun...

-- Teillä on vielä sama hevonen.

-- On, eihän siitä enää hennonut eritä, kun kerran tuli tavoille.

Kaaleppi oli minun mielestäni muuttunut paljo ihmisellisemmäksi. Suupielet olivat puhtaat, leuassa ei näkynyt rumia karvoja ja kasvot olivat tulleet lihavammiksi. Paksuissa vaatteissaan hän melkein näytti täysin kehittyneeltä mieheltä.

-- Peltomieheksikö nyt aiotte ruveta?

-- Niinhän nuo on aikeet.

-- Taloonko vai...?

-- Ei, torppaan nyt ensiksi on aikomus. Jos rupee myötämään, niin sitte ehkä iskemme taloon kiinni. Kimo, sinä...

-- Kukapa olisi uskonut, että teistä tuli pari, Miisusta ja sinusta.

-- Kukapa niin? Nähkääs, se Janne petturi narrasi Miisun. Tiedätte, että minulla tuon Kimon tähden on hampaan kolossa jotakin vanhaa pippuria häntä kohtaan. Niin, hän vietteli Miisun. Mutta minäpä osasin kostaa kerrankin. Menin Miisun luo, sanoin tee noin ja noin, niin minä nain sinut. Eipäs tyttö ensin tahtonut. Minä menin toisen kerran. Ei sittekään. Mutta minä en hellittänyt, vaan menin kolmannen ja neljännen kerran. Ja asiasta tuli selvä.

-- Onneksi olkoon.

-- Miisu, älä nyt noin häpeilläsi ole. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut.

Ajattelin itselleni, että Kaalepista voi tulla hyväkin aviomies. Tyytyväiseltä ja järkevältä hän ainakin silmissäni näytti. Luulinpa nähneeni hymyäkin hänen huulillaan, milloin katsoi Miisuun päin, joka piti lasta polvillaan ja katseli taukoomatta metsään.

-- Nyt on oikea koiran ilma.

-- On.

-- Onko matka pitkäkin?

-- Vielähän tuota on kolmatta penikulmaa uusille asumasijoille. Miisu kaikin mokomin tahtoi, että muutamme hyvin kauas. Minä tuumailin vähän samaan suuntaan, ja kun satuin saamaan sopivat vuokraehdot, niin löin kaupoiksi. Ja nyt olemme matkalla. Te olette ensimmäinen vastaantulija ja minä annan pääni pantiksi, että te toitte hyvän onnen.

-- Tietysti.

-- Miisu vaan ei ole vielä oikein iloinen. Muutamat naisihmiset ovat niin kovin lapsellisia, arkoja. Hm...!

Kaaleppi iski silmää minulle ja hymystä päättäen, joka leikki hänen suupielissään, ei hän sanoillaan mitään pahaa tarkoittanut. Ennemmin se lie ollut kiittelyä tai jonkinmoista hyväilyä.

-- Kimo, sinä...

Kimo halusi muiden perään, heitti kärsimättömästi päätään ja otti pari askelta eteenpäin. Miisu ja minä jouduimme vallan lähekkäin. Näin osalta hänen kasvojansa, jotka olivat huolellisesti peitossa, näin lapsen kauniit silmät.

-- Mitäs muuta sitte kuin hyvästi ja hyvää voimista.

-- Hyvää voimista.

Kuulin Miisun äänen... kauniisti se kajahti korvissani. Rattaiden ruvetessa vierimään hän työnsi päähinettään ylös ja loi minuun ystävällisen katseen. Silmänsä olivat vielä kauniit, kirkkaat ja harmaat.

-- Kimo, sinä pirun perintö.

Saatuaan hevosen juoksemaan, rupesi Kaaleppi tunteettomasti laulamaan:

Mikkeliss' oli markkinat Ja Kajaaniss' oli myös. Eläähän nuo kaksi nuorta Vaikka ahon syrjäss'.

Kotoinen jutelma.

Lammasjutun jälestä antautui Klaara kaikella innollaan kanahoidon alalle, seikka, joka ilahutti minua suuresti kahdestakin syystä. Ensinnäkin sen vuoksi, että Klaaran mieli lammas-onnettomuuden jälestä pysyi kauan aikaa painuksissa eli siihen saakka, kun hän innostui kanahoitoon. Minä en ollut mies saattamaan häntä entiselleen, en millään keinolla. Hän huokaili, toivotti itselleen kuolemaa ja hyräili myötänään pohjattoman epätoivoisia säveliä. Monta kertaa sydäntäni oikein särki, kun kuulin hänen väräjävin äänin hyräilevän:

"Kyynel vuotaa silmästäni, sydän rauhatonna lyö, Ja mun kaiken elämäni peittää murheen musta yö."

