Part 4

-- En surisi, jos olisin terve. Tekisin työtä ja... mutta nyt en kelpaa muuksi kuin kirkonvartijaksi. Vaarivainajan velka, joka on imenyt Kytämäkeä kuun päivän, vaati kitaansa terveyteni, ainoan mitä minulla oli. Voi meitä polosia...!

Poika nousi ylös, asteli hoiperrellen tallin ylisille ja heittäysi heiniin nukkumaan. Tuvassa oltiin äänettöminä. Vihdoin Juha ojentihe suoremmaksi ja katsoi vaimoaan silmiin. Tämä virkkoi arasti:

-- Jos menisit itse kuulustamaan ja neuvottelemaan. Ehkä saisit viivytystä tai muita ehtoja. Eihän tuo ole ennenkään kiven kova ollut.

-- Eihän se erittäin...

Juha ei nukkunut koko yönä. Pukeuduttuaan aikaisin aamulla, herätti hän vaimonsa, mutta kummallakaan ei ollut lohdun kipinää liikenemään... eivät kymmentäkään sanaa vaihettaneet toisilleen.

Juhan tullessa ulos aurinko paraillaan nousi. Navetassa kiekui kukko, sika porsaineen söi ruohoa riihen lähellä. Kaste välkkyi kaurassa, ruispellossa punerti lyhyt oras, tiheä ja tasainen kuin harjan terä. Itse Kytämäen talo, sijaiten metsän vierteellä, jonkun matkan päässä kylästä, näytti rakennuksineen ja pihoineen ystävälliseltä haltijattarelta, jolla oli paikattu, vuosikymmeniä vanha viitta yllä, mutta joka sittekin jo pelkällä näöllään lämmitti Juhan mieltä. Nuo vanhat nurkat ja loukot olivat kuin mitäki ymmärryksellä varustettuja olentoja, ne kertoilivat kahden vuosikymmenen työstä, taistelusta...

Velkamies kuunteli osanotolla Juhan esityksiä, mutta ei voinut yhteenkään suostua.

-- Sinä et milloinkaan kykene, kruununverojen ja kunnanmaksujen ohessa, suorittamaan niin suuren velan korkoja. Ymmärrät itsekin, että se on sula mahdottomuus.

-- Kyllähän tuo niin on, täytyi Juhan myöntää.

-- Suuremmatkin talot saavat nykyisinä aikoina takkiinsa, jos vaan on velkaa, saati sitte semmoinen hovi; kuin Kytämäki. Miten suuri se taas onkaan manttaalistaan?

-- Neljänneskolmatta osa.

-- Hm... tai korkeintaan neljäntuhannen arvoinen;

-- Jos pidettäisi pieni huutokauppa, myötäisi joku määrä irtainta... lehmiä, lampaita, viljaa, työ-kaluja...

-- Ei se siitäkään valkene. Myöt karjasi ja viljasi, millä ruokit itsesi, peltosi? Pellot pääsevät laihtumaan nurmeksi, ja se merkitsee kolmanneksen talon hintaa. Sitäpaitse voisi huutokauppa tuottaa jonkun sata markkaa, ja tuostako velka surman saisi.

-- Näin syksyllä menee kaikki helppoon, huomautti Juha, tarttuen viimeiseenkin oljenkorteen, kuten hukkuva ainakin. Keväillä olisi kaikki paremmin hinnoissa.

-- Mutta, hyvä ystävä, sinulla ei ole keväillä enää mitään myötävää.

Se oli totta sekin. Ennen uutta ruohoa nuo aina tapasivat loppua heinät, samoin viljakin hupeni hinkaloista jo aikoja ennen uutisen tuloa.

-- Ei minulla suden luontoa ole, hyvä ystävä, mutta ymmärräthän ett'ei tämmöisissä asioissa auta heittäytyä akkamaiseksi.

-- Ei suinkaan, ei...