Koetin lohduttaa häntä hyväilyllä ja viittauksilla, ettemme me ihmiset itse kudo kohtalon lankoja, emmekä siis ole vastuun-alaisia jokaisesta epäonnistuneesta yrityksestä, jonka parhaan harkintamme mukaan ja hyviä tuloksia saavuttaaksemme teemme. Vakuutin että sattuma on usein ratkaisijana suurissakin tapahtumissa, saati sitte elämän pikkuseikoissa, jommoisiin lammas-onnettomuus kuitenkin kaikkine sivuasioineenkin auttamattomasti kuului. Mutta Klaara ei ottanut kuullakseenkaan vakuutuksiani.

-- Sinä koetat pettää minua, vastasi hän aina jyrkästi. Toisin ajattelet ja toisin puhut. Se ei ole ensinkään kauniisti tehty sinulta, ja se vaan lisää suruani.

Koetin sitte hyväilyjä, mutta ne hän työnsi armottomasti luotaan. Sanoi heti suuttuneesti:

-- Pyydän että annat minun olla rauhassa... se on paljo parempi.

Vielä oli toinenkin tärkeä syy, joka pani mieleni iloiseksi heti, kun huomasin että Klaara oli ruvennut innostumaan kanahoitoon. Siitä aamusta saakka nimittäin, jolloin Klaara palasi riihiveräjän luota kamariin, irroitti hän itsensä koko talouden komennosta, mikäli se oli ulompana tupa-askareita ja vasituisia naisten toimia. Ei mitään sanakahakoita ja erimielisyyksiä Jussin ja minun kanssa, ei mitään uusia keksintöjä, ei mitään erinomaisuuksia, kaikki meni hiljaa ja kuulumattomasti. Alussa tuollainen asiain tila miellytti minua. Huomasin että Jussi lakkasi viheltelemästä, ja huomasin, ettei kukaan muukaan mutissut, kuten naimisemme alussa, jolloin ei lammas-onnettomuus vielä ollut tapahtunut. Mutta pian kylläännyin tuohon hiljaisuuteen ja tyytyväisyyteen. Rupesin kaipaamaan jotakin, jota en itsekään tiennyt mitä se oli. Tuntui vaan ikävältä, yksitoikkoiselta, melkeinpä toisinaan kuolettavaltakin. Piiat ja rengit tekivät tehtävänsä, päivät tulivat, ja menivät, mutta ei sattunut mitään erinomaisempaa. Elämä oli meillä ihan samallaista kuin isä-vainajani aikana.

Jussiakin ahdistelivat samat tunteet, ei häntäkään enää ajan pitkään tyydyttänyt tuollainen myyrämäinen elämä, joka ei tuonut mukanaan mitään äkkioutoa tai harmistuttavaa, joka olisi edes hetkeksi häirinnyt yksitoikkoisuuden tasapainoa.

-- Tarvitsisi tapahtua jotakin uutta, virkkoi hän minulle kerran, ymmärräthän?

-- Tosiaankin tarvitsisi tapahtua, vastasin minä. Sitte vanhat unhottuisi. Ehkä jo...

Ja minä menin suoraa päätä utelemaan asiaa Klaaralta, joka istui käsi poskella hellan vieressä, hyräillen jotakin pohjattoman surumielistä säveltä, samalla kuin hämmenti puuropataa. Onneksi ei ollut ketään muita saapuvilla. Kierrospolkuja myöten ja hyvin arkamaisesti esitin kysymykseni. Panin vahvasti lemmen-ilmausta ja tunteellisuutta sanoihin, kuin lausuin:

-- Kuuleppa, Klaaraseni, ne laudatkin lienevät ja kuivia, jotka syksyllä asetin riihen parsille.

-- Olkootpa kuivia tai märkiä, mitä niistä väliä, keskeytti Klaara synkkämielisesti.

-- No, minä vain ajattelin, että ehkä jo olisi aika ottaa ne alas ja...

-- Ota kun mielesi tekee.

-- Ja viedä ne puusepälle.

-- Vie... vie laudat puusepälle.

-- Mutta jos ei sitä tarvitakaan vielä. Katsoin Klaaraan hymysuin ja lempeästi. Enkä voinut olla vertaamatta itseäni tulivuoreen, joka yrittää sulattamaan jäämerta.