Sillä hyvällä sai Juha lähteä kotiin. Ajatukset käydessä melkein nukahtivat, kunnes Kytämäen ystävällinen haamu rupesi häämöittämään metsän vierteellä. Silloin todellisuus ikäänkuin kourin ravisti häntä. Nuo pellot, nuo vanhat nurkat... kaikki viedään häneltä pois, vaarivainajan velan vuoksi. Vieras ottaa omakseen hänen työnsä, hikensä hedelmät, hän itse työnnetään maantielle joukkoineen...

Mustiin puettu mieshenkilö käveli pihalla edes ja takaisin, silmäten usein tielle päin, jota Juha asteli. Hevonen ja välkkyvät vieterirattaat seisoivat portinpielessä.

Jokohan tuo oli... nimismies!

Epäilemättä se oli hän. Napit välkähtelivät auringon valossa kuin pakkais-yön tähdet, ja virkalakin valkoinen syrjäys vilahteli yhä selvemmin. Juha Juhanpojan polvet rupesivat omituisesti vapisemaan; kaukana portin luona hän jo otti lakin kouraansa.

Asteli sitte hajamielisin askelin vallesmannia kohti.

III.

Kaikki irtainkin kulki vasaran alitse, jakautuen satoihin käsiin. Pieni määrä astioita, arvottomimpia huonekaluja ja joku kertamus pitovaatteita jäi Kytämäen entisille omistajille. Velkojakin sai tappiota jonkun sata markkaa, sillä talosta ei kukaan tarjonnut enempää neljäätuhatta, ja irtain pyrki menemään sekin keskihintojen alle koko huutokaupan ajan. Rahojen tiukkuutta valittivat kaikki ostajat.

Juha muutti vannoneen pieneen mökkiin, jonka oli miehuutensa päivinä muonarenkiä varten rakentanut kylän ja Kytämäen välisen metsätien varrelle. Velkoja sen lahjoitti heille eli oikeammin myöntyi kylänvanhinten vaatimukseen... niiden kävi sääliksi Kytämäkiläisten kohtalo.

Marianna meni kylään palvelemaan, joutuen piankin naimiseen rengin kanssa. Heillä ei ollut varaa auttaa vanhuksia, kun itsekin elivät kädestä suuhun, ja perhe lisääntyi säännöllisesti joka vuosi yhdellä jäsenellä.

Poika koetti onneaan rullatehtaan työmiehenä, mutta unhotti jonakin kiihtymyksen hetkenä parantumattoman vammansa ja joutui toisen kerran sairasvuoteelle. Kun häntä muutenkin haittasi ryypiskelemisen halu, erotti tehtaanhoitaja hänet työstä säälimättä. Poika jätti tehtaan, elättäen itseään miten milloinkin sattui. Väliin oli hän postilaukun kuljettajana jollakin kartanon-omistajalla, väliin karjakauppiaiden apulaisena, väliin yritti hän takertua talonpojan töihin. Mutta viinanhimo saattoi vallata hänet minä silmänräpäyksenä hyvänsä, ja silloin hän jätti vakonsa kesken kyntämättä ja lähti tiehensä. Häntä ruvettiin sanomaan "maailman Jussiksi!". Repaleinen puku yllä ja sydämmessä katkera viha kaikkia parempiosaisia kohtaan kuljeskeli onneton poika seudun ympäri. Halu edes vähänkään kohota kurjasta tilastaan, nukahti yhä sikeämpään uneen.

Juha eli kituutellen mökissään. Häntä jo alkoi vaivata vanhuus, lisäksi mieli oli niin kummanlaisen veltto, ett'ei työ, raataminen enää houkutellut. Aatoksien ja ruumiin välille alkoi ilmaantua sopusuhtainen, uupunut henki, toisen nukahtaessa nukahti toinenkin. Menneistä päivistä, niiden riemuhikkaista toiveista oli joku hämärä muisto jälellä, joka pääasiallisesti kohdistui verokuittiröykkiöön. Noissa keltaisiksi savuttuneissa papereissa seisoi jok'ikisessä: Kytämäki, Juha Juhanpoika...