-- Mitä? Mitä tarkoitat?

-- Kehtoa, oma lintuseni. Olihan siitä puhetta silloin kuin laudat vietiin riihen parsille. Etkö muista?

Klaara punastui äkkiä ja käänsi päänsä toisaanne. Ja virkkoi päättäväisesti:

-- Ei, ei... älä semmoista toivokaan. Nolostuin enkä tiennyt miten jatkaa. Yritin hyväilemään, mutta hän työnsi arvokkaasti käteni pois ja virkkoi:

-- Pyydän että annat minun olla rauhassa... se on paljo parempi.

-- Klaara, älä ole lapsellinen. Itsekin myönnät, että se on vasta väkevyyttä ja suuruutta, jota vastoinkäymisessä ja onnettomuuden sattuessa osotamme.

-- Sinä petät minua. Ajattelet toisin ja toisin puhut. Jussin kanssa nauratte yhdessä.

Minua alkoi jo huolestuttaa. Pelkäsin mitä siitä lopuksi tulisi, Jussin kanssa tuumimme keinoja jos mitäkin, mutta mikään ei näyttänyt vaikuttavan muutosta. Klaara pysyi erillään kaikesta, joten talouden koneisto ei ritissyt eikä ratissut missään kohden. Kaikki meni niin äänettömästi ja hiljaa kuin hyvästi järjestetyssä virastossa.

Mutta kevättalvella tapahtui eräänä päivänä käänne. Olin juuri hevosta sukimassa, kun Jussi tuli vilkkaan näköisenä talliin ja virkkoi:

-- Tiedätkö mitä on tapahtunut? Emäntä meni navettaan.

-- Milloin? Puhutko totta...ja minä laskin harjan kädestäni pois.

-- Äsken juuri. Tule katsomaan, tuossa se jo on ovella.

Ja tosiaankin minun oma Klaarani seisoi navetan ovella. Kasvojen puhdas hipiä välkkyi ihmetyisen kauniilta auringon paisteessa.

-- Se ruokkii kanoja, huomautti Jussi, huulilla leveä, ja sydämmellinen hymy.

Molemmat kanat olivat kynnyksellä, ja Klaara riputteli arvatenkin ohran jyviä niille, koskapahan oikea käsi ehtimiseen työntyi hameen taskuun ja pudotti jotakin polulle. Ja polkua myöten siirryttiin sitte vähä vähältä ylös asuinrakennukseen päin. Klaara nähtävästi teki ensimmäisiä tuttavuuksiaan kanojen kanssa ja opetti niitä kiintymään itseensä.

-- Jussi, usko pois, virkoin minä iloisesti, tuosta koituu hyviä seurauksia.

-- Se on varma, vastasi Jussi. Asiat ovat hyvällä alulla, oikein hyvällä...

Siitä pitäin kävi Klaara joka päivä navetassa, eikä aikaakaan, kun jo tapasin hänet eräänä päivänä molempain kanojen kera lasikuistin edessä. Päivä paistoi lämpimästi, hietikkoa oli paljaana rapun edessä... talvi veti viimeisiä virsiään.

-- Nuo ovat sieviä kanoja, virkoin minä, istuen samassa Klaaran rinnalle. Tiedätkö minä pidän niistä molemmista paljon, oikein paljon. Sinä et uskokaan miten...

-- Ja niin ihmeen oppivaisia ja terävä-älyisiä, keskeytti Klaara. Ne ovat jo kiintyneet minuun... seuraavat vaikka minne. Tahdotko että näytän?

-- Ei, ei, en minä tahdo. Istutaan vaan tässä, kyllä minä uskon ilmankin.

-- Muuten olen arvellut, että kanahoitoa tarvitsisi edistää ja parantaa meillä. Se on kovin huonolla ja alkuperäisellä kannalla. Ajattele, ainoastaan kaksi kanaa näin suuressa talossa.

-- Se on totta, parantaa sitä sietäisi, vastasin minä.

-- Tarvitseisi oikein rakentaa kanahuone.

-- Niin tarvitseisi.

-- Se on hyvin kannattavaista, kanahoito. Ruustinnalla on sata kanaa ja joka kana tuottaa voittoa viisi markkaa vuodessa. Sata kertaa viisi on viisisataa.

-- Niin on... mutta pappila on kyläisessä kylässä, täällä voi haukat tehdä surmaa.

-- Minä ammun haukat pyssyllä. Luuletko etten uskalla ampua?... ja Klaara nousi seisomaan uhkaavan ja ylpeän näköisenä.

-- Mikset uskalla, kyllä minä sen uskon, vastasin minä ja vedin hänet istumaan syliini. Heikkoa vastarintaa tuntui vielä.

-- Rakennetaanko kanahuone?

-- Rakennetaan, vastasin minä... ja samassa katosi viimeinenkin vastarinta.

-- Mutta ei ihan vielä, vaan vasta sitte kun on kanoja lisääntynyt.

-- Oh, kyllä minä ymmärrän... sitte tulevana kesänä tai sen jälestä.

Siitä hetkestä saakka kääntyi elämä entiselleen meillä. Klaara puuttui jälleen talonkomentoon semmoisissakin asioissa, jotka olivat ulkopuolella emännän toimintapiiriä. Jussin vihellykset rupesivat silloin tällöin kuulumaan kartanolla, ja piiat saivat keskinäistä mutisemisen aihetta. Ja Klaara innostui puuhaamaan kanahoidon alalla. Molemmat kanat munivat pitkin kesää ja hautelivat munistaan poikasia, joten meillä syksyn tullen oli siipikarjaa noin tusinan vaiheille. Toinen verta lie joutunut haukkain ja varisten herkuiksi, sillä huolimatta siitä, että Klaara usein pamahutteli kartanolla minun haulikollani -- hänellä oli tosiaankin siihen rohkeutta, niin kahdenkymmenen-vuotias kuin olikin -- kävi piikain kesken usein kuiske, että taas vei yhden.

Seuraavana kesänä ruvettiin tosiaankin meillä rakentamaan kanahuonetta, mutta sitä ennen sattui erinomainen tapaus, josta seurasi että minä ja meidän talon koko väki kirjoitimme itsemme eläinsuojelusyhdistykseen jäseniksi. Oli nimittäin siipikarjan joukossa Pyrho-niminen kukko, komea ja suurikasvuinen lintu, jolla oli paksut, karvaiset jalat, lihavat heltat leuan alla ja komeat, loistavan väriset pyrstöhöyhenet. Jussi ja minä pidimme Pyrhosta kaikkein enin, kopean käynnin ja ehkä etupäässä römeän äänen vuoksi, joka sillä oli. Se ei koskaan kiekunut virttään yhteen jaksoon, vaan keskeytti sen ja laski sitte päälle lopputörähdyksen, paksun ja römeän törähdyksen, joka olisi pannut pahimmankin äkäpussin nauramaan makeasti. Ja miten lie sitte ollutkaan, mutta Pyrho peijakas joutui surkeaan epäsopuun erään nuorekkaan emäntänsä kanssa. Pieksi ja kuritti sitä armottomasti, milloin väin pääsi kynsin lähelle. Klaara koitti vitsalla rakentaa sopua niiden välille ja opettaa Pyrholle sievempiä gentlemanin tapoja, mutta vitsa ei auttanut. Pyrho oli liian pahanpintainen tekemään parannusta ja ottamaan oppia. Kanaraukan ei ollut tuleminen ruokailemaan muiden kanssa, vaan täytyi kaarrella loitompana, herransa vihaa ja julmuutta peläten. Kun ei mikään keino auttanut, tuli Klaara pyytämään minulta neuvoa. Annoin ainoan syntysanan, joka oli tiedossani ja virkoin:

-- Ei auta muu kuin tappaa tuo onneton. Mikä sen nimi taasen onkaan?

-- Margareeta... erinomaisen huono muisti sinulla on joskus.

-- Niin vainenkin. Ei auta muu kuin tappaa Margareeta.

-- Ei, ei, ei ikinä.

Semmoista ei Klaara kärsinyt kuulla mainittavankaan, sillä Margareeta oli hänen lempikanansa. Muni suuria munia, hautoi tyystin ja oli väriltään harmaanpilkullinen, oikein hienon maun mukainen.

-- En minä muuta keinoa tiedä.

-- Mutta minäpä tiedän. Te miehet olette olevinanne niin viisaita ja...

-- Sano pois.

-- Tapetaankin Pyrho. Siinä se on parempi keino.

-- Mutta kultaseni, tiedäthän että Jussi ja minä...

-- Sinun ja Jussin mieltä ei katsota tässä asiassa.

Pyrho tapetaan ja sillä hyvä.

Katsoin viisaammaksi olla tekemättä enempiä vastaväitteitä.