Ne olivat niiltä ajoilta, jolloin hän heilui isäntänä, suorittaen kantavanhuksille runsasta eläkettä ja yrittäen surmata suurta velkaa ja sen korkoja. Nyt oli Kytämäki toisen oma; ja tuli, jonka harmaa savu aamuisin nousi uuninpiipulta ylös avaruuteen, ei enää ollut Mariannan tekemä.

Vaimonkaan suru ei asustanut kielenkärjessä. Ani harvoin puhelu eksyi menneisin aikoihin, silloinkin virkattiin korkeintaan joku pintapuolinen sana. Siten koko entisyys vähä vähältä hautaantui unhotukseen. Vaimo kehräili kylän emännille, Juha kävi taloissa töissä, havuja pilkkoomassa ja riihiä kuivaamassa. Elämä ei vaatinutkaan suuria tuloja, sillä nautinnot ja mukavuudet rajoittuivat tuiki pieneen alaan. Vaimo tyytyi kermattomaan sikurikahviin, Juha ei pyhäpäivinäkään vaatinut parempaa herkkua, kuin eräänlaista keittoa, jota valmistettiin siten, että kiehutettiin kaljaa ja muherrettiin siihen leipää sekaan.

Muutamana syksy-iltana vaimo sitte valitti tuntevansa kovaa polttoa rinnan alla. Täytyi heittää kehruu tuokseen, sillä tauti rupesi kourimaan yhä kovemmin. Juha valmisti koiruoho-kahvia -- ainoa lääke, jota hänellä oli varastossa ja jonka hyvät ominaisuudet hän tunsi omasta kokemuksestaan -- mutta sekään ei lievittänyt tuskia, päinvastoin ne yltyivät nopeasti ja aamupuolella oli sairas jo tunnotonna. Saman päivän illalla hän veti viimeisen henkäyksensä.

Punniten pelkältä terveen järjen kannalta kuolontapausta, ei Juha hetkeksikään menettänyt henkistä tasapainoaan. Hän eli ja liikkui konemoisesti. Ainoa tunne, joka uupuneessa sielussa tuikahti tuleen, oli kiitoksen tapainen huokaus, kun Luoja oli niin laupias ja lopetti vaimon vaivat, kärsimykset. Mielellään olisi hän lyöttäytynyt itsekin mukaan, sillä mitään sidettä ei enää löytynyt, joka olisi häntä kiinnittänyt elämään. Kuolo olisi ollut hänellekin paras.

Asianhaarain vuoksi ei Marianna saattanut tulla kirkolle sinä sunnuntaina, jolloin entinen Kytämäen emäntä haudattiin. Poikaakaan ei näkynyt. Hänen polkunsa olivat siksi sekaisia, ettei hänelle saata tietoa, joten vainajan lähimpiä omaisia ei seisonut haudan vierellä muita kuin Juha. Tämä neuvotteli, toimituksen loputtua, hetkisen aikaa haudankaivajan kanssa, joka pään nyökäyksellä näytti suostuvan esitykseen. Esitys koski haudan peittämistä, johon työhön Juha pyysi päästä omin käsin osakkaaksi. Seuraavana huomenisena hän siis jälleen asteli kirkkomaalle, odotellen siellä siksi että haudankaivaja saapui. Yhdessä sitte täyttivät haudan...

-- Vanhako sun vaimosi oli?

-- Kuudenkymmenen...

-- Paras aika köyhälle siirtyä pois.

-- Paras aika.

Työ väsytti Juhaa kummanlaisesti. Polvet ja käsivarsien taipumat ihan kangistuivat... täytyipä työn loputtua istua muutamaksi minuutiksi haudan soralle. Siinä istuissa sitte lie ajatukset kierrelleet sinne tänne entisyyden ympäri, koskapahan huulet ikäänkuin tenhottomasti rupesivat mutisemaan herran-siunausta, ja kaksi kyyneltä noin tietämättä vieri poskia alas haudan soralle.

Lausuttuaan haudankaivajalle hyvästit ja kiitokset, lähti Juha jälleen kävelemään kotia kohden. Ilma oli kylmänpuoleinen, pohjatuuli puhalsi vinhasti, lumensekaista vettä alkoi vihmoa tuulen muassa. Iltahämärä oli jo käsissä. Tulia rupesi ilmaantumaan kauppiaiden ikkunoihin, auramiehet päästelivät hevosiaan irti, lähteäkseen kotiin.

Juha asteli hiljaa. Joku karvas tunne rupesi äkkiä kuohumaan rinnan alla, sytyttäen uupuneen hengen muutamaksi silmänräpäykseksi eloon. Mennyt elämä ponnistuksilleen, hikipisaroineen, astui silmiin oikeassa valossaan. Hänellä oli ollut maailmassa sama asema kuin hämähäkin verkkoon joutuneella kärpäsellä. Häntä oli imetty, puserrettu myötänään. Kruunu, kunta ja salakarin tapaiset menot olivat aina työntäneet imusarviaan hänen hikisen ruumiinsa ympäri, ja kun niistä pääsi hetkeksi rauhaan, ojensi velka ja eläkemaksut luisevat käsivartensa häntä kohti, syleilläkseen häntä ja vuollakseen viimeisetkin hikipisarat. Sitte kun olivat kuiviin imeneet, sitte työnsivät Kytämäestä pois...

Saisipa tulla tuoni häntäkin tervehtimään. Ilomielin löisi kättä ja lähtisi mukaan, mutta jopahan tuo vielä tuli pariin vuosikymmeneen. Hänessä lie henki yhtä sitkeässä kuin isävainajassakin, joka eleli sysihautansa vieressä yhdeksänkymmenen tuolle puolen, joutumatta ruotiukoksi tai mitenkään kerjuun nojalle. Mutta isällä olikin lujempi terveys. Hänen voi ruveta särkemään polvia ja käsientaipumia... ja sitte avautuu hänelle vaivaistalo, jonka rakentamiseen ja kunnossa pitämiseen Kytämäkeäkin veroiteltiin ehtimiseen.

Jyrkkä kirous oli pääsemäisillään Juhan huulilta, mutta samassa karvas tunne hajosi äkkiä kuin vesikupla. Uupunut henki vaipui jälleen uneen, ja jalat tekivät tehtävänsä konemoisesti. Jotta ei ajatukset enää joutuisi moisiin hairahduksiin, rupesivat huulet mutisemaan toiseen kertaan herran-siunausta.

-- ... Valistakoon kasvonsa minun päälleni ja...

Sivumpana, erään kujan suussa, hoiperteli kaksi päihtynyttä. Toinen oli pitkä ja repaleinen, toinen lyhyempi ja ehjempiin vaatteisin puettu. Kumpainenkin kallisteli suutaan kohden olutpulloa. Onneksi oli Juhan silmät niin vanhat, ettei hän tuntenut pitempää ja repaleisempaa juopunutta omaksi pojakseen.

-- Olkoon minulle armollinen...

Jalkain tehdessä konemoisesti työtään, jäi kirkkomaa ja päihtyneet vähä vähältä yhä kauemmaksi. Uupuneessa hengessä ei enää sen koommin iskenyt mikään kipuna tulta. Elämä vieri hiljaa ja varmaan päämääräänsä kohti. Ihmisillä, joilla tähän maailman aikaan on niin paljon rientoja ja pyrinnöitä, ei ollut aikaa ajatellakaan Juha Juhanpoikaa, jonka elämän tarinan tässä olen kertoillut. Useimmat tuskin muistivat, että semmoista henkilöä koskaan oli ollut olemassakaan.

Miisu raukka.

I.

Ehkä lienettekin käräjäherroja, virkkoi kyytimieheni, kun lähdimme ajamaan majatalon pihalta leveälle maantielle, joka vei kirkonkylään ja kaupunkiin... vai...?

-- Varsin niitä.

-- Ja ehkä ensikertalainen näillä tienoin.

-- Vallan.

-- Arvasinhan minä sen. No kimo, sinä pirun perintö. Saatuaan hevosen juoksemaan, hän tunteettomasti lauloi:

Mikkeliss' oli markkinat Ja Kajaaniss' oli myös. Eläähän nuo kaksi nuorta Vaikka ahon syrjäss'.

-- No kimo, sinä...

Tuo hevonen häntä vihatti kuin synti. Oli vanha markkinakalu, hinnalleen kallis ja petoksella sitäpaitse työnnetty hänelle. Viime antinmarkkinoilla nimittäin. Hän oli ollut hiukan ryypyssä, kuten miesten tapana on semmoisissa tilaisuuksissa. Raastuvan kulmassa tuli Janne kimon kanssa häntä vastaan ja...

-- Mikä se Janne on miehiään?

-- Mikäkö on? Hitto vieköön, hän on juuri käräjätalon poika. Isä on herastuomari.

-- Hyvä, entä sinun isäsi?

-- Minun isäni... onpahan vain eläkemies.

-- Hyvä, varsin hyvä.

-- Mutta ei ole hädän haamuakaan. Mulla on talonosuuteni lainassa, naimisen kautta ehkä saan satoja lisää. No kimo, sinä...

Ja hän taasen kertomaan miten Janne petkutti hänet hevosenvaihdossa. Otti nuoren varsan ja sata markkaa väliä... ja työnsi hänelle tämän kimon, vanhan markkinakalun, jolla oli satakin tapaa, mutt'ei ainoatakaan hyvää.

-- Juoksun suhteen kuitenkin...

-- Jos tuo tuommoinen juoksi tai oli juoksematta. Kun on molemmissa takajaloissa patti. Mutta minkäs tekee... olin silloin hiukan ryypyssä, kuten...

-- Kyllä ymmärrän.

Hän ei paljon muistuttanut henkistä olentoa, tuo mun kyytimieheni. Poskiluut tuijottivat terävinä ohuen lihan lävitse, silmät olivat pienet, katse niljakas, tyhjämäinen. Ääni oli säreä, melkeinpä kokonaan kesytön. Huulet olivat liian lyhyet ulottuakseen yhteen, joten suu myötänään oli auki. Molemmista pielistä vuoti mustaa tupakkikuolaa alas leualle, jossa rumia partakarvoja rikkaruohon lailla rehoitti. Kaula näytti hirveän pitkältä, hartiat kapeilta, vartalo ja raajat olivat huonosti kehittyneet.

-- Mikä nimesi on?

-- Kaaleppi... isä kun on kova lukumies, niin...

-- Kyllä ymmärrän. Miten vanha olet?

-- Täytän kohta kaksikolmatta.

-- Älähän mitä.

Luulin hänet ainakin kymmentä vuotta vanhemmaksi. Eikä ihmekään, sillä mitään nuoruuden ja tuoreuden merkkiä ei silmäni hänessä keksinyt. Päinvastoin oli hänessä kaikki niin vanhaa, niin väsynyttä.

-- Meitä on kolme veljestä.

Kaaleppi rupesi laveasti selvittämään suhteitaan yhteiskuntaan. Annoin hänen rauhassa kertoa, tarkkaamatta ainoatakaan ajatusta. Heittäydyin kokonaan omiin mietteisini, omiin nautintoihini. Tuntui niin vilpoisalta, niin raittiilta. Hengitin ahnaasti metsän makeata ilmaa, katselin kuusien yli vaaleata ehtootaivasta, kuuntelin käen kukuntaa...

Ja siten matkasimme kohden kirkonkylää. Käräjätalo oli matkan päämäärä. Muuan suuri perintöjuttu, johon minut oli haettu apumieheksi, oli seuraavana päivänä esillä. Kysymyksessä oli kymmeniä tuhansia.

Kaaleppi puri ahkeraan tupakkia, kiroili kimoa, laulaen aina väliin höysteeksi mielehisiänsä laulunpätkiä. Sitte aukeama avautui eteemme.

-- Tuo on käräjätalo, virkkoi Kaaleppi, tuo keltanen tuolla.

-- Vai siellä on.

Suuri kylä kirkkoineen kouluineen levisi edessämme. Ylös mäelle, jonne olimme hitaasti saapuneet, näytti kylä komealta, pienen kaupungintapaiselta.

-- No kimo...

Kaaleppi lyödä hutasi kimoa, ja lähdettiin hyvää juoksua alas -- mäki oli pitkä, luisuva.

-- ... Nyt auta Herra.

Hädin tuskin vältimme kamalaa kumoon-ajamista, sillä kimo äkkiä pärskyen kaaresti sivulle, nousi ylös kahdelle jalalle ja telmi kuin vimmattu.

-- Tuo tyttö vietävä tuolla, Kaaleppi taas älähti... On varmaankin Miisu.

Pieni ihmisolento häämöitti epäselvästi mäen alla. Kelletti kerään vetäytyneenä nurmella maantien vieressä, kuten viluissaan nukkunut ainakin. Tuuli hiljaa häälytti nukkujan keltaista kattuuniliinaa, siten säikähyttäen kimon, jolla todenperästäkin näytti olevan omia tapoja.

Hyppäsin joutuin rattailta alas ja kiirehdin mäen alle.

-- Kuulehan kun...

Kovin oli uni nukkujalle makeata, sillä sanani eivät mitään vaikuttaneet. Minun täytyi koettaa parempaa keinoa. Tartuin tuohon keräntapaiseen olentoon käsin kiinni, nostin häntä jonkun verran maasta ylös ja virkoin uudestaan:

-- Kuulehan kun...

Raukka olikin pieni tyttö. Herättyään ja ruvettuaan hiukkasen huomaamaan asioita, hän surkeasti säikähti.

-- Isäntä kulta, antakaa anteeksi. En minä enää koskaan...

Vereni värähti. Tuo rukous tuntui lähteneen sydämmen syvimmästä. Äänikin kuului valittavalta, rukoilevalta, aivan kuin särkyneen kantelon parahdus.

-- Älä huoli pelätä. Eihän tässä muuta, mutta hevonen oli vähällä tehdä tuhoja.

-- Voi mua, voi.

Tyttö jo täydelleen tajusi mikä vaara meillä oli ollut kädessä. Mutta suureksi kummakseni hän rauhoittumisen sijaan rupesi täyttä kaulaa itkemään.

-- Älähän nyt... eihän tässä mitä.

-- Voi mua, voi. Isäntä pani noita kiviä haravoimaan maantieltä ja olenkin nukkunut.

Huomasin minäkin että asia oli tosi. Makuupaikan lähellä oli vanha hylky-harava, ja maantielle oli äskettäin vedetty hiekkaa. Seassa oli paljo nyrkinkokoisia kiviä, jotka kyllä olisivat sietäneet tulla pois haravoiduksi.

-- Koska se on syyni?

-- Huomenna.

-- Hm.

Tuo oli hyvin ikävä juttu... sillä jota tarkemmin katselin tyttöä, sitä enemmän hän alkoi käydä säälikseni.

-- Isäntä minua niin kovin varoitti ja kuitenkin nukahdin. Mutta minun olikin hirveästi uni. Eeva ei antanut yöllä yhtään nukkua, vaan parkui aamupuoleen asti. Sille puhkee hampaita, näettekös. Sitte minä panin maata tuohon. Aioin vaan pikkuisen nukkua, mutta uni petti, ja nyt onkin jo ilta. Voi mua, voi. Kun tulen kotiin, saan selkääni.

-- ... Joudat saamaankin.

Tuo oli Kaalepin säreä ääni. Hän ajoi luoksemme, yhä vielä kiroten kimoa, vaikka tämä jo oli täydellisesti rauhoittunut.

-- Käykää pois rattaille. Tuo on Miisu, Vaivalan huutotyttö.

-- Ja Vaivalan isäntä on sun veljesi.

-- Aivan niin. Ei se suuri talo ole, mutta Ananias veli häärii kuin piru markkinoilla. Ottaa markan siitä, josta ei toinen saisi penniäkään. Käykää pois rattaille. Ei tule turmioksi sulle Miisu, vaikka saatkin tänä iltana koivukeppiä.

-- Niinkö luulet?

Tunsin sydämmessäni sääliä ja vihaa. Tyttö raiska näytti kovin kärsineeltä. Kasvot olivat laihat, kädet likaiset, puku vanha ja repaleinen. Huulissa oli yskän rohtumia, kasvoissa ilkeitä näppyjä.

Mutta silmät olivat suuret, harmaat ja kirkkaat!

-- Missä käsin veljesi talo on?

-- Tuolla etäämpänä.

-- Onko maantien varrella?

-- On aivan.

-- Sepä hyvä, Miisu, pane harava tuohon aidalle ja tule rattaille.

Mitään virkkamatta totteli tyttö ja me lähdimme ajamaan.

-- Kuinka vanha olet?

-- Käyn kahtatoista.

-- Elääkö äitisi vielä?

-- Ei. Eipä mun sitte...

Raukka oli orpo ja joutunut huudolle jo viiden vuoden vanhana. Ei muistanut enää isän muotoa eikä äidin ääntä. Huutolaisena oli kierrellyt taloja ja kyliä, viime uudenvuoden päivästä saakka oli ollut Vaivalassa. Siellä oli olo ollut kaikkein tukalinta. Täytyi tehdä vähin joka lajia työtä, toruja ja kuritusta sai joka päivä.

-- Isännältäkö?

-- Siltä juuri. Se ei kärsi katsella tämmöisiä huutotyttöjä. Sanoo että syömme talon köyhäksi ja olemme pelkkänä harmina.

-- Siinä ei liekään liiottelua, arveli Kaaleppi. Sinustakaan ei makseta vuodessa muuta kuin kuusikymmentä markkaa. Ei tule monta penniä aterian osalle, vaatteista puhumattakaan. Kyllä tuommoisista on huolta ja harmia.

-- Ei pitäisi sitte huutaman taloon, virkoin minä, jollei hoida ihmisellisesti.

-- Huutavat nuo muutkin. Eikä tuota Vaivalassa erittäin piinata. Menetellään noin vaan kohtuuden mukaan.

Saavuimme Vaivalan kohdalle. Kaaleppi pysäytti Kimon ja ärähti tyttöä menemään matkoihinsa. Tämän mieleen kaiketi muistui kuritus ja torut, koskapahan taas rupesi nyyhkyttäen itkemään.

-- Voi mua, että nukuin.

-- Maltahan, virkoin minä ja astuin alas rattailta. Minä tulen kanssasi.

Astelimme tytön kanssa tupaa kohden. San auki töllisteli Kaaleppi jälkeemme. Hän ei aavistanutkaan mielentilaani.

Talo näytti vähäpätöiseltä rakennuksien suhteen. Mutta kaikki oli ehjää ja oivassa kunnossa. Piha oli lakaistu puhtaaksi, ikkunat olivat kirkkaat, etehinen siisti, maitoastiat kauniissa järjestyksessä.

-- ... Raukka nukkui vahingossa liiemmäksi, virkoin minä isännälle, joka sytytteli piippuaan lieden puolella, ja pelkää nyt saavansa kuria. Tuossa on teille markka, jos sillä voitte palkata jonkun haravoimaan kivet maantieltä. Kun kuuluu olevan huomenna syyni.

Laskin markan astiakaapille, helähdys kuului yli tuvan.

-- Huomenna se on syyni, virkkoi isäntä, vetäen vyötään kireämmälle ja katsoen ovea kohden. Sopiihan tuo ansaita itsenikin.

Hän ei lainkaan ollut Kaalepin muotoinen. Suu oli tiivis, silmät pienet ja älykkäät. Kasvoissa oli jotaki kiven kovaa, joka ei sietänyt leikkimistä, vastaansanomista.

-- Harava jäi sinne aidalle.

-- Jaha.

Isäntä lähti, mutisten mennessään jotaki emännälle. Tämä rupesi etsimään ruo'an tähteitä tytölle syödä. Sytytellen sikariani, seisoin hetkisen paikallani, näin miten halukkaasti tyttö ahmi kylmää lientä, silakkaa ja piimää, näin kuinka hän salaa hymyili hyvälle onnelleen.

-- Hyvästi!

Tunsin rinnassani silmänräpäyksellistä onnea. Joku ääni kuiskasi korvaani, ett'en ollut milloinkaan yhdellä, markalla niin suuria aikaansaanut.

En milloinkaan...!

II.

Kului vuosia viisi, kuusi. Oli taaskin kevät ja käräjä-aika. Matkustin samaa tietä, samaa päämäärää kohti ja saavuin illalla perille käräjätaloon, johon kestikievarikin oli sijoitettu. Asunnokseni sain vinttikamarin, jonka ikkuna antoi pihan puolelle.

Kartanolla liikkui väkeä tiheään. Katselin heitä välinpitämättömästi, kuten ventoja ainakin, kunnes silmäni keksi olennon, johon huomioni erittäin kiintyi. Se oli muuan hoikka tyttö, joka usein ilmaantui kartanolle, milloin kantaen ruokia, milloin juomia, milloin mitäki puuhaten. Jotakin hämärää tuttua sukelsi mieleeni. Olin häntä nähnyt ennen, mutta milloin ja missä, en voinut muistaa. En voinut mieleeni johtaa mitään tapausta, joka olisi luonut valoa hämäriin muistoihin.

Istuin yhä paikallani ikkunanpielessä. Ajatukseni varastivat itselleen salaa levon hetken, ja minä katselin alas kartanolle ajattelematta mitään, miettimättä mitään. Keveät askeleet, jotka kuuluivat kiertoportailla, saattoivat minut äkkiä hereille. Ovi aukeni ja sisään keikahti tuo hoikka tyttö, kantaen tarjottimella vesikarahviinia, Katsoin häntä tarkasti ja ponnistin muistoani.

-- Illallinen on valmis, hän samassa vapaasti virkkoi, luoden minuun pikaisen katseen.

Hänellä oli kauniit silmät... suuret, kirkkaat ja harmaat!

-- Hyvää iltaa, Miisu.

Välähti äkkiä mieleeni Kaalepin pahantapainen kimo ja seikkailumme pitkän mäen alla. Ja välähti mieleeni Vaivalan huutolainen, kovia kärsinyt tyttö raukka.

-- Hyvää iltaa.

Hän nauroi minun mielestäni liiankin miellyttävästi. Silmäni pian keksivät hänessä keikailemista, kevytmielisyyttä. Tuo hienoileminen minua jo vähän kiusatti.

-- Jaksatko sinä nyt hyvin?

-- Kyllä.

Hän katsoi minua tarkemmin. Joku vanha muisto näkyi äkkiä pyrkivän hänelle mieleen, poistaen hetkeksi tuon hienoilemisen, keikailemisen.

-- Sepä hauskaa. Oletko jo vanhakin?

-- Seitsemäntoista.

Hän nauroi taas miellyttävästi ja naurullaan hän sammutti eloon heränneen muiston. Niin ainakin minusta näytti.

Hänen oli raskas hengittää, sillä kureliivi oli puristettu kovin lujasti vyötäisten ympäri. Hän muutenkin tahtoi kaikinpuolin esiintyä sievänä, miellyttävänä.

-- Muistatko ennen nähneesi minua?

-- En.

-- Koetapahan muistella.

-- Maksaako tuo vaivan?

Hän nauroi ja sovitti epäjärjestykseen joutunutta kutriaan. Rupesin tuntemaan kiusallista vastenmielisyyttä. Tuo hienoileminen ja muistamattomuus minua suututti.

-- Ajattele kuusi vuotta taaksepäin. Missä olit silloin?

-- Vaivalassa.

Hän loi silmänsä alas, joutui hämille ja aikoi lähteä. Mutta minä pidätin hänet ja pyysin häntä vielä malttamaan hetken.

-- Etkö muista miten Vaivalassa ollessasi pelätit erään kerran matkustavaisen herran kyytihevosen. Nukahdit mäen alle ja tuuli lehutteli liinaasi.

-- En muista.

-- Etkö lainkaan?

-- En.

Hän rupesi punehtumaan kasvoiltaan. Valehteli nähtävästi vastoin parempaa tahtoansa, mutta ei ollut kylliksi taitava salaamaan häpeää, jonka valehteleminen sydämmessä synnytti.

-- Sepä kummallista, ett'et muista.